Mustion linnan kummitukset - Osa 2

Kerroin aikaisemmin Uudellamaalla sijaitsevasta Mustion linnasta ja sen historiaa pursuavien seinien sisällä vaeltavista levottomista sieluista. Satuin hiljattain törmäämään Iltalehden parin vuoden takaiseen artikkeliin, jossa esiteltiin myös Mustion linnan kummitukset, ja niihin liittyviä tarinoita. Erityisen kiinnostavan artikkelista teki seikka, joka antoi yhdellen Mustion linnan kummituksista nimen ja kasvot.

Toki tuo on puhdasta arvailua, mutta linnan levoton Valkoisena rouvana tunnettu kummitus voisi todella olla nainen, joka elämänsä aikana kärsi niin sanotuista "hulluuskohtauksista". Magnus Linder III:n aviopuolison Jeanette Hisingerin kerrottiin olleen mieleltään järkkynyt, ja hänet lukittiin aika ajoin toisessa kerroksessa sijaitsevaan huoneeseen, joka oli varta vasten näitä mielenjärkkymiskohtauksia silmällä pitäen tehty. Muuna aikana Jeanette oli puoliso ja perheenäiti, joka osallistui perheen arkielämään tavalliseen tapaan. Uskoisin, että hulluuskohtausten aikana linnan seinien sisäpuolella elämä muuttui pelottavaksi. Miten mahtoivat pariskunnan lapset reagoida äitiinsä noina aikoina, entä siihen, että tämä lukittiin pois tuoksi ajaksi? Huusiko Jeanette? Riehui, löi, repi seiniä kynsillään? Vai käyttäytyi muuten sekavasti, puhui outoja? Varmuudella tiedämme ainakin, että linnan komea julkisivu kätki sisälleen salaisuuksia ja pelkoa.

Kirjoitettuani ensimmäisen kerran Mustion linnan kummituksista sain myös tietooni erään lukijani kautta, että linnassa kummitteleva Harmaa rouva saattaisi olla ennen kuolemaansa palvelusväkeen kuulunut nainen. Kommentoija kertoi yhteyksistään Mustion linnaan, ja paljasti, että Harmaan rouvan kummitteluun liittyisi dramaattinen ja traaginen rakkaustarina palvelusväen keskuudessa. Se sopisi äärimmäisen hyvin siihen tietoon, että Harmaan rouvan läsnäoloon on liittynyt ketjujen kalketta, pesemisen ääniä ja laahustamista. Ketjujen kalke ehkä vain kuvainnollisesti voidaan yhdistää isäntäväkeensä kahlehdittuun piikaan, mutta pesemisen äänet ovat hyvin konkreettinen seikka. Tai entäpä, jos kahleet viittaavat juurikin traagiseen rakkauteen sidottuun sieluun? Sieluun, joka ei edes kuolemassa osannut päästää irti?

Mitä enemmän luen tai kuulen Mustion linnasta, sitä mielenkiintoisemmaksi se käy. En ole ainoa paranormaalista kiinnostunut, joka on nähnyt tämän arvokkaan vanhan rakennuksen potentiaalin, lukuisat yliluonnollisista tapahtumista kiinnostuneet löytävät tiensä jylhän rakennuksen luo yhä uudelleen. Myös Aavedata on käynyt paikan päällä (lisää heidän tutkimuksistaan: Aavedata).

Mustion linna seisoo komeana kummullaan. Kun sitä katsoo kaukaa, se näyttää mahtipontiselta kartanolta, joka sulkee sisälleen valtavan määrän historiaa ja erilaisia ihmiskohtaloita. Kuinka monet kenkäparit ovatkaan talon pääovelle kavunneet?

Linna näyttää rauhalliselta, hiljaiselta, aavemaiselta. Kuitenkin noiden keltaisten puuseinien takana on kätkettyjä salaisuuksia, traagisia elämäntarinoita ja ikuisesti rauhattomuuteen tuomittuja sieluja.

Jospa vain seinät pystyisivät puhumaan...

Kasvot ikkunassa

Eräs hyvin läheinen sukulaiseni koki vuosia sitten jotain unohtumatonta, yliluonnollista. Kokemus ei ollut ravisteleva tai selkäpiitä karmiva, vaan se tapahtui kirkkaana kesäpäivänä, täysin yllättäen ja odottamatta. Hän näki kummituksen.

