Vierailija

Marraskuiset illat ovat olleet synkässä pimeydessään kerrassaan houkuttelevia. Arjen kiireet ovat kuitenkin taittaneet minut täysin uupuneena hyvissä ajoin nukkumaan, ja olen nukkunut niin sikeästi ettei mikään öinen ääni olisi saanut minua hätkähtämäänkään. Tai jos olisin hätkähtänyt, olisin todennäköisesti vain mumissut: "Ei tänään henkiolennot, en jaksa nyt reagoida".

Muutettuani lapsuudenkotini läheisyyteen olen kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti kohdannut talossani ja sen ympäristössä outoja, selittämättömiä asioita. Tuoreimpana selkäpiitäni karmii edelleen karmea kirkaisu, jonka kuulin kesken elokuisen illan. Puhumattakaan metsän pimeydessä sattuneesta tapauksesta, josta kerroin teille vuosi sitten. Ja sitten on tapauksia, joissa tuntuu, kuin sisällä kotonani kulkisi jonkinlainen energiavirtaus aiheuttaen kylmiä ilmavirtoja ja elektronisten laitteiden häiriöitä.

Asuessani edellisessä kodissani, sain kokea oudon ja pelottavan kolahduksien sarjan, joka tuntui suorastaan aggressiivisesti lähestyvän minua. Ja hiljattain sellainen tapahtui myös tässä uudessa kodissani.

Olin yksin valveilla iltasella television ääressä kuullessani oudon kolahduksen selkäni takaa käytävältä. En kääntynyt katsomaan, mutta terävöitin aistejani ja katseeni suuntasi hajamielisesti ikkunoiden takana pimeyden päällä lepäävään heijastukseen käytävästämme, jossa kattovalo paloi kirkkaana. Yhtäkkiä, täysin yllättäen näin, kuinka epämääräinen hahmo kulki käytävän poikki heijastuksessa vauhdikkaasti, ilman että ääntäkään kuului. Hätkähdin ja hieroin silmiäni. Olin kyllä väsynyt, mutta näkemäni hahmo oli kovin aidon oloinen. Olisiko kuitenkin silmäni tehneet vain tepposet?

Nousin ylös ja lähdin käytävää kohti. Hiljaisuus hyökyi päälleni ja ainoa sen rikkova ääni oli lattian narahdus astuessani juuri oikeaan kohtaan. Kuulin jälleen kolahduksen, mutta tällä kertaa alakertaan johtavasta portaikosta. Lähdin äänen perään uteliaana ja varuillani. Alakerrassa kissamme loikoili takkahuoneen sohvan lämmössä katse tiiviisti kohti kylpyhuonettamme, sitten se kääntyi vilkaisemaan minua laajentunein pupillein. Silitin sen päätä ja se tuntui rauhoittuvan, kun yhtäkkiä kuulin veden lorahduksen kylpyhuoneesta. Kävelin katsomaan ja suihkun hana näytti kääntyneen päälle hiukan, tiputellen varovasti vettä kaakeleille, josta pisarat roiskuivat ympäriinsä muodostaen lattialle kauniita kuvioita. Sammutin hanan, mutta pysähdyin ihmettelemään lattiaa. Ensinnäkin, hana oli selvästi käännetty vuotamaan vähän, mutta lattia paljasti ettei asian laita ollut siten kovinkaan kauan. Lattiakaivoon ei ollut valunut vettä, ei edes jälkiä sinne kulkeneesta vetisestä urasta. Olisiko mahdollista, että hana olisi jäänyt päälle, mutta ei jostain syystä vuotanut aikaisemmin?

Kumarruin kuivaamaan lattialle päätyneitä pisaroita, kun selkäni takana kylpyhuoneen oven karmit pamahtivat niin, että säikähdin toden teolla. Käännähdin välittömästi katsomaan taakseni alkukantaisen "taistele tai pakene" -reaktion viilettämässä pitkin hermoratojani. Tunsin kiukun hulmahtavan sisälläni, koska puolisoni oli säikäyttänyt minut niin. Senhän oli pakko olla puolisoni, sillä ääni kuulosti siltä, kuin joku olisi lyönyt nyrkillä ovenkarmeja saaden ne paukahtamaan.

Koko alakerrassa ei kuitenkaan ollut ketään muuta, jopa kissani oli lähtenyt pakoon tapahtumia. Seisoin hetken hievahtamatta tarkastellen yön hiljaisuutta, mutta en kuullut enää rasahdustakaan. Seinällä raksuttavan kellon armoton nakutus oli ainoa merkki ajan kulumisesta eteenpäin. Olin yksin, mutta jotenkin minusta tuntui etten olisi aikaisemmin ollut.

