Kirkaisu yön sydämestä

Elokuun pimentyneet illat ovat olleet maagista katseltavaa ja kuunneltavaa. Kuinka lähellä puoltayötä voikaan olla näin metsänreunassa niin sysipimeää, ettei näe astua eteensä ilman taskulamppua?

Eräänä tällaisena iltana jäin kuuntelemaan luonnon ääniä ulkorapulle nuoren koiraystäväni kanssa. Havahduimme molemmat piakkoin selkärankaa pitkin kiirivään kirkaisuun kauempaa metsästä.

Asumme suuren metsäalueen kupeessa, jossa harjut kohoilevat toinen toistaan korkeammiksi ja vain yksi hiekkatie viistää poikki metsämaiseman, jonka perukoilla myös pahamaineinen Verivalkama sijaitsee. Kirkaisu kuulosti ilmansuunnallisesti tulevan Verivalkaman suunnalta, mutta oli selvästi kaukana.

Naurahdin ääneen ja tunsin itseni hölmöksi, kun olin säikähtänyt. Senhän oli pakko olla jonkin yöllisen metsän eläimen tai linnun rääkäisy, vaikka mielestäni se oli kuulostanut nuoren tytön kirkkaalta ja voimakkaalta kirkaisulta. Jäin kuitenkin kuuntelemaan, jos kyseessä vaikka tosiaan olisi joku, joka tarvitsisi apuani.

Hetken päästä kirkaisu kuului uudelleen. Yhtä pitkänä ja venyvänä, yhtä karmaisevana. En voinut mitään sille, että ihoni nousi kananlihalle sekä äänen että kylmenevän loppukesän illan vuoksi. Lopulta tuhahdin ääneen. Kyseessä voisi olla jokin lintu, vaikken olekaan vastaavaa ääntä ennen kuullut lähimetsistämme kantautuvan.

Muualtakin kuului satunnaisia linnun räksytyksiä ja metsän puiden oksat napsahtelivat tuulessa. Aloin lohduttautua ajatuksella kaukaisesta, joskin todennäköisesti suuresta linnusta. Ainakin ennemmin sellainen, kuin hädissään kirkuva tyttö, joka on eksynyt pimeään metsään.

Sitten kirkaisu kuului taas. Kauhukseni huomasin, että se ei yhtäkkiä kuulostanutkaan enää kaukaiselta, vaan tulevan lähimmän, ison harjun päältä tai ehkä sen toiselta puolelta. Terästin aistini ja kuuntelin sydämeni alkaen lyödä kiivaammin. Ehkä iso lintu oli lentänyt lähemmäs.

Kun kirkaisu kuului uudelleen, ponkaisin pystyyn. Se oli selvästi kuulunut lähempää. Ääni oli vielä kirkkaampi, selkeämpi ja karmivampi. Jännitin aistini. Koirani oli siirtynyt ihmetellen jalkojeni lähettyville.

Tuijotin äänen suuntaan yön hiljaisessa mustuudessa ja melkein odotin, että kuulen äänen taas. Kun mitään ei tuntunut tapahtuvan, käännyin kohti ovea ja tartuin kahvasta, oli aika mennä nukkumaan. 

Käteni jähmettyi kahvalle ja pelon väreet kulkivat selkärankaani pitkin, kun kuulin kirkaisun jälleen. Käännyin jännityksen pamppaillessa sisälläni katsomaan tonttimme laidalla olevaa, pimeydessä vellovaa metsäpolun päätä. Viimeisin kirkaisu oli kuulostanut tulevan sieltä. Vain kivenheiton päästä minusta.

Kun koirani alkoi haukkua kohti pimeyttä, sain pelosta kangistuneet jalkani liikkeelle ja miltei loikkasin sisälle taloon koira kintereilläni. Varmistin, että ovi oli lukossa ja annoin sykkeen tasaantua. Olin turvassa. Olinhan?

Yöllä oli vaikea nukahtaa, mutta lopulta onnistuin. Kuitenkin aamulla herätessäni jysähti muistiini, että olen kuullut tuon saman kirkaisun ennenkin. Tismalleen saman, selkäpiitä jäätävän kirkaisun, joka ei oikeasti kuulosta edes linnulta, vaan tytöltä. Olin kuullut tuon saman äänen, tismalleen vuosi sitten ensimmäistä kertaa. Viime vuoden elokuussa kirjoitin blogiini siitä, kirkaisusta rajan takaa.