Hän oli ajelemassa sisarensa ja vanhempiensa kanssa syrjäkylillä, he olivat päättäneet ajaa kotiin kiertoteitä. Auto oli täyttynyt huolettomasta ja iloisesta rupattelusta, vierailu sukulaisten luona oli ollut hauska ja kaikinpuolin onnistunut. Perheen isä istui ratin takana ja äiti apukuskin paikalla, sisarukset nauroivat ja vitsailivat takapenkillä. Maalaistalot ja pellot värittivät ikkunan takaa avautuvaa maisemaa, kunnes auto sukelsi metsäiselle tienpätkälle.

Eräässä y-risteyksessä nökötti vanhaa, harmaa hirsitalo, hylättynä niille sijoilleen. Piha-alue näytti villiintyneeltä ja ulko-ovi oli laudoitettu umpeen. Isä pysäytti auton risteykseen ja kysyi apukuljettajaltaan mielipidettä kumpaa tienhaaraa he lähtisivät etenemään. Takapenkillä sisarukset tuijottivat molemmat vanhaa taloa uteliaana. Sen ikkunoissa roikkuivat vielä verhot, ja talo oli varmasti edelleen kalustettu. Kuin kaikki olisivat lähteneet kiireellä, naulaten ulko-oven kiinni, jotta kukaan ei pääsisi helposti ryöstämään irtoesineitä - tai ettei mikään pääsisi enää talosta ulos.

Sukulaistyttöni tarkasteli talon harmaita hirsiä ja niiden tummien kolojen muodostamia kuvioita, kun hänen katseensa siirtyi autoa lähimpänä olevaan ikkunaan. Ikkunasta takaisin katsoi kalpea, pieni poika. Poika näytti sairaalta, hänen ihonsa oli suorastaan valkoinen, ja hänen hiuksensa, jotka aikaisemmin olivat varmasti olleet kesän kultaaman vehnäpellon väriset, roikkuivat likaisena ja sotkuisena hänen päälaeltaan. Poika oli nuori, alle kymmenvuotias, hän seisoi lähellä ikkunaa ja vain hänen kasvonsa ja sinisen kangaspaidan verhoamat hartiansa näkyivät. Hän tuijotti räpäyttämättäkään autoa kun se lopulta lähti liikkeelle. Sukulaistyttöni sydän hakkasi, hän ei ollut varma mitä oli juuri nähnyt. Auto kiersi vielä tietä pitkin talon toiselle puolelle ja ohittaessaan vastakkaisen puolen ikkunan, ei tyttö nähnyt enää ketään seisomassa toisenkaan puolen ikkunan edessä.

Hän istui loppumatkan hiljaa, ajatuksiinsa vaipuneena. Uskaltaisiko hän kertoa näkemästään kenellekään? Talossa ei voinut olla ketään, mutta silti hän tiesi mitä oli nähnyt. Myöhemmin kotona illan hämärtyessä hän päätti uskoutua asiasta siskolleen. Hän sanoi, että aikaisemmin päivällä hän oli nähnyt jotain outoa hylätyn hirsitalon luona. Sisko keskeytti hänet katsoen häntä säikähtäneenä.

"Näitkö sinäkin sen pikkupojan ikkunassa?" sisko kysyi ääni väristen.

Molemmat olivat olleet niin järkyttyneitä näkemästään, etteivät olleet huomanneet myös toisen hiljenneen loppumatkan ajaksi. Tytöt kävivät näkemänsä vielä kertaalleen läpi, ja molemmat olivat tosiaan nähneet saman kalpean pojan tuijottamassa heitä ikkunasta.

He kysyivät vanhemmiltaan vanhasta hirsitalosta metsän siimeksessä, ja heille selvisi, että pieni perhe oli asunut siellä 1900-luvun alussa. Perheen pieni poika oli kuollut tuberkuloosiin 30-luvulla, ja perhe oli muuttanut pois melko pian tapahtuneen jälkeen. Vanhemmat eivät tienneet olivatko muut perheenjäsenet selvinneet "valkoiselta kuolemalta". Siskokset kysyivät onko talossa ollut muuta elämää perheen jälkeen, ja heidän isänsä naurahti vain ettei siihen ränsistyvään surmanloukkuun ole kukaan astunut enää kertaakaan perheen muuton jälkeen. Samat laudat ovat hakattuna ovessa kuin mitkä perhe jätti jälkeensä.

