Tienristeyksessä

Jokainen on varmasti kuullut legendan "tienristeysdemonista". Legendalla on monta eri kasvoa, toimintamallia ja tyyliä, mutta yhteistä tarinoilla on tienristeys, jossa voi kohdata paranormaalin ilmiön.

Kansantaruissa tienristeys on kohtaamispaikka myös yliluonnollisen maailman ja elävän elämän välillä. Siellä tapahtuu paranormaaleja ilmiötä, ja juuri risteyksissä saa yhteyden yliluonnollisiin voimiin. Aikanaan tietyillä alueilla uskottiin, että rikolliset kannatti haudata risteysalueelle, sillä sieltä heidän pahat sielunsa eivät löytäisi takaisin elävien luo vaan siirtyisivät nopeammin helvetin syövereihin.

Yleisin, ja ehkä tunnetuin versio tienristeysdemonista on länsimainen legenda, jonka mukaan tienristeyksissä voi manata esiin paranormaalin olennon, jonka kanssa voi käydä kauppaa vastineeksi sielustaan. Tätä legendaa on hyödynnetty myös paranormaaliaiheisissa tv-sarjoissa ja elokuvissa.

Viimeisin, jonka kuulin, sopii erityisesti kerrottavaksi näin joulun alla. Siinä tulee ihmisen käydä jouluaattona seisomaan keskelle sellaista nelihaaraista risteystä, jossa jokaisen tien suuntaan katsoessa näkee kirkon. Aikansa siinä seistyään leijuu jokaista tietä pitkin paikalle keijut, jotka lupaavat hyvää onnea, rikkauksia ja iloa, kun risteykseen asettunut kulkija lähtee niitä seuraamaan. Mikäli kulkija pitää paikkansa, yrittävät keijut kovemmin saada hänet matkaansa, lopulta muuttaen muotonsa joksikin kulkijalle rakkaaseen hahmoon. Keijut käyttävät kaikki konstinsa, myös kaikkein likaisimmat keinot, sillä he haluavat saada kulkijan mukaansa tämän sielun varastaakseen. Jos kulkija pitää paikkansa kaikesta lahjonnasta, uhkailusta ja pelottelusta huolimatta jouluyön aamunsarastukseen saakka, katoavat keijut ja suunnaton onni ja vauraus odottaa häntä. Mikäli kulkija kuitenkin sortuu seuraamaan yhtä keijuista, palaa hän risteyksestä järkensä menettäneenä ja sielunsa myyneenä.

Harva meistä todella koskaan pysähtyy risteykseen, vaan ne ovat pelkästään siirtymäkohtia meille. Käymme niissä kääntymässä, ehkä joskus eksyneenä kartan kanssa, mutta emme koskaan oleskele niissä. Voiko todella olla, että yhteys rinnakkaismaailmoihin on lähellä niissä?

Voin hyvin kuvitella, että joku on palannut kotiin järkensä menettäneenä seistyään koko jouluaaton tienristeyksessä. Vaan entä jos tarinoissa todella onkin jotain perää? Jos risteysalueelle jäisi seuraamaan, ehkä yrittäisi tehdä jotain taikoja, tulisiko paikalle joku ihmisen kaltaiseksi naamioitunut vieras. Mitä hän puhuisi?

Huomenna, jouluaattona, on hyvä testata. Jos ei satu olemaan parempaa tekemistä. Mutta jos teet sen, kerrothan minulle kuinka kävi.

Mikäli olet vielä järjissäsi...

Kiitos lukijoilleni kuluneesta vuodesta ja siitä, että jaatte kanssani kokemuksianne. Yhteinen taival kanssanne on ollut mahtavaa.

Karmivaa joulua ja hyvää uutta vuotta!

Älä katso taaksesi

Lapsuuden kotini maisemissa, joista tuli reilu vuosi sitten kotimaisemiani uudelleen, olen kohdannut monet paranormaalit ja selittämättömät tapahtumat elämässäni. Monet paikat täällä muistuttavat minua tapahtumista ja saavat ihoni kananlihalle, mutta keskellä metsää asuessani olenkin muuttunut rohkeammaksi. Kiinnostuneemmaksi kuulemaan enemmän, kokemaan enemmän. Syöksymään outoa ääntä kohti ja selvittämään sen alkuperän. Ehkä kuitenkin vain siihen asti, kunnes jotain äärimmäisen pelottavaa tapahtuu jälleen.

Eräs lähellä asuva tuttavani tuntee kiinnostukseni selittämättömyyksiin, ja kertoi minulle kulkeneensa melko lähellä kotiani sijaitsevaa metsäpolkua pimeänä pyhäinpäivän iltana. Hän oli todella peloissaan kerratessaan tapahtumaa minulle seuraavana päivänä täydessä päivänvalossa.

Hän oli kulkenut taskulampun kanssa metsän hiljaisuudessa, nauttien raikkaasta syysillasta vetäen keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa. Metsä oli tuoksunut loppusyksyltä. Rämeiltä ja märältä maalta, mädäntyneiltä lehdiltä ja kostealta mullalta. Jossain vaiheessa ilma oli kuitenkin tuntunut muuttuvan lähes seisovaksi ja tuttavani kertoi nähneensä tumman hahmon seisovan polulla liikkumatta. Hän oli yrittänyt kysyä hahmolta oliko tämä kunnossa, mutta tunnelma oli muuttunut niin ahdistavaksi hahmon seistessä keskellä pimeää metsää täysin liikkumatta, täysin hiljaa, että tuttavani oli päättänyt kiiruhtaa pois. Hahmo oli kuulemma seissyt selvästi keskellä polkua kauempana, mutta oli ollut vaikea erottaa sitä tarkemmin taskulampun hiipuvien patterien suomassa loisteessa.

Pyysin tuttavaani näyttämään tarkan tapahtumapaikan, sillä aikomuksenani oli palata sinne tulevan illan pimeydessä. Kun illan pimeys sitten laskeutui, varmistin että minulla oli mukana puhelimeni kuvaamista varten ja taskulamppu tuoreilla pattereilla.

Polku, jolla hahmo oli seissyt

Saavuin suon laidalla metsäisessä kohdassa kulkevalle polulle pimeyden ollessa niin syvää, että se tuntui nielevän koko maailman ympäriltäni. Olisin tuntenut olevani yksin maailmankaikkeudessa ellei metsä olisi satunnaisesti ilmoittanut olemassaolostaan oksien napsahtelulla ja risujen rasahtelulla, sekä omaperäisellä loppusyksyn tuoksullaan. Olin sammuttanut taskulamppuni ja seisoin hievahtamatta paikoillani, imien tietoa ympäriltäni muilla aisteillani.

Jonkin ajan päästä, kun mitään ei ollut tapahtunut, aloin tuntea oloni kylmäksi ja sytytin lampun. Suuntasin sen valon eteenpäin polulla ja tuijotin eteenpäin räpäyttämättä silmiäni. Lopulta niitä alkoi kivistää ja minun oli pakko räpytellä. Silloin taskulampun valoi säröili ja välkkyi. Naurahdin hermostuneena. Eivätkö taskulamput ja kaikki mahdolliset valot ala aina välkkyä kauhuelokuvissa, kun jotain yliluonnollista on lähellä? Toisaalta vanhan tarun mukaan valojen alkaessa välkkyä, on kuollut astunut huoneeseen. Löin lamppua pari kertaa ja sen välkyntä tuntui rauhoittuvan. Terästin aistejani ja tähystin valokeilalla tarkasti polkua eteenpäin. Lähdin kävelemään, kun yhtäkkiä taskulamppu simahti jälleen kokonaan.

Ilma alkoi tuntua minusta raskaalta ja seisovalta. Tästä johtuen lähdin jatkamaan polkua eteenpäin reippaammin, kun onnistuin saamaan taskulamppuni valokeilan jälleen hohtamaan kohti sysipimeää metsää. Minulle tuli tunne kuin metsä, jonka rauha ympärilläni on normaalisti kuin lämmin ystävän halaus, olisi työntänyt minua pois luotaan. Lähdin.

Kotona olin hetken aikaa ajatuksissani ja mieleni harhaili. En ollut täysin varma oliko mitään loppujen lopuksi tapahtunut, vai oliko taskulampun valojen välkkyminen sattumalta oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa vain laukaissut pelon sisälläni ja aiheuttanut tuntemukseni. Vaikkakin olen montaa kertaa täälläkin todennut, en välttämättä usko sattumiin.

Mieleeni tulvivat muistot aikaisemmista kokemuksistani näissä metsissä. Muistin sen kammottavan syksyn, jolloin minua ja ystävääni tuntui vaanivan joku metsän pimeydessä. Häiriköivän ja ahdistelevan. Muistin tarinan Suomiehestä, jonka suo ei ollut tämän kertaisesta tapahtumapaikasta järin kaukana. Mutta eniten mielessäni sykki se kerta, jolloin olin kohdannut koirani kanssa juuri tässä metsässä vain kivenheiton päässä yhden pelottavimmista kohtaamisistani pimeässä ja se sattui olemaan tismalleen samaan vuoden aikaan. Marraskuun pimeinä iltoina. Tällä kertaa minulla ei vain ollut koiraa mukanani vaistoamassa jotain, mitä surkeat ihmisaistini eivät kyenneet vaistoamaan.