Myöhemmin samalla viikolla kuulin samantapaisia kolahduksia ja eräänä iltana kylpyhuoneen hana oli taas kääntynyt. Keskustellessani puolisoni kanssa asiasta, emme päässeet suoraan sopivaan ratkaisuun. Ensin ajattelimme vesiputkissa olleen ilmaa, mutta se ei selittänyt ovenkarmien kolahdusta, sillä kyseisessä kohdassa ei kulje vesitäytteisiä putkia. Meidän oli myönnettävä, että on ihmisaivoille helpompi etsiä järjellisiä ratkaisuja ja pyrkiä löytämään kaikkeen selitykset silloinkin, kun sellaisia ei ole saatavilla. Kun asialla olisi jonkinlainen selitys, vaikka edes kehno sellainen, on ihmisen hyvä jatkaa elämäänsä huolettomana, uskoen, ettei mikään mitä järjellä ei voi selittää uhkaa hänen välitöntä olemassaoloaan tai tiukassa järjestyksessä olevaa maailmaansa. Kaikella kyllä on syy-seuraussuhteensa, mutta toisinaan syy on jotain uskomatonta, selittämätöntä. Toisinaan taas täydellinen mysteeri.

Minusta alkaa tuntua, että minun kannattaa jälleen kaivella vanhat radiopuhelimeni esille. Jos ne havaitsisivat jotain sellaista, mitä en tavallisilla ihmisen silmilläni pysty näkemään. Myös valkoinen kohina voi kantaa mukanaan vastauksia, jos on valmis kuuntelemaan.

Mutta olenko todella? Valmis?

Näin ilta-aikaan uskon olevani, mutta vastaukseni saattaa muuttua kun yön pimeys on käärinyt kaiken verhoonsa ja tunnen olevani täysin yksin...

Ei haukku haavaa tee

Sanotaan, että eläimet vaistoavat paranormaalit asiat meitä ihmisiä helpommin, jopa todennäköisemmin. Ehkäpä maailma on lemmikkiemme silmin jotain aivan muuta, kuin omat aikaan ja konkretiaan sidotut silmämme antavat ymmärtää. Eläimet elävät vaistojensa varassa, niillä ei ole mitään syytä kyseenalaistaa aistejaan, kun taas me ihmiset kyseenalaistamme helposti kaiken mikä menee ymmärryksemme ulkopuolelle.

Koirani, uljas, upea vahtikoirani ja ystäväni, varoitti minua hiljattain lapsuudenkodissani jostain. Tulimme hämärän laskeutuessa takaisin metsälenkiltä. Talvinen pakkaspäivä purppuraisine auringonlaskuineen oli tarjonnut puitteet mahtavalle, rentouttavalle kävelylle. Saavuimme lapsuudenkotini metsän varjostamaan pihaan, kun aurinko oli jo laskenut ja pimeys hiipi pihapiiriin kuin rosvo.

Koirani, joka aina tähän tuttuun, rakkaaseen paikkaan tullessaan juoksee jo portaille kauan ennen minua, pysytteli tällä kertaa jalkojeni juuressa. Katsoin pihatien päässä häämöttävää taloa. Oleskeluhuoneessa oli valot, talosta huokui rauhallista lämpöä. Yhtäkkiä koirani alkoi haukkua. Säpsähdin, sillä haukku alkoi niin arvaamatta. Katsoin koiraani, joka tuijotti taloa kohti silmät rävähtämättä ja matala murina nousi sen kurkusta.

Perheeni muitakin jäseniä pyyteettömästi rakastava koirani ei haukkuisi ikkunan läpi näkyviä tuttuja hahmoja. Kannustin koiraani kulkemaan kanssani lähemmäs rappusia, se eteni vuoroin haukkuen, vuoroin muristen, pysytellen tiivisti vierelläni. Tarpeeksi lähellä rappuja huomasin, ettei koiran katse ollut suuntautunut sisällä liikkuviin ihmisiin, vaan kuistiin ulko-oven edessä. Tunsin jännityksen nostavan päätään. Ulko-ovi on lähellä avainkaappia ja eteiseen on aikaisemminkin syttynyt valot itsestään (lue: Avain salaisuuteen ja Valo kesäyössä). En voinut olla pohtimatta näkikö tai vaistosiko koirani kuistilla jotain karmivaa, sinne kuulumatonta. Tähän elävien maailmaan kuulumatonta?

Pysähdyin lähelle rappuja ja seurasin koirani reaktiota. Se haukkui edelleen pelokkaana, varoittavasti.

Kunnes yhtäkkiä se lopetti. Sen asento muuttui ja se hypähti kuistille matalana nuuskimaan. Sen selkäkarvat olivat pystyssä, ja elekieli näytti varautuneelta. Astuin portaat sen luokse, mutta se ei tuntunut huomaavan. Seisoin hetken talvi-illan pimeydessä yrittäen ymmärtää koiraani ja sen alkukantaisia vaistoja. Kun raju vilunväristys kulki lävitseni, päätin siirtyä sisälle. Siellä koirani käyttäytyi jälleen normaalisti, ja paikalla olleet perheenjäseneni kyselivät minulta miksi se oli haukkunut.