Eikä kukaan heistä enää koskaan palannut.

Kukaan heistä ei enää koskaan palannut, mutta vaikuttaa siltä, että yksi ei koskaan lähtenytkään...

Kummitustalo

Ei varmasti ole olemassa kylää, kaupunkia tai taajamaa, jossa ei olisi kummitustalon mainetta omaavaa rakennusta. Jotkut rakennuksista ovat saaneet pahan maineensa, koska ne ovat pelottavia, hylättyjä taloja tai koska niiden asukit ovat olleet paikallisia kylähulluja. On kieltämättä jännittävää tupsahtaa metsän siimeksessä ränsistyneen talon pihalle, jonka rehottava pihamaa muistuttaa aavemaisesti elämästä, jonka se joskus kätki syreeniensä lehtien ja tuoksun sisälle.

Minunkin lapsuudenkotini läheisyydessä on kummitustalo, mutta tuon autiotalon asumattomuus ja sijainti korpien läheisyydessä ei ole ainoat seikat, jotka ovat tuoneet talolle sen kyseenalaisen kunnian, vaan äänet, joita talosta kuuluu aina toisinaan. Minä tutustuin taloon aikanaan hieman läheisemminkin silloisen ystäväni kanssa (ystävä, jonka isä koki selittämättömiä vaellusretkellään Verivalkamalla).

Pitkän aikaa tuo talo oli minulle vain tyhjillään oleva maalaistalo valaisemattomien hiekkateiden varrella, erämaan ja asutuksen rajamailla. Se oli vain hiljainen, vanha rintamamiestalo pellon laidalla, jonka navetta-rakennus oli auringon kauhduttama, piha heinikon valtaama ja ulkosaunan katto hieman vinossa. Koti, josta elämä oli poistunut jo aikaa sitten. Kuulin kuitenkin puolittain vitsillä kerrottavaa huhua kylällä, että taloon olisi jäänyt rauhaton henki asumaan, ettei kenenkään pitäisi mennä talolle tai sen rauhaa häiritsemään. Minä tietenkin ensimmäisenä kiinnostuin ajatuksesta, ja sain puhuttua ystävänikin mukaan.

Meillä kesti jonkin aikaa kerätä rohkeutta talon pihapiiriin astumiseen, ja muistan päivän jolloin viimein uskalsimme. Mitä lähemmäs kävelin heinikkoista pihaa, sitä syyllisemmäksi oloni tunsin. Ensimmäisellä kerralla emme päässeet vielä talolle saakka, sillä rehevöityneen pihatien puolivälissä ystäväni rupesi huutamaan ja juoksi takaisin tielle. Minä käännyin kannoillani ja juoksi hänen peräänsä, varmasti yhtä kalpeana kuin ensilumi. Ystäväni kertoi tärisevällä äänellä, että oli nähnyt jonkun katsomassa meitä yläkerran ikkunasta. Lähdimme pois paikalta, minä pidin katseeni visusti tiessä ohittaessamme talon, etten vahingossakaan näkisi mitään mihin en olisi valmis.

Myöhemmin samana kesänä palasimme talolle, kuljimme etuoven portaiden alapuolelle saakka. Ilma pihamaalla tuntui seisahtaneen, kuin aika olisi pysähtynyt. Se sai kylmät väreet nousemaan iholleni, mutta lähdin silti päättäväisesti nousemaan portaita ovelle. Halusin näyttää ystävälleni, ettei minua pelottanut, vaikka sydämeni oli hakata tiensä ulos rintakehästäni. Ovelle päästyäni katsoin sen ruskeaa, lohkeillutta maalikerrosta ja käännyin virnistämään ystävälleni voittoisasti samalla kun koputin oveen terävästi kolme kertaa, voittajan elkein.

