Näytetään tekstit, joissa on tunniste selitys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste selitys. Näytä kaikki tekstit

tiistai 29. marraskuuta 2022

Vierailija

Marraskuiset illat ovat olleet synkässä pimeydessään kerrassaan houkuttelevia. Arjen kiireet ovat kuitenkin taittaneet minut täysin uupuneena hyvissä ajoin nukkumaan, ja olen nukkunut niin sikeästi ettei mikään öinen ääni olisi saanut minua hätkähtämäänkään. Tai jos olisin hätkähtänyt, olisin todennäköisesti vain mumissut: "Ei tänään henkiolennot, en jaksa nyt reagoida".

Muutettuani lapsuudenkotini läheisyyteen olen kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti kohdannut talossani ja sen ympäristössä outoja, selittämättömiä asioita. Tuoreimpana selkäpiitäni karmii edelleen karmea kirkaisu, jonka kuulin kesken elokuisen illan. Puhumattakaan metsän pimeydessä sattuneesta tapauksesta, josta kerroin teille vuosi sitten. Ja sitten on tapauksia, joissa tuntuu, kuin sisällä kotonani kulkisi jonkinlainen energiavirtaus aiheuttaen kylmiä ilmavirtoja ja elektronisten laitteiden häiriöitä.

Asuessani edellisessä kodissani, sain kokea oudon ja pelottavan kolahduksien sarjan, joka tuntui suorastaan aggressiivisesti lähestyvän minua. Ja hiljattain sellainen tapahtui myös tässä uudessa kodissani.

Olin yksin valveilla iltasella television ääressä kuullessani oudon kolahduksen selkäni takaa käytävältä. En kääntynyt katsomaan, mutta terävöitin aistejani ja katseeni suuntasi hajamielisesti ikkunoiden takana pimeyden päällä lepäävään heijastukseen käytävästämme, jossa kattovalo paloi kirkkaana. Yhtäkkiä, täysin yllättäen näin, kuinka epämääräinen hahmo kulki käytävän poikki heijastuksessa vauhdikkaasti, ilman että ääntäkään kuului. Hätkähdin ja hieroin silmiäni. Olin kyllä väsynyt, mutta näkemäni hahmo oli kovin aidon oloinen. Olisiko kuitenkin silmäni tehneet vain tepposet?

Nousin ylös ja lähdin käytävää kohti. Hiljaisuus hyökyi päälleni ja ainoa sen rikkova ääni oli lattian narahdus astuessani juuri oikeaan kohtaan. Kuulin jälleen kolahduksen, mutta tällä kertaa alakertaan johtavasta portaikosta. Lähdin äänen perään uteliaana ja varuillani. Alakerrassa kissamme loikoili takkahuoneen sohvan lämmössä katse tiiviisti kohti kylpyhuonettamme, sitten se kääntyi vilkaisemaan minua laajentunein pupillein. Silitin sen päätä ja se tuntui rauhoittuvan, kun yhtäkkiä kuulin veden lorahduksen kylpyhuoneesta. Kävelin katsomaan ja suihkun hana näytti kääntyneen päälle hiukan, tiputellen varovasti vettä kaakeleille, josta pisarat roiskuivat ympäriinsä muodostaen lattialle kauniita kuvioita. Sammutin hanan, mutta pysähdyin ihmettelemään lattiaa. Ensinnäkin, hana oli selvästi käännetty vuotamaan vähän, mutta lattia paljasti ettei asian laita ollut siten kovinkaan kauan. Lattiakaivoon ei ollut valunut vettä, ei edes jälkiä sinne kulkeneesta vetisestä urasta. Olisiko mahdollista, että hana olisi jäänyt päälle, mutta ei jostain syystä vuotanut aikaisemmin?

Kumarruin kuivaamaan lattialle päätyneitä pisaroita, kun selkäni takana kylpyhuoneen oven karmit pamahtivat niin, että säikähdin toden teolla. Käännähdin välittömästi katsomaan taakseni alkukantaisen "taistele tai pakene" -reaktion viilettämässä pitkin hermoratojani. Tunsin kiukun hulmahtavan sisälläni, koska puolisoni oli säikäyttänyt minut niin. Senhän oli pakko olla puolisoni, sillä ääni kuulosti siltä, kuin joku olisi lyönyt nyrkillä ovenkarmeja saaden ne paukahtamaan.

Koko alakerrassa ei kuitenkaan ollut ketään muuta, jopa kissani oli lähtenyt pakoon tapahtumia. Seisoin hetken hievahtamatta tarkastellen yön hiljaisuutta, mutta en kuullut enää rasahdustakaan. Seinällä raksuttavan kellon armoton nakutus oli ainoa merkki ajan kulumisesta eteenpäin. Olin yksin, mutta jotenkin minusta tuntui etten olisi aikaisemmin ollut.