Voisiko olla mahdollista, että koirani kohtasi sen saman selittämättömyyden, joka on koittanut kurkottaa puoleeni lapsuudenkodissani? Mieleeni muistui myös eräs toinen erikoinen selittämättömyys, joka koirani kanssa on käynyt, mutta se on jo toinen tarina - palaan siihen vielä.

Tuona iltana lapsuudenkotini pimenevällä pihamaalla koirani vaistot sanoivat taistele, puolusta tai pakene.

Haukku ei haavaa tee, mutta minut se jätti sillä kertaa kylmäksi.

Vaanija metsän pimeydessä

Vihreän seasta jo nyt erottuvat vaimeammat keltaisen ja punaisen sävyt muistuttavat jännittävimmän vuodenajan olevan alkamassa. Loputtoman tuntuiseen pimeyteen kääriytyvät illat ja ne harmaat, synkät loppusyksyn päivät tarjoavat paranormaalin faneille aavemaisia maisemia ja pelottavia kokemuksia, olivat ne sitten todellisia tai mielikuvituksen värittämiä. Puhumattakaan siitä, että syksyllä on myös pyhäinpäivä, halloween - päivä jolloin "kuolleet vaeltavat maan päällä".

Minua ja ystävääni (joka on mainittu myös teksteissäni Verivalkama, Kummitustalo ja Ei valoa käytävän päässä) piinasi yhtenä syksynä metsien pimennoissa joku, jokin, josta emme koskaan ottaneet selkoa. Meillä oli tapana käydä yhdessä lenkeillä purkaaksemme milloin mitäkin mieltemme ahdistustiloja, kun eräänä pimenevänä lokakuisena iltana mukanamme ollut ystäväni koira pysähtyi tuijottamaan metsää muristen. Mekin seisahduimme katsomaan, sillä leppoisan, ystävällisen kaikkienkaverin suusta tuo murina kuulosti luonnottomalta, pahaenteiseltä. Emme huomanneet mitään ja vedimme koiraa liikkeelle, kun ystäväni yhtäkkiä huudahti näkevänsä jonkun seisovan metsässä. Pelästyneenä käännyin katsomaan ja metsän aukossa tummansinistä taivasta vasten todella näkyi tumma hahmo. Se seisoi hetken paikoillaan, emmekä me uskaltaneet liikahtakaan. Sitten se siirtyi syrjään, kadoten metsän pimeyteen ja sysäten meidät liikkeelle paniikin siivittäminä. Juoksimme pitkän matkaa, kunnes pysähdyimme hengästyneinä puimaan kokemaamme. Halusimme uskoa jonkun vain pelleilevän kustannuksellamme, mutta ajatus ihmisestä haahuilemassa pimeässä metsässä pysähtyen tuijottamaan ohikulkijoita oli epätodennäköistä.

Seuraavana päivänä menimme tutkimaan samaisen metsäaukean päivän valossa, jos vain saisimme jonkin viitteen näkemästämme hahmosta. Aukea oli hieman mutainen, joten toivoimme löytävämme ainakin jonkun jalanjäljen. Sidoimme koiran hihnan tiukasti puuhun ja lähdimme määrätietoisesti kirkkaan päivän rohkaisemina haravoimaan aluetta, löytämättä kuitenkaan mitään. Päätimme lopulta luovuttaa, mutta palatessamme lähemmäs koiraa huomasimme sen istuvan kuin patsas samalla paikalla mihin olimme sen jättäneet. Energisin koira, jonka olen koskaan tuntenut, vain istui ja tuijotti lasittunein katsein ohitsemme, hievahtamatta. Jännitys hiipi mieleeni ja koetin havahduttaa koiran horroksestaan päästämällä sitä normaalisti innostavia ääniä, mutta se ei reagoinut meihin millään tavalla. Normaalisti tuo samainen koira olisi jo hyppinyt innosta sekaisin paikallaan, malttamattomana odottaen hetkeä, jolloin voisi iskeä kuraisten etutassujensa jäljet takkiini.

Pääsimme muutaman metrin päähän jähmettyneestä koirasta, kun se yhtäkkiä ikään kuin säpsähti hereille ja juoksi villisti luoksemme, vapaana hihnastaan, joka roikkui edelleen puuhun sidottuna. Koiran hihna ja kaulapanta olivat täysin ehjiä, mutta jotenkin koira oli päässyt irti ja heilutti häntäänsä villisti edessämme. Lähdimme kiireesti paikalta, mietteliäinä.