Lähes välittömästi sisältä talosta kuului voimakas kolahdus ja toinen heti sen jälkeen, vielä lujempana. Pelko iskeytyi sisälleni ja hyppäsin alas ylimmältä portaalta. Katsoin ystävääni, joka kysyi minulta hiljaa olinko kuullut saman kuin hän. Nyökkäsin. Talo oli jälleen aivan hiljainen, piha-alue jähmettynyt kuin maalaus. Tunsin adrenaliinin alkavan virrata suonissani, ja totesin, että kolahdukset olivat olleet vain sattumaa. Marssin uudelleen portaiden yläpäähän, ja ollessani valmis koputtamaan uudelleen, pamahti jotain talon sisällä, aivan ulko-oven toisella puolen. Tämän enempää ei tarvittu, pakenimme ystävämme kanssa paikalta säikähdyksestä huutaen.

En kuitenkaan saanut taloa mielestäni, ja halusin päästä sen luokse vielä kerran, ratkaista sen kätkemät mysteerit. Ystäväni ei ollut yhtä innokas palaamaan talolle, mutta muutamien viikkojen suostuttelun jälkeen sain hänet seurakseni, en olisi uskaltanut mennä talolle yksin.

Tällä kertaa kiersimme talon sen takaseinän viereltä, saapuen sen kauimmaiseen päätyyn. Siellä oli avoimenaan repsottava ovi alas kellariin ja toinen ulko-ovi, jonka läheisyydessä oli ikkuna. Jännittyneenä kurkistin ikkunasta sisälle, ja näin avoimen oven talon keltasävyiseen keittiöön. Kiersin kulman taakse kurkottaakseni tarkemmin keittiöön. Huoneen aika näytti pysähtyneen 70- tai 80-luvulle, vahvat, keltaiset sävyt olivat vallanneet huoneen kauttaaltaan. Astiakaapin ovi repsotti auki ja tiskipöydällä oli kahvimuki. Aivan ikkunan edessä oli ruokapöytä, jonka päällä oli paikallisen sanomalehden numero avonaisena, päivätty vuodelle 1989. Keittiö näytti siltä, kuin talon asukki astuisi sinne minä hetkenä hyvänsä jatkamaan aamulehtensä lukua. Vaikka näky olikin rauhaisa, sai se ihoni kananlihalle. Jokin näkemässäni oli nyrjähtänyt sijoiltaan, mutta en ymmärtänyt mikä.

Palasin talonpäätyyn ja kurkistin avoinaisesta kellarinovesta sisälle. Houkutukseni kasvoi, ja pyysin ystävääni mukaan katsomaan talon kellaria. Hän kieltäytyi jyrkästi, joten halusin ottaa sillä kertaa hänen mukanaan tulleen koiran mukaani, tueksi ja turvaksi. Kellarin portaiden yläpäässä koira kuitenkin löi jarrut pohjaan ja alkoi vinkua, selvästi peläten astumista portaikkoon ja sen kylmään, kosteaan syleilyyn. Käänsin katseeni kellarin pohjattomaan mustuuteen ja tulin siihen tulokseen, ettei sinne ollut viisasta mennä. Sydämeni hakkasi lujaa ja päätimme lähteä pikaisesti talolta, jättää talo tällä erää rauhaan.

Samaisena vuonna kysyin isoäidiltäni "kummitustalosta". Hän nauroi ajatukselle, mutta myönsi, että talon viimeinen asukki sai 80-luvun lopulla kohtauksen, joka vei hänet kotoaan hoitoon ja myöhemmin samana vuonna hautaan. Isoäitini tokaisi myös, että ei ihmettelisi jos nainen olisi palannut, kun hänet niin äkkiä vietiin pois. Hänellä oli varmasti keskeneräisiä asioita.

Kuljen kummitustalon ohi edelleen lähes joka kerran, kun palaan kotiseudulleni. Sen pihapiiri on edelleen jähmettynyt omalle aikakaudelleen, kuin vuosien vieriminen ei koskettaisi sitä. Ensi kerralla käydessäni lapsuudenmaisemissani, menen jälleen talon etuovelle ja koputan kolme kertaa.

Kolme kertaa siksi, että se on kuulemma todellinen lapsien lukumäärä tuossa talossa, vaikka vain yhden tiedetään eläneen aikuiseksi.