Näytetään tekstit, joissa on tunniste mieli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mieli. Näytä kaikki tekstit

maanantai 30. elokuuta 2021

Kirkaisu rajan takaa

Elokuu - mielestäni aina jotenkin poikkeuksellisen epätodennäköinen kuukausi paranormaaleille tapahtumille, kesä kun tuntuu olevan muutenkin rauhallista aikaa. Ellei jotain yksittäisiä tapahtumia oteta lukuun. Tämän vuoden elokuu toi kuitenkin jotain uutta ja pelottavaa.

Heräsin eräänä yönä kesken unennäön selkäpiitä jäätävään kirkaisuun. Se kuulosti mielestäni pienen lapsen, todennäköisesti tytön kirkaisulta, joka tulee aivan korvani juuresta. Havahduin hereille ja katsoin välittömästi puolisooni. Hän näytti kuitenkin nukkuvan rauhallisesti, joten rauhoittelin omankin mieleni, ääni oli kirkunut vain pääni sisällä. Niin se on, pakkohan sen oli olla niin, järkeni toisteli. Olin kuitenkin säikähtänyt sitä niin perusteellisesti, etten saanut hetkeen uudelleen unta. Pohdin silloin "katsomaani" unta, eikä kirkaisu sopinut siihen mitenkään, vaikka kuinka käänteli ja väänteli unen joustavia rakenteita ja tapahtumia mielessään.

Tuollainen yöllinen ääni on niin helppo heittää unen syyksi. Pelkäksi mielikuvituksen tuottamaksi tapahtumaksi. Yöllä asiaa pohtiessani epäröin kuitenkin. Tavallinen nukkuja ei olisi moksiskaan moisesta äänestä, mitä nyt olisi varmasti herännyt myös säpsähtäen, mutta ihminen, joka näkee useimmiten selkounia tai ainakin muistaa keskeneräisen unen herätessään yhtäkkiä sen katveesta, on pelottava kirkaisu korvan juuressa perin mystistä.

Asia olisikin ehkä jäänyt vain omaksi pohdinnakseni, mutta seuraavana yönä sama tapahtui uudelleen. Tismalleen samalla kaavalla. Näin jotain miellyttävää unta (sillä painajaisia en ole nähnyt sitten unensieppaajan hankinnan), kun yhtäkkiä kuulin kovan kirkaisun vieressäni. Säpsähdin taas hereille ja minusta tuntui kylmäävällä tavalla, että ääni oli kuulunut ennemmin oikealta puoleltani, eli sängyn vierestä. Tilasta, jossa huone päättyy ulkoseinään ja ikkunaan, joka avautuu suureen metsään. Vilkaisin jälleen puolisoani, joka nukkui jälleen rauhallisesti. En käsittänyt ääntä nyt sen paremmin kuin edelliselläkään kerralla.

Sain nukkua pari yötä rauhassa, kunnes kirkaisu havahdutti minut vielä kolmannenkin kerran. Ja silloin kuulin, kuinka puolisoni sanoi puoliksi unissaan: "mikä hätänä". Nousin äkkiä istumaan sängyssä ja käännyin katsomaan puolisoani, joka näytti edelleen nukkuvan. Oliko hänkin todella kuullut jotain? Elokuisen yön pimentämä huone ei näyttänyt tutulta ja rauhoittavalta makuuhuoneeltani, vaan kylmän kolkolta paikalta. Jotain tuntui olevan vialla, mutta en päässyt käsitykseen siitä mitä. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin käpertyä takaisin peittoni suojaan yössä vaanivilta paranormaaleilta ilmiöiltä.

Aamulla kysyin puolisoltani mitä yöllä oli tapahtunut. Hän totesi, että minä olin pitänyt jotain meteliä. Olin päästäni pyörällä. Oliko kylmäävä kirkaisu tullut unestani, sänkyni vierestä vai kenties minusta? Voisiko olla niin, että minä olisin itse kirkaissut? Vai oliko se kuulostanut vasemmalla puolellani nukkuvaan puolisooni vain siltä, kuin ääni tulisi minusta, vaikka se tosiasiassa ei ollut tullut samasta sängystä alkuunkaan.