Vain alle viikon sisään tapahtumista ystäväni soitti minulle erään lenkkimme päätteeksi paniikissa. Hän kulki erottuamme kotimatkansa valaisemattomalla tienpätkällä, ja oli kuullut tuolla pimeällä osuudella haapametsän kuivien lehtien päällä laahaavia askeleita. Hän oli pysähtynyt kuuntelemaan, metsään muriseva koira vierellään. Pariin sekuntiin ei ollut kuulunut mitään, kun yhtäkkiä askeleet kuuluivat taas, tulevan lähemmäs ja lähemmäs, ja täysin odottamattomasti muuttuen juoksuaskeliksi. Ystäväni oli saman tien ottanut omat jalkansa alleen ja juossut suoraan kotinsa eteiseen asti, ehtimättä hädin tuskin edes hengittää. Hänen isänsä oli lähtenyt tutkimaan taskulampun kanssa kyseistä metsätaipaletta saadakseen syyllisen kiinni verekseltään. Tuloksetta.

Tuona samana syksynä nuo lapsuudenkotini läheiset metsät pelottelivat meitä oudon hahmon ja äänien muodossa. Minäkin sain kokea sen kammottavan tunteen, kun kuulee jonkun syöksyvän metsästä kohti, eikä pysty tekemään muuta kuin pakenemaan niin lujaa kuin jaloista lähtee. Tuntui, että se jokin mikä metsässä vaani, oli aina meitä askeleen edellä. Pelleilikö joku kanssamme ja jos näin, kenellä sellaiseen oli aikaa? Kuka tiesi milloin menisimme tuon metsän ohi?

Vaihdoimme reittiä enemmän asutulle alueelle, mutta pyhäinpäivän jälkeen tapahtumat vähenivät huomattavasti ja loppuivat talveen mennessä kokonaan. Yksittäisiä pelottavia tapahtumia kävi vielä aina toisinaan, mutta emme yhdistäneet myöhempiä kokemuksiamme enää tämän syksyn selittämättömyyksiin.

Kun aikaa tapahtumista on kulunut, muistelen niitä kauhulla, sillä oli kyse paranormaalista tapahtumasta tai yhdestä metsässä vaanivasta mielisairaasta, kuulostavat molemmat vaihtoehdot mielestäni kammottavilta. Eikä paranormaalia näkökulmaa kevennä sekään seikka, että metsä, johon nämä tapahtumat sijoittuivat, oli sen valtavan, hehtaaritolkulla jatkuvan metsän reunaa, jonka uumenista löytyy myös Verivalkama.

Kesäillan melodia

Minulle ja sisarelleni on käynyt selittämättömiä asioita lapsuudenkodissamme (lue esim. blogitekstini Kuka pelkää pimeää?). Yleensä tapahtumat ovat sattuneet puitteiltaan otollisiin aikoihin yöllä tai loppusyksyn loputtomassa pimeydessä, kuitenkin täysin ennalta-arvaamatta. Mutta edes kesä ja sen kirkkaat illat ja valoisat yöt eivät ole esteenä eriskummallisille tapahtumille.

Vuosia sitten eräänä aurinkoisena kesälomailtana olin sisareni kanssa makuuhuoneessani vitsailemassa ja pelleilemässä, pitämässä hauskaa. Naurumme säteili ympäri huonetta, mutta hetken päästä erotin omien ääniemme seasta jotain sinne kuulumatonta. Naurumme hiipui pois ja katsoimme toisiamme kummastuneina, kun kuulimme avonaisen tuuletusikkunamme takaa kantautuvan vaimean hyräilyn. Hiivin lähemmäs ikkunaa, painaen korvani kiinni hyttysverkkoon. Aivan ikkunamme takaa seinän vierestä todella kuului miehen hyräilyä. Melodia oli ilomielinen, jopa kaunis, mutta se hyydytti silti veren suonissani. Minä ja sisareni olimme varmuudella kahden, eikä äänessä ollut mitään etäisestikään tuttua.

Sisareni kysyi minulta hiljaa, leuka aavistuksen verran vapisten, miksi joku mies on tullut metsästä ikkunamme taakse hyräilemään. En osannut vastata. Talomme takana oli vain metsää ja suota, emmekä olleet kuulleet kenenkään saapuvan etupihalle. Pyysin sisartani odottamaan, kun kiersin kaikki talomme takapihan suuntaan ikkunalliset huoneet, yrittäen kurkistella ulos peläten näkeväni siellä jonkun tuntemattoman. Toivoin, että marjastaja olisi vain eksynyt ja jatkanut matkaansa päästyään talollemme, hyräilyä ei muihin huoneisiin kuulunut.

Palasin huoneeni lattialla tismalleen samassa asennossa kyyhöttävän sisareni luo ja rauhoitin jännityksestä kiivastuneen hengitykseni. Kuulostelin avonaista ikkunaa, josta säikähdyksekseni vaimea hyräily edelleen kantautui. Ihmettelin kuiskaten sisarelleni äänen jatkuneen uudelleen, johon hän sanoi ettei se koskaan lakannutkaan.

