Round and round we go

Heinäkuu tarjosi minulle tullessaan myös pienimuotoisen irtioton kotimaan matkailun muodossa. Vierailin eräässä kauniissa pikkukaupungissa Länsi-Suomessa, ja päädyin paikallisen kanssa erittäin mielenkiintoisen keskustelun pauloihin.

Kaikki sai alkunsa linnuista. Katsoin rannikolla taapertavia lokinpoikasia ja sydäntäni särki tarinat, joissa joku ihmishirviö on vain omaksi huvikseen kiduttanut noita viattomia olentoja. Muistin myös variksenpojan, joka jäi auton alle lähellä kotiani ja pikkulintuja, jotka päättävät päivänsä lentämällä ikkunanlaseja päin. Olin jostain syystä poikkeuksellisen sentimentaalisella tuulella. Seurassani oli eräs paikallinen, vanha nainen, joka oli etäistä sukua puolisolleni.

Naisen rauhallisen seesteinen ja viisas olemus sai minut puhumaan, ja kerroinkin pitäväni linnuista todella paljon. Oudon tunteen vallassa kerroin herkistyväni niiden surullisten kohtaloiden vuoksi ja tuntevani suunnatonta kiukkua, kun joku tekee niille väärin. Puolustuskyvyttömät olentoparat.

Nainen oli hetken hiljaa ja vilkaisi minua sitten ovelasti iänkaikkisen tietävän näköisillä, vanhuuden harmaannuttamilla silmillään. Hän lausui hitaasti, että jokainen meistä tuntee eniten yhteyttä siihen, mikä on toteemieläimemme. Siihen, mitä olemme olleet kauan sitten ja tulemme olemaan aina uudelleen.

Lausahdus kuulosti niin maagiselta ja mystiseltä, että kysyin oitis mitä hän sillä tarkoittaa. Hän sanoi uskovansa sisällämme virtaavan energian syntyvän uudelleen eri muodoissa. Ihmisestä ihmiseen, eläimestä ihmiseen ja takaisin. Hän ei käyttänyt sanaa sielu, tai puhunut sielunvaelluksesta, vaan käytti nimenomaan termiä energia. Hän kuitenkin kertoi, että tuo energia on niin vahvaa, että jaksaa kantaa mukanaan kuvia, muistoja. Joskus näemme asioita, joita emme tässä elämässä ole nähneet. Muistin heti mainita déjà vun ja kuinka sen uskotaan olevan muisto tai merkki sielunvaelluksesta, tai toisin sanoen uudelleen syntymästä. Vanha nainen hymyili ja nyökkäsi. Sitten hän totesi, että kaikkien pitäisi löytää sisimpänsä ja hyväksyä totuus, niin he valaistuisivat. Ja sanottuaan tämän hän nousi hitaasti, silmäili lintuja vielä hetken, nyökkäsi minulle hymyillen veikeästi ja poistui paikalta.

Jos ajatellaan vanhuksen tienneen jotain, mitä muut eivät tiedä ja uskomme hetken hänen olleen oikeassa. Onko ajatus lohdullinen vai pelottava? Entä jos olisikin näin helppoa saada vastaus ikuiseen kysymykseen: mitä tapahtuu elämän jälkeen? Olemmeko me kaikki valtavaa määrää energiaa, joka syntyy uudelleen muualla, kun energia poistuu nykyisestä olemuksestamme? Ehkä ajatus on lohdullinen, jos uskoo läheistensä energian pysyttelevän aina lähellä, magneetin tavoin. Ehkä siksi tunnemme järjetöntä vetoa tai yhteenkuuluvuutta tiettyihin asioihin tai ihmisiin.

On mahdotonta sanoa mikä todella on totuus, mutta kaikelle kannattaa olla avoin. Jos ei muuta, saa ainakin itselleen ja omille arvoilleen pohtimisen aihetta. Maailmankaikkeus on täynnä ihmeitä ja selittämättömiä tapahtumia, ja on olemassa ihmisiä kertomassa elämän ja kuoleman rajamaista.

Haluan uskoa ainakin siihen, että ei ole olemassa loppuja, on vain alkuja.

