Round and round we go

Heinäkuu tarjosi minulle tullessaan myös pienimuotoisen irtioton kotimaan matkailun muodossa. Vierailin eräässä kauniissa pikkukaupungissa Länsi-Suomessa, ja päädyin paikallisen kanssa erittäin mielenkiintoisen keskustelun pauloihin.

Kaikki sai alkunsa linnuista. Katsoin rannikolla taapertavia lokinpoikasia ja sydäntäni särki tarinat, joissa joku ihmishirviö on vain omaksi huvikseen kiduttanut noita viattomia olentoja. Muistin myös variksenpojan, joka jäi auton alle lähellä kotiani ja pikkulintuja, jotka päättävät päivänsä lentämällä ikkunanlaseja päin. Olin jostain syystä poikkeuksellisen sentimentaalisella tuulella. Seurassani oli eräs paikallinen, vanha nainen, joka oli etäistä sukua puolisolleni.

Naisen rauhallisen seesteinen ja viisas olemus sai minut puhumaan, ja kerroinkin pitäväni linnuista todella paljon. Oudon tunteen vallassa kerroin herkistyväni niiden surullisten kohtaloiden vuoksi ja tuntevani suunnatonta kiukkua, kun joku tekee niille väärin. Puolustuskyvyttömät olentoparat.

Nainen oli hetken hiljaa ja vilkaisi minua sitten ovelasti iänkaikkisen tietävän näköisillä, vanhuuden harmaannuttamilla silmillään. Hän lausui hitaasti, että jokainen meistä tuntee eniten yhteyttä siihen, mikä on toteemieläimemme. Siihen, mitä olemme olleet kauan sitten ja tulemme olemaan aina uudelleen.

Lausahdus kuulosti niin maagiselta ja mystiseltä, että kysyin oitis mitä hän sillä tarkoittaa. Hän sanoi uskovansa sisällämme virtaavan energian syntyvän uudelleen eri muodoissa. Ihmisestä ihmiseen, eläimestä ihmiseen ja takaisin. Hän ei käyttänyt sanaa sielu, tai puhunut sielunvaelluksesta, vaan käytti nimenomaan termiä energia. Hän kuitenkin kertoi, että tuo energia on niin vahvaa, että jaksaa kantaa mukanaan kuvia, muistoja. Joskus näemme asioita, joita emme tässä elämässä ole nähneet. Muistin heti mainita déjà vun ja kuinka sen uskotaan olevan muisto tai merkki sielunvaelluksesta, tai toisin sanoen uudelleen syntymästä. Vanha nainen hymyili ja nyökkäsi. Sitten hän totesi, että kaikkien pitäisi löytää sisimpänsä ja hyväksyä totuus, niin he valaistuisivat. Ja sanottuaan tämän hän nousi hitaasti, silmäili lintuja vielä hetken, nyökkäsi minulle hymyillen veikeästi ja poistui paikalta.

Jos ajatellaan vanhuksen tienneen jotain, mitä muut eivät tiedä ja uskomme hetken hänen olleen oikeassa. Onko ajatus lohdullinen vai pelottava? Entä jos olisikin näin helppoa saada vastaus ikuiseen kysymykseen: mitä tapahtuu elämän jälkeen? Olemmeko me kaikki valtavaa määrää energiaa, joka syntyy uudelleen muualla, kun energia poistuu nykyisestä olemuksestamme? Ehkä ajatus on lohdullinen, jos uskoo läheistensä energian pysyttelevän aina lähellä, magneetin tavoin. Ehkä siksi tunnemme järjetöntä vetoa tai yhteenkuuluvuutta tiettyihin asioihin tai ihmisiin.

On mahdotonta sanoa mikä todella on totuus, mutta kaikelle kannattaa olla avoin. Jos ei muuta, saa ainakin itselleen ja omille arvoilleen pohtimisen aihetta. Maailmankaikkeus on täynnä ihmeitä ja selittämättömiä tapahtumia, ja on olemassa ihmisiä kertomassa elämän ja kuoleman rajamaista.

Haluan uskoa ainakin siihen, että ei ole olemassa loppuja, on vain alkuja.

Vaikka tämäkin on ennen kaikkea henkilökohtainen uskon asia, on rauhoittavaa ajatella, että ehkä tiimalasiemme hiekan valuessa pohjaan viimeistä jyvää myöten, se vaan käännetään ympäri.

