Valvon untasi

Olen niin tottunut kotini sisältä kuuluviin ääniin, etten välttämättä edes kiinnitä niihin pienessä mittakaavassa suuremmin huomiota enää. Joskus, kun olen tuntenut oloni uhatuksi, on asia toisin. Aloin pohtia asiaa todella viime yönä herättyäni lattialautojen narinaan, jota kuului arvioltani kolmen askeleen verran. Kun kyseessä oli vain tutut äänet, vaikkakaan niille ei ollut mitään havaittavaa selitystä, tunsin oloni silti rauhalliseksi. Olen oppinut ajattelemaan, että kodissani olen turvassa ja äänet ovat joko vanhan talon natisevaa valitusta tai jos kyse on jostain paranormaalista, se ei ole ainakaan vielä yrittänyt vahingoittaa ketään.

Viime yönä kuitenkin kuulin, kuinka hyvin pian lattian narahtelun jälkeen ilman halkoi mekaanisempi ääni. Värisevä ja vaimea helähdys, kuin matkapuhelimen merkkiääni. Se sai minut havahtumaan ja terästämään aistejani. Puolisoni nukkui, samoin lemmikkimme, mutta minä olin yhtäkkiä täysin hereillä.

Yöllä ei saisi päästää koskaan ajatuksiaan laukalle, mutta tuolla hetkellä minä tein sen virheen. Mieleeni ponnahti mielikuva tunkeutujasta, joka ei olisikaan yliluonnollista alkuperää, vain täysin lihaa ja verta kuten minäkin. Tämän jälkeen muistin urbaanin legendan opiskeluajoiltani. Siinä eräs opiskelijatyttö oli elänyt tavallista elämää, herännyt aamulla, mennyt kouluun, käynyt illalla töissä tai opiskellut, mennyt nukkumaan ja herännyt toistamaan samat rutiinit uudelleen. Eräänä päivänä tyttö oli kuitenkin havainnut, että hänen jääkaapistaan tuntui katoavan ruokaa. Alkuun hän tietenkin ajatteli, ettei itse muista oikein mitä siellä on ollut, mutta tarkasteltuaan asiaa vielä päivän hän vakuuttui asiasta.

Hän ei ollut varma miten suhtautua asiaan, mutta näytti siltä, että joku kävi hänen asunnossaan varkaissa. Niinpä hän soitti poliisille, jotka tytön yllätykseksi neuvoivatkin häntä poistumaan rauhallisesti asunnosta herättämättä huomiota, partio olisi matkalla. Partion saavuttua ei kulunut kuin tovi, kun he löysivät kodittoman miehen tytön sängyn alta.

Selvisi, että mies oli majaillut tytön luona jo jonkin aikaa, hyödyntäen tarpeidensa täyttämiseen ajat, jolloin tyttö oli poissa tai nukkumassa. Mies oli asunut tytön sängyn alla. Hengittäen siellä silloin, kun tyttö vain muutaman kymmenen sentin päässä alkoi vajota syvempään uneen. Urbaani legenda ei kerro sitä, mikä saa kylmät väreet vilistämään holtittomasti selkäpiitäni pitkin - saattoiko mies nousta yöllä sängyn vierelle seisomaan ja tuijottamaan nukkuvaa tyttöä tämän ollessa kaikkein haavoittuneimmillaan.

Olin itsekin vain parikymppinen opiskelija, kun kuulin tämän tarinan ensimmäistä kertaa. Asuessani yksin minua kammotti se niin sydänjuuriani myöten, että hetken aikaa minun oli varmistettava, että pienen yksiöni jokainen kolkka oli vapaa tunkeutujista ja että ulko-ovi oli varmasti lukossa ja vielä varmuusketjulla sinetöity.

Myöhemmin elämässäni törmäsin todellisiin artikkeleihin ja turvakameravideointeihin kotien sala-asukeista, ja ymmärsin, että urbaani legenda onkin ennemmin tositapahtumiin perustuva tarina kuin täysin tuulesta temmattu turina. Jokin on kuitenkin irvokkaan vääristyneellä tavalla vialla ajatuksessa, että kodin rauhalliseen turvasatamaan on tullut joku kutsumaton vieras, vieläpä jäädäkseen. Kuinka paljon he näkevät ja kuulevatkaan päivän aikana? Mitä heidän päässään liikkuu, sillä jotenkaan en usko tällaisien luvattomien asukkien ajattelevan täysin selväjärkisesti.

Reilu vuosikymmen sitten Manhattanilainen Joe Cummings huomasi jääkaapistaan katoavan ruokaa ja keittiön lavuaarin haisevan virtsalta. Hän viritti valvontakameran, josta paljastuva näky oli karmivaa katsottavaa. Siinä hintelä nainen laskeutuu yön hämärässä Joen keittiön yläkaapista ja alkaa toimittaa asioitaan keittiössä hyödyntäen lavuaaria ja valiten syötävää jääkaapista. Lopulta nainen palaa takaisin kaappiin. Poliisit saivat naisen kiinni ja päättelivät, että tämän on täytynyt asua Joen kaapissa jo ainakin kaksi viikkoa. He uskoivat naisen aikomuksena olleen ensin ryöstää Joen asunnon arvotavarat, mutta tilaisuus oli tehnyt naisesta sala-asukin.

Youtubesta löytyy Joen itsensä julkaisema alkuperäisvideo tästä tunkeilijattaresta ja kuinka hän kammottavalla, varovaisella tavalla laskeutuu alas kaapista herättämättä minkäänlaista huomiota. Kuin häntä ei todella olisi olemassa, tai kuin hän olisi aave.

Olemme niin haavoittuvaisia yöaikaan, ettemme aina huomaa tai ymmärrä mitä tapahtuu ympärillämme. Se on kaikista pelottavin aika millekään tapahtumalle, oli kyse sitten paranormaaleista tai fyysisen maailman pedoista. Ehkä siksi olemme silloin kaikkein helpoimpia uhreja joka ulottuvuudessa. Muistan joskus lukeneeni, että unessaan ihmisen mieli on kaikkein lähimpänä toisia maailmoja, niitä joita paljas silmä ei erota. Onko kyse sitten toispuoleisesta vai tämän maailman energiavirroista, mutta öisin olemme maalitauluina. Pimeän huoneen nurkkaan voi helposti kätkeytyä silmäpari jos toinenkin katsomaan, kuinka nukumme...

En saanut selvyyttä aamulla matkapuhelimen viime öiseen merkkiääneen, sillä sekä minun että puolisoni matkapuhelimet olivat äänettömillä koko yön. Mutta kiertelin tänään kyllä kodissamme hiukan tarkkaavaisemmin. Vanha talomme, monine vanhan talon oikkuineen ja onkaloineen. Ties mitä täältä voisi löytyä jos todella osaisi etsiä.

Kun olimme muuttaneet, liikkui piha-alueellamme joku luvatta. Hirviöitä on seiniemme ulkopuolella, mutta jos emme ole tarpeeksi valppaana, ne löytävät kolot joista ryömiä sisään.

Yksi kammottavimmista ajatuksista mitä tiedän on herääminen siihen, että joku tuijottaa minua sänkyni vieressä. Havahtua yöllä ja kuulla ylimääräinen hengitys vierestään, pimeydessä välähtävä katse.

Opiskelijanuorena kurkistin joka ilta sänkyni alle kuultuani aikaisemman urbaanin legendan. Jotenkin minusta tuntuu, että kurkkailen sinne taas tovin ennen kuin uskon sen todella olevan tyhjä.

Kauniita unia kaikille...