Vaikka tämäkin on ennen kaikkea henkilökohtainen uskon asia, on rauhoittavaa ajatella, että ehkä tiimalasiemme hiekan valuessa pohjaan viimeistä jyvää myöten, se vaan käännetään ympäri.

Round and round we go...

Elämän jälkeen

Kuvituskuva; Auringonlasku Puruvedellä. Kuvaaja Bonin Volker von, Historian kuvakokoelma, Museovirasto - Musketti. Kuvan lähde finna.fi.

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

Tuo ikiaikainen kysymys on kirvoittanut kiivaita keskusteluja, mielettömiä spekulaatioita, tieteen ja uskonnon kyseenalaistamista sekä rajakokemuksia. Sanotaan, että jokaiseen kysymykseen on olemassa vastaus, jos kaivaa tarpeeksi syvältä. Kuitenkaan tähän kysymykseen kukaan ei ole pystynyt vuosituhansien varrella vastaamaan varmuudella - eikä niin tule olemaan jatkossakaan. Ainoa varma seikka asiassa on se, että jokainen meistä on tuomittu saamaan tähän kysymykseen vastauksen ennemmin tai myöhemmin.

Yksi suosituimmista uskomuksista on jälleensyntyminen (myös sielunvaellus), reinkarnaatio. Vaikka se tuntuukin uskomattomalta, löytyy keskuudestamme yhä uudelleen ja uudelleen ihmisiä, jotka väittävät muistavansa "entisen elämänsä". Osa heistä paljastuu huijareiksi, mutta haluankin käsitellä hetken sellaista ihmisryhmää, jonka olisi vaikea suorittaa tämän asian suhteen pitkäjänteinen, kosolti taustatyötä vaativa huijaus - nimittäin lapset.

Törmäsin Youtubessa kahteen videopätkään, johon oli koottu jälleensyntymisen kannalta merkittäviä seikkoja ja ihmisiä. Ensimmäinen videossa, 6 Creepy Kids Who Remember Their Past Lives, kerrotaan kuuden lapsen tarina, joiden väitetään muistavan edellinen elämänsä. Toisessa videossa, 6 Creepy Stories that Prove Reincarnation, kerrotaan muutamasta ihmisestä, joilla on hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä ja "muistoja" aikaisemmin eläneiden ihmisten kanssa. Mukaan tuohon joukkoon on päässyt myös nainen, joka tuntui tietävän jo lapsesta alkaen ihmeellisen paljon surullisen kuuluisasta holokaustin uhrista, Anne Frankista.

Ensimmäisessä videossa mainitaan, että lapset, jotka siihen kykenevät, alkavat puhua edellisestä elämästään suurinpiirtein 35 kuukauden iässä (noin kolmevuotiaina). Heidän tietonsa ja faktansa ovat hämmästyttävän yksityiskohtaisia ja laajoja. Videoita seuratessani, ja lisää asiasta googletellessani, huomasin, että näitä lapsia yhdistää lähes poikkeuksetta muutama asia. Ensinnäkin he usein sanovat, että heidän vanhempansa eivät ole heidän "oikeita vanhempiaan" eikä koti, jossa he asuvat ole heidän "oikea kotinsa". Kun asiaa on tutkittu ja selvitetty, ovat monet lapsista osanneet kuvailla aikaisempaa kotiaan, jotkut ovat jopa johdattaneet vanhempansa katsomaan taloa, joka on täysin vastannut lapsen kuvausta. Lisäksi moni lapsi on kertonut edesmenneen elämästä faktoja, joka eivät välttämättä ole olleet helposti löydettävää julkista tietoa. Eikä kukaan voi olettaa pienen lapsen hyppäävän tabletin äärelle googlettelemaan satunnaisen edesmenneen ihmisen elämää.

Mikä voi aiheuttaa sen, että jotkut harvat lapsista pystyvät kertomaan yksityiskohtaisia tarinoita jonkun toisen elämästä, kun taas toiset saavat keskittyä olemaan pikkulapsia? Mikäli reinkarnaatio on ennemmin totta kuin tarua, mikä näissä lapsissa, tai heidän sieluissaan, on erilaista kuin muissa? Entäpä jos meillä kaikilla olisi kyky muistaa jo eletty elämä?