Myöhemmin samalla viikolla kuulin samantapaisia kolahduksia ja eräänä iltana kylpyhuoneen hana oli taas kääntynyt. Keskustellessani puolisoni kanssa asiasta, emme päässeet suoraan sopivaan ratkaisuun. Ensin ajattelimme vesiputkissa olleen ilmaa, mutta se ei selittänyt ovenkarmien kolahdusta, sillä kyseisessä kohdassa ei kulje vesitäytteisiä putkia. Meidän oli myönnettävä, että on ihmisaivoille helpompi etsiä järjellisiä ratkaisuja ja pyrkiä löytämään kaikkeen selitykset silloinkin, kun sellaisia ei ole saatavilla. Kun asialla olisi jonkinlainen selitys, vaikka edes kehno sellainen, on ihmisen hyvä jatkaa elämäänsä huolettomana, uskoen, ettei mikään mitä järjellä ei voi selittää uhkaa hänen välitöntä olemassaoloaan tai tiukassa järjestyksessä olevaa maailmaansa. Kaikella kyllä on syy-seuraussuhteensa, mutta toisinaan syy on jotain uskomatonta, selittämätöntä. Toisinaan taas täydellinen mysteeri.

Minusta alkaa tuntua, että minun kannattaa jälleen kaivella vanhat radiopuhelimeni esille. Jos ne havaitsisivat jotain sellaista, mitä en tavallisilla ihmisen silmilläni pysty näkemään. Myös valkoinen kohina voi kantaa mukanaan vastauksia, jos on valmis kuuntelemaan.

Mutta olenko todella? Valmis?

Näin ilta-aikaan uskon olevani, mutta vastaukseni saattaa muuttua kun yön pimeys on käärinyt kaiken verhoonsa ja tunnen olevani täysin yksin...




torstai 11. toukokuuta 2017

Elämän ja kuoleman rajamaat

Joitakin päiviä sitten satuin katsomaan televisiosta jakson sarjasta Kuoleman jälkeen (Project Afterlife). Jaksossa esiteltiin kaksi henkilöä, jotka väittävät käyneensä elämän ja kuoleman rajamailla sydämensä pysähdyttyä, mutta palanneensa sieltä takaisin elävien kirjoihin. Sarjan ideana on, että neljä tutkijaa kiertävät Usa:ssa kuulemassa kuolemanrajakokemuksia läpi käyneitä ihmisiä. He jakavat kuulemansa ja spekuloivat asioita yhdessä, koettaen ymmärtää mitä tapahtuu ihmisen kuollessa.

Tässä jaksossa tutkinnan kohteina olivat 52-vuotias Tony Davis, joka vuoti kuiviin kadulle jouduttuaan sattumalta jengiväkivallan uhriksi ja 43-vuotias Cyanne Martin, jonka sydän on pysähtynyt leikkauspöydälle kahdesti.


Tony Davisilla oli kymmenen ampumahaavaa, joista yksi oli lävistänyt miehen reisivaltimon. Davis kertoi tunteneensa kuinka hänen sydämensä syke ensin hidastui, kunnes se pysähtyi kokonaan. Hänelle tuli kylmä ja hän oli jossain pilkkopimeässä paikassa, palellen. Hetken kuluttua hän alkoi nousta ylös, leijua pilviin, ja hän tunsi kuinka kaikki hänen huolensa ja murheensa kevenivät hänen harteiltaan ennen kuin katosivat kokonaan. Hän näki valoa, joka tuli kaukaisesta kaupungista. Davis vaistosi kaupungin olevan täynnä iloa, rakkautta, ja hän valmistautui siirtymään sinne, kun vahva ääni sanoi hänelle, ettei hänen työnsä ole vielä tehty. Davis vastusteli, mutta voimakas "tuuli" veti hänet yhtäkkiä kauemmas kaupungista ja hän tippui jälleen alas samaan pimeyteen. Yhtäkkiä hän veti henkeä ja avasi silmänsä sairaalavuoteeltaan, hänen vaimonsa rukoillen vieressään. Sairaalaraportin mukaan tutkijoille paljastui, että Davisilla ei ollut tuona ajankohtana ollut tuntiin elintoimintoja, mutta jostain syystä elvytystä oltiin jatkettu tavallista kauemmin. Näin pitkän tauon uskottiin aiheuttaneet miehelle aivovaurioita, mutta herätessään Davis oli myös mieleltään täysin kunnossa.


Cyanne Martin oli lähellä kuolemaa ensimmäisen kerran kolmivuotiaana. Hänellä oli jo syntyessään sydänvikaa, "bikuspinen aorttaläppä", eikä lääkärit antaneet hänelle hyvää elinajan ennustetta. Ollessaan leikkauksessa oli Martinin isoäiti vaipunut "meditatiiviseen tilaan" rukoillessaan pienen tytön puolesta, ja kertonut katselleensa tytön leikkausta leikkaussalin katonrajassa. Hän oli osannut kertoa odotushuoneessa odottaville huolestuneille omaisille tytön selvinneen jo ennen kuin lääkäri tuli asian vahvistamaan. Myöhemmin, 30-vuotiaana, Martin joutui uudelleen hengenvaaralliseen leikkaukseen, jossa lähes kolmannes hänen sydämestään piti vaihtaa. Ennen vaipumistaan tajuttomuuteen Martin näki leikkaussalissa ympärillään valopisteitä, omien sanojensa mukaan keijuja. Tällä kertaa hänen äitinsä oli kokeillut isoäidin tekniikkaa meditatiivisesta rukoilusta, ja kertoi myös päätyneensä seuraamaan leikkausta sivusta. Hän kertoi ajatelleensa keijuja, koska tiesi niistä olevan lohtua tyttärelleen.