Round and round we go...

Tunnen tuskasi, kerron kohtaloni

Eräs tuttavani työskentelee yrityksessä, joka ostaa ja huutokauppaa eteenpäin mm. kuolinpesän irtaimistoa. Hän kertoi minulle hiljattain tapahtumasta, joka oli sattunut erään vanhan rintamamiestalon irtaimiston arvioinnin yhteydessä. Hän antoi minulle luvan jakaa tarinansa täällä.

Hän oli saapunut hieman huonokuntoisen, sieltä täältä reunoista repsottavan, vanhan rintamamiestalon eteen toiveikkain mielin. Puhelimessa käydyn keskustelun perusteella talossa saattaisi olla arvokastakin antiikkia, ja sellainen oli hänen yritykselleen aina pienoinen lottovoitto. Moni vanhus ei välttämättä tiedä edes esineidensä arvoa, he saattavat käyttää arvokkaita tavaroita normaalissa käytössä ja asua ränsistyvissä taloissa, kontrastit ovat tuttavani mukaan joskus melko rajujakin - ja yllättäviä.

Pihalla tuttavaani vastassa oli mies, joka oli tehnyt arviointikäyntitilauksen. Hän oli talossa menehtyneen vanhuksen poika, henkilö, joka myös oli löytänyt ruumiin makaamasta hieman epämääräisessä asennossa sängyllään. Kyseessä oli ollut jonkinlainen sydänkohtaus, mies ei kertonut enempää, eikä tuttavani tehtävä ollut kysellä. Mies ojensi tuttavalleni avaimen asuntoon ja kertoi jatkavansa puutöitä liiterissä odotellessaan. Kaikki, millä olisi mitään arvoa, pitäisi kuulemma olla enemmän tai vähemmän esillä, mutta tuttavani pystyi lukemaan miehen kasvoilta, ettei hän halunnut viettää äitinsä kuolintalossa hetkeäkään enempää, kuin oli pakko.

Tuttavani hoiti tarkastuskierrosta rauhassa ja ammattitaidolla, merkiten tarkasti ylös tekemänsä löydöt. Hän kurkisti myös alakerran komeroihin, joissa näytti pääasiassa olevan joko vaatteita tai ruokakomerossa jäljelle jääneitä elintarvikkeita. Valokuvat lipaston päällä antoivat kuvaa elämästä, jota tämä talo oli kätkenyt sisälleen, mutta nyt jäljellä oli enää vain tyhjä kuori maanpäällisine tavaroineen.

Yläkertaan johtavien portaiden juurella tuttavani seisahtui hetkeksi. Hän oli tuntenut portailta alas päin valuvan kylmän ilman ihollaan, talo vuoti kuin seula. Sen seuraava määränpää olisi luultavasti purku-urakoitsijan jätelavalla, ja hän tunsi tavallaan sääliä, vaikka siihen ei hänen ammatissaan ollut varaa. Ei ollut varaa kiintyä tavaroihin, rakennuksiin tai ihmiskohtaloihin, joita nuo pitivät sisällään. Hän lähti nousemaan yläkertaan määrätietoisesti, mutta pysähtyi jälleen puolivälissä portaikkoa. Kuvitteliko hän vain, vai kuulostiko siltä kuin joku olisi seurannut häntä portaissa?

Hän tuhahti mielikuvalleen, ei hän yleensä ollut näin pelokas eikä varsinkaan taikauskoinen. Portaat narahtelivat vain luultavasti takaisin paikoilleen hänen painonsa jälkeen. Hän jatkoi matkaa ja pysähtyi jälleen ylimmälle portaalle, sillä oli tällä kertaa varma jonkun tulevan perässään. Portaat narahtivat tismalleen samankuuloisesti, kuin hänen painonsa alla hetki sitten. Hän käännähti ympäri ja tähysi pimeään portaikkoon, muttei nähnyt ketään. Kun hän kääntyi valmiina harppaamaan yläkertaan, tunsi hän jälleen kylmän ilmavirran ihollaan ja kuuli jonkun lausuvan "kaksi" takanaan. Hän säpsähti, harppasi eteenpäin ja kääntyi salamannopeasti ympäri, mutta siellä ei ollut ketään.

