Älä katso taaksesi

Lapsuuden kotini maisemissa, joista tuli reilu vuosi sitten kotimaisemiani uudelleen, olen kohdannut monet paranormaalit ja selittämättömät tapahtumat elämässäni. Monet paikat täällä muistuttavat minua tapahtumista ja saavat ihoni kananlihalle, mutta keskellä metsää asuessani olenkin muuttunut rohkeammaksi. Kiinnostuneemmaksi kuulemaan enemmän, kokemaan enemmän. Syöksymään outoa ääntä kohti ja selvittämään sen alkuperän. Ehkä kuitenkin vain siihen asti, kunnes jotain äärimmäisen pelottavaa tapahtuu jälleen.

Eräs lähellä asuva tuttavani tuntee kiinnostukseni selittämättömyyksiin, ja kertoi minulle kulkeneensa melko lähellä kotiani sijaitsevaa metsäpolkua pimeänä pyhäinpäivän iltana. Hän oli todella peloissaan kerratessaan tapahtumaa minulle seuraavana päivänä täydessä päivänvalossa.

Hän oli kulkenut taskulampun kanssa metsän hiljaisuudessa, nauttien raikkaasta syysillasta vetäen keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa. Metsä oli tuoksunut loppusyksyltä. Rämeiltä ja märältä maalta, mädäntyneiltä lehdiltä ja kostealta mullalta. Jossain vaiheessa ilma oli kuitenkin tuntunut muuttuvan lähes seisovaksi ja tuttavani kertoi nähneensä tumman hahmon seisovan polulla liikkumatta. Hän oli yrittänyt kysyä hahmolta oliko tämä kunnossa, mutta tunnelma oli muuttunut niin ahdistavaksi hahmon seistessä keskellä pimeää metsää täysin liikkumatta, täysin hiljaa, että tuttavani oli päättänyt kiiruhtaa pois. Hahmo oli kuulemma seissyt selvästi keskellä polkua kauempana, mutta oli ollut vaikea erottaa sitä tarkemmin taskulampun hiipuvien patterien suomassa loisteessa.

Pyysin tuttavaani näyttämään tarkan tapahtumapaikan, sillä aikomuksenani oli palata sinne tulevan illan pimeydessä. Kun illan pimeys sitten laskeutui, varmistin että minulla oli mukana puhelimeni kuvaamista varten ja taskulamppu tuoreilla pattereilla.

Polku, jolla hahmo oli seissyt

Saavuin suon laidalla metsäisessä kohdassa kulkevalle polulle pimeyden ollessa niin syvää, että se tuntui nielevän koko maailman ympäriltäni. Olisin tuntenut olevani yksin maailmankaikkeudessa ellei metsä olisi satunnaisesti ilmoittanut olemassaolostaan oksien napsahtelulla ja risujen rasahtelulla, sekä omaperäisellä loppusyksyn tuoksullaan. Olin sammuttanut taskulamppuni ja seisoin hievahtamatta paikoillani, imien tietoa ympäriltäni muilla aisteillani.

Jonkin ajan päästä, kun mitään ei ollut tapahtunut, aloin tuntea oloni kylmäksi ja sytytin lampun. Suuntasin sen valon eteenpäin polulla ja tuijotin eteenpäin räpäyttämättä silmiäni. Lopulta niitä alkoi kivistää ja minun oli pakko räpytellä. Silloin taskulampun valoi säröili ja välkkyi. Naurahdin hermostuneena. Eivätkö taskulamput ja kaikki mahdolliset valot ala aina välkkyä kauhuelokuvissa, kun jotain yliluonnollista on lähellä? Toisaalta vanhan tarun mukaan valojen alkaessa välkkyä, on kuollut astunut huoneeseen. Löin lamppua pari kertaa ja sen välkyntä tuntui rauhoittuvan. Terästin aistejani ja tähystin valokeilalla tarkasti polkua eteenpäin. Lähdin kävelemään, kun yhtäkkiä taskulamppu simahti jälleen kokonaan.

Ilma alkoi tuntua minusta raskaalta ja seisovalta. Tästä johtuen lähdin jatkamaan polkua eteenpäin reippaammin, kun onnistuin saamaan taskulamppuni valokeilan jälleen hohtamaan kohti sysipimeää metsää. Minulle tuli tunne kuin metsä, jonka rauha ympärilläni on normaalisti kuin lämmin ystävän halaus, olisi työntänyt minua pois luotaan. Lähdin.