Ei voi olla sattumaa, että kuulen saman, hyisevän äänen vuosi sitten elokuussa ja nyt sama toistui, saman kuukauden aikana.

Sitä sanotaan, että kammottavat tapahtumat sitovat siitä vapautuvan energian paikkaan ja aikaan. Luulen, että näin todella on. Mutta mikä tuo ääni on, ja miksi minä kuulen sen? Pitäisikö minun ymmärtää siitä jotain? Jokin kammottava tunne sisälläni sanoo, että se saattaa liittyä jotenkin Verivalkamaan.

Rohkeuteni ei riittänyt käydä katsomassa lähempää, mistä kirkaisu oli tullut. Siinä oli jotain perustavanlaatuisesti pielessä. En usko, että yksikään elävä olento olisi tietoisesti uskaltanut lähestyä sitä, ei ainakaan yksin ollessaan. Mutta olisiko sitä kuullut suurempi joukko, vai oliko se tarkoitettu vain tietyille korville?

Jäin myös pohtimaan, mikäli vuodentakainen kirkaisu liittyi tämän kertaiseen tapaukseen, miksi kuulin sen nyt viisi kertaa?

Kokemukseni jälkeen, olen ollut valppaana käydessäni yöllä ulkona koirani kanssa, mutten ole kuullut ääntä uudelleen.

Se, kuten moni muukin paranormaali asia, jää vielä toistaiseksi mysteerin verhon kietomaksi. Maailmankaikkeuden pimeimmät kolkat eivät ole tarkoitettu ihmisaisteille. Me emme välttämättä kestäisi sitä.

Kuten sanotaan - tieto lisää tuskaa.

Unenkuuntelija

Yliluonnolliset tarinat herättävät mielenkiintoni paremmin kuin mikään muu. Mitä pelottavampi ja todenmakuisempi tarina, sitä pahemmin olen koukussa. Kiinnostuin eräästä tarinasta pari päivää sitten, kun luin amerikkalaisesta naisesta, Jennystä. Vaikka tarina ei aiheuttanut minulle unettomia öitä, antoi se minulle työkaluja, jotta voisin paremmin "etsiä omia demonejani".

Jennyllä oli ollut noin kuukauden verran käytössään Android-puhelimen sovellus Sleep As Android, kun unisovellus oli nauhoittanut yöllisen sananvaihdon Jennyn ja toistaiseksi tuntemattoman ihmisen/olennon kanssa. Jennyn omien sanojen mukaan hän oli täysin yksin tuona yönä. Sovelluksen ideana on, että nukkuja käynnistää sen käydessään nukkumaan ja se nauhoittaa nukkumisen aikana tapahtuvan puheen ja äänet. Tällä tavoin nukkuja voi aamulla kuunnella öiset mielipiteensä, äännähdyksensä ja muut erikoiset makuuhuoneesta kuuluvat äänet.

Esimerkkitapauksessa Jennyn tallenteisiin oli ilmestynyt kello kahden aikaan yösydännä jotain selittämätöntä. Kun hän aamulla kuunteli öiset tapahtumat, järkyttyi hän kuullessaan oman äänensä kysyvän "Mitä teet?" ja saadessaan siihen vieraan äänen hiljaisen vastauksen "En mitään". Hetken kuluttua ääni lisäsi vielä "Sen tekivät he". Nauhoituksen taustalla kuuluu epämääräistä naksuntaa, joka esiintyi samana yönä pitkän aikaa, alkaen vaimeasti ja koventuen kellon lähestyessä kahta yöllä. Jenny koetti selittää matalaa, maskuliinista ääntä järjen kanssa, että hän itse olisi vastannut eri äänellä omaan kysymykseensä, mutta kuulunut ääni oli hertseissä aivan eri luokkaa kuin Jennyn oma ääni. Oheisesta linkistä Weekinweird-sivuille voitte käydä lukemassa aiheesta kertovan artikkelin ja kuunnella nauhoitteen: weekinweird.com.

