Tarina Suomiehestä

Minä ja ystäväni (joka on tuttu monesta aikaisemmasta blogitekstistäni) kiertelimme lapsuudenkotiemme maisemia ystäväni koiran kanssa, tutkien jokaisen metsätilkun ja syrjäpolun. Löysimme ja kuulimme jatkuvasti uutta kotiseudustamme, mutta yksi tarina palasi mieleeni vahvasti viikko takaperin, kun palasin tarinan synnyinjuurille.

Kotikuntani on peltojen ja metsien ohella soista seutua, pikkuisia suoalueita löytyy sieltä täältä, aina kun kulkee vähemmän tunnetuilla metsäalueilla kannattaa varautua siihen, että jossain vaiheessa eteen tulee vihreä, märkä mätäs, jonka keskellä saattaa häämöttää upottava, tummanruskea suonsilmä. Opin varomaan suoalueita, sillä mättäät imevät jalan sisäänsä kuin juoksuhiekka, ja mitä enemmän pyristelee vastaan, sitä nopeammin suo nielee saaliinsa. Minua on aina varoiteltu suonsilmistä, jotka saattavat olla syviä ja mutapohjaisia, jos sinne tipahtaa voi olla ettei pääse enää koskaan ylös.

Eräältä suolta poistuessamme huusi läheisestä, vanhasta puutalosta meille vanhus. Kuulin hänen huutelevan ettei suolle saisi mennä, ja päätimme jatkaa matkaamme tienreunassa, antaen vanhan ukon huutojen jäädä omaan arvoonsa. Hän kuitenkin lähti tomerasti peräämme, ja pysähdyimme kohteliaasti odottamaan.

Saavuttaessaan meidät ukko sanoi, ettei tuolle suolle saisi koskaan mennä, ei ainakaan näin lähellä hämärän aikaa. Olimme vain kiertäneet suon reunaa ja meillä oli hyvät taskulamput, joten myötäilimme suon vaarallisuudesta, sanoimme ettemme mene sinne enää. Ukko katsoi meitä totisena, hänen vanha leukansa tärisi. Hän sanoi, että hän on nähnyt sillä suolla Suomiehen. Vilkaisimme ystäväni kanssa toisiamme, lähinnä ehkä sen vuoksi, että uskoimme törmänneemme uuteen paikalliseen mökkihöperöön. Mies jatkoi, että Suomies vei hänen koiransakin, oli kiskonut sen suonsilmään ja hukuttanut.

Vanhus kertoi, että Suomies oli paikallinen vanhapoika, jonka huhuttiin hukuttaneen veljensä samaan suohon. He olivat asuneet samassa talossa, mutta eräänä päivänä veli oli vain hävinnyt, jälkeä jättämättä. Kylällä huhuttiin, että oma veli hukutti hänet suohon, mutta tosiasiassa ei tiedetä päättikö hän vain vaihtaa maisemaa. Mies, jonka uskottiin surmatyö tehneen katosi myös eräänä päivänä, vain hänen saappaansa löytyi suonreunalta.

Kuulemma tapahtuneen jälkeen oli suon laidalle ilmestynyt puusta veistetty risti, ja kun se maatui, ilmestyi toinen sen tilalle. Näin jatkui. Satunnaisesti suolle ilmestyi risti, ja sen rappeutuessa, ilmestyi uusi jossain vaiheessa tilalle. Vanhus kertoi, että Suomiestä ei sovi häiritä tai hän kiskoo mukaansa suonsilmään. Hänet näkee tummana lähestyvänä hahmona silmäkulmasta ja kun haistaa mädäntyneen turpeen voimakkaana, on jo liian myöhäistä.

Vanhus kielsi vielä kerran meitä ja kääntyi takaisin kotipihaansa kohti. Me janosimme kauhua ja jännitystä, joten sydän pamppaillen saimme ajatuksen, että käymme vielä kerran suolla. Siirryimme hieman kauemmas vanhuksen talosta ja sukelsimme takaisin hämärtyvään metsään. Jännitys terävöitti aistini, ja luulin jatkuvasti näkeväni silmäkulmassani liikettä. Jokainen ympäriltä kuuluva rasahdus säikäytti meidät, kun yhtäkkiä ystäväni kiljaisi ja hypähti muutamia askeleita taaksepäin. Hän osoitti taskulampulla puusta veistettyä ristiä suon reunalla. Siinä vaiheessa saimme tarpeeksemme, juoksimme suolta pois niin kovaa kuin jalkamme kantoivat ja pysähdyimme vasta kun olimme päässeet takaisin hieman tutumpiin maisemiin. Olimme kauhuissamme ja laskeutuneen pimeän pelottamia.

Toipuessani järkytyksestä aloin pohtia asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että tuo samainen vanha, höperö ukkeli oli luultavasti ristin veistänyt. Hän oli ehkä keksinyt myös koko tarinan saaden ihmiset jättämään hänet ja hänen suonsa rauhaan. Ehkäpä siellä oli poikkeuksellisen hyvä karpalosato, tai hän ei vain halunnut ketään pyörimään lähelle kotiaan.

Viikko takaperin olin ajelemassa autolla samoilla seuduilla ja kurvatessani vanhuksen talon ohi muistelin hänen kertomaansa tarinaa Suomiehestä. Vanhuksen talon ikkunat oli laudattu umpeen, ja talo oli ränsistynyt, katto sammaloitunut. Mies oli kuulemani mukaan maannut mullissa jo kymmenisen vuotta. Pysäytin huvikseni auton ja astuin ulos samalle metsäkaistaleelle. Saavuttuani "pahamaineisen" suon laidalle huomasin sen laidalla edelleen seisovan ristin. Risti ei näyttänyt samalta kuin aikaisemmin, mutta voihan olla, että muistini teki temput. Joka tapauksessa se ei voinut olla yli kymmentä vuotta vanha, vaikka se näyttikin aikansa suolla seisseeltä. Joka tapauksessa se sai minut perääntymään ja ihoni kananlihalle.

Jotain tuossa suossa on pielessä. Joku veistää sinne ristin yhä uudelleen ja uudelleen. Vielä reilu kaksi viikkoa sitten olin sitä mieltä, että yksinäinen vanhus viihdytti tarinalla itseään, mutta nyt en ole enää niin varma.

Oli kyseessä sitten Suomies tai joku vanhan ukon sekopäisen perinteen jatkaja, en ole vielä valmis kohtaamaan todellisuutta. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa liian karmivalta.