Kotona olin hetken aikaa ajatuksissani ja mieleni harhaili. En ollut täysin varma oliko mitään loppujen lopuksi tapahtunut, vai oliko taskulampun valojen välkkyminen sattumalta oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa vain laukaissut pelon sisälläni ja aiheuttanut tuntemukseni. Vaikkakin olen montaa kertaa täälläkin todennut, en välttämättä usko sattumiin.

Mieleeni tulvivat muistot aikaisemmista kokemuksistani näissä metsissä. Muistin sen kammottavan syksyn, jolloin minua ja ystävääni tuntui vaanivan joku metsän pimeydessä. Häiriköivän ja ahdistelevan. Muistin tarinan Suomiehestä, jonka suo ei ollut tämän kertaisesta tapahtumapaikasta järin kaukana. Mutta eniten mielessäni sykki se kerta, jolloin olin kohdannut koirani kanssa juuri tässä metsässä vain kivenheiton päässä yhden pelottavimmista kohtaamisistani pimeässä ja se sattui olemaan tismalleen samaan vuoden aikaan. Marraskuun pimeinä iltoina. Tällä kertaa minulla ei vain ollut koiraa mukanani vaistoamassa jotain, mitä surkeat ihmisaistini eivät kyenneet vaistoamaan.

Myöhemmin tavatessani tuttavaani, kysyi hän heti olinko todella uskaltanut mennä metsään tuolloin. Hän miltei kiemurteli pelonsekaisesta jännityksestä odottaessaan vastaustani. Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut ja näin kuinka väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän sanoi, että juuri noin se oli käynyt hänellekin.

Yritin oikaista hänen väärää käsitystään painottamalla, etten ollut nähnyt mitään. En yhtään mitään.

Tuttavani sanoi:

"Et niin. Tietenkään. Silloin kun valosi alkoi välkkyä, se oli takanasi. Kun olisit kääntynyt ympäri olisit nähnyt."

Yhtäkkiä se metsä on jälleen karmaiseva mielestäni. Kylmät väreet nousevat iholleni myöntäessäni tämän, ja tähyillessäni nyt ikkunastamme näkyvää pimeyttä.

Mitä yö kätkee sisälleen?

Älä katso taaksesi...

Tarina Suomiehestä

Minä ja ystäväni (joka on tuttu monesta aikaisemmasta blogitekstistäni) kiertelimme lapsuudenkotiemme maisemia ystäväni koiran kanssa, tutkien jokaisen metsätilkun ja syrjäpolun. Löysimme ja kuulimme jatkuvasti uutta kotiseudustamme, mutta yksi tarina palasi mieleeni vahvasti viikko takaperin, kun palasin tarinan synnyinjuurille.

Kotikuntani on peltojen ja metsien ohella soista seutua, pikkuisia suoalueita löytyy sieltä täältä, aina kun kulkee vähemmän tunnetuilla metsäalueilla kannattaa varautua siihen, että jossain vaiheessa eteen tulee vihreä, märkä mätäs, jonka keskellä saattaa häämöttää upottava, tummanruskea suonsilmä. Opin varomaan suoalueita, sillä mättäät imevät jalan sisäänsä kuin juoksuhiekka, ja mitä enemmän pyristelee vastaan, sitä nopeammin suo nielee saaliinsa. Minua on aina varoiteltu suonsilmistä, jotka saattavat olla syviä ja mutapohjaisia, jos sinne tipahtaa voi olla ettei pääse enää koskaan ylös.

Eräältä suolta poistuessamme huusi läheisestä, vanhasta puutalosta meille vanhus. Kuulin hänen huutelevan ettei suolle saisi mennä, ja päätimme jatkaa matkaamme tienreunassa, antaen vanhan ukon huutojen jäädä omaan arvoonsa. Hän kuitenkin lähti tomerasti peräämme, ja pysähdyimme kohteliaasti odottamaan.

Saavuttaessaan meidät ukko sanoi, ettei tuolle suolle saisi koskaan mennä, ei ainakaan näin lähellä hämärän aikaa. Olimme vain kiertäneet suon reunaa ja meillä oli hyvät taskulamput, joten myötäilimme suon vaarallisuudesta, sanoimme ettemme mene sinne enää. Ukko katsoi meitä totisena, hänen vanha leukansa tärisi. Hän sanoi, että hän on nähnyt sillä suolla Suomiehen. Vilkaisimme ystäväni kanssa toisiamme, lähinnä ehkä sen vuoksi, että uskoimme törmänneemme uuteen paikalliseen mökkihöperöön. Mies jatkoi, että Suomies vei hänen koiransakin, oli kiskonut sen suonsilmään ja hukuttanut.