Katsoin sisartani hetken lamaantuneena, kunnes vanhemman sisaruksen suojeluvaisto ponnahti päällimmäiseksi mieleni rauhattomalle pinnalle. Lähdin määrätietoisesti marssimaan kohti ulko-ovea, oli aika passittaa hyväntuulinen hyräilijä tiehensä, sisareni alkoi olla todella jo peloissaan. Määrätietoisuus riitti hyvin ovesta ulos ja talon sivustalle, kiukun sykkiessä suonissani saavuin talon nurkalle lähelle huoneeni ikkunaa ja pysähdyin kuuntelemaan. Melodinen, aina alusta uudelleen alkava hyräily tavoitti jälleen kuuloaistini ja ymmärsin, että saan syyllisen pian verekseltään kiinni. Adrenaliini pumppasi minuun rohkeutta, ja valmistauduin juoksemaan tarvittaessa pakoon niin lujaa kuin kintuistani irtoaisi, takaisin sisälle turvaan lukittujen ovien taakse.

Olin juuri aikeissa kurkistaa nurkan taakse, kun hyräily katkesi. Pidätin jännittyneenä hengitystäni ja kurkistin talon takapihalle, jossa minua vastassa oli tyhjä piha, koko takaseinän mitalta. Kavahdin kauemmas nurkalta nähdäkseni alueen tarkemmin, mutta missään ei näkynyt ketään, ei pienintäkään liikettä. Ei ollut piilopaikkoja, ei edes painaumia sammaleessa tai nurmikolla. Oli vain metsän hiljaisuus ja tuulen kohina etupihamme lehtipuissa. Juoksin pelon vauhdittamana sisälle, jossa sisareni tuli minua vastaan kiitollisena että olin häätänyt hyräilijän pois. Hän kysyi kuka siellä oli ollut, vastasin että eksynyt marjastaja samalla kun peitin käsieni vapinan häneltä.

Olin unohtanut kauniin, iloisen sävelen, joka ikkunastani tuolloin kantautui kunnes kuulin sen reilu viikko sitten uudelleen lapsuudenkotini metsissä. Alkuun luulin toisen ulkoilijan lähestyvän minua, mutta askeleita ei kuulunut, ainoastaan hyräilyä, joka sai minut pysähtymään ja kuuntelemaan. Odotin hetken paikoillani, koiranikin seisoi jähmettyneenä korvat koholla ja pää ymmärryksen puutteesta kallistellen. Otin muutamia varovaisia askeleita kohti hyräilyä saaden sen voimistumaan hieman, kunnes se yhtäkkiä katkesi, kuihtui kesäiltaan. Kylmät väreet kihelmöivät ihollani, kun muistini onki mieleeni aikaisemman kohtaamiseni saman melodian kanssa. Tälläkin kertaa ääni hävisi kuin kuiskaus tuuleen, samoin kuin sen tekijä. Jäin vielä hetkeksi metsään pyörimään ja katsomaan jos jostain tupsahtaisi toinen kulkija, mutta ketään ei näkynyt. Koirani alkoi käyttäytyä normaalisti heti äänen loputtua.

Hyräily on vain yksi monista oudoista, selitystä vailla olevista asioista, joita lapsuudenkotini kätkee sisälleen. Minun on yritettävä selvittää mitä tuolla alueella on aikaisemmin ollut, mitä siellä on tapahtunut. Saisinko selityksen oudolle hyräilyllekin? Voi olla, että se jää ikuisesti salaisuudeksi jonka vain metsä tietää, piiloutuen havujen ja juurien alle, odottamaan oikeaa hetkeä nousta pinnalle jälleen.

Kurkotus tuonpuoleiseen

Spiritismi tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan meedioiksi kutsutuilla henkilöillä on kyky ottaa yhteys vainajien henkiin (lähde: Wikipedia - Spiritismi).

Spiritismi sai alkunsa jo 1800-luvulla Yhdysvalloissa, ja on sittemmin saanut suosiota kaikkialla. Eräs tunnetuimmista spiritismissä käytetyistä välineistä on Ouija-lauta, jonka avulla uskotaan olevan mahdollista saada viestejä tuonpuoleisesta - sanoja, tai jopa kokonaisia lauseita. Minulla ei (vielä) ole Ouija-lautaa, saatika varteenotettavaa kokemusta spiritistisistä istunnoista, mutta muistan erään vuosia sitten tapahtuneen, aran yritykseni ottaa yhteyttä edesmenneeseen.

90-luvulla, käydessäni ala-astetta, silloisen parhaan ystäväni äiti kuoli ärhäkkään sairauteen. Äidin menettäminen on kova paikka kenelle tahansa, mutta sen ikäinen lapsi käsittelee asian täysin omanlaisesti. Toisinaan ystäväni oli surun murtama, toisinaan huoleton kuin pilvetön taivas. Kuolema oli käsitteenä vaikea ymmärtää, hänellä kesti sisäistää seikka, ettei hänellä ollut enää äitiään.