Jotain hänkin oli kuullut, ja puolihorteissaan siihen reagoinut. Minä kuitenkin hätkähdin hereille joka kerran kun kirkaisu ravisti minut kauhealla tavalla pois unenomaisesta rauhan maasta. Yhtenäkään kertana ääni ei sopinut meneillään olevaan uneeni, ja tämä ajatus jätti minut enemmän ymmälleen kuin mikään muu. Kuinka helppo selitys olisi, että kaikki tämä olisi tapahtunut vain pääni sisällä. Mutta onko helpoin reitti aina se oikea?

En tunne taloni entisiä asukkaita tai tiedä heidän historiaansa. Näillä mailla on kuitenkin asunut alkuperäisesti Karjalasta 40-luvulla evakkoon lähtenyt perhe ja tämän perheen poika rakensi aikanaan talon, jossa nyt asumme. Tästä sukuhaarasta ei enää ole hengissä kuin taloni rakentajan poika. Tiedän heillä olleen myös tyttären, mutta tämä tytär on jo kuollut, ja niin kävi käsittääkseni hänen aikuisiällään.

Varmaa on nyt vain se seikka, että jostain pikku tytön pelkoa täynnä oleva, sisuskaluja hyytävällä tavalla jäädyttävä kirkuna tuli, ja niin kävi kolmena eri yönä. Mielestäni, ulkoa tai... Sänkyni vierestä.

Yöllä ihminen on haavoittuvimmillaan, tajunnan rajamailla. Unien ja todellisuuden välimaastoissa. Silloin haluamme olla turvassa. Silloin meidän täytyy saada olla turvassa.

Mutta entäpä jos silloin, heikoimmalla hetkellämme, meitä on myös helpoin lähestyä rajan takaa? Entä, jos olemme silloin kaikkein lähempänä henkistä maailmaa?

Oliko yöllinen tapahtuma jonkinlainen viesti? Sirpaleinen muisto? Unta vai mieleni temppu?

En kuullut kirkaisua enää neljättä kertaa.

Ainakaan vielä...





keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Mistä tunnet sä ystävän?

Lapsien mieli on ihmeellinen; varaukseton ja epäluuloton. Monesti sanotaankin lapsien aistivan myös paranormaaleja asioita herkemmin. Ehkä juuri siksi lapsien suusta kuullut kommentit ovat myös monesti niitä kaikkein hyytävimpiä.

Kerroin aikaisemmin tänä vuonna reinkarnaatio-uskomuksista ja videosta, jossa kerrottiin kuuden "jälleensyntyneen" lapsen tarina. On aika pelottavaa ajatella, että oma lapsi alkaisi yhtäkkiä kertoa yksityiskohtaisesti jostain toisesta eletystä elämästä, vielä kammottavampaa olisi, jos sellainen elämä olisi mahdollista todistaa todella olleen - ja kuolleen. Kuitenkin, lapsen muistoja edellisestä elämästä järkyttävämpää, ovat mielestäni tarinat lasten mielikuvitusystävistä. Joissain lähteissä tarinat ovat selkeästi mielikuvituksen tuotetta, mutta jotkin nostavat kylmät väreet selkärankaa pitkin niskaan saakka. Sitä pahentaa väite, että moni lapsen mielikuvitusystävä olisikin todella demoninen voima tai henki, joka koettaa saada jalansijaa elävien maailmassa tehdäkseen tuhojaan. Toisaalta, jokunen tarina osoittaa mielikuvitusystävän todella olevan lempeä, jopa tuhoja ennaltaehkäisevä, joskus se paljastuu joksikin jo perheestä kuolleeksi perheenjäseneksi.

Törmäsin mielenkiintoisiin tarinoihin lasten mielikuvitusystävistä Thought Catalogin artikkelissa, ja haluankin jakaa niistä muutaman täällä:

Erään perheen kolmevuotiaalla tyttärellä oli mielikuvitusystävä, joka asui tytön vaatekomerossa. Tyttö kertoi ystävänsä nimen olevan Kelly, ja Kellyn istuvan keinutuolissa kun hän nukkuu. Tyttö myös leikki Kellyn kanssa. Pari vuotta myöhemmin, kun Kelly-aika oli jäänyt taakse, katsoivat tytön vanhemmat kauhuelokuvaa (Ryan Reynoldsin tähdittämää versiota Amityvillen kauhujen talosta), kun heidän tyttönsä sattui tulemaan yllättäen heidän taakseen. Tyttö totesi kylmänrauhallisesti kohdassa, jossa elokuvan tytöllä silmät ovat sysimustat, että "tuo näyttää ihan Kellyltä". Vanhempien kysyttyä "keneltä?" vastasi tyttö: "Kyllähän te tiedätte, siltä kuolleelta tytöltä, joka asui komerossani".

