Jos metsään haluat mennä nyt...

Marraskuisessa metsässä on jotain hyytävää. Pimeys laskeutuu sankkana verhona varhain, ja lähes aina metsän oma soundtrack tarjoaa rapinaa, napsahduksia ja vesipisaroiden ropinaa maahan pudonneille lehdille. Siellä on aavemaista ja hiljaista, mutta kuitenkin omalla tavallaan äänekästä.

En käy usein marraskuun pimeyden saavuttua töiden jälkeen metsälenkeillä, mutta toisinaan tuntuu, että tarvitsen metsän rauhaa kiireisen päivän jälkeen. Tällöin mielessäni pyörivät yleensä työkuviot, mutta metsä vaimentaa niiden takaraivoani vasaran lailla hakkaavan äänen. Metsästä löytää mielenrauhaa.

Ainakin useimmiten.

Hiljattain lähdin tekemään koirani kanssa metsään pimeällä juuri tällaista metsäkävelyä mielenrauhan ja parempien unien toivossa. Sainkin jotain muuta.

Otin mukaani voimakkaan taskulampun. En osaa edes sanoa, kuinka kauas se valaisee, mutta kantama on helposti parisen sataa metriä. Tuona iltana ilmassa oli kuitenkin usvaa, joka vaimensi valon ja äänet tehokkaasti, tappavasti.

Koirani innokas kirmailu rauhoittui jonkin aikaa käveltyämme, en kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Aloin juuri löytää kyvyn rentoutua, kun koirani vinkaisi aivan jalkojeni juuressa. Hätkähdin ajatuksistani ja käänsin taskulampun valokeilan sen tassuihin tarkastaakseni oliko se kenties satuttanut jalkansa. Koirani tuijotti minua, silmät loistaen turkoosia heijastusta takaisin. Kehotin sitä jatkamaan, ja se siirtyi jalkojeni juureen. Jotain oli vialla. Vaikka en halunnut antaa pelolle valtaa, en voinut estää sydämeni sykettä kohoamasta. Annoin taskulamppuni kirkkaan valokeilan liukua synkän metsän siimeksessä, osuen puusta toiseen. Harmaa, kostea ilma leijui ympärilläni.

Jatkoin matkaa ripeämmin, pääsisin pian metsätielle, jota kautta voisin vaikka juosta takaisin ihmisten ilmoille. Oikealla puolellani kohosi puinen rinne, vasemmalla kuuset hipoivat kohti sysimustaa yötaivasta. Yhtäkkiä kuulin rinteeltä voimakkaan rasahduksen. Koirani kulki kiinni jaloissani, ja tunsin sen säpsähtävän. Kohotin sydän kurkkua hakaten lampun valon ylös, ja muutaman kymmenen metrin päässä meistä välähti silmäpari melko korkealla maanpinnasta. Taisin huudahtaa ääneen, silmäpari kääntyi pois ja tuli aivan hiljaista.

Se oli hirvi. Tai peura. Jokin kookas yksilö. Pakko olla niin. Aivan.

Hoin itselleni järkeviä vaihtoehtoja kuin mantraa. Kuitenkin tunsin pelkoa, sillä koirani on ennenkin törmännyt kyseisiin vaihtoehtoihin, ja yleensä vain rohkeasti haukkunut niille. Ehkä pimeys sai senkin pelkäämään. Ja se vaistoaa minun pelkoni. Kieltäydyin ajattelemasta, että sen pelko oli alkanut aikaisemmin kuin omani.

En halunnut jäädä odottamaan lähempää tuttavuutta hirven tai peuran kanssa pimeässä metsässä, joten lähdin jatkamaan eteenpäin entistä sukkelammin. Koirani inisi ja murisi vaimeasti. Jostain takaamme kuului tömähdys. Käännähdin katsomaan, mutta valo näytti vain puunrunkoja.

Ei enää pitkä matka metsätielle. Harpoin eteenpäin.

Silloin koirani alkoi haukkua taaksepäin. En uskaltanut kääntyä katsomaan vaan kiristin tahtiani, kun yhtäkkiä kuulin raskaita juoksuaskeleita takaani. Ne tömisivät kauempana, mutta kuulosti siltä kuin ne lähestyisivät - ja vauhdilla. Huudahdin ja pinkaisin pakoon niin lujaa kuin jaloistani lähti.

Pääsin metsätielle, ja juoksin vielä senkin. Pysähdyin vasta päästyäni ensimmäisen talon kohdalle, painuin kaksinkerroin vetämään henkeä. Koirani käyskenteli hermostuneena vierelläni. Kun sain sydämeni sykkeen tasaantumaan, kohottauduin ylös ja valaisin tärisevin käsin synkkää metsää. Kaikkialla oli tyyntä, hiljaista.