Mielessään hän kävi läpi tapahtunutta, jonka oli pakko olla hänen mielikuvituksensa tuotosta. Ääni oli kuulostanut hauraalta kuiskaukselta, mutta sen oli pakko olla jotain muuta. Ehkä tuuli talon nurkissa. Tuttavani uskoi, että hänen hiljattain kokemansa menetys sai hänet kuvittelemaan omiaan. Hänen ei olisi vielä kannattanut palata takaisin töihin.

Purren hampaita yhteen hän kuitenkin harppoi yläkertaan ja kävi systemaattisesti sen pari huonetta ja vaatehuonetta läpi. Viimeisen vaatehuoneen kohdalla hän naurahti melkein hysteerisesti, kun huomasi ihonsa nousseen jälleen kananlihalle kylmän ilmavirran vuoksi. Hän oli varma, että vaatekaapin perällä jossain oli reikä seinässä, kun hän todistaisi sen, hän voisi nauraa omille kuvitelmilleen.

Hän alkoi siirrellä pölyisiä vaatteita tieltään toivoen löytävänsä kylmän ilmavirran alkulähteen, kun vaatekaapin ovi hänen takanaan narahti. Hän käännähti ympäri, päätti jättää vuotavan talon yläkerran oman onnensa nojaan ja oli juuri astumassa ulos vaatehuoneesta, kun kuuli jälleen jonkun kuiskaavan sanan "kaksi" huoneen pimennoista. Hän jähmettyi käsi vaatehuoneen kahvalla, sydän pamppaillen, yrittäen pohtia uskaltaisiko kääntyä katsomaan vai ei. Hän oli juuri kopeloinut vaatehuoneen läpi, siellä ei ollut ketään. Hän oli kuullut omiaan, niin sen oli pakko olla.

Hän ei vilkaissutkaan taakseen, vaan lähti askeltamaan ripeästi pois yläkerrasta, pysähtyen vasta, kun hänen jalkansa olivat turvallisesti alakerran puulattialla. Silloin hän kuuli jälleen, kuinka askel toisensa perään alkoi laskeutua yläkerran portaita, lähestyen. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan päätti, että arviointi oli suoritettu ja ampaisi ulos.

Kuolinpesän haltija, talon emännän poika, tuli tuttavaani vastaan pihalla, ja huomasi tämän kalpeuden. Hän silmäili hetken tuttavaani, joka yritti saada tapahtumiin epätoivoisesti järkeä ja rauhoittua asiakkaansa edessä, voidakseen antaa tälle jonkinlaisen tarjouksen. Hän tiesi tehneensä huonoa työtä, mutta hän ei halunnut palata takaisin tuohon taloon, ei ainakaan yksin.

Mies oli hetken hiljaa ja totesi sitten, ettei kummituksia ole olemassa, mutta hänen äitinsä oli uskonut talossa asuvan Karjalan evakon hengen, joka oli kuollut siellä. Tuttavani hätkähti, mies oli puuttunut suoraan asiaan, jota hän oli yrittänyt saada järjellistetyksi. Hän naurahti epäuskoisena ja sanoi, ettei myöskään usko kummituksiin, vaikka ei ollut varma tarkoittiko sitä enää.

He keskustelivat hetken pihakeinussa kaupoista ja irtaimistosta, miten ja milloin työt suoritettaisiin. Kun mies oli allekirjoittanut sopimuksen, halusi tuttavani vielä lisä tarkennusta miehen äidin kummitustarinaan, sillä tuore kokemus varjosti hänen mieltään. Hän kysyi ikään kuin ohimennen tiesikö mies mihin evakko oli kuollut. Mies kertoi, että jonkinlaisiin raskaus- tai synnytyskomplikaatioihin aika pian saapumisensa jälkeen. Tyttö oli odottanut "äpäräkaksosia", ja oli matkannut evakkoon omien vanhempiensa kanssa.

Istuessaan takaisin autoonsa, huomasi tuttavani, että hänen kätensä tärisivät. Hän oli kuullut äänen sanovan selvästi sanan kaksi. Tarkoittiko se kahta menetettyä lasta nuoren evakkotytön kohdussa? Hän huomasi, ettei yhtäkkiä ollut enää varma mihin uskoa.

Eikä hän ollut varma, olisiko hän joutunut kokemaan tapahtumaa, mikäli ei olisi itse kokenut keskenmenoa vain vähän aikaisemmin.

Voiko tällainen olla sattumaa? Tai edes sattumalta mielikuvituksen tuotosta?

Kas, sitä emme koskaan saa tietää. Kukin päättäkööt, mihin itse uskoo.