Yhden lastenhoitajan hoitamat kolmasluokkalaiset kaksospojat pelkäsivät pääsiäispupuksi pukeutunutta miestä, ja puhuivat hänestä usein. Illalla toinen pojista meni suihkuun yläkertaan toisen jäädessä katsomaan alakertaan televisiota lastenhoitajan kanssa. Sohvalla istunut poika sanoi yhtäkkiä lastenhoitajalle: "Sinun pitää mennä katsomaan Mattia". Vain parisen sekuntia tuon lausahduksen jälkeen alkoi Matt huutaa yläkerrassa kurkku suorana: "Hän on täällä! Hän on täällä!". Lastenhoitaja kiiruhti yläkertaan ja hänen piti tarkistaa kaikki huoneet ennen kuin Matt rauhoittui.

Eräs äiti kertoo tyttärestään, jonka mukaan hänen huoneessaan kävi aina öisin mies, joka piirsi sormellaan ristinmerkin tytön otsalle. Äiti kohautti asialle olkiaan, uskoen kyseessä olevan vain unen. Jonkin ajan päästä tyttö törmäsi kuitenkin vanhoihin perhevalokuviin, jotka hänen isän äitinsä oli lähettänyt. Tyttö tunnisti miehen kuvasta, ja sanoi hänen olevan se mies, joka vieraili öisin. Kuvassa oli tytön isän isä, joka oli kuollut 16 vuotta aikaisemmin. Keskusteltuaan miehensä kanssa äiti sai selville, että tämän isällä oli tapana piirtää ristinmerkki sormellaan poikansa otsaan tämän ollessa pieni.

Yksi pariskunta kuuli itkuhälyttimestä, kuinka heidän kaksivuotias tyttärensä totesi toisessa huoneessa jollekin toiselle: "Mitä? Hyvä on, minä kerron hänelle". Hetken päästä tyttö käveli vanhempien huoneeseen ja sanoi äidilleen: "Mary sanoo, että teet hyvää työtä". Mary oli tytön äidin isoäiti, joka oli jo menehtynyt.

Erään lapsenvahdin kuusivuotias vahdittava poika oli mennyt pari tuntia aikaisemmin nukkumaan. Lapsenvahti kävi kurkistamassa pojan huoneeseen onko siellä kaikki hyvin. Poika ei ollut sängyssään, vaan seisoi huoneen nurkassa kasvot seinää päin. Lapsenvahdin kysyessä mitä poika teki, tämä kääntyi häneen päin, hymyili, nosti sormen huulilleen ja kuiskasi "shhh". Kun lapsenvahti kysyi asiaa uudelleen, poika vastasi: "Jätä meidät rauhaan. Tämä on rangaistukseni".

Thought Catalogin eräässä toisessa artikkelissa taasen yksi lapsenvahti kertoo, kuinka vahti kolmevuotiasta serkkuaan isoäitinsä talossa keskellä metsää. Serkkutyttö kertoi lapsenvahdille ystävästään, joka hänellä täällä oli. Lapsenvahti kysyi tytöltä missä tämän ystävä asui, tyttö osoitti kohti pimeää metsää. Tyttö sanoi ystävänsä asuvan metsälasten kanssa. Muutaman minuutin päästä tyttö jatkoi: "Siellä on eräs nainen. Hän tappoi lapset, ja nyt heidän pitää pysyä metsässä".

Lisäksi on lukuisia tarinoita lapsista, joiden mielikuvitusystävät tietävät asioita, joita itse lapset eivät voi mitenkään tietää. Asioita esimerkiksi vanhempiensa menneisyydestä (jolloin usein kerrotaan mielikuvitusystävän olevan joku kuollut perheenjäsen) tai jopa nykyisen kotinsa aikaisemmista asukkaista. Erittäin järkyttäviä ovat myös tarinat, joissa lapsi alkaa vihjata tappamisesta tai kuolemasta, sillä yhdenkään lapsen mielen ei pitäisi painia tuollaisten asioiden kanssa. Sen kaltaisissa tarinoissa onkin yliluonnollisen aspektin sijaan katsottava tarkemmin lapsen omaan perheeseen, joka ei välttämättä olekaan terve ympäristö kasvaa.