Myöhemmin tavatessani tuttavaani, kysyi hän heti olinko todella uskaltanut mennä metsään tuolloin. Hän miltei kiemurteli pelonsekaisesta jännityksestä odottaessaan vastaustani. Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut ja näin kuinka väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän sanoi, että juuri noin se oli käynyt hänellekin.

Yritin oikaista hänen väärää käsitystään painottamalla, etten ollut nähnyt mitään. En yhtään mitään.

Tuttavani sanoi:

"Et niin. Tietenkään. Silloin kun valosi alkoi välkkyä, se oli takanasi. Kun olisit kääntynyt ympäri olisit nähnyt."

Yhtäkkiä se metsä on jälleen karmaiseva mielestäni. Kylmät väreet nousevat iholleni myöntäessäni tämän, ja tähyillessäni nyt ikkunastamme näkyvää pimeyttä.

Mitä yö kätkee sisälleen?

Älä katso taaksesi...

Täysikuu

Hieman lokakuun puolenvälin jälkeen yöuneni jäivät huonoiksi. Heräsin keskellä yön pimeyttä virkeänä ja oli vaikeaa saada unen päästä uudelleen kiinni, ja aamulla oli vaikeaa saada silmiä auki ja päästä sängystä ylös. Lokakuun 20. päivän yö oli tällainen, ja päätin nousta hetkeksi kuuntelemaan yön hiljaisuutta. Astuessani olohuoneeseemme huomasin, kuinka se kylpi sinertävässä valossa, kuin ikkunoiden viereen olisi sytytetty katuvalo. Hymyilin itsekseni, sillä tunsin tämän valon erittäin hyvin. Täysikuu.

Yötaivas ja täysikuu, lokakuu -21. Kuvituskuva.

Kävelin ikkunan äärelle ja kohotin katseeni taivaalle. Kotimme taajaman ulkopuolella kaiken valosaasteen ulottumattomissa avarsi taivaalle upean pilvien laikuttaman näkymän kirkkaana loistavasta täysikuusta ja korkeuksista tähtikarttoineen. Ihailin näkymää hetken ja palasin sitten takaisin lämpimään sänkyyn. Siellä en saanut päästäni ajatusta kuun voimasta ihmiseen. Mielessäni pyöri myös käsite "kuuhulluus", sillä olin ollut myös poikkeuksellisen ärtynyt ja lyhytpinnainen näinä päivinä. Olin olettanut sen johtuvan univelasta, mutta entä jos täysikuu todella vaikuttaa ihmiseen, ja olinkin saanut maistaa pienen annoksen kuuhulluutta?

Eräs läheinen ystäväni, tavallisesti äärimmäisen rationaalisesti ajatteleva, kertoi minulle joskus yllättäen minut, että kuuhulluus oli hänen mielestään todellinen käsite. Hän työskenteli tuolloin Helsingin keskustassa eräässä maineikkaassa hotellissa yövuoroissa vastaanottovirkailijana. Olin tietenkin äärimmäisen kiinnostunut aiheesta ja vaadin häntä kertomaan näkemyksestään lisää. Hän kertoi huomanneensa tämän ihmisten käytöksestä. Lähes poikkeuksetta täyden kuun aikaan tapahtuivat kaikista erikoisimmat asiat ja kaikista kummallisimmat ihmispersoonat kuoriutuivat esille. Hän kertoi joutuneensa joka kuukausi etenkin täyden kuun aikaan soittamaan vartijan hakemaan hotelliin tunkeutujia, joista moni oli huumausaineen alaisena. Hotellihuoneista soiteltiiin mitä erikoisempia pyyntöjä tuolloin, ja osa ihmisistä vaikutti sekavammilta. Suuri määrä heistä kertoi seuraavana aamuna yönsä menneen huonosti, koska heillä oli ollut erilaisia nukkumisvaikeuksia. Tämä kyseinen ystäväni ei ole ainoa asiakaspalvelussa työskentelevä ystäväni, joka vannoo ihmisten käyttäytyvän "sekopäisesti" täyden kuun aikaan.

Kuun vaiheet ovat olleet tulkittuina ihmiskunnassa kautta aikojen ja ne liittyvät moniin uskomuksiin, myös muinaissuomalaisiin uskomuksiin. Kuunkierron mukaan on viljelty ja istutettu taimia, ja loppukuun aikoihin, kateen päivien eli kuivien päivien aikaan, ei ole ollut tuottoisaa tai hedelmällistä aikaa. Monissa uskomuksissa mainitaankin, että etenkin kuunkierron viimeinen torstai oli hedelmätön kadepäivä, jolloin kaikki mitä tehtiin joko kuivui, lahosi tai kuoli pois.

Kuun vaiheet ovat uusikuu, puolikuu, täysikuu ja kuun sirppi. Uusikuu tarkoittaa aikaa, jolloin taivaalla on vain kuun pimeä puoli. Uudesta kuusta alkaa kasvavan kuun vaihe, joka tarkoittaa ensin kuun sirppiä, sitten puolikuuta ja lopuksi täysikuuta, kunnes vähenevä kuu alkaa, ja valaistu kuu pienenee lopuksi taas uudeksi kuuksi.

Joidenkin tutkimusten mukaan kuun kierrolla on vaikutusta unenlaatuun, kun taas toisaalla kielletään ehdottomasti, että kuulla olisi minkäänlaista vaikutusta ihmiseen, että kyse on vain myytistä, jota on ruokkinut ihmisten tietämättömyys kuusta ja siihen liitetyt taruolennot, kuten ihmissudet.

Kuitenkin, on olemassa myös tieteellisesti ajattelevia ihmisiä, jotka uskovat, ettei kyseessä ole pelkästään myytti. Heidän näkökantansa perustuu siihen, että kuun ja auringon painovoiman liikutellessa jopa maapallon valtavia vesimassoja aiheuttaen vuorovesiä, voi sama vaikutus myös aiheuttaa ihmiskehon nesteiden liikehdintää tai tasapainon vaihtelua. Ihmiskeho kun pääosin on silkkaa nestettä.

Omalla kohdallani haluan kokea lisää. Se, että vasta nyt havahduin tähän yhtäläisyyteen voi olla sattumaa, tai jotain jonka kanssa olen huomaamattani elänyt vuosikausia.

En ole vielä seuraavan täysikuun aikaan valmis lähtemään ulvomaan kuulle, mutta olen herännyt asian suhteen. Pidän mieleni avoinna, niin kuin jokaisessa selittämättömässä, kiistellyssä, yliluonnollisessa asiassa.

Joskus oppii parhaiten, kun on itse hiljaa ja vain kuuntelee maailmaa ympärillään.

Kuuntelee itseään.

Karmaisevaa Halloweenia ja tulevaa pyhäinpäivää! Se päivä vuodesta, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme...

Aikaisemmin aiheesta:

Halloweenkauhua

Vainajia muistaen

Kuolleet kulkevat keskuudessamme

Anna valosi loistaa

Olen hiljattain kiinnostunut tietämään enemmän eräästä vanhasta paranormaalin kyvyn muodosta. Tavat tulkita sitä ja kohdata sitä ovat muuttaneet muotoaan vuosisatojen vaihtuessa, mutta asiasta kerrotaan silti useissa lähteissä saman tyylisesti. Kyseessä on ihmisen valosäteily. Nykykielessä ilmiö tunnetaan parhaiten aurana.

Aura on ennenkaikkea parapsykologinen termi, jolla tarkoitetaan elollista olentoa ympäröivää energiakenttää. Kirjassa Maailman mysteerit - Selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus, 2013) kerrotaan, että ihmisen valosäteilystä alettiin kerätä tietoa 1940-luvulla. Tällöin todettiin ilmiötä esiintyvän eniten kahden eri ihmisryhmän keskuudessa, ja nämä ryhmät olivat sairaat ja syvästi uskovaiset. Haavat saattoivat loistaa kirkkaina tai vainajat himmeinä, jopa ihmisruumiin nesteet saattoivat säteillä, ja tästä mainitaan olevan jopa lääketieteellistä todistusaineistoa. Kirjassa kerrotaan, että parapsykologiassa aura määritellään ihmisen henkisen tilan säteilyksi, jonka tietyt näkijät tai meediot pystyvät näkemään. Auraa voidaan käyttää myös terapiamuotona, sillä sen kerrotaan olevan tunteiden ja terveyden voimakenttä.

Kirjassa mainitaan myös monien parapsykologien olevan samaa mieltä siitä, että auran syntymiseen vaaditaan auran vapauttajien ja auran havaitsijoiden yhteistyötä. Eli jotkut omaavat kyvyn vapauttaa auransa loistamaan ja toiset osaavat havaita sen. Toisin sanoen vaikuttaa siltä, kuin tässäkin olisi pohjimmiltaan kyse kuudennesta aistista. Tietynlaisesta erityisherkkyydestä, mahtavasta ylimääräisestä kyvystä tai salaperäisestä, valjastamattomasta voimasta. Joka tapauksessa jostain, johon täytyy uskoa ja suhtautua avoimesti.

Eräässä Healthlinen artikkelissa käsitellään auraa, ja sainkin siitä mehukkaasti lisätietoa aiheeseen. Ensinnäkin siinä käsitellään auraa energiana, joka jokaisesta kumpuaa. Näin ollen myös esimerkiksi tilanteet, joissa tietty ihminen saa olosi tuntumaan hyvältä, joku toinen kiusalliselta ja kolmannen kanssa on rentoa alusta alkaen eivät johtuisikaan mistään muusta, kuin siitä että tunnistat heistä hehkuvan energian. Heidän auransa, vaikket sitä näkisikään. Artikkelissa mainitaan kuitenkin, että auran näkemistä voi harjoitella, ja hyvä lähtökohta on aloittaa harjoittamalla "ääreisnäöllään katsomista". Niin sanotusti sivusilmällä saattaa nähdä auran helpommin, ja se saattaa olla valoa tai värejä.

Minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta auran näkemisestä. En ole koskaan itse nähnyt auraa, omaani tai kenenkään muun, enkä tunne henkilökohtaisesti ketään tämän kyvyn omaavaa. Toivon, että tämä blogiteksti tekee muutoksen tähän tilanteeseen. Ajatuksen tasolla tuntuu siltä, että auroja näkevä henkilö on todella sinut oman energiansa kanssa.

On todella kiehtovaa ajatella, että meistä jokaisesta säteilee ympärillemme jonkinlaista energiaa. Se selittäisi myös ne ihmiset, jotka tuntuvat valaisevan koko huoneen läsnäolollaan. Tai ne, joiden läsnäolo tuntuu imevän kaiken valon ja ilon tilasta. Jännittävällä tavalla tämä antaa myös mallia ajatukselle, jossa kuolemamme jälkeen sisällämme ollut energia vapautuu ulos kehoistamme. Mutta mitä sille sitten tapahtuu?

Kenties kierrämme kehää ja synnymme uudelleen? Ehkä jäämme vanhan kotimme nurkkiin epämääräisenä energiana tai jopa pahantahtoisena räyhähenkenä? Rajalla käyvät palaavat kertomaan kokemuksistaan uskoen kuoleman jälkeiseen elämään paremmassa paikassa. Sellaisessa, jossa on aina hyvä olla.

Oli kyseessä kenen tahansa uskomus, tai totuus, on varmaa, että siihen tarvitaan jokaisen sisällä virtaavaa, voimakasta energiaa.

Henki, sielu, aura...

Ehkei mitään tekemistä toistensa kanssa tai mitään todellista yhtäläisyyttä.

Tai ehkä - sama asia eri kuoressa.

Kirkaisu rajan takaa

Elokuu - mielestäni aina jotenkin poikkeuksellisen epätodennäköinen kuukausi paranormaaleille tapahtumille, kesä kun tuntuu olevan muutenkin rauhallista aikaa. Ellei jotain yksittäisiä tapahtumia oteta lukuun. Tämän vuoden elokuu toi kuitenkin jotain uutta ja pelottavaa.

Heräsin eräänä yönä kesken unennäön selkäpiitä jäätävään kirkaisuun. Se kuulosti mielestäni pienen lapsen, todennäköisesti tytön kirkaisulta, joka tulee aivan korvani juuresta. Havahduin hereille ja katsoin välittömästi puolisooni. Hän näytti kuitenkin nukkuvan rauhallisesti, joten rauhoittelin omankin mieleni, ääni oli kirkunut vain pääni sisällä. Niin se on, pakkohan sen oli olla niin, järkeni toisteli. Olin kuitenkin säikähtänyt sitä niin perusteellisesti, etten saanut hetkeen uudelleen unta. Pohdin silloin "katsomaani" unta, eikä kirkaisu sopinut siihen mitenkään, vaikka kuinka käänteli ja väänteli unen joustavia rakenteita ja tapahtumia mielessään.

Tuollainen yöllinen ääni on niin helppo heittää unen syyksi. Pelkäksi mielikuvituksen tuottamaksi tapahtumaksi. Yöllä asiaa pohtiessani epäröin kuitenkin. Tavallinen nukkuja ei olisi moksiskaan moisesta äänestä, mitä nyt olisi varmasti herännyt myös säpsähtäen, mutta ihminen, joka näkee useimmiten selkounia tai ainakin muistaa keskeneräisen unen herätessään yhtäkkiä sen katveesta, on pelottava kirkaisu korvan juuressa perin mystistä.

Asia olisikin ehkä jäänyt vain omaksi pohdinnakseni, mutta seuraavana yönä sama tapahtui uudelleen. Tismalleen samalla kaavalla. Näin jotain miellyttävää unta (sillä painajaisia en ole nähnyt sitten unensieppaajan hankinnan), kun yhtäkkiä kuulin kovan kirkaisun vieressäni. Säpsähdin taas hereille ja minusta tuntui kylmäävällä tavalla, että ääni oli kuulunut ennemmin oikealta puoleltani, eli sängyn vierestä. Tilasta, jossa huone päättyy ulkoseinään ja ikkunaan, joka avautuu suureen metsään. Vilkaisin jälleen puolisoani, joka nukkui jälleen rauhallisesti. En käsittänyt ääntä nyt sen paremmin kuin edelliselläkään kerralla.

Sain nukkua pari yötä rauhassa, kunnes kirkaisu havahdutti minut vielä kolmannenkin kerran. Ja silloin kuulin, kuinka puolisoni sanoi puoliksi unissaan: "mikä hätänä". Nousin äkkiä istumaan sängyssä ja käännyin katsomaan puolisoani, joka näytti edelleen nukkuvan. Oliko hänkin todella kuullut jotain? Elokuisen yön pimentämä huone ei näyttänyt tutulta ja rauhoittavalta makuuhuoneeltani, vaan kylmän kolkolta paikalta. Jotain tuntui olevan vialla, mutta en päässyt käsitykseen siitä mitä. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin käpertyä takaisin peittoni suojaan yössä vaanivilta paranormaaleilta ilmiöiltä.

Aamulla kysyin puolisoltani mitä yöllä oli tapahtunut. Hän totesi, että minä olin pitänyt jotain meteliä. Olin päästäni pyörällä. Oliko kylmäävä kirkaisu tullut unestani, sänkyni vierestä vai kenties minusta? Voisiko olla niin, että minä olisin itse kirkaissut? Vai oliko se kuulostanut vasemmalla puolellani nukkuvaan puolisooni vain siltä, kuin ääni tulisi minusta, vaikka se tosiasiassa ei ollut tullut samasta sängystä alkuunkaan.

Jotain hänkin oli kuullut, ja puolihorteissaan siihen reagoinut. Minä kuitenkin hätkähdin hereille joka kerran kun kirkaisu ravisti minut kauhealla tavalla pois unenomaisesta rauhan maasta. Yhtenäkään kertana ääni ei sopinut meneillään olevaan uneeni, ja tämä ajatus jätti minut enemmän ymmälleen kuin mikään muu. Kuinka helppo selitys olisi, että kaikki tämä olisi tapahtunut vain pääni sisällä. Mutta onko helpoin reitti aina se oikea?

En tunne taloni entisiä asukkaita tai tiedä heidän historiaansa. Näillä mailla on kuitenkin asunut alkuperäisesti Karjalasta 40-luvulla evakkoon lähtenyt perhe ja tämän perheen poika rakensi aikanaan talon, jossa nyt asumme. Tästä sukuhaarasta ei enää ole hengissä kuin taloni rakentajan poika. Tiedän heillä olleen myös tyttären, mutta tämä tytär on jo kuollut, ja niin kävi käsittääkseni hänen aikuisiällään.

Varmaa on nyt vain se seikka, että jostain pikku tytön pelkoa täynnä oleva, sisuskaluja hyytävällä tavalla jäädyttävä kirkuna tuli, ja niin kävi kolmena eri yönä. Mielestäni, ulkoa tai... Sänkyni vierestä.

Yöllä ihminen on haavoittuvimmillaan, tajunnan rajamailla. Unien ja todellisuuden välimaastoissa. Silloin haluamme olla turvassa. Silloin meidän täytyy saada olla turvassa.

Mutta entäpä jos silloin, heikoimmalla hetkellämme, meitä on myös helpoin lähestyä rajan takaa? Entä, jos olemme silloin kaikkein lähempänä henkistä maailmaa?

Oliko yöllinen tapahtuma jonkinlainen viesti? Sirpaleinen muisto? Unta vai mieleni temppu?

En kuullut kirkaisua enää neljättä kertaa.

Ainakaan vielä...

Round and round we go

Heinäkuu tarjosi minulle tullessaan myös pienimuotoisen irtioton kotimaan matkailun muodossa. Vierailin eräässä kauniissa pikkukaupungissa Länsi-Suomessa, ja päädyin paikallisen kanssa erittäin mielenkiintoisen keskustelun pauloihin.

Kaikki sai alkunsa linnuista. Katsoin rannikolla taapertavia lokinpoikasia ja sydäntäni särki tarinat, joissa joku ihmishirviö on vain omaksi huvikseen kiduttanut noita viattomia olentoja. Muistin myös variksenpojan, joka jäi auton alle lähellä kotiani ja pikkulintuja, jotka päättävät päivänsä lentämällä ikkunanlaseja päin. Olin jostain syystä poikkeuksellisen sentimentaalisella tuulella. Seurassani oli eräs paikallinen, vanha nainen, joka oli etäistä sukua puolisolleni.

Naisen rauhallisen seesteinen ja viisas olemus sai minut puhumaan, ja kerroinkin pitäväni linnuista todella paljon. Oudon tunteen vallassa kerroin herkistyväni niiden surullisten kohtaloiden vuoksi ja tuntevani suunnatonta kiukkua, kun joku tekee niille väärin. Puolustuskyvyttömät olentoparat.