Pieni hylätty mökki

Maaseutukylä, josta olen kotoisin, on joutunut vuosien saatossa samaan tilanteeseen kuin sadat muut maaseutukylät - pienet maatilat ja yksinäiset omakotitalot tyhjenevät niiden asukkien jättäessä tämän maailman taakseen, eikä kukaan jatka tilan ylläpitoa. Taloissa varttuneet lapset ovat muuttaneet suuremmille asutusalueille kaupunkien läheisyyteen työn perässä, ja vaikka he ehkä joskus haaveilivat paluusta kotitilalleen, on todellisuuden karu kynnys liian korkea.

Kylässäni tyhjentyneet talot ovat harmittomia, lähinnä surullinen muistutus elämästä, jonka ne ovat joskus kätkeneet seiniensä sisälle. Pihoilla kasvavat villiintyneet sypressit ja ikkunoissa roikkuvat pölyttyneet verhot. Pihan perällä olevan vajan katto on luhistunut ja leikkimökin rappusilla on harmaa möykky, joka on joskus saattanut olla jollekin pienelle ihmiselle tärkeä nukke. Ainoa säännöllinen vieras noissa taloissa on ajan hammas, joka nakertaa talojen ulkopintoja ja saa pihan rehottamaan.

On kuitenkin tiettyjä taloja, joista elämä jonkinlaisessa muodossa ei tunnukaan poistuneen. Yksi tällaisia lapsuudenkyläni taloja on pahamaineinen Kummitustalo. Sen lisäksi myös joissakin muissa hylätyissä taloissa kerrotaan tapahtuneen outoja - ikkunoihin on ilmestynyt kasvoja, verhot ovat toisinaan eri asennoissa (vaikka talvella taloon ei vie yhtä ainutta jälkeä) ja pihapiiriin jääneet tavarat ovat saattaneet vaihtaa paikkaa yön aikana. Minä ja ystäväni, jonka kanssa jouduimme mm. eräs syksy pelkäämään vaanijaa metsän pimeydessä, tupsahdimme kerran kotikylämme metsiä tutkiessamme hylättyyn, vanhaan hirsimökkiin.

Mökki sijaitsi erään suuren pellon ja synkän kuusimetsän rajalla, ajotie sinne oli metsittynyt jo jokin aikaa sitten, vain pari haurasta uraa sammaleessa antoi viitettä mökille joskus kulkeneesta kulkuväylästä. Mökki oli yllättävän hyvässä kunnossa, vaikka siellä ei selkeästi ollut asunut kukaan enää vuosikausiin. Piha-alueella oli myös pienikokoinen talli ja lato, joiden ovenedustat olivat kasvaneet heinästä umpeen. Muutoin pihapiiri näytti siistiltä, ylimääräinen tavara oli siivottu pois (tai kasvuston peittämää) ja kaikkien rakennusten ovet ja ikkunat oli suljettu, ei kuitenkaan laudattu umpeen. Uteliaina kiersimme pihaa ja taloa, kurkkien pimeistä ikkunoista sisälle.

Erään ikkunan kohdalla ystäväni valahti kalpeaksi ja keskeytti iloisen puheenparteni sihahtamalla minut hiljaiseksi. Katsoin häntä säikähtäneenä, odottaen selitystä. Hän kyyristyi matalammaksi ja sanoi hiljaa ääni värähtäen, että meidän olisi syytä lähteä. Pelko tarttui kouristuksenomaisesti kiinni minusta ja kyyristyin matalammaksi. Oletin, että ystäväni oli nähnyt jonkun, kuljimme kuitenkin luvatta näillä mailla. Tähystin reittiä pois mökiltä metsän suojaan, kun yhtäkkiä ystäväni kirkaisi ja lähti juoksemaan täysillä metsää kohden. En jäänyt epäröimään vaan juoksin hänen peräänsä vilkaisemattakaan taakseni.

Juoksimme hyvän tovin ja pysähdyimme vasta kun olimme päässeet parin kilometrin päässä olevalle hiekkatielle, muutaman asutun omakotitalon kohdalle. Olimme hengästyneitä, ja adrenaliinin päästäessä irti kehostani alkoivat käteni täristä. Tivasin ystävältäni mitä oli tapahtunut. Hän antoi hengityksensä tasaantua hetken, ennen kuin kertoi ääni täristen ja kasvot edelleen vitivalkoisena, että oli nähnyt sisällä talossa istuvan vanhan naisen.