Martin päätyi myös sysipimeään paikkaan sydämensä pysähtyessä, ja Davisin kokeman mukaan myös hänen kokemuksessaan pimeys väistyi ja kirkkauden päässä näkyi kaunis ja rauhallinen paikka. Martin tunsi rakkautta ja iloa, ja kulki kohti valoa kunnes kaksi hahmoa pysäyttivät hänet. Hahmot olivat Martinin jo edesmenneet isoäidit nuorempina versioinaan, ja he kertoivat Martinille että hänen on palattava takaisin. Martin heräsi sairaalasta.


Sarjan tutkijat pohtivat Cyanne Martinin tapauksessa kyseessä olleen jonkinlaisen psykologisen yhteyden, sillä sekä naisen äiti että isoäiti olivat kokeneet odotushuoneessa "kehosta irtautumisen". Erikoista oli, että sekä Cyanne että hänen äitinsä mainitsivat keijut leikkaussalissa. Näyt leikkauksen aikana eivät kuitenkaan ole mahdottomia, sillä niitä saattavat usein aiheuttaa lääkitys ja lisääntynyt hermostotoiminta. Tässä tapauksessa kuitenkin vain toinen henkilöistä oli ollut leikkauksessa.


Sarja ei ollut mielestäni mitenkään erikoinen, tai edes täysin uskottava, mutta se jätti minut pohtimaan kuolemanrajakokemuksia, joista on uutisoitu kautta aikojen. Valo tunnelin päässä on jokaiselle tuttu käsite, tai vaikka elämän kulkeminen valokuvina silmien ohi. Näihin on olemassa myös tieteellisiä teorioita mm. neurokemiassa: aivojen hapenpuutetilassa tai korkeasta hiilidioksidista veressä. Kehosta poistumisen väitetään tieteellisesti johtuvan neuroanatomisesta ilmiöstä, jossa ihmisen päälakilohko kärsii toimintahäiriöstä, joka vaikuttaa kykyyn hahmottaa oma asema tilassa. Psykologisesti kuolemanrajakokemuksia selitetään ihmisen puolustusmekanismiksi kuolemanpelkoa vastaan, kokemuksen olevan hallusinaatio, jonka on tarkoitus rauhoittaa. (Lähde: Wikipedia - Kuolemanrajakokemus)


Tutustuin lisää aiheeseen, ja kirjassa Mysteria, selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Parragon Books Ltd 2007) kerrottiin Englannissa tehdystä tutkimuksesta, jossa 63 sydämenpysähdyspotilaasta seitsemän kertoi kuolemanrajakokemuksesta. Koetta johti tohtori Sam Parnia Southamptonin yliopistosta, ja hänen mukaansa tutkimus on esimerkki siitä, että kuolemanjälkeistä elämää on olemassa. Tutkitut kertoivat kokeneensa iloa, toivoa, valoa ja lämpöä, eli samankaltaisia tuntemuksia kuin Tony Davis ja Cyanne Martin katsomassani sarjassa. Koetta suoritettaessa, ei yhdelläkään potilaalla ollut tuolla hetkellä mitattavaa aivokäyrää.


Tohtori Parnia myös kumoaa tutkimuksensa osalta tieteellisen teorian neurokemiallisesta hapenpuutteesta, sillä kuolemanrajakokemuksia kokeneilla potilailla oli ollut korkeat happipitoisuudet tapahtuman aikaan. Hallusinaatioihin Parnia ei usko, sillä potilaiden kokemukset olivat olleet liian todellisia ja yksityiskohtaisia ollakseen harhakuvitelmia, sillä potilaiden aivot eivät pystyneet toimimaan niin selkeiden prosessien vaatimalla tavalla tai luomaan muistijälkiä ilman mitattavaa aivokäyrää.


En ollut läsnä toisen isoäitini kuollessa, mutta äitini kertoi, että hänen katseensa oli ensin ollut levoton, kunnes se oli kiinnittynyt yhteen tiettyyn pisteeseen huoneessa. Tämän jälkeen isoäitini oli hymyillyt ja vetänyt viimeisen kerran henkeä. Jäytävän surun keskellä, tuo oli varmasti äidilleni lohduttava näky, ja minustakin sen kuuleminen tuntui todella hyvältä. Mitä tahansa isoäitini silmien edessä olikaan hänen kuolinhetkellään ollut, se oli tehnyt hänet onnelliseksi viimeisellä hetkellään elävien keskuudessa.


Kuolemanrajakokemuksiin uskominen on eri asia kuin usko kuoleman jälkeiseen elämään. Koska olen kokenut selittämättömiä asioita ja kuullut sekä oppinut paljon paranormaaleista ilmiöistä, minun on vaikea olla uskomatta, etteikö kuoleman jälkeen olisi jonkinlaista elämää. On olemassa raja elämän ja kuoleman välillä, ja ehkä ne henget jotka jäävät rajan lähettyville aiheuttavat paranormaaleja ilmiöitä elävien keskuudessa. Ne, jotka eivät jostain syystä pääse perille saakka. Ne, joilla on jotain kesken.