Kirjoitin aikaisemmin déjà vusta, jota pidetään yhtenä todisteena jälleensyntymisestä. Lähes jokainen on kokenut elämänsä aikana tuon "entiselämyksen" tunteen. Jokin paikka on niin tuttu, että alkaa lähes pyörryttää, sillä on mahdotonta, että olisi ollut siellä aikaisemmin. Myös unet aiheuttavat näitä tuntemuksia. Näkee unta paikasta, jota ei varmuudella ole koskaan valveillaoloaikanaan nähnyt. Silti tuntuu siltä kuin olisi saapunut kotiin. Tuollaisen unen jälkeen herää sekavana. Kuin olisi nähnyt jotain rakasta pitkän ajan jälkeen, ja uuteen aamuun herääminen karkottaa sen jälleen pois kuin utuisen pilven.

Uskomukset jälleensyntymisestä ovat vuosituhansia vanhoja, ja edelleen läsnä monessa eri uskonnossa. Niin hindulaisuudessa kuin buddhalaisuudessa uskotaan sielunvaellukseen, jossa nykyinen elämä pohjautuu toimintaan edellisessä elämässä. Hyvät teot vievät eteenpäin. Buddhalaisuudessa jälleensyntymästä voi päästä eteenpäin nirvanaan, joka on täydellisen sielunrauhan tila. Läntisten uskontojen opetuksessa sielu elää ikuisesti, mutta kuoleman jälkeen eletyn elämän teot määrittelevät "loppusijoituspaikan", joka voi olla joko paratiisi, kiirastuli tai kadotus. (Lähde: Maailman mysteerit, Genzmer & Hellenbrand, Gummerus 2013)

En valitettavasti tunne henkilökohtaisesti ketään, joka olisi lapsesta asti osannut kuvailla entistä elämäänsä. Olisi todella mielenkiintoista päästä keskustelemaan tällaisen ihmisen kanssa. Toistaiseksi nämä ovat minulle vain kaukaisia tarinoita, joita on mahdoton todistaa faktaksi tai fiktioksi.

Se mitä, tapahtuu kuoleman jälkeen, jääköön odottamaan. Meillä on elämä elettävänämme sitä ennen.

Olen ollut täällä ennenkin

Mikään muu ei tee hetkestä samaan aikaan sekä epätodellista ja unenomaista että kouriintuntuvan todellista. Olet hereillä, kävellyt tietoisesti johonkin paikkaan, jossa järkesi sanoo ettet ole koskaan aikaisemmin käynytkään. Silti aistisi huutavat sinulle joka suunnasta, vakuuttaen, että et näe, haista ja tunne tätä paikkaa ensimmäistä kertaa. Kaikki tähän liittyvä on sinulle tuttua, olet ollut täällä aikaisemmin. Mutta tiedät ettet ole. Aistisi ja järkesi sekoittavat mielesi, ja hetken sisimpääsi kouraisee unenomainen tunne, kuin ailahdus jostain kauan sitten kokemastasi. Kun déjà vun vaikutus hiipuu, jättää se jälkeensä oudon kuulumattomuuden tunteen, selittämättömän olotilan, jonka vaikutus ympäröi sinua vielä hetken kuin sankka sumu. Ajan myötä kokemasi mielentila painuu unohduksiin, kunnes taas jokin paikka, ihminen tai kokemus herättelee "entiselämyksen"-tunteen sinussa.

Olen kokenut déjà vun erittäin vahvana muutaman kerran elämässäni, ja se muistuttaa joka kerran valveunta, epätodellista kellumista aika-avaruudessa. Ilmiönä déjà vu on kiehtova, äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta myös toisinaan ahdistava. Kun tunne tulee, irtaudun hetkeksi todellisuudesta yrittäessäni epätoivoisesti saada ajatukseni kasaan, mistä tunnen tämän paikan? Olen hereillä, mutta uneksin.