Ikivanhan oloinen nainen oli istunut selkä ikkunaan päin keinutuolissa hitaasti keinuen, mutta pysähtynyt yhtäkkiä. Tällöin hän oli kuulemma kääntänyt päänsä kohti ikkunaa ja ystäväni oli kohdannut hänen kuopalle painuneiden silmiensä katseen. Silmät olivat näyttäneet täysin kaihin peittämiltä ja vanhuksen iho oli ollut niin paperinohuen näköinen, että se oli näyttänyt vain pääkallon päälle pingotetulta nahalta. Ystäväni kertoi ääni säristen, että olisi voinut vaikka vannoa naisen pään kääntyneen tämän harteilla täysin luonnottomasti ihmiselle, kuin pöllöllä.

Vapisin kauhusta kuunnellessani ystäväni tarinaa, mutta en epäillyt hänen näkemäänsä, näin hänen katseestaan että jotain todella oli tapahtunut. Itse en ollut nähnyt mitään, joko siksi etten ollut katsonut, tai siksi, että ystävälläni oli liian vilkas mielikuvitus. Kuitenkin hänen kertomansa perusteella en koskaan enää mennyt lähellekään tuota hylättyä mökkiä, jossa paljastui todella asuneen vanha leskinainen kuolemaansa saakka.

Ystäväni kertomuksen perusteella pystyn kyllä täysin kuvittelemaan tilanteen, jossa vanhus istuu keinutuolillaan ja kääntää päänsä harteillaan kuin olisi riivattu, katsoen kaihin samentamilla, kuopalle painuneilla silmillään suoraan kohti. Mielikuvat puistattavat minua.

Tänä päivänä ystäväni ei halua muistella näkemäänsä. Hän sanoo ettei halua avata tuota muistoa mieleensä, koska ei saisi nukutuksi sen jälkeen.

Jos olisin nähnyt samanlaista, en kyllä nukkuisi itsekään.

Mahtaakohan tuo hirsimökki edelleen nököttää omalla, hiljaisella paikallaan kuusimetsän katveessa?

Ehkäpä tuo asia täytyy käydä jokin kerta tarkastamassa.

Tarina Suomiehestä

Minä ja ystäväni (joka on tuttu monesta aikaisemmasta blogitekstistäni) kiertelimme lapsuudenkotiemme maisemia ystäväni koiran kanssa, tutkien jokaisen metsätilkun ja syrjäpolun. Löysimme ja kuulimme jatkuvasti uutta kotiseudustamme, mutta yksi tarina palasi mieleeni vahvasti viikko takaperin, kun palasin tarinan synnyinjuurille.

Kotikuntani on peltojen ja metsien ohella soista seutua, pikkuisia suoalueita löytyy sieltä täältä, aina kun kulkee vähemmän tunnetuilla metsäalueilla kannattaa varautua siihen, että jossain vaiheessa eteen tulee vihreä, märkä mätäs, jonka keskellä saattaa häämöttää upottava, tummanruskea suonsilmä. Opin varomaan suoalueita, sillä mättäät imevät jalan sisäänsä kuin juoksuhiekka, ja mitä enemmän pyristelee vastaan, sitä nopeammin suo nielee saaliinsa. Minua on aina varoiteltu suonsilmistä, jotka saattavat olla syviä ja mutapohjaisia, jos sinne tipahtaa voi olla ettei pääse enää koskaan ylös.

Eräältä suolta poistuessamme huusi läheisestä, vanhasta puutalosta meille vanhus. Kuulin hänen huutelevan ettei suolle saisi mennä, ja päätimme jatkaa matkaamme tienreunassa, antaen vanhan ukon huutojen jäädä omaan arvoonsa. Hän kuitenkin lähti tomerasti peräämme, ja pysähdyimme kohteliaasti odottamaan.

Saavuttaessaan meidät ukko sanoi, ettei tuolle suolle saisi koskaan mennä, ei ainakaan näin lähellä hämärän aikaa. Olimme vain kiertäneet suon reunaa ja meillä oli hyvät taskulamput, joten myötäilimme suon vaarallisuudesta, sanoimme ettemme mene sinne enää. Ukko katsoi meitä totisena, hänen vanha leukansa tärisi. Hän sanoi, että hän on nähnyt sillä suolla Suomiehen. Vilkaisimme ystäväni kanssa toisiamme, lähinnä ehkä sen vuoksi, että uskoimme törmänneemme uuteen paikalliseen mökkihöperöön. Mies jatkoi, että Suomies vei hänen koiransakin, oli kiskonut sen suonsilmään ja hukuttanut.