Kuolemanrajakokemukset sen sijaan ovat tapahtuneet ihmisille, jotka "palaavat" vielä elävien kirjoihin. Voiko todella olla kyse jonkin rajan lähestymisestä ja saavuttamisesta, vai tekeekö hiipuva aivotoiminta vielä karhunpalveluksen kantajalleen? Kuinka paljon rajakokemuksista on liioiteltuja, kuvitteellisia, entä kuinka suuri osa todella tapahtunut kun sekä ihmisen sydän- että aivokäyrä antavat ilmi ihmisen todella menehtyneen hetkeksi?


En tunne ketään kuolemanrajakokemusta omaavaa henkilöä henkilökohtaisesti, mutta kuuntelisin todella mielelläni heidän tarinansa. Minusta kyseessä on äärimmäisen kiehtova ilmiö, eikä sitä voi kukaan todistaa sen enempää olemattomaksi kuin olemassa olevaksi. Jokainen voi itse pohtia mihin suuntaan kallistuu.


On myös mielenkiintoista, kuinka samantapaisia kuolemanrajakokemukset ovat olleet kautta historian, oli kyse sitten 500 vuotta koetusta tai viime vuotisesta. Minulle tuo lohtua ajatus valosta, lämmöstä ja rakkaudesta, joka tajunnan ja elintoimintojen hyytymisen rajamailla odottaa. Sitä ei pysty ottamaan pois edes ne, jotka pyrkivät selittämään ilmiön täysin tieteellisesti, kliinisesti.


Jotain tuolloin tapahtuu, mutta vain aika näyttää itse kullekin mitä.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Kauhujen talo

Vuonna 1974 syksyisenä marraskuun 13. alkuiltana erään kylän baarissa New Yorkin osavaltiossa havahduttiin miehen huutoon. Mies pyysi apua ja sanoi uskovansa, että joku on ampunut hänen vanhempansa. 23-vuotias mies, Ronald DeFeo Jr. vajosi polvilleen ja pyysi paikallisessa Henry's Barissa istuneita ihmisiä avukseen. Pieni joukko ihmisiä lähti sekavasti käyttäytyneen miehen mukaan, soittaen myös poliisit paikalle. Kukaan ei osannut varautua näkyyn, jota heitä talolla odotti - Ronaldin perheen kuusi muuta jäsentä löytyivät kaikki ammuttuina kuoliaaksi sängyistään. Amityvillen murhat tekivät uinuvasta pikkukylästä kaikkien katseiden kohteen tuossa marraskuussa, mutta löytyneet ruumiit olivat vasta alkusoittoa.

Poliisitutkinta syyllisen etsinnän tiimoilta ei kestänyt kauaa, sillä ensin tapahtumista eri versioita sepittänyt Ronald DeFeo Jr. tunnusti jo rikosta seuraavana päivänä surmanneensa perheensä: vanhempansa, kaksi siskoaan ja kaksi veljeään, joista nuorin oli vain 9-vuotias. DeFeo kertoi poliiseille ettei ollut pystynyt lopettamaan surmatöitä aloitettuaan ne. Jokainen uhreista oli ollut nukkumassa, vaikkakin löytyi viitteitä, että DeFeon äiti ja vanhin sisarus olisivat saattaneet olla hereillä kuolinhetkellään. Kuitenkin kaikki uhrit löytyivät omista sängyistään vatsallaan maaten, eikä kukaan ollut herännyt ampumiseen, vaikka DeFeon käyttämässä kiväärissä ei ollut äänenvaimenninta. Myöskään yksikään naapureista ei ollut kuullut laukauksia, joita uhreihin oli ammuttu kokonaisuudessaan kahdeksan. Ainoa erikoinen ääni, jonka naapurit olivat kuulleet surmayönä oli ollut perheen koiran haukunta aamuyöstä.


Uhreista ei löytynyt viitteitä muunlaiseen väkivaltaan, eikä heistä löytynyt jälkiä huumausaineista. Kukaan ei vain yksinkertaisesti herännyt tai yrittänyt estää tapahtumia mitenkään. Vaikka Ronald DeFeo on selkeästi syyllinen murhiin ja aivan ehdottomasti ihmishirviö, on erikoista, ettei kukaan kuudesta uhrista havahtunut yöllisiin tapahtumiin. Tämä onkin aiheuttanut myöhemmin spekulaatioita siitä, että DeFeolla olisi ollut rikoskumppani, ja näitä spekulaatioita DeFeo on yrittänyt itsekin ruokkia lieventääkseen tuomiotaan. DeFeo istuu tänäkin päivänä vankilassa, tuomittuna kuudesta toisen asteen murhasta. Psykiatrisissa tutkimuksissa todettiin DeFeon olleen täysin tietoinen tekemistään rikoksista tapahtumahetkellä siitä huolimatta, että hänellä oli huumausaineiden väärinkäyttötausta ja epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö.


