Raavintaa ruumisarkussa

Halloween on alkujaan kelttiläinen perinne, joka liittyy sadonkorjuun juhlaan ja talven alkamiseen, samhainiin. Keltit uskoivat, että halloweenin aikaan luonnon kuihtuessa ja kuollessa tämän maailman ja yliluonnollisen todellisuuden rajat katoavat, ja henget yrittävät houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen. Lukuisat kokkotulet auttoivat estämään näitä henkien hyökkäyksiä ja suojelivat elollisia sieluja. Nämä uskomukset ovat peräisin Englannista, Irlannista ja Skotlannista, josta ne ovat levinneet maailmalle, etenkin Amerikkaan, uudisasukkaiden mukana. Vuosien saatossa amerikkalainen halloween on vallannut alaa, vaikka perinteet ovat vahvasti Euroopasta kotoisin. Halloweenin juurten vuoksi onkin sopivaa jakaa kanssanne pala ihmiskunnan synkästä historiasta, jotain Skotlannin matkalla kuulemaani.

Muutamia satoja vuosia sitten yksi rikollisuuden muoto kukoisti Skotlannissa (ja muualla). Rahaa ei ollut helppo tienata rehellisesti, ja ellei sattunut syntymään kultalusikka suussa, oli tie taloudelliseen huolettomuuteen kivikkoinen ja täynnä kärsimystä, jopa mahdoton. Suurin osa ihmisistä eli kädestä suuhun, joka päivä perustuen ruoan ja elannon ansaitsemiseen ja hankintaan. Kun lääketiedettä ja kirurgiaa kehitettiin, tarvittiin ihmisruumiita edistämään anatomista tutkimusta, mutta harva oli valmis luovuttamaan läheisensä elottoman ruumiin leikkauspöydälle, kun se piti saattaa siunattuna haudan lepoon, jotta lähimmäisen matka tuonpuoleiseen ei vaarantuisi. Arkkuun jätettiin jopa jotain pieniä arvoesineitä maksuksi matkan varrelle. Kirurgit ja tutkijat olivat valmiita maksamaan sievoisen summan suhteellisen tuoreesta ihmisruumiista, ja niin uusi "ammattikunta" oli syntynyt: ruumiinryöstäjät.

Ryöstäjät kiersivät hautausmaita yönpimennossa, kuu ja tähdet seuranaan, kaivaen mahdollisimman tuoreet ihmisruumiit ylös myyden ne sitten eniten maksavalle. Ruumiiden alkuperää ei juuri kyselty, vaan ne otettiin innolla leikkauspöydälle tutkimuksiin, leikeltiin viimeistä elintä myöden ja luurangot säilytettiin lääketieteen opiskelijoiden käyttöön. Ruumiista saadun rahan lisäksi ryöstäjät pitivät arkusta löytämänsä aarteet ja palauttivat arkun täysin tyhjänä takaisin maakuoppaansa. Ruumiinryöstäjät osallistuivat röyhkeimmillään jopa hautajaisiin nähdäkseen mihin hautapaikkaan tuore ruumis lasketaan, nostaakseen sen sitten yönsydännä ylös. Tätä he tekivät myös sen vuoksi, että aamulla tuoreen mullan peittämää hautapaikkaa ei välttämättä kyseenalaistettu, vastahan kuollut oli sinne kuopattu. Ryöstäjien työ ei kuitenkaan ollut riskitöntä, mikäli siitä jäi kiinni oli rangaistuksena suoraan sen kummempia kyselemättä hirttotuomio.

Vaikka tämä "ammatti" kuulostaakin melko kamalalta, löytyi kaikista karmivin seikka itse haudasta. Ruumisarkkujen sisältä kansipuolelta paljastui tuolloin hälyttävän usein merkkejä raapimisesta, ja kuolleen kynsien alta arkun maalia ja puupintaa. Noihin aikoihin useat ihmiset joutuivat virheellisesti haudatuiksi elävältä, virheellisen kuolleeksi julistamisen vuoksi. He heräsivät arkuista haudatuksi tultuaan, huusivat ja raapivat, kuluttaen happensa loppuun ja lopulta menehtyen tukehtumalla.

Happimäärä maanalaisessa ruumisarkussa on vähäinen. Riippuen kuinka syvälle arkku haudattiin, monet elävältä haudatut kuolivat koskaan hereille havahtumatta. On kuitenkin mahdollista, että maan alle jääneen ilmataskun vuoksi he elivät hautaamisen jälkeen vielä päiviä, mahdollisesti jopa viikon.

Eräiden ryöstäjien kohtaloksi koituikin tarinan mukaan rikas, kuollut rouva, jotka ryövärit kaivoivat keskellä yötä ylös kuopastaan. Rouva virkosi kun ryöstäjät yrittivät puukolla sahata hänen arvokasta sormustaan irti leikkaamalla koko sormen pois. Tämä säikäytti rikolliset ja he juoksivat hädissään kadulle, huutaen paniikissa ensimmäiselle vastaantulijalle henkiin heränneestä ruumiista. Vastaantulija sattui olemaan poliisi, ja ryöstäjät päätyivät narun jatkoksi jo seuraavana päivänä.

