Perjantai 5. helmikuuta

 Minun on pakko kirjoittaa eilisistä tapahtumista tuoreeltaan. Aikaisemmin kerroin teille oudosta energiavirtauksesta kotonani, ja eiliset tapahtumat kirvoittivat muistot mieleeni.

Eilen, perjantaina 5. helmikuuta, oli kylmä pakkaspäivä. Mittarilukemat olivat alle -20 pakkasasteen, mutta alimmillaan -16. Pakkanenhan synnyttää staattista sähköä, sillä ilman kosteuden vähentyessä staattinen sähkövaraus kappaleissa ja pinnoissa kasvaa. On täysin normaalia, että koskettaessa jotain esinettä välillä suorastaan kipunoi, mutta kuinka voimakas voi olla staattinen sähkö? Eilen nimittäin kotonamme elektroniset laitteet elivät täydellisesti omaa elämäänsä.

Ensimmäisenä eräs elektroninen lastenkirja alkoi päästellä itsekseen ääntä, ja kaikista äänistään se valitsi suorastaan demonisen kuuloisen kiljunnan, jonka pitäisi edustaa jollain tavalla hevosta. En edes tiennyt kirjan pattereissa olevan vielä voimaa. Sen jälkeen hiljattain talouteemme asettunut robotti-imuri käynnistyi itsestään, ovikellosta kuului surinaa ja sekä kännykkäni että gps-kelloni akut suorastaan imeytyivät itsestään tyhjiin. Jopa tietokoneen näytöt olivat menneet päälle itsestään, ilman että kukaan oli käynyt koneella. Käsittämättömiä, pieniä yhteensattumia pitkin päivää, kaikilla se yhteinen tekijä, että sähkövirta on oleellinen osa näiden laitteiden toiminnassa. Olen varma, että myös vanha dvd-soittimemme olisi temppuillut, jos meillä vielä olisi se.

Illansuussa pimeyden laskeuduttua lähdin pienelle kävelylle, pohtien kaikenlaisia mielessäni pyöriviä ajatuksia. Pysähdyin keskelle metsää, hiljennyin sen rauhoittavassa, pimeässä ja kylmässä syleilyssä. Hengitykseni höyrysi otsalampun valossa, mutta hiljaisuus oli paksua, miltei käsin kosketeltavaa. Mistään ympäriltäni ei kuulunut hiiskahdustakaan. Tunsin todella olevani keskellä ajatonta rauhaa, ja vedin syvään henkeä. Edes puut ympärilläni eivät naksahdelleet tai rasahdelleet pakkasesta.

Silloin kauempaa minusta, syvältä metsästä kantautui voimakas kolahdus. Ehkä pakkanen poksautti jotain puuta, ajattelin. Ajauduin pohtimaan kotonani sisällä tapahtuneita elektronisia temppuiluja, ja päätin päivittäväni tiedot heti blogiin, sillä halusin saada tietää, onko muilla käynyt samanlaisia asioita lähipäivinä.

Yhtäkkiä räsähdyksen tapainen kolahdus kuului taas, mutta hiukan lähempää. Sen jälkeen hiljaisuus laskeutui taas sankkana verhona ympärilleni. En uskaltanut miltei hengittää, sillä paloin halusta kuulla lisää, ja paikantaa äänen suunnan.

Sain mitä toivoin, sillä hetkessä rosoinen kolahdus tuli jälleen lähempää. Voimakas poksahdus. Kuin puun latvat katkeilisivat. Ja taas lähempää. Kuulosti siltä, kuin jokin valtava olento hyppäisi puun latvasta toiseen lähemmäs minua, katkaisten latvat mennessään.

Vielä kolme räsähdystä, sitten hiljaisuus. Hengitin hyvin varovaisesti, sillä viimeisin ääni oli kuulunut jo todella läheltä.

Parin pitkältä tuntuneen sekunnin jälkeen voimakas kolahdus aivan viereisessä puussa. Säpsähdin ja katsoin ylöspäin. Valaisin puun latvoja kohti, mutten nähnyt mitään. Kuin jonkinlainen äärettömän voimakas energiavirtaus olisi tuullut läpi tuulettoman metsän päästäkseen ylleni. En voinut sille mitään, mutta pelko siitä, että olin jonkin itseäni paljon voimakkaamman energian äärellä valtasi minut, ja lähdin suuntaamaan rivakoin askelein pimeän metsän halki kotipihalleni. Siellä, pihavalaistuksen tutussa ja lämpimässä loisteessa pysähdyin uudelleen, ja jäin kuuntelemaan. Erotin upean kirkkaina tuikkivat tähdet taivaalla, mutta metsä pysyi liikkumatta ja hiljaa.

Onko mahdollista, että pakkanen aiheutti tämän kaltaista energiaa? Niin voimakasta, arvaamatonta? Onko teille käynyt niin? Vai onko eilisen magiikka ihan puhtaasti ajankohdassa? En ole asunut kodissani vielä vuottakaan, en pysty siis sanomaan onko tämä ajankohta jokin sellainen, joka sitoo menneisyyden haamuja, selittämätöntä energiaa?

Jokin sisälläni sanoo, että tämä asia tulee kyllä selviämään minulle, ennemmin tai myöhemmin. Jostain erikoisesta syystä olen kuitenkin kiitollinen, ettei kyseessä ollut perjantai 13. päivä.

Enkä voi olla pohtimatta oliko eilinen jälleen saman energian aiheuttama, kuin edellisetkin kerrat? Kerääkö jokin aina valtavan määrän voimaa pystyäkseen viestittämään minulle jotain, vai onko kyse sattumista?

Se on varmaa, että elämä on kaukana staattisesta. Se on alati muuttuvaa. Seuraava selittämätön tapahtuma tai käänne voi odottaa jo aivan kulman takana.

Loppuhuomautus: Tämä ei voi olla enää edes sattumaa. Kirjoittaessani äskeisen kappaleen viimeistä lausetta, alkoi demoninen hevonen hirnahdella taas hyllyn perukoilla, kuin ivatakseen sitä, kuinka kaukana vielä olen totuudesta. Matka jatkukoon.