Amityvillen murhataloon muutti vain 13 kuukautta kauhujen yön jälkeen Lutz-niminen perhe. Jay Ansonin kirjoittaman the Amityville Horror -kirjan mukaan kävi katolinen pappi siunaamassa Lutzien "unelmien kodin" heidän muuttopäivänään. Kirjan mukaan katolinen pappi kuuli huudon "Häivy täältä!" toisen kerroksen makuuhuoneessa, joka oli ollut Ronaldin kahden veljen huone ja murhapaikka. Pappi kehotti perhettä olemaan käyttämättä tuota kyseistä huonetta makuuhuoneena, ja perhe kuunteli papin kehotusta.


Ansonin kirjan mukaan perhe koki jotain selittämättömiä tapahtumia, ja heidän käytöksensä muuttui. Talon huoneissa leijui outoja hajuja, joiden syytä ei löydetty, ja vessoihin ilmestyi mustia tahroja, joita ei pystynyt vahvoillakaan pesuaineilla jynssätä pois. Huoneeseen, jonka käytön makuuhuoneena pappi oli kieltänyt, ilmestyi keskellä talvea kärpäsiä, ja talon seinällä ollut krusifiksi löytyi seinältä ylösalaisin kääntyneenä. Jonkin ajan kuluttua selittämättömyydet muuttuivat fyysisiksi, kun Lutzin perheen äiti tunsi ja koki kosketuksia ihollaan ja isä kärsi jatkuvasta palelemisesta, joutuen istumaan takan ääressä tuntikausia aamuyön tunteina, samoihin aikoihin kun DeFeon perhe oltiin mitä todennäköisimmin surmattu. Myös talo koki selittämättömiä vaurioita, jotka näyttivät toinen toistaan väkivaltaisemmin ja agressiivisemmin tehdyiltä. Lopulta perhe ei kestänyt asua talossa enää hetkeäkään kauemmin, vaan he pakkasivat tavaransa ja muuttivat pois.

Vaikka kukaan talossa myöhemmin asunut ei ole myöntänyt julkisesti kokeneensa mitään yhtä vahvaa kuin Lutzin perhe, ei talo ole saanut surmatöiden jälkeen pitkiä omistajuussuhteita. Viimeksi talon uutisoitiin olleen myynnissä vuonna 2016, jolloin kiinteistönvälittäjä kertoi talossa kummittelevan vain ihmisten uteliaisuuden. Lutzin perhe on eri mieltä, ja perheen poika Danny Lutz kertoi muutamia vuosia sitten oman kantansa asiaan dokumentissaan "My Amityville Horror". Hän oli 10-vuotias perheen asuessa "riivatussa" talossa 28 päivän ajan.

Amityvillen murhat eivät jääneet mysteeriksi, ja syyllinen saatiin nopeasti kiinni, mutta murhien jälkeiset tapahtumat ja spekulointi, julkisuus ja talon maine ovat synnyttäneet talon ympärille vahvan kauhukulttiarvon, joten talossa asuvat saavat tuskin rauhaa senkään vuoksi. Selittämättömät asiat murhayönä ja Lutzin perheen kokemukset saavat kuitenkin pohtimaan sitä kamalampaa vaihtoehtoa - entä jos talossa asuvat elolliset eivät olekaan yksin?

Menneisyyden haamut talossa ja korttelissa vaeltavat joka tapauksessa, sillä tuskin kukaan pystyy asumaan siellä ajattelematta niitä viattomia ihmishenkiä, jotka ihmishirviö riisti tuona traagisena yönä 70-luvulla. Mikäli he eivät kummittele talossa, kummittelevat he jokaisen asukkaan mielessä.

Jotkut vaistoavat asioita herkemmin kuin toiset, enkä itse uskaltaisi yöpyä talossa, jolla on näin synkkä historia. Enkä vaan saa erästä kysymystä mielestäni tapaukseen liittyen: Miten on mahdollista, ettei kukaan DeFeon perheenjäsenistä herännyt laukauksiin?

(Lue lisää: Amityvillefiles.com)

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Tuntematon leijuva esine

Vähän väliä kuulee tarinoita taivaalla näkyneistä oudoista valoilmiöistä ja tunnistamattomista aluksista sekä viljapeltokuvioista tai valopalloista. Näille ufohavainnoille on Suomessakin oma nettisivu, jonne omat kokemuksensa voi ilmiantaa ja kuvailla. Suomen Ufotutkijat ry:n sivuilla kaikista tuoreimmat havainnot ovat tällä hetkellä tämän vuoden juhannukselta, ja ne jatkuvat kauas menneisyyteen, sekä tietenkin tulevaisuuteen. Mistä näissä voi olla kyse? Ennen kaikkea minkälaiset ihmiset havaintoja tekevät?

Youtube on pullollaan videomateriaalia väitetyistä kohtaamisista ufojen ja alieneiden kanssa. Näistä videoista suuri osa on todistettavissa väärennöksiksi, samoin myös viljapeltokuvioista, joita etenkin USA:ssa ilmestyy laajoille maissipelloille helposti vaikka vain yhden yön aikana. Myös monet valopallot taivaalla ovat myöhemmin paljastuneet satelliiteiksi tai paikallisiksi valoilmiöiksi. Paljon on toki edelleen tänä päivänäkin selitystä vailla olevia ilmiöitä. Joista yksi ihmeellinen tapahtuma kävi hyvin läheiselle, luotettavalle sukulaiselleni hänen ollessaan kävelylenkillä.