Vain muutamia päiviä ystäväni äidin menehtymisen jälkeen kertoi ystäväni, että hänen vanhempiensa makuuhuoneesta oli kuulunut iltaisin kolahduksia, vaikka hänen isänsä ei vielä ollut huoneessa tai välttämättä lainkaan kotona. Ystäväni oli myöskin nähnyt unta, että hänen äitinsä oli tullut yöllä hänen sänkynsä viereen, uni oli ollut hyvin todenmakuinen. Hän kuiskasi minulle hiljaisella äänellä, kuin peläten reaktiotani, tuntevansa äitinsä olevan vielä läsnä. Olimme nähneet jossain elokuvassa kuinka ihmiset olivat kerääntyneet rinkiin kutsumaan kuolleiden henkiä, pitäen sormenpäitään joko ylösalaisin käännetyn lasin tai jonkinlaisen osoittimen päällä (tuolloin Ouija-lauta oli minulle vielä vieras käsite, hyvä niin). Silloin saimme idean kokeilla kutsua ystäväni äitiä, jotta hänellä olisi mahdollisuus viimeisiin hyvästeihin.

Haimme kynttilöitä ja tyhjän lasin ja kiiruhdimme tyhjään makuuhuoneeseen. Sytytimme kynttilät huolella ympärillemme tiiviiksi, tasaiseksi ympyräksi. Istuimme alas ja asetimme sormemme jännittyneinä lasin pohjaa vasten. Ystäväni alkoi pelätä, joten minä kysyin tyhjältä huoneelta kuollutta hänen nimellään, pyytäen häntä siirtämään lasia ystävääni kohden mikäli hän vielä oli paikalla. Huoneessa oli hiljaista, kynttilöiden liekit paloivat tasaisina, rauhallisina. Hiljaisuudesta tuli hetki hetkeltä raskaampaa.

Sekunnit nakuttivat eteenpäin, minuutti, toinen, kolmaskin vierähti. Ystäväni koetti saada kysytyksi jotain, mutta huomasin, että hän oli menettämässä uskoaan onnistumiseemme. Halusin antaa hänelle toivoa ja päätin siirtää itse lasia häntä kohden. Sormeni tuntui jäykältä ja jännittyneeltä lasin pintaa vasten, minun täytyi irrottaa se kevyesti, jotta saisin sen oikeaan asentoon ja juoneni toimimaan. Samalla hetkellä kun irrotin sormeni, nytkähti lasi lähes huomaamatta ystävääni kohden. Hän kohotti katseensa kauhistuneena minuun, tunsin myös jännityksen kasvavan. Ilma tuntui sähköiseltä.

Yhtäkkiä yksi kynttilä lähellä ystävääni alkoi lepattaa voimakkaasti, vaikka muiden liekit paloivat edelleen rauhallisesti, häiriintymättä. Liekin lepatus voimistui, ja hetken näytti siltä, että se sammuu. Sitten, yhtä selittämättömästi kuin oli alkanutkin, liekki rauhottui jälleen loimottamaan samassa, ajattomassa rytmissä muiden kynttilöiden kanssa.

Se oli kuitenkin jo liikaa ystävälleni, ja hän puhalsi nopeasti kaikki kynttilät sammuksiin, nappasi lasin lattialta ja syöksyi ulos huoneesta. Minä korjasin tärisevin käsin kynttilät ja menin hänen peräänsä. Puimme hetken aikaa tapahtunutta läpi, ystäväni oli kauhuissaan ja vannoi ettei ollut liikuttanut lasia, oli hädin tuskin koskenut siihen sormenpäällään. Olisin voinut uskoa hänen jotenkin vahingossa kiskaiseen lasia itseään kohti, mutta vain yhden kynttilän armoton lepatus oli antanut minulle syytä kyseenalaistaa rationaalisimman selityksen.

Olimme lapsia, ja kokemus oli molemmille liikaa, emme olleet valmiita. Jotain huoneessa tapahtui, ja vaikka lähes kaikki on aina myös järjellä selitettävissä, emme kumpikaan uskoneet siihen vaihtoehtoon. Päätin pakottaa itseni suhtautumaan loogisesti asiaan, tarvitsin sille jonkin muun selityksen kuin sen, että kuolleen henki olisi todella käynyt huoneessa kanssamme. Ajatuksena se oli niin kammottava, etten olisi uskaltanut kävellä yksin kotiin uskoen niin.

En ole kuitenkaan päässyt eroon ajatuksesta, että tuona iltana sotkeuduimme johonkin meitä paljon suurempaan. Asiaan, johon ei välttämättä kannata sekaantua lainkaan.

Varsinkaan, jos ei ole valmis maksamaan hintaan, joka siitä voi koitua maksettavaksi.

