Mustion linnan kummitukset - Osa 2

Kerroin aikaisemmin Uudellamaalla sijaitsevasta Mustion linnasta ja sen historiaa pursuavien seinien sisällä vaeltavista levottomista sieluista. Satuin hiljattain törmäämään Iltalehden parin vuoden takaiseen artikkeliin, jossa esiteltiin myös Mustion linnan kummitukset, ja niihin liittyviä tarinoita. Erityisen kiinnostavan artikkelista teki seikka, joka antoi yhdellen Mustion linnan kummituksista nimen ja kasvot.

Toki tuo on puhdasta arvailua, mutta linnan levoton Valkoisena rouvana tunnettu kummitus voisi todella olla nainen, joka elämänsä aikana kärsi niin sanotuista "hulluuskohtauksista". Magnus Linder III:n aviopuolison Jeanette Hisingerin kerrottiin olleen mieleltään järkkynyt, ja hänet lukittiin aika ajoin toisessa kerroksessa sijaitsevaan huoneeseen, joka oli varta vasten näitä mielenjärkkymiskohtauksia silmällä pitäen tehty. Muuna aikana Jeanette oli puoliso ja perheenäiti, joka osallistui perheen arkielämään tavalliseen tapaan. Uskoisin, että hulluuskohtausten aikana linnan seinien sisäpuolella elämä muuttui pelottavaksi. Miten mahtoivat pariskunnan lapset reagoida äitiinsä noina aikoina, entä siihen, että tämä lukittiin pois tuoksi ajaksi? Huusiko Jeanette? Riehui, löi, repi seiniä kynsillään? Vai käyttäytyi muuten sekavasti, puhui outoja? Varmuudella tiedämme ainakin, että linnan komea julkisivu kätki sisälleen salaisuuksia ja pelkoa.

Kirjoitettuani ensimmäisen kerran Mustion linnan kummituksista sain myös tietooni erään lukijani kautta, että linnassa kummitteleva Harmaa rouva saattaisi olla ennen kuolemaansa palvelusväkeen kuulunut nainen. Kommentoija kertoi yhteyksistään Mustion linnaan, ja paljasti, että Harmaan rouvan kummitteluun liittyisi dramaattinen ja traaginen rakkaustarina palvelusväen keskuudessa. Se sopisi äärimmäisen hyvin siihen tietoon, että Harmaan rouvan läsnäoloon on liittynyt ketjujen kalketta, pesemisen ääniä ja laahustamista. Ketjujen kalke ehkä vain kuvainnollisesti voidaan yhdistää isäntäväkeensä kahlehdittuun piikaan, mutta pesemisen äänet ovat hyvin konkreettinen seikka. Tai entäpä, jos kahleet viittaavat juurikin traagiseen rakkauteen sidottuun sieluun? Sieluun, joka ei edes kuolemassa osannut päästää irti?

Mitä enemmän luen tai kuulen Mustion linnasta, sitä mielenkiintoisemmaksi se käy. En ole ainoa paranormaalista kiinnostunut, joka on nähnyt tämän arvokkaan vanhan rakennuksen potentiaalin, lukuisat yliluonnollisista tapahtumista kiinnostuneet löytävät tiensä jylhän rakennuksen luo yhä uudelleen. Myös Aavedata on käynyt paikan päällä (lisää heidän tutkimuksistaan: Aavedata).

Mustion linna seisoo komeana kummullaan. Kun sitä katsoo kaukaa, se näyttää mahtipontiselta kartanolta, joka sulkee sisälleen valtavan määrän historiaa ja erilaisia ihmiskohtaloita. Kuinka monet kenkäparit ovatkaan talon pääovelle kavunneet?

Linna näyttää rauhalliselta, hiljaiselta, aavemaiselta. Kuitenkin noiden keltaisten puuseinien takana on kätkettyjä salaisuuksia, traagisia elämäntarinoita ja ikuisesti rauhattomuuteen tuomittuja sieluja.

Jospa vain seinät pystyisivät puhumaan...

Korppien valtaama hautausmaa

Jokin siinä hautausmaassa oli pielessä, nyrjähtänyttä. Matkallani Skotlannin pääkaupungissa eksyin sinne vahingossa, sortuneen muurin takaa näkyvän polun houkuttelemana. Paikalla ei ollut muita ja hautakivet seisoivat muratin peittäminä, osa lohduttomasti vinossa tai jopa kaatuneena.