Nainen oli hetken hiljaa ja vilkaisi minua sitten ovelasti iänkaikkisen tietävän näköisillä, vanhuuden harmaannuttamilla silmillään. Hän lausui hitaasti, että jokainen meistä tuntee eniten yhteyttä siihen, mikä on toteemieläimemme. Siihen, mitä olemme olleet kauan sitten ja tulemme olemaan aina uudelleen.

Lausahdus kuulosti niin maagiselta ja mystiseltä, että kysyin oitis mitä hän sillä tarkoittaa. Hän sanoi uskovansa sisällämme virtaavan energian syntyvän uudelleen eri muodoissa. Ihmisestä ihmiseen, eläimestä ihmiseen ja takaisin. Hän ei käyttänyt sanaa sielu, tai puhunut sielunvaelluksesta, vaan käytti nimenomaan termiä energia. Hän kuitenkin kertoi, että tuo energia on niin vahvaa, että jaksaa kantaa mukanaan kuvia, muistoja. Joskus näemme asioita, joita emme tässä elämässä ole nähneet. Muistin heti mainita déjà vun ja kuinka sen uskotaan olevan muisto tai merkki sielunvaelluksesta, tai toisin sanoen uudelleen syntymästä. Vanha nainen hymyili ja nyökkäsi. Sitten hän totesi, että kaikkien pitäisi löytää sisimpänsä ja hyväksyä totuus, niin he valaistuisivat. Ja sanottuaan tämän hän nousi hitaasti, silmäili lintuja vielä hetken, nyökkäsi minulle hymyillen veikeästi ja poistui paikalta.

Jos ajatellaan vanhuksen tienneen jotain, mitä muut eivät tiedä ja uskomme hetken hänen olleen oikeassa. Onko ajatus lohdullinen vai pelottava? Entä jos olisikin näin helppoa saada vastaus ikuiseen kysymykseen: mitä tapahtuu elämän jälkeen? Olemmeko me kaikki valtavaa määrää energiaa, joka syntyy uudelleen muualla, kun energia poistuu nykyisestä olemuksestamme? Ehkä ajatus on lohdullinen, jos uskoo läheistensä energian pysyttelevän aina lähellä, magneetin tavoin. Ehkä siksi tunnemme järjetöntä vetoa tai yhteenkuuluvuutta tiettyihin asioihin tai ihmisiin.

On mahdotonta sanoa mikä todella on totuus, mutta kaikelle kannattaa olla avoin. Jos ei muuta, saa ainakin itselleen ja omille arvoilleen pohtimisen aihetta. Maailmankaikkeus on täynnä ihmeitä ja selittämättömiä tapahtumia, ja on olemassa ihmisiä kertomassa elämän ja kuoleman rajamaista.

Haluan uskoa ainakin siihen, että ei ole olemassa loppuja, on vain alkuja.

Vaikka tämäkin on ennen kaikkea henkilökohtainen uskon asia, on rauhoittavaa ajatella, että ehkä tiimalasiemme hiekan valuessa pohjaan viimeistä jyvää myöten, se vaan käännetään ympäri.

Round and round we go...

Varoitus

Muutatte noidan taloon.

Niin heille sanottiin, mutta he vain kohauttivat olkiaan asialle. Elettiin 1800-luvun loppua, keskiaikaiset noitavainot olivat jääneet jo kauas taakse, ja usko "pakanallisiin", yliluonnollisiin voimiin ja olentoihin oli hiipunut ajan saatossa. Varoitus kuitenkin puistatti etenkin perheen äitiä, joka oli viimeisillään raskaana.

Uusi koti oli tilava ja kaunis puutalo pienessä, idyllisessä maaseutumiljöössä, kylässä, jossa kaikki tunsivat toisensa läheisesti ja ketään ei jätetty yksin. Tai näin perhe uskoi. Muuton jälkeen he kuitenkin oppivat karvaasti, että kukaan ei uskaltanut astua jalallaan heidän kotinsa pihapiiriin.

Perheen äiti, seitsemännestä raskaudestaan väsyneenä, selvitti kyläläisten tuntemuksia, ja sai ykskantaan vastaukset, että talossa aikaisemmin asunutta naista pidettiin todella pahaenteisenä, saatanallisia rituaaleja suorittavana noitana, ja häntä oltiin vältelty viimeiseen asti. Talo oli jo tovin ollut tyhjillään, ja talossa asuneen naisen kaukainen serkku oli lopulta hoitanut myynnin eteenpäin.

Perhe tarvitsi tämän talon ja sen tilukset, mutta vasta muuton jälkeen heille selvisi todellinen syy, miksi talo oltiin myyty pilkkahintaan. Perheen isä kielsi vaimoa jatkamasta asian tonkimista, ja kuuliaisena ihmisenä vaimo teki niin. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut epäilystä ja pelkoa ravisteltua sisältään.

Noita. Ei mikään pääsiäisen aikaan luudalla lentelevä varismaisesti käkättävä vanha eukko, vaan synkkä, hiljainen ja karmealla tavalla läsnäoleva ihminen. Toimien muihin kyläläisiin nähden poikkeuksellisesti joko sosiaaliselta käytökseltään tai kotioloissaan, mutta jokin silti nostatti kyläläisten pelon hänen lähellään.

Hän kuoli, niin sanotaan. Ruumista ei koskaan löydetty, tai ainakaan sen siunaamisesta haudan lepoon ei ole jäänyt merkintöjä. Sen sijaan perheen kuuden lapsen viimeiset siunaukset löytyvät kirkonkirjoista.

Nämä kaikki kuusi lasta kuolivat perheen asuessa kyseisessä talossa. Osa kulkutauteihin, yksi pelto-onnettomuudessa. Yksi epäonnekas hukkui kotimatkallaan matalaan ojaan sadan metrin päähän kotitalostaan ja yksi katosi. 1800-luvun lopussa oli edelleen surullisen todellista, että kaikki lapsista eivät välttämättä selviytyisi aikuisikään saakka, mutta muutaman vuoden sisällä eri syihin menehtyi niin monta perheen lasta, että perheen äiti ei enää kestänyt. Perhe muutti ja vei ainokaisensa, noidan talossa syntyneen pikku tytön mennessään. Taloa ei enää myyty, vaan se jätettiin lahoamaan sijoilleen.

Tämä tarina on totta, ja löytyy omasta sukuhistoriastani. Perhe, jota varoitettiin muuttamasta noidan taloon. Perhe, joka ei uskonut varoitusta. Perhe, joka menetti miltei kaikki lapsensa muutaman vuoden sisällä muutosta.

Kuullessani tämän palan historiaani, kylmät väreet kiipivät käsivarsiani pitkin saaden sydämeni lyömään kovemmin. Joskus yliluonnollisia kykyjä harjoittavia ihmisiä on lähempänä meitä, kuin edes uskallamme ajatella. Jokaisen historiasta löytyy noitatarina, mutta siitä, onko kyseessä mahdollisesti paikallinen kylähullu, oikeasti mielisairas ihminen vai todellinen, paranormaaleihin asioihin sekaantunut kanssakulkijamme, en voi ottaa kantaa. Noituus on välähtänyt elämässäni niin sukuhistoriassani kuin lapsuudenkotini lähellä liikkuvissa tarinoissa. En ole, edes lapsuudenmaisemiini muuton jälkeen, uskaltanut vierailla Verivalkamalla. On turvallisempaa olla kotonaan autuaan tietämättömänä synkästä voimasta, joka saattaa olla haudattuna sinne, odottaen oikeaa hetkeä päästä pinnalle.

Tästä noidan taloon muuttaneesta perheestä luki vielä sukukirjoissa outo merkintä, että tämä heidän kadonnut tyttärensä olisi katoamispäivänään sitonut punaisen satiininauhan hiuksiinsa, ja että tämä satiininauha olisi päivien sisällä katoamisesta löytynyt talon ulko-oven edestä.

Tietojen mukaan perheen äiti sairastui pian muuton jälkeen ja menehtyi. Mies meni uusiin naimisiin hiukan myöhemmin, ja perheen nuorin tyttö sopeutui uuteen elämäänsä. Mainintoja noituudesta ei ole tässä sukuhaarassa enää myöhemmin, mutta kysymyksiä herättäviä kuolemantapauksia esiintyi edelleen satunnaisesti tähän päivään saakka.

Eräs vanhempi sukulaiseni, joka on perehtynyt sukuhistoriaamme, sanoi kuin olisi itsestään selvää, että tuon kyseisen perheen olisi vain pitänyt muuttaa johonkin toiseen taloon, noita kun ei tykännyt että hänen taloonsa muutettiin. Nykyään talon sijaintia ei tiedetä tarkalleen, sillä se syttyi palamaan, tai sytytettiin, joko vuoden 1918 sisällissodan levottomuuksien aikaan tai muussa yhteydessä, mutta vuoteen 1920 mennessä talosta ei enää ollut jäljellä merkkiäkään. Tuolla alueella on jo uusia taloja ja onkin kiehtovaa, että erästä kohtaa tuolla alueella nimitetään paikallisten keskuudessa Ruttometsäksi. Puiden joukkoon metsän siimekseen kun tuppaa muodostumaan kuivunut ympyrä.

Voiko olla sattumaa, että myös aikaisemmin mainitsemassani Verivalkama-blogitekstissäni yhdistin kuivuneen ympyrän noituuteen?

En voi jälleen kerran todeta asiasta paljoa, mutta aikaisemminkin kirjoittamani lausahdus sopii tähän yhteyteen:

Entä, jos sattumia ei olekaan?