Minä ja vilkas mielikuvitukseni tietysti kuvitti mieleeni jo traagisen kummitustarinan, että Jennyn huoneessa olisi tuolloin vieraillut miespuolinen, järkyttävän kuoleman kokenut kummitus tai henki. Hän olisi vastannut Jennylle sillä välin kun huoneen nurkassa seisoo kolme, aavemaisen kalpeaa, valkoisiin yökaapuihin pukeutunutta tyttöä, naputtaen ensin Jennyn makuuhuoneen ovea, sitten seinää, sängyn jalkopäätyä, lähestyen... Ehkä mies esti tyttöjä satuttamasta Jennyä, tai ehkä hän oli koko tapahtuman alku ja juuret.

Leikittelen hetken aikaa karmaisevalla kummitustarinalla kunnes järkeni hyppää ohjaksiin ja työntää ajatusvirralleni "jäitä hattuun". Jään pohtimaan Jennyn sanomaa lausetta. Hän ei tekstin mukaan muista sanoneensa sitä, mikä on kyllä täysin normaalia unissapuhumiselle. Kuitenkin, olen kuullut unissapuhujien tarinointia, ja puhe on aina hyvin, hyvin epäselvää. Jennyn lausuma lause on kirkas, selkeä, eikä kuulosta lainkaan unenpyörteistä heräilevän mielen aikaansaannokselta. Jotain jutussa haiskahtaa, mutta haluan silti nauttia sen nostattamista kylmistä väreistä edes hetken.

Se, mikä paljastui todelliseksi helmeksi tämän jutun myötä, on unen nauhoittaminen. Häpeäkseni myönnän, etten ollut kuullut vastaavanlaisista sovelluksista aikaisemmin. Olen pohtinut keinoja tallentaa oman kotini öisiä ääniä ja ilmiöitä jollain tavalla, mutta olen hylännyt ajatuksen toistaiseksi, sillä minulta on puuttunut työvälineet toiveeni toteuttamiseen. Tämän artikkelin myötä tutustuin käytössäni olevan puhelimen vaihtoehtoihin ja latasin siihen Sleep Recorder -nimisen sovelluksen toiveikkaana - ehkä saan jotain samanlaista materiaalia kuin Jenny todistamaan makuuhuoneeni pimeyden öisiä ääniä.

Latasin ohjelman eilen ja testasin sitä viime yön ajan. Tallennuksia oli yhteensä kahdeksan kappaletta, joista en valitettavasti saanut vielä mainitsemisen arvoista materiaalia. Nauhoitteelta kuului jossain vaiheessa hymähdykseni, mutta muutoin se oli pääosin pelkkää kohinaa ja epämääräistä naksuntaa.

Hetkinen. Naksuntaa?
Kuulostaa tutulta...
Palaamme asiaan.

Uni, jota en koskaan unohda

En malta pysyä teksteissäni poissa unien erittäin mielenkiintoisesta maailmasta. Olen kirjoittanut jo unihalvauksista ja unensieppaajista, unohtamatta painajaisia ja muita yösydännä vaanivia pahuuksia, mutta nyt haluan kertoa yhdestä tietystä unesta, joka jäi vaivaamaan minua heti sen nähtyäni - ja vielä näin vuosiakin myöhemmin.

Olen aina nähnyt vilkkaita ja tapahtumarikkaita unia, joissa ei välttämättä ole edes minulle tuttuja kasvoja tai paikkoja. Unissani on lähes aina "juoni" ja ne ovat viihdyttäviä, todenmakuisia. Nukkuminen on minulle nykyään miellyttävä kokemus, sillä sen avulla näen ja koen uutta, joka yö. Yleensä tiedostan näkeväni unta ja pystyn katselemaan sen tapahtumia kuin elokuvaa, joskus uneni on jopa jatkunut seuraavana yönä siitä mihin jäi, kun nukahtaessani muistelen sitä tarpeeksi.