Oli kaunis, aurinkoinen iltapäivä Edinburghissa, mutta korkeat puut ikivanhalla hautausmaalla tekivät kaikkensa estääkseen auringon säteitä yltämästä maahan saakka. Hautausmaata hieman korkeammalla, muurin takana, kulki kävely- ja pyöräilytie, mutta harmaan, tummanpuhuvan kivimuurin taakse eivät elämän äänet kantautuneet. Joka puolella ympärilläni oli edesmenneiden ihmiskohtaloiden viidakko, jonka synkkää hiljaisuutta sävelsi korppien surumielinen raakunta.

Korppeja näytti olevan joka puolella ja tuntui siltä, että niiden metelöinti yltyi mitä pidemmälle kuljin hylätyllä hautausmaalla. Alkuun en tuntenut minkäänlaista pelkoa tai jännitystä, mutta korppien ääntely sai minut jonkin ajan kuluttua varpailleni. Korviini ei kantautunut mitään muita ääniä, ja raakunta alkoi kuulostaa jopa varoittavalta. Pariin otteeseen hätkähdin, kun puusta aivan läheltäni lehahti korppi lentoon, ilmaisten tyytymättömyytensä läsnäolooni.

Jos astuin syrjään polulta, aiheutin askelillani rasahduksia ja yläpuolelta minua 
tarkkailevien lintujen huutokonsertin. Äänet, jotka saivat pelon nostamaan päätään sisälläni, olivat yhtäkkiä läheltäni kuuluvat askeleenomaiset oksien katkeamiset ja rasahdukset. Yksikään korppi ei nostanut noista askelmista meteliä, ja tuolla hetkellä hiljaisuus oli paljon korviahuumaavampaa. Käänsin katseeni äänen suuntaan kohdaten vain vinossa seisovan hautakiven, jonka onneton omistaja oli päättänyt päivänsä jo 1800-luvun lopulla.

Jännittyneenä lähdin etsimään nopeaa tietä ulos hautausmaalta ja suuntasin matkapuhelimen kartan avulla kohti kalmiston keskellä kulkevaa kävelytietä ja pohjoisenpuoleista muuria, joka paljastui aivan liian korkeaksi kiipeämistä ajatellen. Lähdin seuraamaan muurin lähellä kulkevaa ohutta polkua ja minua kammotti ajatella kuinka monen kuolleen hautaa tulin vahingossa talloneeksi. Polun varrella oli vadelmapensaan tyylistä kasvistoa, jonka kippuraiset, piikikkäät oksat takertuivat vaatteisiini koettaen pitää minua otteessaan, kuin haluten minun jäävän hautausmaalle - kenties iäksi.

Raivasin tieni takaisin pääpolulle korppien levottomien äänien tahdittamana. Ympäriltäni kuului myös ihon kananlihalle nostattavaa narinaa vanhojen puiden hangatessa toisiaan vasten, sekä joitakin selittämättömiä, raskaampia räsähdyksiä maastosta. Tunnelma oli huumaavan aavemainen, olin samaan aikaan sekä peloissani että ekstaattinen. Ihoani kihelmöi ja jokin sisälläni kertoi hautausmaan olevan poikkeuksellinen. Kaikki tämä tapahtui keskellä kirkasta päivää, mitä siellä olisi voinutkaan kokea, jos eksyisi sen syövereihin keskellä synkintä yötä?

Löysin lopulta muurista saman aukon, mistä olin saapunutkin. Loikatessani toiselle puolelle kiinnitin ensimmäisenä huomiota lintujen liverrykseen. Taustalta kuului edelleen vaimeaa, harvasanaisempaa korppien raakuntaa, mutta minusta tuntui kuin olisin astunut toiseen maailmaan. Voisin vaikka vannoa, ettei Warristonin hautausmaalla kuulunut siellä käydessäni minkään muun elollisen olennon, kuin minun ja korppien, äänet.

Warristonin hautausmaa oli korppien valtaama. Tuskin oli sattumaa, että joissain myyteissä korpit tunnetaan kuolleiden sanansaattajina, viestinviejinä elävien ja kuolleiden keskuudessa.