Usva tuntui melkein kiertyvän ympärilleni avonaisessa maastossa.

Kiirehdin sen läpi kohti kotia, mieleni sekaisin ja rauhattomana.

Olisiko se ollut joku ihminen, keksinyt tilaisuuden pelotella? Joku niistä hyypiöistä, jotka pukeutuivat viime syksynä pelleiksi pelotellakseen muita. Ehkä tilaisuus teki varkaan. Juoksuaskeleet olivat todellakin kuulostaneet kaksijalkaisen synnyttämiltä. Joku raskasrakenteinen olisi voinut saada ne aikaiseksi.

Ajatukseni kiirivät myös menneisyyteeni, entä jos vaanija lapsuudenkotini läheisistä metsistä on löytänyt minut?

Koirani pelko oli kuitenkin jotain uutta ja kammottavaa. Kuin se olisi vaistonnut todellisen vaaran.

Ehkäpä uhka olikin todellinen. Joku halusi pelotella minut kuoliaaksi. Samat hohtavat silmät, jotka seurasivat kulkuani metsässä.

Kylmät väreet riipivät käsivarsiani, kun ymmärsin, että mikäli kyseessä oli yksi ja sama pelottelija, se ei voinutkaan olla ihminen.

Meidän silmämme eivät heijasta valoa pimeässä.

Sattumien summaa, vai todellinen uhka?

Koirani tietäisi vastauksen.

Varjohahmot

Edellisen blogitekstini innoittamana katsoin Netflixistä dokumentin The Nightmare. Dokumentissa eri ihmiset USA:sta kertoivat omista unihalvauskokemuksistaan. En ollut mitenkään vaikuttunut niistä, sillä todella monella kokemukset olivat luultavasti liioiteltuja, ehkä jopa täysin kuvitteellisia, mutta oli dokumentissa muutama antoisakin asia. Suurimpana niistä olivat varjohahmot.

Dokumentissa useat unihalvauksen kokeneet olivat nähneet huoneessa mustan hahmon ääriviivat, mutta hahmo oli ikään kuin kasvoton ja valoton, vain pelkkä synkkä aukko. Kuin varjot, jotka maahan muodostuvat aurinkoisella ilmalla. Takerruin tähän seikkaan sen vuoksi, että useat eri ihmiset yhdistivät nämä varjohahmot unihalvaukseen. Googlailtuani unihalvauskokemuksia paljastui, että muutkin ovat nähneet varjohahmoja makuuhuoneessaan, mutta myös ilman varsinaista liikkumattomuuden tunnetta, joka on olennainen osa unihalvausta.

Minullakin on kokemus varjohahmosta makuuhuoneessani, mistä kerroin ensimmäisessä blogitekstissäni "Kuudes aisti". Kylmät väreet kiirivät selkärangassani kun muistelen yöllä makuuhuoneessani seissyttä hahmoa, joka ei kuitenkaan ollut millään tavalla uhkaava. Useat kuvaavatkin huoneissaan olleita varjohahmoja pelottavina ja karmivina, mutta ei koskaan agressiivisina. Jonkun näkemä varjohahmo on seissyt sängynpäädyssä, ehkä jopa kumartunut nukkujan ylle, mutta ei koskaan koskenut nukkujaan. Toisaalta joku dokumentissa kuvaili kuinka hahmoja oli sängyn ympärillä useampia, ja ne tuntuivat imevän ilmasta onnellisuutta. Tämä mielestäni kuulostaa innokkaan Harry Potter -fanin unelta ankeuttajineen.

Pohdin usein omaa kokemustani unihalvauksesta ja leikittelen ajatuksella, että olisin uskaltanut avata silmäni. Näin päivänvalossa harmittaa etten tehnyt sitä, mutta yön pimeydessä en kadu vähääkään. Olisiko vatsaani painanut, tai sen päälle istunut, ollut varjohahmo? Mahdotonta sanoa, mutta haluan uskoa olevani tarpeeksi rohkea avaamaan silmäni, kun koen vastaavaa uudelleen. Unihalvauksilla on ilmeisesti tapana nimittäin toistua, ja erään nuoria aikuisia koskeneen tutkimuksen mukaan jopa 40 % tutkituista oli kokenut unihalvauksen ainakin kerran.

Unien maailma on muutenkin äärimmäisen kiehtova asia, mutta kun se sekoittuu todellisuuteen ja härnää kaikkia aisteja ja loogisia uskomuksia, on kokemus järisyttävä. Kauhistuttava, jäätävä, karmiva, pelottava, mutta ennen kaikkea ihmistä muuttava, käsityksiä avartava.

Kuka pelkää pimeää?