Déjà vulle on annettu aikojen saatossa kymmeniä erilaisia selityksiä, toiset tieteellisempiä kuin toiset. Paranormaaleista selityksistä suosituin ja uskotuin on viittaus déjà vun ja edellisten elämien välillä, sitä pidetään todisteena reinkarnaatiosta, jälleensyntymisestä. Että nykyisessä elämässä kokemamme déjà vut ovatkin todella merkkejä jostain edellisessä elämässämme koetusta asiasta, tilanteesta tai tapahtumasta. Ilmiötä selitetään myös perimällä, että vanhempiemme, isovanhempiemme ja heidän vanhempiensa vahvimmat muistot jättäisivät mieleemme jälkiä, jotka ponnahtavat laukaisevan tekijän läsnäollessa pinnalle. Kuin kuolleet rakkaamme todella eläisivät vielä meissä itsessämme, jossain syvällä mielemme varjoisissa uumenissa. Myös yhteys uniin, ennustamiseen ja astraaliprojektioon (eli kehostapoistumiskokemuksen aikana tapahtuva liikkuminen) mainitaan monessa eri lähteessä.

Tieteellinen puolikin käsittelee déjà vuta muistojen kautta, mutta ne muistot ovat omiamme, ehkä jopa kokonaan unohdettuja. Muistot saattavat olla jossain tiedostamattoman muistimme perukoilla, ja jonkin muistuttaessa meitä kokemastamme, pyrkivät muistot pinnalle. Emme kuitenkaan pysty liittämään niitä alkuperäiseen yhteyteensä, joka aiheuttaa sekavan tunteen sisällämme. Déjà vuta selitetään myös siten, että aivomme prosessoivat koko ajan näkemäämme ja kokemaamme tiedostamattamme, jolloin entiselämyksen-tunteen aiheuttaakin sadat eri muistojen palaset, jotka kokoavat eteemme tutun tilkkutäkin - kuin kaikista parhaimman valeasun. Wikipediassa havaintopsykologi Jukka Häkkinen selittää tuttuuden tunteen johtuvan siitä, että kaksi tiedonkäsittelyvirtaa kulkevat perille eri ajassa, "missä"-tieto vasta myöhemmin "mikä"-tiedon kanssa (lähde: Wikipedia - Déjà vu).

Déjà vun vastakohta, jamais vu, tarkoittaa tuttua tapahtumaa tai tilannetta, joka kokijan tiedetään tuntevan, mutta hän kokee tilanteen täysin uutena. Tämä kokemattomuuden tunne yhdistetäänkin usein muistinmenetys-potilaisiin, afasiaan (eli aivojen vaurion tai toimintahäiriön aiheuttamaan kielelliseen häiriöön) ja epileptikoihin.

Minä näen paljon unia, ja omalla kohdallani voisi hyvinkin toimia selitys déjà vun ja unien yhteydestä, että uneksin paikoista ja asioista, ja hereillä ollessani mieleni yhdistää todellisuuden ja unen maailmat. Mutta olen kokenut déjà vun myös unissani. Palaan toisinaan samoihin paikkoihin nukahtaessani, ja ne tuntuvat joka kerran tutummilta, vaikka tiedän etten valveillaollessani ole koskaan nähnytkään niitä. Jos déjà vun kokeminen hereillä ollessa tuntuu jo siltä kuin näkisi unta, voitte kuvitella kuinka pyörälle mieleni menee, kun matkaan unissani samaan aikaan sekä äärimmäisen tuttuihin että täysin, kiistattoman tuntemattomiin paikkoihin.

Mielestäni järkevin selitys déjà vulle on muistojen tilkkutäkki, mutta sekään ei ole aukoton. Nimittäin mikäli aivomme prosessoisivat jatkuvasti vanhoja muistojamme ja yhdistelisivät niitä uusiin, miksi emme koe déjà vuta aina ja jatkuvasti? Puhumattakaan siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kokeneet tätä entiselämyksen-tunnetta, miksi heidän aivonsa toimisivat eri tavalla?

Kysymyksiini ei luultavasti ole olemassa oikeaa vastausta, vedenpitävää selitystä, kuten ei déjà vullekaan, ei todella. Ja se, jos mikä, tekee siitä niin äärimmäisen kiehtovaa.

Lue lisää:

Yle.fi - Déjà vu
Wikipedia.org - Déjà vu
paranormal-encyclopedia.com