Niin syvät jäljet tämä pala sukuhistoriaani kuitenkin on minuun jättänyt, että mikäli minulle talokauppojen yhteydessä annettaisiin tietoon jotain pimeään paranormaaliin toimintaan liittyvää, en tekisi kauppoja.

Tarinan perheen äiti olisi todennäköisesti asiasta kanssani samaa mieltä.

Kaivonkatsoja

Olen koko bloggaushistoriani aikana jaksanut muistuttaa, että uskon maailmassa olevan enemmänkin, kuin mitä näemme. Alusta asti olen toitottanut kuudennesta aistista, jonka uskon löytyvän aivan jokaiselta. Toisilla vain umpeen muurattuna ja unohdettuna, mutta kun suhtautuu asioihin avoimesti, saa varmasti kokea selittämättömiä tapahtumia elämässään. Niitä on vain hankala jälkikäteen todistaa, niitä kun ei voi tilata paikalle oman mielen mukaan. Ja jos yrittäisi tehdä tällaisen "tilauksen" se voisi mennä karmealla tavalla pieleen.

Kävin hiljattain äärimmäisen mielenkiintoisen keskustelun kylälläni asustavan eläkeläismiehen kanssa. Hetken nimittäin jutusteltuamme, hän kertoi kyvystään katsoa kaivonpaikan, hän osaa oksalla etsiä vettä. Vaikka uskonkin yliluonnolliseen, minulla on kuitenkin aina ensimmäisenä tapana olla skeptinen, joten nytkin kuuntelin ensin hiljaa epävarmana siitä, olenko juuri kohdannut kuudennen aistinsa kanssa sujut olevan vanhemman herrasmiehen, vai kuuntelenko eläkeikäisenä höperöityneen iäkkäämmän puoleisen miehen juttuja. Ei mennyt kuin muutama minuutti, kun olin täysin vakuuttunut kyseisen miehen olevan paitsi täysin järjissään, mutta myös äärimmäisen terävä.

Hän kertoi huomanneensa kykynsä jo nuorena poikana, kun hänen setänsä opetti kaivonkatsomista hänelle ja sen jälkeen hänen satunnaisesti joidenkin tuttavien rakennustyömailla aina näyttäneen parhaan paikan kaivolle. Koskaan ei oltu kaivoa hänen osoittamaansa paikkaan turhaan kaivettu.

Miehen serkulla oli sama kyky, ja he olivatkin kerran yhdessä olleet erään rakentajan tontilla kaivonpaikkaa katsomassa. Rakentaja oli ollut kiinnostunut aiheesta ja eläkeläismies kehotti häntä kokeilemaan itse, ojentaen hänelle päästä haarautunutta oksaa. Rakentaja oli lähtenyt keskittyneenä kulkemaan tontilla, mutta ei ollut havainnut mitään muutosta. Eläkeläismies kertoi, että oikealle paikalle löytäessään, oksaa pitkin kulkee jonkinlaista energiaa, joka saa kepin värisemään. Näin ei kuitenkaan rakentajalla käynyt. Eläkeläismies ja hänen serkkunsa nappasivat molemmat rakentajan olkapäästä kiinni, ja kehottivat tätä kiertämään uudelleen. Yhtäkkiä keppi alkoi täristä ja rakentaja huudahti yllättyneenä. Hän kertoi tunteneensa jonkinlaisen virtauksen näiden kahden miehen ja kepin välillä, ja hänen ihonsa oli noussut välittömästi kananlihalle, vaikka oli helteinen kesäpäivä. Kokemus oli rakentajalle ainutlaatuinen ja uskomaton.

Kuuntelin haltioituneena eläkeläismiehen tarinaa. Kysyin, uskooko hän kyvyn olevan geeneissään, johon hän totesi uskovansa kyvyn olevan kenellä vain, kunhan mieli pysyy avoimena. Sen jälkeen hän vielä naurahtaen sanoi, että nykypäivänä ihmiset ovat vain vieraantuneet hengellisistä asioista.

Kirjassa Maailman mysteerit (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus 2016) taikavarvuista kerrotaan seuraavalla tavalla: "Taikavarpu on v-kirjaimen muotoinen, kaksihaarainen puunoksa, usein pähkinäpuuta tai pajua, joskin nykyään materiaalina voi olla myös muovi tai metalli. Kaivonkatsoja pitää oksan kummastakin haarasta löyhästi kiinni niin että haarakohta osoittaa ruumiista poispäin, sillä juuri tämä pää liikkuu reagoidessaan maasäteilyyn". Kirjassa kerrotaan myös, että kaivonkatsojat omien sanojensa mukaan "kalibroivat" itsensä tehtävän mukaan, ja pystyvät näin ollen etsimään muutakin materiaalia. Jotkut heistä kykenevät jopa löytämään sairauspesäkkeitä, ja luonnonparantajina he ovatkin omiaan. Kirjassa mainitaan arvostelijoiden pitävän näitä ihmetekoja okkultismina, kuten kaikkea muutakin, mitä ei luonnontieteen avulla voida selittää.

Kirjan mukaan taikavarvun tarina juontaa satojen vuosien päähän ja nykyisessä muodossaan sitä on käytetty jo 1500-luvulta alkaen. Tallennettuja kertomuksia malmin etsinnästä taikavarvun avulla löytyy jo keskiajalta ja vielä 1800-luvulla sitä hyödynsivät laajalti jopa geologit ja fyysikot. Uskotaan, että on olemassa tietynlaisia "elektrometrisiä" voimakenttiä, jotka voivat aiheuttaa fyysisiä reaktioita. Ilmiön vastustajien mielestä varvun heilahtelu johtuu vain ja ainoastaan ideomotorisesta liikkeestä, eli pelkän mahdollisen liikkeen kuvittelu saisi aikaan liikettä pienessä mittakaavassa ja liike olisi lähtöisin piilotajunnasta. Tähän ilmiöön yliluonnollisen kieltäjät myös uskovat Ouija-laudan osoittimen liikkumisen johtuvan, ja totta puhuen se minunkin mielestäni joissakin tapauksissa johtuu siitä. Mutta joskus kyseessä on todellakin jokin selittämätön energia, joka ohjaa osoitinta. Uskon vahvasti, että jos todella sitä haluaa, Ouija-laudalla saa avattua portteja maailmojen välillä. Siksi en ole tähän leikkiin vielä uskaltanut ryhtyäkään.

En epäile, etteikö kaivonkatsojat todella pystyisi aistia maakerrosten läpi sopivan paikan kaivolle. He ovat sinut kykynsä kanssa ja pitävät mielensä avoinna. Vaikka se johtuisi piilotajunnan synnyttämästä liikkeestä, on ihmismieli tutkimaton. Piilotajunta voi hyvin olla myös yliluonnollisten kykyjen portaali. Kaikki asiat eivät ole järjellä selitettävissä. Mutta voisiko kuka tahansa oppia tämän taidon?

Kysyin eläkeläismieheltä onko hän opettanut kykynsä lapsilleen eteenpäin, johon hän taas naurahti ja sanoi ettei ole niin tehnyt. Tahdon siihen pitää tulla ihmiseltä itseltään. Pitää olla halua oppia ja kykyä uskoa. Ennen kaikkea täytyy olla avoin mieli. On näppärää selittää asioita "järjellä" ja tieteellisestä näkökulmasta, vaikka tämä vaihtoehto ei aina jokaista tapausta täydellisesti selittäisikään. Se on vain niin helppoa todeta, että tämä nyt vain menee näin. Vaikeaa on hyväksyä, että on olemassa asioita ja kykyjä, joihin oma ymmärrys ei riitäkään ja jotka ylittävät jopa tieteelliset käsitykset.

Skeptikoiden mukaan esimerkiksi tällaiset kaivonkatsojat tuottavat varvun liikkeen piilotajuisesti, mutta selitetäänkö hyvän kaivon paikan löytyminen tuurilla? Että jokaisella kaivonkatsomiskerralla kävisi vain niin uskomattoman hyvä mäihä, että joka kerran sattuisi löytymään sopiva paikka. Mielestäni tämä teoria ontuu vielä. Toki se pätee joihinkin, mutta jo silkasta kunnioituksesta eläkeläismiehen kanssa käytyä rehellistä keskustelua kohtaan, en voisi hetkeäkään epäillä hänen tarinaansa.

Maailmankaikkeus on pullollaan erilaisia selittämättömiä tapahtumia ja ilmiöitä, ja moni meistä on itsekin saanut kokea paranormaalin ilmiön. On myös olemassa asioita, joiden olemassaoloa ei mielestäni voi kiistää.

Kuudes aisti on yksi näistä asioista.

Se

Kuka meistä ei tuntisi kauhun kuninkaan, Stephen Kingin, romaania Se? Viemäreissä vaaniva Pennywise-klovni, joka saa kuvitteellisen Derryn kaupungin USA:ssa pois raiteiltaan ja suoraan pahuuden synkimpään ytimeen. Kingin romaani ilmestyi vuonna 1986, mutta siitä on tehty useita filmatisointeja ja se on jäänyt elämään yhtenä klassisimpina kauhuteoksina kautta aikojen.