Verivalkama

Yksi pelottavimmista kauhuelokuvista on mielestäni The Blair Witch Project - se on ahdistava, koukuttava ja karmiva, juuri oikeissa suhteissa. Kuitenkin kaikista kamalimman siitä tekee ystäväni isälle sattuneet tapahtumat lapsuudenmaisemieni metsissä.

Ystäväni isä vaelteli ja telttaili paljon lähimetsissä, hän aina hoki minulle ja ystävälleni, että "metsä on turvallinen paikka, kaupungeissa sitä vain kuuluu pelätä". Hänen mukaansa metsässä ei ollut pelolle sijaa, mikään tai kukaan ei uhkaa kulkijaa siellä. Siksi hän ei itse osannut kodin turvassa ja lämmössä pelätä tapahtumia, joista kertoi meille erään syksyisen vaelluksensa päätteeksi. Voi olla, että jos hän olisi katsonut kauhuelokuvia ja nähnyt Blair Witch Projectin, olisi hänen suhtautumisensa ollut toisenlainen.

Hän löysi vanhoja karttoja kotiseudustamme. Kartoissa risteili mitä oudoimmat ja vanhimmat paikannimet kullekin mäelle ja maatalolle, mutta suurimman huomion vei keskelle valtavaa metsää merkitty alue, jonka päällä luki pienin kirjaimin Verivalkama. Kun hän tutustui tarkemmin asiaan, löysi hän viittauksia siitä, että tuota paikkaa olisi mahdollisesti saatettu aikaisemmin käyttää jonkinlaisena "uhrilehtona". Seikkailijaluonteena hän innostui löydöstään välittömästi, pakkasi rinkkansa, telttansa ja koiransa, ja lähti vaellukselle.

Oli kaunis syyskuinen päivä hänen lähtiessään talsimaan talonsa takapihan kautta metsän uumeniin. Koira lähti matkaan mukaan innoissaan, nuuskien metsän tuoksuja ympärillään. Kun kilometrit taittuivat ja metsähehtaarit ympärillä kasvoivat, muuttui koira epävarmaksi, jopa levottomaksi. Se kulki tiiviisti isäntänsä kannoilla, varoen jäämästä paria metriäkään jälkeen.

Kaksikko löysi Verivalkaman kartan ja kompassin avulla, mutta tuolloin koira oli jo todella hermostunut, säpsähteli metsästä kuuluvia rasahduksia ja napsahduksia. Koko illan ja yön koira pysyi tiiviisti kiinni isäntänsä kyljessä, toisinaan hermostuneesti vikisten. Ystäväni isä epäili, että koira olisi syönyt jotain pahentunutta matkalla, mutta toisaalta hermostunut käytös tuntui yltyvän sitä enemmän mitä pidemmälle yö eteni.

Aamuyöllä ystäväni isä havahtui voimakkaaseen töminään, joka kiersi pienen etäisyyden päässä hänen telttaansa. Koira oli entistä levottomampi, jopa selkeästi peloissaan. Kuulosti siltä, että jokin juoksi telttaa ympäri muutamien metrien säteellä, yhä uudelleen ja uudelleen. Ystäväni isä oletti ja halusi uskoa, että kyseessä oli vain peura. Minä en ole koskaan nähnyt yhtäkään peuraa, joka juoksee kovalla vauhdilla tömistellen telttoja ympäri, vaan mieleeni pamahti samantien muistikuvat Blair Witchistä.

Aamulla, hänen herätessään, oli teltan edustalla ollut nuotiopaikka levitelty tasaiseen, kauniiseen ympyrään, jonka halkaisija oli suunnilleen viisi metriä. Koira luimisteli tiukasti isäntänsä vierellä aamiaishetket, eikä osoittanut minkäänlaista ruokahalua. Kuitenkin heti kun kaksikko kotiutui, ahmi se ruokansa ja kävi nukkumaan niin kuin olisi valvonut vähintään kuukauden yhteen menoon.

Ystäväni isä ei palannut enää Verivalkamalle, sillä vaikka hän ei uskonut, että metsässä olisi jotain pelättävää, oli tuo yö jättänyt pysyvät jälkensä häneen.

Muutamaa viikkoa myöhemmin ystäväni takapihalle ilmestyi outo ympyränmuotoinen alue. Ympyrän alueen sammal oli muuttunut ruskeaksi ja kuivunut kuoliaaksi, vaikka syksyisin sadetta yleensä riitti. Ystäväni isä naureskeli, että sama kuvio toistui kohdassa, josta hän aloitti ja johon hän lopetti vaelluksensa, sekä Verivalkaman nuotiopaikalla. Minua ja ystävääni ei liiemmin naurattanut.

Tavoitteenani on uskaltaa joskus itse yöpyä teltassa Verivalkamalla. Mutta sitä varten tarvitsen vielä rutkasti enemmän rohkeutta.

Kuka pelkää pimeää?