Hän oli aikaisemmin ohittanut lenkillään hämäläisellä kylätiellä ojanreunalla leikkiviä poikia, niinpä ainoa järkevä selitys tapahtuneelle olisi ollut muutama keski-ikäisen naisen kustannuksella leikittelevä pojankoltiainen. Tie oli kuitenkin tyhjä kaikesta muusta elollisesta hänen palatessaan samaa reittiä takaisin tuntia myöhemmin. Kaikessa rauhallisessa hiljaisuudessaan hänen oikealta puoleltaan leijui yhtäkkiä esille kirkas, punainen, suurinpiirtein tennispallon kokoinen valopallo. Ilmiö lipui hänen ohitseen kuin yrittäen olla huomaamaton, mutta hän huomasi sen. Paljastuttuaan valopallo suhahti salamannopeasti kauemmas noin kahden metrin korkeudella tienpinnasta.

Hän katsoi suoraan kirkasta valoa, joka oli pysähtyneenä muutaman metrin päähän hänestä. Sitten valopallo katosi, kaikki tapahtui niin nopeasti ettei tapahtuman todistaja ollut loppujen lopuksi enää varma oliko valo kadonnut paikallaan vai singahtanut ääntä nopeammin ylöspäin. Hän katsoi tyhjentynyttä tietä häkeltyneenä ja ihmeissään, vilkuillen ympärilleen nähdäkseen tai kuullakseen jostain tienreunalla aikaisemmin leikkineiden poikien kiherryksen. Pakkohan tapahtuneelle oli olla jokin järkevä selitys? Syvä hiljaisuus oli kuitenkin laskeutunut maalaistielle, verhoten tapahtumien ympärille sankan mysteerin verhon.

Tämä tapahtui lopputalvesta vuonna 2015, mutta pohdimme silti edelleen mikä saattoi olla kyseessä. Vaihtoehtoja löytyy niin normaalilta kuin paranormaaliltakin puolelta. Valopallon nähnyt sanoi sen muistuttaneen pientä, loistavaa aurinkoa, punainen valo näytti tulevan säikeinä pallon keskeltä saaden sen pinnan näyttämään pimeydessä jopa hieman pehmeältä, karvaiselta.

Mitä tulee aikaisempaan kysymykseeni ihmisistä, jotka näitä havaintoja tekevät on vastaus siihen: aivan minkälaiset tahansa. Esimerkkitapaukseni ihminen on älykäs, terve, mutta avoin uusille kokemuksille, eikä hän myöntäisi nähneensä jotain tämänkaltaista kenellekään muulle kuin ihmisille, joihin hän luottaa. Hän tietää mitä näki, ja tietää myös, että se oli jotain ainutlaatuista - oli se sitten mitä tahansa.

Valo- tai näköharha, hallusinaatio, huipputeknologiaa vieraasta maailmasta tai jotain muuta selittämätöntä... Mitä tahansa haluammekaan uskoa, on se varmaa, että kukaan ei tällä planeetalla pysty täysin todistamaan meidän olevan yksin maailmankaikkeudessa.


                                      Traileri M. Night Shyamalanin elokuvasta Signs (2002)

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Olen ollut täällä ennenkin

Mikään muu ei tee hetkestä samaan aikaan sekä epätodellista ja unenomaista että kouriintuntuvan todellista. Olet hereillä, kävellyt tietoisesti johonkin paikkaan, jossa järkesi sanoo ettet ole koskaan aikaisemmin käynytkään. Silti aistisi huutavat sinulle joka suunnasta, vakuuttaen, että et näe, haista ja tunne tätä paikkaa ensimmäistä kertaa. Kaikki tähän liittyvä on sinulle tuttua, olet ollut täällä aikaisemmin. Mutta tiedät ettet ole. Aistisi ja järkesi sekoittavat mielesi, ja hetken sisimpääsi kouraisee unenomainen tunne, kuin ailahdus jostain kauan sitten kokemastasi. Kun déjà vun vaikutus hiipuu, jättää se jälkeensä oudon kuulumattomuuden tunteen, selittämättömän olotilan, jonka vaikutus ympäröi sinua vielä hetken kuin sankka sumu. Ajan myötä kokemasi mielentila painuu unohduksiin, kunnes taas jokin paikka, ihminen tai kokemus herättelee "entiselämyksen"-tunteen sinussa.

Olen kokenut déjà vun erittäin vahvana muutaman kerran elämässäni, ja se muistuttaa joka kerran valveunta, epätodellista kellumista aika-avaruudessa. Ilmiönä déjà vu on kiehtova, äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta myös toisinaan ahdistava. Kun tunne tulee, irtaudun hetkeksi todellisuudesta yrittäessäni epätoivoisesti saada ajatukseni kasaan, mistä tunnen tämän paikan? Olen hereillä, mutta uneksin.