Kauhutarinoiden teemana murhanhimoinen pelle on oiva mauste, sillä keskuudessamme on paljon niitä, joita pelkkä tavallisen, hauskana oletetun, sirkuspellen näkeminen aiheuttaa ahdistusta ja jopa paniikkia. Klovnien pelko, koulrofobia, on todellinen pelkotila siinä missä kaikki muutkin fobiat. Johtuneeko pelko sitten kenties lapsuuden pellekohtaamisesta, joka on ollut jollain tapaa traumaattinen, ahdistava tai loukkaava, vai onko kenties taustalla pelleistä kertovat kauhulegendat ja -tarinat, on jokin saanut pelon syntymään ja ruokkimaan itsestään tilan, jonka ahdistuneisuusoireita henkilö ei pysty enää hallita. Jokin muu ottaa silloin vallan mielessä.

Ymmärrän, että ihmismieli voi vajota niin syvään ahdistukseen, ettei edes järjellä pysty itseään puhumaan ulos siitä. Mutta entä sen vastakohta? Entä ne ihmiset, jotka haluavat pukeutua itse pelleiksi ja lähteä pelottelemaan muita? Onko se heille huumoria, ajanvietettä, vai onko taustalla halu olla pelottavan tilanteen herra? Saada toiset pelkäämään sinua?

Vuonna 2016 tietynlaiset ihmiset menivät sekaisin. He pukeutuivat pelottaviksi pelleiksi, ja lähtivät kaduille, monesti pimeän aikaan, pelottelemaan ihmisiä. Pelleilyä oli satunnaisesti esiintynyt jo ennen sitä, mutta jokin sai ihmiset liikkeelle sankoin joukoin vuonna 2016. Vuoden 2016 klovni-ilmiö sai alkunsa USA:ssa, Wisconsinin osavaltiossa, kun siellä kuvattiin  kammottavan näköinen klovni raahustamassa tyhjällä parkkipaikalla yön pimeydessä, pidellen kiinni mustista ilmapalloista. Pian klovnin ilmaantumisen jälkeen Facebookiin perustettiin sivu Gags-nimiselle klovnille ja myöhemmin, kun kuvat olivat ensin kylväneet järkytystä, myönsi paikallinen elokuvantekijä, että kyse oli hänen lyhytelokuvansa mainostempauksesta. Lyhytelokuva Gags ilmestyi myöhemmin vuonna 2019.

Tuolla tempauksella oli kuitenkin kova hinta, sillä siitä alkaen kohtaamisista pellejen kanssa alettiin raportoida ympäri USA:ta, muutaman kuukauden sisällä muissakin maissa. Jopa Suomessa jotkut keksivät lähteä pelleilyyn mukaan. Pahimmillaan ilmiö johti jopa väkivaltaisuuksiin. Ohessa kuvamateriaalia pelleistä ja kohtaamisista klovnien kanssa.

Yllä olevien linkkien takaa löytyvissä videoissa kuvataan pelleilyn trendiä, kun se oli kuumimmillaan. Suuri osa pelottelusta tuntui tapahtuvan tienvarsilla ja kulkuväylillä, mutta osa pelottavista pelleistä odotteli "uhrejaan" kaikessa rauhassa puistoissa ja metsiköissä. Tuolloin itsekin pelkäsin kohtaavani yön pimeydessä kammottavan klovnin, mutta lenkkeilin silloin vain koirani kanssa. Minun ja koirani, sekä pelottavan pellen kohtaaminen ei olisi käynyt pellen kannalta kovinkaan suotuisasti.

Eräs tuttavani sanoi kerran, että jotkut "myyvät sielunsa paholaiselle", ja se kuihtuu hitaasti pois heidän sisältään. Lopulta jäljelle jää enää kuori, joka toimii, muttei tunne. Tällaista sielunkauppaa ei tehtäisi ihan tavalliseen tapaan, vaan vähä vähältä ihminen luovuttaisi ydintä itseään demoneille tekemällä tietoisia pahoja valintoja. Tuntevatko nämä viitisen vuotta sitten pelleilleet ihmiset itsensä vielä kokonaisiksi?

Moni heistä oli nuoria, jotka toimivat mielestään hauskan, mutta karmivan, trendin varjolla. Ehkä näin vuosia myöhemmin he katuvat, että kenties pilasivat jonkun toisen mielenterveyden tai jopa koko elämän. Ehkä he luulivat, ettei syvempää vauriota tapahdu ja kukapa ei olisi joskus nuorena halunnut "jekuttaa" muita, vaikkapa pilapuheluja soittamalla. Mutta minkälaisia mieliä kätkeytyikään makaaberien pellenaamareiden taakse? Minkälaisia ihmiskohtaloita? Kuinka moni heistä möi sielunsa tuona syksynä?

Samainen tuttavani sanoi myös, että pelkän kuoren ollessa jäljellä, pääsee paha sisään. Pellen hahmo ei ollut Pennywisellekaan mikään muu, kuin pelkkä työkalu.

Sirkuspellet ovat harmittomia ja huvittavia. Mutta joidenkin pellenaamarien takaa ei voi enää löytää inhimillisyyttä.

Kauniita unia, hassunhauskoja pellejen kuvia...

(Varoitus, alla oleva video saattaa säikäyttää)

Joitakin ovia ei ole tarkoitettu avattaviksi

Siitä on jo vuosia, kun kirjoitin ensimmäisestä spiritismikokemuksestani, ja vaikka myöhemmissä teksteissä mainitsinkin olevani lähempänä esimerkiksi Ouija-laudan kokeilua, en ole edelleenkään uskaltanut avata sitä ovea. Joka kerran, kun olen hieman lähempänä, joku läheiseni, tuttavani tai ystäväni kertoma tarina sysää minut jälleen turvallisen välimatkan päähän. Näiden asioiden kanssa ei kannata pelleillä, oli kyse sitten kohtaamisesta Ouija-laudan demonin kanssa tai siitä, ettei leikkiin ryhtynyt leikkiä kestänytkään.

Uskokaa pois, aion päästä siihen pisteeseen vielä, mutta ensin haluan jakaa erään ystäväni kokemuksen.

Aikaisemmin olen kertonut, kuinka spiritistisessä Ouija-istunnossa on kolme sääntöä, joita ainakin tulee noudattaa. Sormiaan ei saisi irrottaa osoittimelta, huoneessa olevaa "henkeä" ei saisi pyytää tekemään ääntä, sillä se saattaa toimia porttina elävien maailmaan ja peli pitää aina lopettaa selkeästi ääneen hyvästelemällä. Ystäväni kokeilussa yksikään yllä olevista ei toteutunut.

Ystäväni intoutui Ouija-laudasta nuorena, kokeilunhaluisena ja nuoren kuolemattomuuden tunteen sykkiessä suonissaan. Silloin ajatus kuolemasta tuntuu kaukaiselta ja hataralta, elämässä riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joista selviää aina. Myöhemmin elämää katsoessa huomaa, että onkin selvinnyt vain pirunmoisella onnenkantamoisella ja nuoruuden tietämättömyyden mukanaan tuomalla tuurilla, ja on kiitollinen turvallisista ja rauhallisista päivistä, sillä kaikki eivät selviä.

Ystäväni kokeili Ouijaa siskonsa kanssa eräänä "tylsänä" syysviikonloppuna, sattumoisin lähellä päivää, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme, lähellä vainajien muistopäivää. He olivat lainanneet laudan ystävältään, jonka piti myös osallistua, mutta tämä oli jänistänyt viime hetkellä. Heillä ei ollut minkäänlaista käryä miten laudan kanssa toimitaan, mutta päättivät kuitenkin kokeilla. Alkuun tapahtuma oli huvittavaa ja hermostuttavalla tavalla jännittävää, mutta ystäväni huomasi siskonsa asenteen muuttuvan rajusti pelin edetessä pidemmälle. Hän kertoi, että osoitin oli liikkunut kyllä, mutta he eivät olleet saaneet siitä mitään selkoa. Kuin tilauksesta, olivat talon sähköt pätkäisseet hetkeksi, ja se oli riittänyt siskolle, joka oli valojen sytyttyä muuttunut valkeaksi kuin lakana. Peli oli lopetettu äkkiä, pakattu takaisin laatikkoonsa ja sisko oli käskenyt ystävääni toimittamaan sen kauas hänestä.

Pelaamista seuranneet viikot paljastivat jotain karmeaa tapahtuneen. Ystäväni huomasi siskonsa käytöksessä muutoksen. Normaalisti hilpeä ja iloinen perheen kuopus alkoikin vetäytyä kuoreensa ja ennen perheen aamuvirkkuna tunnettu tyttö halusikin nukkua kaikista pisimpään. Ystäväni ei ensin halunnut yhdistää muutosta Ouijaan, se tuntui ajatuksena liian pelottavalta. Jokin oli kuitenkin hänen siskossaan pahasti vialla.

Hän uskoutui asiasta äidilleen, joka kertoi myös olleensa huolestunut nuorimmaisensa viime aikaisesta käytöksestä. Äiti kysyi oliko siskosten välille tullut riitaa, ja koska vastaus oli kieltävä, hän ajatteli kyseessä olevan jonkinlaista nuoruuden kasvukipua ja aikuistumisen mukanaan tuomaa ailahtelua. Kun ystäväni kertoi heidän yhteisestä spiritismi-istunnostaan, hänen äitinsä naurahti hermostuneesti ja jätti asian sikseen.