Vanhus kertoi, että Suomies oli paikallinen vanhapoika, jonka huhuttiin hukuttaneen veljensä samaan suohon. He olivat asuneet samassa talossa, mutta eräänä päivänä veli oli vain hävinnyt, jälkeä jättämättä. Kylällä huhuttiin, että oma veli hukutti hänet suohon, mutta tosiasiassa ei tiedetä päättikö hän vain vaihtaa maisemaa. Mies, jonka uskottiin surmatyö tehneen katosi myös eräänä päivänä, vain hänen saappaansa löytyi suonreunalta.

Kuulemma tapahtuneen jälkeen oli suon laidalle ilmestynyt puusta veistetty risti, ja kun se maatui, ilmestyi toinen sen tilalle. Näin jatkui. Satunnaisesti suolle ilmestyi risti, ja sen rappeutuessa, ilmestyi uusi jossain vaiheessa tilalle. Vanhus kertoi, että Suomiestä ei sovi häiritä tai hän kiskoo mukaansa suonsilmään. Hänet näkee tummana lähestyvänä hahmona silmäkulmasta ja kun haistaa mädäntyneen turpeen voimakkaana, on jo liian myöhäistä.

Vanhus kielsi vielä kerran meitä ja kääntyi takaisin kotipihaansa kohti. Me janosimme kauhua ja jännitystä, joten sydän pamppaillen saimme ajatuksen, että käymme vielä kerran suolla. Siirryimme hieman kauemmas vanhuksen talosta ja sukelsimme takaisin hämärtyvään metsään. Jännitys terävöitti aistini, ja luulin jatkuvasti näkeväni silmäkulmassani liikettä. Jokainen ympäriltä kuuluva rasahdus säikäytti meidät, kun yhtäkkiä ystäväni kiljaisi ja hypähti muutamia askeleita taaksepäin. Hän osoitti taskulampulla puusta veistettyä ristiä suon reunalla. Siinä vaiheessa saimme tarpeeksemme, juoksimme suolta pois niin kovaa kuin jalkamme kantoivat ja pysähdyimme vasta kun olimme päässeet takaisin hieman tutumpiin maisemiin. Olimme kauhuissamme ja laskeutuneen pimeän pelottamia.

Toipuessani järkytyksestä aloin pohtia asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että tuo samainen vanha, höperö ukkeli oli luultavasti ristin veistänyt. Hän oli ehkä keksinyt myös koko tarinan saaden ihmiset jättämään hänet ja hänen suonsa rauhaan. Ehkäpä siellä oli poikkeuksellisen hyvä karpalosato, tai hän ei vain halunnut ketään pyörimään lähelle kotiaan.

Viikko takaperin olin ajelemassa autolla samoilla seuduilla ja kurvatessani vanhuksen talon ohi muistelin hänen kertomaansa tarinaa Suomiehestä. Vanhuksen talon ikkunat oli laudattu umpeen, ja talo oli ränsistynyt, katto sammaloitunut. Mies oli kuulemani mukaan maannut mullissa jo kymmenisen vuotta. Pysäytin huvikseni auton ja astuin ulos samalle metsäkaistaleelle. Saavuttuani "pahamaineisen" suon laidalle huomasin sen laidalla edelleen seisovan ristin. Risti ei näyttänyt samalta kuin aikaisemmin, mutta voihan olla, että muistini teki temput. Joka tapauksessa se ei voinut olla yli kymmentä vuotta vanha, vaikka se näyttikin aikansa suolla seisseeltä. Joka tapauksessa se sai minut perääntymään ja ihoni kananlihalle.

Jotain tuossa suossa on pielessä. Joku veistää sinne ristin yhä uudelleen ja uudelleen. Vielä reilu kaksi viikkoa sitten olin sitä mieltä, että yksinäinen vanhus viihdytti tarinalla itseään, mutta nyt en ole enää niin varma.

Oli kyseessä sitten Suomies tai joku vanhan ukon sekopäisen perinteen jatkaja, en ole vielä valmis kohtaamaan todellisuutta. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa liian karmivalta.