Tuohon aikaan varakkaat ihmiset hautasivatkin sukulaisensa ja perheenjäsenensä lukittuihin katakombeihin ja kalteroituihin hautaholveihin pitääkseen haudanryöstäjät poissa.

Tai kenties pitääkseen kuolleet sisällä...

Synkkää halloweenia!

Korppien valtaama hautausmaa

Jokin siinä hautausmaassa oli pielessä, nyrjähtänyttä. Matkallani Skotlannin pääkaupungissa eksyin sinne vahingossa, sortuneen muurin takaa näkyvän polun houkuttelemana. Paikalla ei ollut muita ja hautakivet seisoivat muratin peittäminä, osa lohduttomasti vinossa tai jopa kaatuneena.

Oli kaunis, aurinkoinen iltapäivä Edinburghissa, mutta korkeat puut ikivanhalla hautausmaalla tekivät kaikkensa estääkseen auringon säteitä yltämästä maahan saakka. Hautausmaata hieman korkeammalla, muurin takana, kulki kävely- ja pyöräilytie, mutta harmaan, tummanpuhuvan kivimuurin taakse eivät elämän äänet kantautuneet. Joka puolella ympärilläni oli edesmenneiden ihmiskohtaloiden viidakko, jonka synkkää hiljaisuutta sävelsi korppien surumielinen raakunta.

Korppeja näytti olevan joka puolella ja tuntui siltä, että niiden metelöinti yltyi mitä pidemmälle kuljin hylätyllä hautausmaalla. Alkuun en tuntenut minkäänlaista pelkoa tai jännitystä, mutta korppien ääntely sai minut jonkin ajan kuluttua varpailleni. Korviini ei kantautunut mitään muita ääniä, ja raakunta alkoi kuulostaa jopa varoittavalta. Pariin otteeseen hätkähdin, kun puusta aivan läheltäni lehahti korppi lentoon, ilmaisten tyytymättömyytensä läsnäolooni.

Jos astuin syrjään polulta, aiheutin askelillani rasahduksia ja yläpuolelta minua 
tarkkailevien lintujen huutokonsertin. Äänet, jotka saivat pelon nostamaan päätään sisälläni, olivat yhtäkkiä läheltäni kuuluvat askeleenomaiset oksien katkeamiset ja rasahdukset. Yksikään korppi ei nostanut noista askelmista meteliä, ja tuolla hetkellä hiljaisuus oli paljon korviahuumaavampaa. Käänsin katseeni äänen suuntaan kohdaten vain vinossa seisovan hautakiven, jonka onneton omistaja oli päättänyt päivänsä jo 1800-luvun lopulla.

Jännittyneenä lähdin etsimään nopeaa tietä ulos hautausmaalta ja suuntasin matkapuhelimen kartan avulla kohti kalmiston keskellä kulkevaa kävelytietä ja pohjoisenpuoleista muuria, joka paljastui aivan liian korkeaksi kiipeämistä ajatellen. Lähdin seuraamaan muurin lähellä kulkevaa ohutta polkua ja minua kammotti ajatella kuinka monen kuolleen hautaa tulin vahingossa talloneeksi. Polun varrella oli vadelmapensaan tyylistä kasvistoa, jonka kippuraiset, piikikkäät oksat takertuivat vaatteisiini koettaen pitää minua otteessaan, kuin haluten minun jäävän hautausmaalle - kenties iäksi.

Raivasin tieni takaisin pääpolulle korppien levottomien äänien tahdittamana. Ympäriltäni kuului myös ihon kananlihalle nostattavaa narinaa vanhojen puiden hangatessa toisiaan vasten, sekä joitakin selittämättömiä, raskaampia räsähdyksiä maastosta. Tunnelma oli huumaavan aavemainen, olin samaan aikaan sekä peloissani että ekstaattinen. Ihoani kihelmöi ja jokin sisälläni kertoi hautausmaan olevan poikkeuksellinen. Kaikki tämä tapahtui keskellä kirkasta päivää, mitä siellä olisi voinutkaan kokea, jos eksyisi sen syövereihin keskellä synkintä yötä?

Löysin lopulta muurista saman aukon, mistä olin saapunutkin. Loikatessani toiselle puolelle kiinnitin ensimmäisenä huomiota lintujen liverrykseen. Taustalta kuului edelleen vaimeaa, harvasanaisempaa korppien raakuntaa, mutta minusta tuntui kuin olisin astunut toiseen maailmaan. Voisin vaikka vannoa, ettei Warristonin hautausmaalla kuulunut siellä käydessäni minkään muun elollisen olennon, kuin minun ja korppien, äänet.

Warristonin hautausmaa oli korppien valtaama. Tuskin oli sattumaa, että joissain myyteissä korpit tunnetaan kuolleiden sanansaattajina, viestinviejinä elävien ja kuolleiden keskuudessa.