Ystäväni muistelee, että suurin piirtein parin viikon kuluttua istunnosta hän oli yöllä herännyt siihen, että hänen siskonsa seisoi hänen huoneessaan tuijottamassa erään seinän nurkkaa. Ystäväni säikähti miltei kuoliaaksi, ja yritti varovasti kutsua siskoaan nimeltä. Tämä ei kuitenkaan reagoinut. Sisko ei ollut koskaan aikaisemmin kävellyt unissaan, eikä heidän perheessään muillakaan ollut taipumusta tähän kauhistuttavaan tapaan. Ystäväni yritti saada siskonsa lähtemään takaisin omaan huoneeseensa, muttei uskaltanut mennä tätä lähelle. Tilanne tuntui jatkuvan ikuisesti, kunnes lopulta sisko kääntyi ja vaelsi konemaisesti ulos ystäväni huoneesta. Aamulla sisko ei tiennyt tapahtuneesta mitään, ja tuhahti vain kun ystäväni väitti hänen kävelleen unissaan.

Seuraavana iltana ystäväni blokkasi huoneensa oven sisäkautta, jotta sisko ei pääsisi jälleen yllättämään häntä yöllä. Hän nukkui pelonsekalaista unta, ja havahtuikin keskellä yön pimeyttä jälleen siihen, että joku kolisteli hänen huoneensa oven takana. Kahvaa käännettiin ensin hiljempaa, sitten voimakkaammin. Oven alareunasta näkyi selvä varjo, ystäväni uskoi siskon olevan jälleen oven takana. Tuli hiljaista, mutta varjo pysyi paikallaan. Sitten yhtäkkiä kahvaa rynkytettiin voimalla, ystäväni kertoi tuntevansa pakahtuvansa kauhuntunteeseen sisällään. Kuin jokin olisi ottanut siskon valtaansa.

Öistä tuli pelottavia ja sisko oli päivisin etäinen, väsynyt ja masentunut. Eräänä yönä ystäväni joutui käydä keskellä yötä vessassa, joutuen kokoamaan kaiken rohkeutensa uskaltaakseen käytävän varrella olevaan vessaan. Hän syöksyi sinne, laittoi valot päälle ja lukitsi oven visusti. Kun hän oli valmis ja lähdössä, kuuli hän kuinka lattia narahti vessan oven takana. Hän kutsui varmuuden vuoksi siskoaan, vaikka tiesikin ettei kukaan tulisi hänelle vastaamaan. Hän raotti ovea ensin vähän kurkistaakseen, ettei sisko ollut oven takana, ja käytävä olikin tyhjä. Astuessaan ulos hän kuitenkin näki kauhukseen, että sisko seisoi jälleen hänen huoneensa oven takana täysin liikkumatta, ovea tuijottaen. Sisko näytti tavallista pidemmältä ja ystäväni sisuskalut vääntyivät pelosta, kun hän huomasi hämärässä, että sisko näytti ikään kuin leijuvan hiukan lattian tason yläpuolella. Joko niin, tai sitten sisko seisoi luonnottomasti aivan varpaidensa kärjillä. Pelko oli yksinkertaisesti liikaa ja ystäväni rupesi huutamaan. Sisko näytti romahtavan lattialle ja alkoi myös kirkua ja itkeä, pian vanhemmat juoksivat hätääntyneinä paikalle. Heitä odotti käytävässä vain kaksi lohduttomasti itkevää tytärtään, joiden selitykset tapahtumista kuulostivat tulevan suoraan kauhuelokuvasta.

Seuraavana päivänä ystäväni puhui asiasta siskolleen, joka oli ensimmäistä kertaa valmis kuulemaan kaiken. Herättyään keskeltä käytävää edellisenä yönä, oli hän valmis uskomaan jonkin olevan pielessä. Sisko kertoi mustelmista, joita häneen oli alkanut ilmestyä yöaikaan. Hän tunsi pohjatonta väsymystä ja ajatukset tuntuivat katkeilevan. Siskokset päättivät päättää kaiken miten se oli alkanutkin, he pitivät samana iltana uuden spiritistisen istunnon. Ystäväni kertoi, etteivät he oikein tienneet mitä tehdä, mutta hokivat yhdessä lausetta "jätä meidät rauhaan", eikä tämän istunnon jälkeen sisko enää, ainakaan tiedettävästi, kävellyt unissaan.

Keskustelimme ystäväni kanssa asiasta kauan, ja hän ymmärsi, että joku saattaisi uskoa kaikelle löytyvän järjellä selitettävän ratkaisun kenties sisarusten väsymyksestä. Väsymys ja uneen sekoittuminen ovatkin skeptikoiden suurimmat työkalut heidän kääntäessään selittämättömiä tapahtumia järjellä selitettäviksi. Mutta vain he, jotka ovat yliluonnollisia tapahtumia kokeneet ymmärtävät, kuinka kaukana uni silloin todellisuudessa on. Hereillä olo on suorastaan piinaavan todellista jokaisen kauhua jäytävän hetken jolloin toivot, että olisitkin vain unessa. Kuinka helppo selitys se olisikaan. Mutta ystäväni mukaan myös kaukana todellisuudesta.

Jokin muuttui lopullisesti ystäväni siskossa noiden viikkojen jälkeen. Ei mitään suurta, mutta kuitenkin havaittavaa. Hän vajoaa ajoittain tietynlaiseen syvän pohjattomaan ahdinkoon, kuin jokin olisi tuolloin haavoittanut hänen sieluaan, eikä se olisi koskaan parantunut täysin. Ystäväni kertoi, että sisko ei ole halunnut puhua tapahtumista tai omista muistikuvistaan vuosiin, kuin yrittäisi unohtaa ne olemalla ajattelematta niitä. Ystäväni on alkanut pohtia, pitäisikö heidän yrittää uutta istuntoa, jos siitä olisi apua. Jos kaiken tekisi ehdottoman tarkasti kaikkia ohjeita noudattaen.

Vastasin, etten suosittele sitä, mutta jos he päätyvät niin tekemään, haluan olla mukana.

Mitä vuosia sitten tapahtui tuossa perheessä?

Osallistumalla voisin saada lisää vastauksia tähän kysymykseen.

Vaikka toisaalta... Joitakin ovia ei ole tarkoitettu avattaviksi.

Perjantai 5. helmikuuta

 Minun on pakko kirjoittaa eilisistä tapahtumista tuoreeltaan. Aikaisemmin kerroin teille oudosta energiavirtauksesta kotonani, ja eiliset tapahtumat kirvoittivat muistot mieleeni.

Eilen, perjantaina 5. helmikuuta, oli kylmä pakkaspäivä. Mittarilukemat olivat alle -20 pakkasasteen, mutta alimmillaan -16. Pakkanenhan synnyttää staattista sähköä, sillä ilman kosteuden vähentyessä staattinen sähkövaraus kappaleissa ja pinnoissa kasvaa. On täysin normaalia, että koskettaessa jotain esinettä välillä suorastaan kipunoi, mutta kuinka voimakas voi olla staattinen sähkö? Eilen nimittäin kotonamme elektroniset laitteet elivät täydellisesti omaa elämäänsä.

Ensimmäisenä eräs elektroninen lastenkirja alkoi päästellä itsekseen ääntä, ja kaikista äänistään se valitsi suorastaan demonisen kuuloisen kiljunnan, jonka pitäisi edustaa jollain tavalla hevosta. En edes tiennyt kirjan pattereissa olevan vielä voimaa. Sen jälkeen hiljattain talouteemme asettunut robotti-imuri käynnistyi itsestään, ovikellosta kuului surinaa ja sekä kännykkäni että gps-kelloni akut suorastaan imeytyivät itsestään tyhjiin. Jopa tietokoneen näytöt olivat menneet päälle itsestään, ilman että kukaan oli käynyt koneella. Käsittämättömiä, pieniä yhteensattumia pitkin päivää, kaikilla se yhteinen tekijä, että sähkövirta on oleellinen osa näiden laitteiden toiminnassa. Olen varma, että myös vanha dvd-soittimemme olisi temppuillut, jos meillä vielä olisi se.

Illansuussa pimeyden laskeuduttua lähdin pienelle kävelylle, pohtien kaikenlaisia mielessäni pyöriviä ajatuksia. Pysähdyin keskelle metsää, hiljennyin sen rauhoittavassa, pimeässä ja kylmässä syleilyssä. Hengitykseni höyrysi otsalampun valossa, mutta hiljaisuus oli paksua, miltei käsin kosketeltavaa. Mistään ympäriltäni ei kuulunut hiiskahdustakaan. Tunsin todella olevani keskellä ajatonta rauhaa, ja vedin syvään henkeä. Edes puut ympärilläni eivät naksahdelleet tai rasahdelleet pakkasesta.

Silloin kauempaa minusta, syvältä metsästä kantautui voimakas kolahdus. Ehkä pakkanen poksautti jotain puuta, ajattelin. Ajauduin pohtimaan kotonani sisällä tapahtuneita elektronisia temppuiluja, ja päätin päivittäväni tiedot heti blogiin, sillä halusin saada tietää, onko muilla käynyt samanlaisia asioita lähipäivinä.

Yhtäkkiä räsähdyksen tapainen kolahdus kuului taas, mutta hiukan lähempää. Sen jälkeen hiljaisuus laskeutui taas sankkana verhona ympärilleni. En uskaltanut miltei hengittää, sillä paloin halusta kuulla lisää, ja paikantaa äänen suunnan.

Sain mitä toivoin, sillä hetkessä rosoinen kolahdus tuli jälleen lähempää. Voimakas poksahdus. Kuin puun latvat katkeilisivat. Ja taas lähempää. Kuulosti siltä, kuin jokin valtava olento hyppäisi puun latvasta toiseen lähemmäs minua, katkaisten latvat mennessään.