Vanhus kertoi, että Suomies oli paikallinen vanhapoika, jonka huhuttiin hukuttaneen veljensä samaan suohon. He olivat asuneet samassa talossa, mutta eräänä päivänä veli oli vain hävinnyt, jälkeä jättämättä. Kylällä huhuttiin, että oma veli hukutti hänet suohon, mutta tosiasiassa ei tiedetä päättikö hän vain vaihtaa maisemaa. Mies, jonka uskottiin surmatyö tehneen katosi myös eräänä päivänä, vain hänen saappaansa löytyi suonreunalta.

Kuulemma tapahtuneen jälkeen oli suon laidalle ilmestynyt puusta veistetty risti, ja kun se maatui, ilmestyi toinen sen tilalle. Näin jatkui. Satunnaisesti suolle ilmestyi risti, ja sen rappeutuessa, ilmestyi uusi jossain vaiheessa tilalle. Vanhus kertoi, että Suomiestä ei sovi häiritä tai hän kiskoo mukaansa suonsilmään. Hänet näkee tummana lähestyvänä hahmona silmäkulmasta ja kun haistaa mädäntyneen turpeen voimakkaana, on jo liian myöhäistä.

Vanhus kielsi vielä kerran meitä ja kääntyi takaisin kotipihaansa kohti. Me janosimme kauhua ja jännitystä, joten sydän pamppaillen saimme ajatuksen, että käymme vielä kerran suolla. Siirryimme hieman kauemmas vanhuksen talosta ja sukelsimme takaisin hämärtyvään metsään. Jännitys terävöitti aistini, ja luulin jatkuvasti näkeväni silmäkulmassani liikettä. Jokainen ympäriltä kuuluva rasahdus säikäytti meidät, kun yhtäkkiä ystäväni kiljaisi ja hypähti muutamia askeleita taaksepäin. Hän osoitti taskulampulla puusta veistettyä ristiä suon reunalla. Siinä vaiheessa saimme tarpeeksemme, juoksimme suolta pois niin kovaa kuin jalkamme kantoivat ja pysähdyimme vasta kun olimme päässeet takaisin hieman tutumpiin maisemiin. Olimme kauhuissamme ja laskeutuneen pimeän pelottamia.

Toipuessani järkytyksestä aloin pohtia asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että tuo samainen vanha, höperö ukkeli oli luultavasti ristin veistänyt. Hän oli ehkä keksinyt myös koko tarinan saaden ihmiset jättämään hänet ja hänen suonsa rauhaan. Ehkäpä siellä oli poikkeuksellisen hyvä karpalosato, tai hän ei vain halunnut ketään pyörimään lähelle kotiaan.

Viikko takaperin olin ajelemassa autolla samoilla seuduilla ja kurvatessani vanhuksen talon ohi muistelin hänen kertomaansa tarinaa Suomiehestä. Vanhuksen talon ikkunat oli laudattu umpeen, ja talo oli ränsistynyt, katto sammaloitunut. Mies oli kuulemani mukaan maannut mullissa jo kymmenisen vuotta. Pysäytin huvikseni auton ja astuin ulos samalle metsäkaistaleelle. Saavuttuani "pahamaineisen" suon laidalle huomasin sen laidalla edelleen seisovan ristin. Risti ei näyttänyt samalta kuin aikaisemmin, mutta voihan olla, että muistini teki temput. Joka tapauksessa se ei voinut olla yli kymmentä vuotta vanha, vaikka se näyttikin aikansa suolla seisseeltä. Joka tapauksessa se sai minut perääntymään ja ihoni kananlihalle.

Jotain tuossa suossa on pielessä. Joku veistää sinne ristin yhä uudelleen ja uudelleen. Vielä reilu kaksi viikkoa sitten olin sitä mieltä, että yksinäinen vanhus viihdytti tarinalla itseään, mutta nyt en ole enää niin varma.

Oli kyseessä sitten Suomies tai joku vanhan ukon sekopäisen perinteen jatkaja, en ole vielä valmis kohtaamaan todellisuutta. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa liian karmivalta.