Kasvoin maalla, metsän siimeksessä. Pimeys ympäröi lapsuudenkotiani joka suunnalta, vain vaimea pihavalo yritti epätoivoisesti karkottaa synkkyyden etupihaltamme. Lapsena leikin sisarusteni ja ystävieni kanssa pimeässä metsässä taskulamppujen kanssa, mutta nykyään tuntuu olevan vaikeaa uskaltaa edes asuintaajamani lähimetsään pimeänaikaan. Toisinaan jopa oman kodin öisessä pimeydessä liikkuminen saa jännityksen virtaamaan suonissani. Yön pimeydessä vaistoan, etten ole yksin.

Eräänä päivänä, kun olin jo muuttanut pois lapsuudenkodistani, istuin sisareni kanssa keittiömme pöydän äärellä. Syksy oli tuona marraskuun iltana kaikkein synkimmillään, ikkunasta heijastui vain omat kuvajaisemme pohjatonta pimeyttä vasten. Vanhempamme olivat molemmat iltatöissä, ja veljemme asui jo muualla. Keskustelimme aivan tavallisista asioista, nauroimme vitseillemme, nautimme toistemme seurasta. Yhtäkkiä toisesta päästä taloa kantautui nariseva, rahjustava ääni, jonka tunsin välittömäksi samaksi ääneksi kuin olohuoneemme nojatuoli päästää, kun sitä työnnetään lattialla. Ääni kesti viitisen sekuntia, sen jälkeen se lakkasi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Katsoin sisartani silmiin ja tunsin sydämen sykkeen kohoavan kaulalleni. Siskoni katsoi minua, ja olimme muutaman sekunnin hiljaa, tuijotimme toisiamme tietämättä mitä tehdä. Minä katsoin parhaakseni jatkaa keskustelua siitä, mihin olimme jääneet, sillä vanhasta kokemuksesta tiesin, ettei pelolle saa antaa valtaa. Jos ruokkii kauhuntunnetta sisällään, mielikuvitus lähtee varomattomaan ja arvaamattomaan laukkaan, lyöden bensaa liekkeihin. Keskustelumme takelteli hieman, molempia oli jäänyt vaivaamaan olohuoneesta kantautunut ääni.

Vain muutaman minuutin kuluttua ääni kantautui taas, mutta kesti tällä kertaa hieman kauemmin. Kysyin sisareltani, että kuuliko hän nojatuolin liikkuvan. Sisareni nyökkäsi ja myönsi hiljaa kalpeana kuulleensa. Kauhuntunne kietaisi minut verhoonsa, ja tunsin kuinka adrenaliini alkoi virrata elimistössäni.

Otin keittiöveitsen tärisevään käteeni ja lähdin hiipimään kohti olohuonetta, jonka kellertävä valo paljasti huoneen olevan tyhjä tunkeutujista. Kävelin peloissani nojatuolin luo ja toivoin, että olisin painanut tarkemmin sen aikaisemman sijainnin mieleeni. Kiersin vielä veitsen kanssa kotimme jokaisen kolkan ja sopen, tarkastin, että ovet ja ikkunat ovat kiinni, mutta en löytänyt ketään. Olin sekä helpottunut että entistä pelokkaampi. Vain fyysinen olento olisi pystynyt liikuttamaan raskasta tuolia, hoin mielessäni.

Linnottauduimme jälleen keittiöön ja laitoimme radion tarpeeksi kovalle, emme olleet valmiita kuulemaan enää yhtään paranormaalista ääntä talostamme. Radion pauhatessa siskoni kertoi, että toisinaan häntä pelottaa olla yksin kotona, kodistamme on alkanut kuulua enemmänkin ääniä, yhä kovempia ja agressiivisempia. Lohdutin sisartani parhaalla mahdollisella tavalla, eli vähättelemällä asiaa, ”talo vain asettuu paikoilleen”, vaikka en koskaan todella siihen itsekään uskonut.

Jos tuo nojatuolin liikkuminen olisi tapahtunut päivänvalossa, se ei olisi ollut yhtä pelottavaa. Olisin vaikka saattanut unohtaa sen ajan mittaan. Mutta pimeyteen ei voi luottaa, siinä on aina jotain enemmän kuin osaamme aavistaa. Yöt ovat usein tuoneet minulle vuosien varrella kauhunhetkiä, enkä viittaa näillä aikaisempaan tekstiini painajaisista ja unensieppaajista.

En ole ainoa, joka ”pelkää pimeää”, ja yön synkkyydellä on suuret tuhovoimat. Vuosia sitten törmäsin nimittäin tutkimukseen, jonka mukaan kello neljä aamuyöllä on ihmismielen epätoivon hetki. Silloin, tutkimuksen mukaan, moni kuolemansairaskin on luovuttanut taistelussaan ja antautunut pimeän yön matkaan.

Koetan etsiä tuon tutkimuksen vielä jostain, jotta saisin sen jaettua kanssanne. Siihen asti – hyvää yötä.