Vielä kolme räsähdystä, sitten hiljaisuus. Hengitin hyvin varovaisesti, sillä viimeisin ääni oli kuulunut jo todella läheltä.

Parin pitkältä tuntuneen sekunnin jälkeen voimakas kolahdus aivan viereisessä puussa. Säpsähdin ja katsoin ylöspäin. Valaisin puun latvoja kohti, mutten nähnyt mitään. Kuin jonkinlainen äärettömän voimakas energiavirtaus olisi tuullut läpi tuulettoman metsän päästäkseen ylleni. En voinut sille mitään, mutta pelko siitä, että olin jonkin itseäni paljon voimakkaamman energian äärellä valtasi minut, ja lähdin suuntaamaan rivakoin askelein pimeän metsän halki kotipihalleni. Siellä, pihavalaistuksen tutussa ja lämpimässä loisteessa pysähdyin uudelleen, ja jäin kuuntelemaan. Erotin upean kirkkaina tuikkivat tähdet taivaalla, mutta metsä pysyi liikkumatta ja hiljaa.

Onko mahdollista, että pakkanen aiheutti tämän kaltaista energiaa? Niin voimakasta, arvaamatonta? Onko teille käynyt niin? Vai onko eilisen magiikka ihan puhtaasti ajankohdassa? En ole asunut kodissani vielä vuottakaan, en pysty siis sanomaan onko tämä ajankohta jokin sellainen, joka sitoo menneisyyden haamuja, selittämätöntä energiaa?

Jokin sisälläni sanoo, että tämä asia tulee kyllä selviämään minulle, ennemmin tai myöhemmin. Jostain erikoisesta syystä olen kuitenkin kiitollinen, ettei kyseessä ollut perjantai 13. päivä.

Enkä voi olla pohtimatta oliko eilinen jälleen saman energian aiheuttama, kuin edellisetkin kerrat? Kerääkö jokin aina valtavan määrän voimaa pystyäkseen viestittämään minulle jotain, vai onko kyse sattumista?

Se on varmaa, että elämä on kaukana staattisesta. Se on alati muuttuvaa. Seuraava selittämätön tapahtuma tai käänne voi odottaa jo aivan kulman takana.

Loppuhuomautus: Tämä ei voi olla enää edes sattumaa. Kirjoittaessani äskeisen kappaleen viimeistä lausetta, alkoi demoninen hevonen hirnahdella taas hyllyn perukoilla, kuin ivatakseen sitä, kuinka kaukana vielä olen totuudesta. Matka jatkukoon.

Se leikin kestäköön

Sanat mysteeri, selittämätön ilmiö ja dokumentti yhdistettynä yhdeksi tv-ohjelmaksi houkuttelee minua kuin sokeri ampiaista. Siispä katsoin hiljattain Netflixistä dokumenttisarjan Unsolved Mysteries. Siinä oli karmaisevia, mutta koukuttavia murhamysteereitä, Japanissa sattuneen tsunamin jälkeisiä paranormaaleja havaintoja ja eräässä jaksossa suorastaan uskomaton, useamman ihmisen samana päivänä kokema yhteys ulkoavaruudesta tulleen ilmiön kanssa.

Viime kesänä käsittelin aihetta blogitekstissäni tunnistamattomia lentäviä esineitä ja olen kertonut myös lähisukulaiseni kohdanneen tuntemattoman leijuvan esineen. Minusta suuri askel maapallon ulkopuolisen elämän olemassaolon puolesta oli ehdottomasti Pentagonin (Yhdysvaltain puolustusministeriön hallintorakennus) myöntämä tosiseikka, että ilmakehässämme on satunnaisesti lentänyt UFO:ja, eli tunnistamattomia lentäviä esineitä. Jos he eivät ole pystyneet varmuudella todistamaan esineitä joksikin maapallolta tuleviksi, miksi me muutkaan kieltäisimme ulkoavaruuden olentojen olemassaolon?

Kuten aikaisemmassa ufoihin liittyvässä tekstissäni totesin, että en ole ollut aikaisemmin järin kiinnostunut ulkoavaruuden selittämättömiin ilmiöihin, mutta katsottuani Unsolved Mysteries -sarjan ufojakson huomasin, että asenteeni on muuttunut. Aikaisemmin kuuluin helposti niihin, jotka katsoivat kiinnostuneina, mutta äärimmäisen skeptisenä esimerkiksi dokumentteja, joissa ihmiset väittävät tulleensa avaruusolentojen sieppaamiksi. Pohdin asiaa psykologisesta näkökulmasta. Ihmisen tausta, terveydentila, sosiaalinen asema, kaikki tämä heijastui mielestäni hänen kokemuksissaan, ja väritti sitä. Mutta miten tulkitsen sellaista dokumenttisarjaa, jossa useampi toisilleen tuntematon ihminen, on yhden tietyn päivän aikana kokenut samalla alueella ufo-havainnon, tai jopa hetkellisesti siepatuksi tulemisen? Voisiko kyseessä olla jonkinlainen hetkellinen joukkopsykoosi? Ei mielestäni.

Netflix-sarjassa kerrotaan USA:ssa Berkshiressä vuonna 1969 tapahtuneista ufohavainnoista, joita tuli useasta eri lähteestä. Jopa paikalliseen radioon sateli ilmoituksia oudoista valoilmiöistä ympäri aluetta. Vastaavan kaltaisia "ryhmäaltistumisia" ufohavainnoille on tapahtunut Usassa useamminkin ja Wikipedia onkin listannut maailman laajuisesti merkittävimmistä ufohavainnoista. Tässä listauksessa on mainittu myös Suomessa tapahtunut havainto. Enemmän yksittäisiä Suomessa tapahtuneita havaintoja löytyy Suomen ufotutkijoiden ufohavaintotietokannasta, jonne saa myös tehdä omista kokemuksistaan ilmoituksen.

Netflix-sarjan jakso herättikin minussa toisenlaista pohdintaa psykologian kannalta. Jaksossa ihmiset kertoivat kohdanneensa kokemuksiensa jälkeen paljon törkeyksiä, jopa tietynlaista kiusaamista. Eräs perhe oli kokenut tilanteen niin pahaksi, että heidän oli pitänyt muuttaa eri paikkakunnalle. Tunnistamattoman leijuvan valopallon kohdannut lähisukulaiseni paljasti myös aikanaan, että hän oli kertonut asiasta hyvälle ystävälleen, jonka oli ajatellut suorastaan innostuvan kuulemastaan - olihan tämä avoin ja kiinnostunut itsekin yliluonnollisista asioista. Kerrottuaan tapahtumista tälle, oli tämä kuitenkin mennyt vaikeaksi ja hiljaiseksi. Reaktio huokui sitä, ettei asiasta haluttu puhua enempää.

Ilmeisesti on suorastaan tabu puhua ihmisjärjen selittämättömissä olevista kokemuksista. Jos erehtyy tekemään niin, saa helposti hullun leiman. Berkshiressä monet kokivat jotain. Jopa niin merkittävää, että ottivat yhteyttä paikalliseen radioasemaan tai lainvalvojalle. Kuitenkin, kun muutama perhe astui todella esiin ja kertoi omista, järkyttävistä kokemuksistaan, siitä mitä olivat nähneet ja tunteneet, yhteiskunta käänsi heille selkänsä. Onko se ensimmäisenä biologinen vai psykologinen piirre hyljeksiä niitä, jotka ovat erilaisia?

Entä minkä vuoksi tietyntyyppisillä ihmisillä tulee suorastaan vihainen olo, jos joku heidän lähimmäisensä kertoo jotain selittämätöntä tapahtuneen? Onko kyse pelosta, joka kätkeytyy vihan alle? En tarkoita niinkään sellaista pelkoa, jota yliluonnollisen kohtaaminen aiheuttaa, vaan tällaisessa tapauksessa ehkä pelkoa siitä, että tämä selittämätöntä kohdannut lähimmäinen saattaisi olla jollain tapaa sairas kertoessaan kohdanneensa yliluonnollista, joko mieleltään tai fyysisesti, ja tämä pelko kätkeytyisi vihan verhoon. Joillakin voi toki olla kyse myös pelosta tuntematonta kohtaan.

Ihmisluonto on kehittynyt vuosisatojen varrella koko ajan rationaalisempaan ja tieteellisempään suuntaan. Voiko tässä kehityksessä piillä selitys negatiivisille reaktioille, kun on kyse "uskon asioista". Varhaisemmille ihmisille taikausko ja yliluonnolliset asiat olivat arkisia totuuksia, missä vaiheessa niistä keskusteleminen muuttui oudoksuttavaksi? Jopa tieteen täytyy myöntää, että järjellä selittämättömiä tapahtumia tapahtuu kaiken aikaa, ja niin kauan kun kukaan ei voi todistaa "niitä vastaan", ei edes tiedepiireissä voida muuta kuin spekuloida.

Itse en ole vieläkään kokenut mitään, mikä viittaisi maapallon ulkopuoliseen elämään aavassa avaruudessa, mutta Netflix-dokumentin lausahdus jäi kummittelemaan mieleeni:

Kun tähystää taivaalle tarpeeksi elämänsä aikana, tulee varmasti näkemään jotain merkkejä maapallon ulkopuolisesta elämästä.

Totta vai tarua?

Kehotan ottamaan itse selvää. Mutta muistakaa:

Joka leikkiin ryhtyy...