Déjà vulle on annettu aikojen saatossa kymmeniä erilaisia selityksiä, toiset tieteellisempiä kuin toiset. Paranormaaleista selityksistä suosituin ja uskotuin on viittaus déjà vun ja edellisten elämien välillä, sitä pidetään todisteena reinkarnaatiosta, jälleensyntymisestä. Että nykyisessä elämässä kokemamme déjà vut ovatkin todella merkkejä jostain edellisessä elämässämme koetusta asiasta, tilanteesta tai tapahtumasta. Ilmiötä selitetään myös perimällä, että vanhempiemme, isovanhempiemme ja heidän vanhempiensa vahvimmat muistot jättäisivät mieleemme jälkiä, jotka ponnahtavat laukaisevan tekijän läsnäollessa pinnalle. Kuin kuolleet rakkaamme todella eläisivät vielä meissä itsessämme, jossain syvällä mielemme varjoisissa uumenissa. Myös yhteys uniin, ennustamiseen ja astraaliprojektioon (eli kehostapoistumiskokemuksen aikana tapahtuva liikkuminen) mainitaan monessa eri lähteessä.

Tieteellinen puolikin käsittelee déjà vuta muistojen kautta, mutta ne muistot ovat omiamme, ehkä jopa kokonaan unohdettuja. Muistot saattavat olla jossain tiedostamattoman muistimme perukoilla, ja jonkin muistuttaessa meitä kokemastamme, pyrkivät muistot pinnalle. Emme kuitenkaan pysty liittämään niitä alkuperäiseen yhteyteensä, joka aiheuttaa sekavan tunteen sisällämme. Déjà vuta selitetään myös siten, että aivomme prosessoivat koko ajan näkemäämme ja kokemaamme tiedostamattamme, jolloin entiselämyksen-tunteen aiheuttaakin sadat eri muistojen palaset, jotka kokoavat eteemme tutun tilkkutäkin - kuin kaikista parhaimman valeasun. Wikipediassa havaintopsykologi Jukka Häkkinen selittää tuttuuden tunteen johtuvan siitä, että kaksi tiedonkäsittelyvirtaa kulkevat perille eri ajassa, "missä"-tieto vasta myöhemmin "mikä"-tiedon kanssa (lähde: Wikipedia - Déjà vu).

Déjà vun vastakohta, jamais vu, tarkoittaa tuttua tapahtumaa tai tilannetta, joka kokijan tiedetään tuntevan, mutta hän kokee tilanteen täysin uutena. Tämä kokemattomuuden tunne yhdistetäänkin usein muistinmenetys-potilaisiin, afasiaan (eli aivojen vaurion tai toimintahäiriön aiheuttamaan kielelliseen häiriöön) ja epileptikoihin.

Minä näen paljon unia, ja omalla kohdallani voisi hyvinkin toimia selitys déjà vun ja unien yhteydestä, että uneksin paikoista ja asioista, ja hereillä ollessani mieleni yhdistää todellisuuden ja unen maailmat. Mutta olen kokenut déjà vun myös unissani. Palaan toisinaan samoihin paikkoihin nukahtaessani, ja ne tuntuvat joka kerran tutummilta, vaikka tiedän etten valveillaollessani ole koskaan nähnytkään niitä. Jos déjà vun kokeminen hereillä ollessa tuntuu jo siltä kuin näkisi unta, voitte kuvitella kuinka pyörälle mieleni menee, kun matkaan unissani samaan aikaan sekä äärimmäisen tuttuihin että täysin, kiistattoman tuntemattomiin paikkoihin.

Mielestäni järkevin selitys déjà vulle on muistojen tilkkutäkki, mutta sekään ei ole aukoton. Nimittäin mikäli aivomme prosessoisivat jatkuvasti vanhoja muistojamme ja yhdistelisivät niitä uusiin, miksi emme koe déjà vuta aina ja jatkuvasti? Puhumattakaan siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kokeneet tätä entiselämyksen-tunnetta, miksi heidän aivonsa toimisivat eri tavalla?

Kysymyksiini ei luultavasti ole olemassa oikeaa vastausta, vedenpitävää selitystä, kuten ei déjà vullekaan, ei todella. Ja se, jos mikä, tekee siitä niin äärimmäisen kiehtovaa.

Lue lisää:

Yle.fi - Déjà vu
Wikipedia.org - Déjà vu
paranormal-encyclopedia.com

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Räyhähenki

Niin kauan kuin olen asunut nykyisessä kodissani olen ajatellut, että kotonani kaikuvat öiset kolahdukset ja muut selittämättömät äänet saa ehkä aikaan jonkin sortin kummitus tai levoton henkiolento, mutta vasta hiljattain tutustuin todella siihen ilmeisimpään: räyhähenkeen. Ajatuksena, ja sanana, räyhähenki kuulostaa kammottavalta, sillä se tuo mieleen väistämättä jotain negatiivista, kontrolloimatonta voimaa, jonka kiukku kasvaa ajan kuluessa. Räyhähenki ei kuitenkaan välttämättä ole aggressiivinen, mutta ääntä se yleensä pitää, tyypillisesti liikuttelemalla elottomia esineitä. (Muistatteko suklaarasian tipahtamisen aikaisemmassa blogitekstissäni Kuolleet eivät koputa?)