Reilu kolme vuotta sitten näin lyhyen unen, josta muistan edelleen tarkasti jokaisen pienenkin yksityiskohdan, kuin olisin todella kokenut tuon tilanteen oikeasti. Muistan kuinka unessani oli kesäyö, sillä katsoin ulos isoäitini kodin makuuhuoneesta ja ikkunan takana auringonlasku värjäsi taivaan oranssinpunertavaksi rehevien, vihreiden koivujen takana. Ilmassa leijaili sama tuttu, rakas tuoksu, kuin joka kerran käydessäni isoäitini luona. Tämä paikka oli ollut minulle lapsuusvuosieni aikana kuin toinen koti, täynnä hyviä muistoja.

Isoäitini makuuhuone oli hieman erilainen unessani. Isoisäni puolelta kymmenen vuotta tyhjänä ollut parisänky valtasi suurimman osan huoneesta, kuten todellisuudessakin, mutta sängyn jalkopäädyn seinää vasten ei ollutkaan vaatekaappien ruskeankellertävät ovet, vaan suuri valkoinen piironki, jonka päällä oli ovaalinmuotoinen peili. Unen tunnelma oli outo, jollain tavalla ahdistava. Huoneessa ei ollut muita kuin minä ja ikkunan takana upea ilta, joka kääntyi vääjäämättä kohti synkkää yötä, tunsin sen selkäytimessäni.

Kävelin piirongin ohi ja istuin parisängyn jalkopäätyyn, isoäitini puolelle. Isoisäni puoli oli unessani, ja todellisuudessa, enää vain paikka johon päiväpeitto käännettiin syrjään yön ajaksi. Kohotin katseeni piirongin päällä olevaan peiliin, josta minua takaisin katsoikin isoäitini. Tiesin olevani minä, mutta peili väitti minun olevan hän. Isoäitini katsoi minua suoraan silmiin vakaalla, viisaalla katseella, räpäyttämättä, ja kohotti etusormensa huuliensa eteen. Samaan aikaan kuulin ja en kuullut shhh-sihausta isoäitini peilikuvalta. Hän laski kätensä takaisin alas ja minä siirsin oman katseeni jännittyneenä syliini. Kääntelin käsiäni ja katsoin niitä tarkasti, mutta ne olivat minun, tunsin verisuonten ja jänteiden paikat, sormuksen, ihon nuoruuden. Kun kohotin jälleen katseeni peiliin, katsoin omaa peilikuvaani silmiin.

Ulkona maisemaa värjännyt kaunis auringonlasku oli muuttunut sysimustaksi yöksi, aivan kuin loppusyksy olisi syönyt kesän valon. Huoneen kattovalo oli päällä, se oli oudon teollinen, kuin kylmä, sinertävä loisteputken valo. Huoneen ikkunasta heijastui minun säikähtäneet kasvoni ja makuuhuoneen nurkissa värjyi varjoja.

Heräsin ahdistuneena, peloissani ja päättäväisenä häätää tuon kammottavan unen jokainen yksityiskohta mielestäni. Nousin ylös sängystä ja lueskelin hetken aikaa kirjaa, karistellen unenrippeet pois.

Aamulla unen muisto oli hämärtynyt, ja se alkoi vaipua unohdukseen. Sinne se olisi jäänytkin, ellei paria kuukautta myöhemmin isoäitini olisi kuollut juuri samalla paikalla, kuin missä unessani istuin. Se kesäyö vei hänet pois luotamme.

Ehkä vain sattumankaupalla mieleni oli luonut uneen täsmälleen samanlaiset olosuhteet, kuin todellisuudessa oli tapahtuva. Jälkeenpäin olen pohtinut unta, ja miksi isoäitini hyssytteli minulle? Silloin ajattelin, etten saisi puhua näkemästäni unesta. Unessa hän jakoi kanssani salaisuuden, mutta myös muistutti siitä, että hän on aina oleva osa minua, tärkeä pala menneisyyttäni ja henkilökohtaista historiaani, maa, josta juureni ovat kasvaneet.

Tuona yönä näin unen, jota en unohda koskaan.

Onko siellä joku?

Aikaisemmin blogitekstissäni mainitsin, kuinka olen saanut viime aikoina nukkua yöni rauhassa lapsuudenkodissani, kuinka kummittelut siellä ovat loppuneet. Pääsiäisen vietin kuitenkin noilla tutuilla nummilla ja rakkaiden seinien sisällä, ja pitkästä aikaa myös siellä tapahtui jotain selittämätöntä.