Kasvoin maalla, metsän siimeksessä. Pimeys ympäröi lapsuudenkotiani joka suunnalta, vain vaimea pihavalo yritti epätoivoisesti karkottaa synkkyyden etupihaltamme. Lapsena leikin sisarusteni ja ystävieni kanssa pimeässä metsässä taskulamppujen kanssa, mutta nykyään tuntuu olevan vaikeaa uskaltaa edes asuintaajamani lähimetsään pimeänaikaan. Toisinaan jopa oman kodin öisessä pimeydessä liikkuminen saa jännityksen virtaamaan suonissani. Yön pimeydessä vaistoan, etten ole yksin.

Eräänä päivänä, kun olin jo muuttanut pois lapsuudenkodistani, istuin sisareni kanssa keittiömme pöydän äärellä. Syksy oli tuona marraskuun iltana kaikkein synkimmillään, ikkunasta heijastui vain omat kuvajaisemme pohjatonta pimeyttä vasten. Vanhempamme olivat molemmat iltatöissä, ja veljemme asui jo muualla. Keskustelimme aivan tavallisista asioista, nauroimme vitseillemme, nautimme toistemme seurasta. Yhtäkkiä toisesta päästä taloa kantautui nariseva, rahjustava ääni, jonka tunsin välittömäksi samaksi ääneksi kuin olohuoneemme nojatuoli päästää, kun sitä työnnetään lattialla. Ääni kesti viitisen sekuntia, sen jälkeen se lakkasi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Katsoin sisartani silmiin ja tunsin sydämen sykkeen kohoavan kaulalleni. Siskoni katsoi minua, ja olimme muutaman sekunnin hiljaa, tuijotimme toisiamme tietämättä mitä tehdä. Minä katsoin parhaakseni jatkaa keskustelua siitä, mihin olimme jääneet, sillä vanhasta kokemuksesta tiesin, ettei pelolle saa antaa valtaa. Jos ruokkii kauhuntunnetta sisällään, mielikuvitus lähtee varomattomaan ja arvaamattomaan laukkaan, lyöden bensaa liekkeihin. Keskustelumme takelteli hieman, molempia oli jäänyt vaivaamaan olohuoneesta kantautunut ääni.

Vain muutaman minuutin kuluttua ääni kantautui taas, mutta kesti tällä kertaa hieman kauemmin. Kysyin sisareltani, että kuuliko hän nojatuolin liikkuvan. Sisareni nyökkäsi ja myönsi hiljaa kalpeana kuulleensa. Kauhuntunne kietaisi minut verhoonsa, ja tunsin kuinka adrenaliini alkoi virrata elimistössäni.

Otin keittiöveitsen tärisevään käteeni ja lähdin hiipimään kohti olohuonetta, jonka kellertävä valo paljasti huoneen olevan tyhjä tunkeutujista. Kävelin peloissani nojatuolin luo ja toivoin, että olisin painanut tarkemmin sen aikaisemman sijainnin mieleeni. Kiersin vielä veitsen kanssa kotimme jokaisen kolkan ja sopen, tarkastin, että ovet ja ikkunat ovat kiinni, mutta en löytänyt ketään. Olin sekä helpottunut että entistä pelokkaampi. Vain fyysinen olento olisi pystynyt liikuttamaan raskasta tuolia, hoin mielessäni.

Linnottauduimme jälleen keittiöön ja laitoimme radion tarpeeksi kovalle, emme olleet valmiita kuulemaan enää yhtään paranormaalista ääntä talostamme. Radion pauhatessa siskoni kertoi, että toisinaan häntä pelottaa olla yksin kotona, kodistamme on alkanut kuulua enemmänkin ääniä, yhä kovempia ja agressiivisempia. Lohdutin sisartani parhaalla mahdollisella tavalla, eli vähättelemällä asiaa, ”talo vain asettuu paikoilleen”, vaikka en koskaan todella siihen itsekään uskonut.

Jos tuo nojatuolin liikkuminen olisi tapahtunut päivänvalossa, se ei olisi ollut yhtä pelottavaa. Olisin vaikka saattanut unohtaa sen ajan mittaan. Mutta pimeyteen ei voi luottaa, siinä on aina jotain enemmän kuin osaamme aavistaa. Yöt ovat usein tuoneet minulle vuosien varrella kauhunhetkiä, enkä viittaa näillä aikaisempaan tekstiini painajaisista ja unensieppaajista.

En ole ainoa, joka ”pelkää pimeää”, ja yön synkkyydellä on suuret tuhovoimat. Vuosia sitten törmäsin nimittäin tutkimukseen, jonka mukaan kello neljä aamuyöllä on ihmismielen epätoivon hetki. Silloin, tutkimuksen mukaan, moni kuolemansairaskin on luovuttanut taistelussaan ja antautunut pimeän yön matkaan.

Koetan etsiä tuon tutkimuksen vielä jostain, jotta saisin sen jaettua kanssanne. Siihen asti – hyvää yötä.