Räyhähenki sana tulee saksankielisestä poltergeist -sanasta. Poltern viittaa suomeksi rähjäämiseen ja kolisteluun, geist tarkoittaa henkiolentoa tai kummitusta. Ilmiönä poltergeistit aiheuttavat laahaavia, raapivia, askeleenomaisia ääniä tai koputuksia, liikuttelevat esineitä tai saavat jopa nestemäisen aineen leviämään selittämättömästi. Räyhähenkien kerrotaan kuitenkin piinaavan yleensä vain lyhyen, ennalta määrittelemättömän ajanjakson aikana, joka saattaa kestää viikoista kuukausiin, jopa vuosiin. Kotonani äänet ja tavaroiden siirtely tapahtuvat aina muutamien kuukausien sykleissä, jättäen meidät aina joksikin aikaa rauhaan. Muistan yhden vuoden, jolloin en huomannut mitään erikoista tapahtuvan, mutta sitten "räyhähenkemme" palasi, ja aloitti näyttävästi astioiden kolistelulla keskellä kirkasta kesäpäivää.

Räyhähenki-ilmiöille on sekä paranormaalien tutkijoiden, että skeptikoiden selityksiä. Näistä ensimmäisen ryhmän mukaan poltergeist on epäpuhdas henki, demoni tai paholainen, joka hyödyntää otollista tunnetilaa hyökkäykselleen (esimerkiksi spiritismin aiheuttamaa jännitettä) tai tahallisesti hakeutuu meidän "ulottuvuuteemme". Paranormaalit selitykset tarjoavat myös vaihtoehtoa siitä, että poltergeist onkin ihmisperäinen ilmiö, kuolleen ihmisen henki, joka on jostain syystä jäänyt maalliseen maailmaan. Myös ihmisen itsensä tahattomat psykokineettiset voimat on annettu yhdeksi vaihtoehdoista. Tuolloin tapahtumat keskittyvät yleensä yhden tietyn ihmisen ympärille, eivätkä esimerkiksi piinaa koko perhettä. Skeptikot väittävät räyhähenki-ilmiön takana olevan luonnollisen tapahtuman, hallusinaation tai aivan yksinkertaisesti vain mielikuvituksen. (Lähde: Wikipedia - Poltergeist)

Minä uskon räyhähenkien olevan joko elävien maailmaan jääneiden kuolleiden ihmisten henkiä tai epäpuhtaita henkiä, demoneja. Niin hienoa kuin olisikin pystyä liikuttelemaan esineitä psykokineettisesti tai aiheuttaa mystisiä ääniä, en kuitenkaan usko siihen mahdollisuuteen, vaikka toki on tunnettu fakta, että käytämme aivoistamme vain murto-osaa. Potentiaalia meistä siis kyllä löytyy, ja varmasti pystyisimme uskomattomiin asioihin jos osaisimme valjastaa kaiken voiman, joka uinuu pääkopissamme. Lisäksi teoria psykokinesiasta antaa ymmärtää, että poltergeist-ilmiö keskittyisi aina vain yhden ihmisen ympärille, vaikka historiassamme on ilmiöön viittaavia tapahtumia, joita on ollut useampi ihminen samaan aikaan todistamassa, ja jotka eivät ole vaatineet tietyn ihmisen läsnäoloa, vaan ovat esimerkiksi tapahtuneet tietyssä paikassa. Toisaalta löytyy myös tapauksia, joissa räyhähenki on seurannut yhtä ja samaa ihmistä minne ikinä tämä meneekin, antamatta hänelle rauhaa.

Skeptikoiden selityksistä mikään ei ole mielestäni uskottava, sillä räyhähengen touhuja on usein ollut todistamassa useampikin ihminen kerralla, sulkien selityksistä pois hallusinaatiot ja mielikuvituksen. Eikä luonnollisena tapahtumana mielestäni voi pitää sitä, että tavarat lentelevät itsestään pöydältä lattialle keskellä yötä. Tai minään muunakaan ajankohtana, jos ei puhuta maanjäristyksistä tai muista luonnonilmiöistä.

Kodistani kuuluvat koputukset, askeleet ja pamaukset voivat aivan hyvin olla räyhähengen aiheuttamia. Toisinaan on hiljaisempia ajanjaksoja, ja toisinaan herään joka yö outoon meteliin. Viime aikoina mukaan on tullut uusia piirteitä: vaatehuoneemme liukuovi on avautunut itsestään selkäni takana ja saman huoneen liiketunnistinvalot rävähtelevät toisinaan ilman selitystä päälle, yleensä aina poikkeuksellisen lyhyeksi aikaa. Tänään niin kävi viimeksi. Kylmät väreet kilpailivat pitkin ihoani kun huomasin valojen syttyvät sivusilmälläni. Käänsin hitaasti katseeni rakosellaan olevaan liukuoveen inhottavan tietoisena siitä, että olin yksin kotona, lemmikitkin olivat ulkosalla. Muutaman pitkän sekunnin ajan katsoin räpäyttämättä vaatehuoneeseen, kun valot yhtäkkiä sammuivat. Niiden ajastus on normaalisti aina pidempi, siispä tuokin seikka oli outo, ja toi mieleeni välittömästi pelottavan väitteen, jonka olen kuullut vuosia sitten:

                       Kun valot välähtelevät tai sammuvat itsestään, on kuollut astunut                                    huoneeseen.