Heräsin yöllä oudon unen jälkeen mennäkseni vessaan. Astuin pimeään käytävään varovaisesti ja ennakkoluuloisena, täysin hereillä. Tuntui, kuin joku olisi tarkkaillut minua, vaikka talossa oli äänetöntä. Muistin, kuinka sisareni kertoi kerran nähneensä puolisoni näköisen varjohahmon samaisella käytävällä, ja toivoin koko sydämestäni etten itse kokisi juuri nyt samaa, vaikkakin se olisi loistavaa ainesta blogiini.

En nähnyt mitään ja uskalsin edetä. Wc:n valossa, lukitun oven takana, tunsin olevani jälleen turvassa. Hetken kuluttua kuulin jonkun saapuvan wc:n oven taakse kolauttaen kevyesti kahvaa, ja oloni koheni välittömästi - joku muukin oli hereillä, en vaeltanut pimeässä talossa yksikseni.

Jatkoin toimeni suorastaan korviahuumaavassa hiljaisuudessa ihmetellen, miksi oven taakse tullut perheenjäseneni ei ilmoittanut olevansa siinä etten säikähtäisi tai vaikka sammuttaisi turhaan vessan valoja. Jännitys hiipi jäseniini, ja rohkaisin itseni kysymään oven taakse: "Onko siellä joku?". En saanut vastausta, mutten myöskään ollut kuullut kenenkään poistuneen oven takaa. Jätin valot palamaan ja avasin oven hiljaa, vain kohdatakseni yön pimeän tyhjyyden. Minua kylmäsi ja sykkeeni pingahti nousuun. Olinko muka vain kuvitellut kahvan kolahduksen ja raskaiden askelten synnyttämät puulattian narahdukset?

Tiesin, etten ollut.

Tiesin myös, että minun pitäisi päästä takaisin makuuhuoneeseen.

Veren kohistessa korvissani sammutin valon ja astuin pimeään käytävään. Otin pari varovaista askelta, kun yhtäkkiä selkäni takaa kuului vaimea tömähdys. Paniikki tarrautui minuun kuin hukkuva pelastusrenkaaseen, ja ampaisin käytävään vilkaisemattakaan taakseni. En ollut valmis kohtaamaan mitään yliluonnollista. Syöksyin makuuhuoneeseen ja suljin oven visusti takanani.

Hetken rauhoittelin itseäni, annoin hengityksen ja sykkeen tasaantua, yrittäen löytää rauhallisen mielentilan lymyämästä vielä jostain mieleni perukoilta. Sitten sukelsin takaisin sänkyyn peiton alle, kuitenkin täysin valveilla. Tuijotin pimeää huonetta ja sen hämärää katonrajaa kuullessani puulattian narahtavan aivan makuuhuoneen oven takana. Pelästyin niin paljon, että unohdin hetkeksi hengittää. Samalla ovea kopautettiin. Yritin palauttaa hengitykseni normaaliksi, mutta olin liian peloissani edes liikahtamaan. Tuolloin kopautus kuului toisen kerran. Sen jälkeen talon yölliset äänet hiljenivät, mutta minulla kesti hetki ennen kuin sain uudelleen unenpäästä kiinni.

Tapahtumat olivat hämmentäviä ja yönsydännä erittäin pelottavia. Seuraavana aamuna kysyin muilta talossa majoittuvilta olivatko he liikkuneet yöllä käytävällä, eikä kukaan myöntänyt tehneensä niin. Enkä uskokaan sen olleen mikään fyysinen olento, sillä ääniä olisi tuolloin kuulunut enemmän.

Eräs toinen paranormaaleista asioista kiinnostunut henkilö sanoi minulle, että minun on päästävä peloistani yli ja kohdattava vastaavanlaisten äänien aiheuttaja, mitä asiaa sillä on.

Helppo niin on ajatella, mutta entä kun on tosi kyseessä? Pelottomuudessa on paljon mukavampi ja helpompi kellua, tietämättömyys lisää onnea. Sekä harmikseni että ilokseni olen kuitenkin tiedonjanoinen yksilö, eikä pieni pelkokaan silloin tällöin ole pahitteeksi!