Lapsen mielikuvitus on niin vilkas, että en yhtään epäile suurimman osan mielikuvitusystävistä olevan todella sitä - mielikuvitusta. Mutta jotkut tarinat eivät jätä tälle kaikkein loogisimmalle selitykselle jalansijaa. Miten lapsi voi tietää asioita, joita hänen ei pitäisi olla mahdollista tietää? Monesti kyseessä on vielä lapsi, joka ei osaa edes lukea, miten hän onkisi tietonsa luodakseen "täydellisesti suunnitellun mielikuvitusystävän"?

Viimeksi vieraillessani siskoni luona, kertoi hänen kolmevuotias poikansa valkoisesta hahmosta huoneessaan. Hahmo pelottaa poikaa, eikä hän halua sen vuoksi nukkua omassa sängyssään. Viimeksi hahmo oli seissyt oviaukon edessä ja poika oli juossut sen ohi päästäkseen nukkumaan vanhempiensa väliin, mutta joskus hahmo on ollut sängyn vieressä. Kuuntelin poikaa ja lohdutin häntä sanomalla, että öisin pimeässä näkee helposti asioita, joita ei ole oikeasti olemassa. Sanoin, ettei pimeydessä ole hahmoja, hirviöitä tai mitään muutakaan. Ja jos jotain näkee, niin siitä ei kannata välittää, se ei ole todellista. Sanoin hänelle myös, että on kuitenkin hyvä mennä vanhempien luo jos pelottaa. Mielessäni olin kuitenkin jännittynyt. Kuka minä olen oikeasti sanomaan mikä on totta ja mikä ei? Varsinkin, kun itse  uskon maailmassa olevan muutakin kuin järjellä selitettävät asiat. Kokemukseni paranormaalista ja yliluonnollisista selittämättömyyksistä ovat todellisia, vaikka itsekin haluan ne välillä kyseenalaistaa ja selittää järjellä. Joskus se ei vaan onnistu. Mutta koska kyseessä oli pelokas lapsi, oli lähestymistapani aiheeseen ehkä paras juuri tällaisenaan.

On vaikea sanoa, mitkä tapahtumat lapsuudesta juurtuvat mieliimme ja muokkaavat meistä niitä aikuisia, joita olemme tänä päivänä. En itsekään koskaan unohda ensimmäistä selittämätöntä tapahtumaa elämässäni. Toiset meistä kohauttavat olkiaan ja järkeilevät kokemuksensa mielikuvituksella tai muulla tavoin, jotkut jopa unohtavat kaiken, kun taas toiset hyväksyvät, että kaikkea ei voi selittää järjellä. Minusta jokaisen kannattaisi säilyttää edes hiukkanen sitä lapsen uskoa, joka avartaa mielen ja työntää epäuskon syrjemmälle.

Ihmeitä tapahtuu. Selittämättömiä asioita tapahtuu. Paranormaaleja ilmiöitä tapahtuu. Ja niitä tapahtuu edelleen, vaikka kieltäytyisimme uskomasta. Koen, että kieltämällä ne, muutumme vain "sokeiksi" niille.

Free your mind.

Karmaisevaa halloweenia kaikille!

P.S. Muistakaa pyhäinpäivänä, vainajien muistopäivänä, kuolleet kulkevat keskuudessamme. Kun valot välähtävät, on kuollut astunut huoneeseen...



maanantai 24. syyskuuta 2018

Selkouni

Kuvituskuva; Lentäjän uni. Kuvaaja sot.virk. Kauko Kivi 2.7.1944,
Sotamuseo. Kuvan lähde: finna.fi.
Mahtoivatkohan sota-ajan lentäjät uneksia mistään muusta kuin sodassa lentämisestä?

Olen aikaisemmin maininnut, että koen unien maailman äärimmäisen mielenkiintoisena ja yöt ovat muutoinkin jotenkin maagista aikaa, useimpien paranormaalien tapahtumien osuvan elämässäni pimeän tai hämärän aikaan. Ymmärrän hyvin, että skeptisesti paranormaaleihin tapahtumiin ja ilmiöihin suhtautuvat suhtautuvat herkästi yön yliluonnollisuuksiin olan kohautuksella ja lauseella "unta se vain oli". Mielemme on uskomaton avaruus, täynnä tutkimattomia kolkkia ja kykyjä, joihin emme unissammekaan voisi uskoa pystyvämme.

Tämän kertainen aiheeni ei juurikaan liity paranormaaleihin tapahtumiin, vaan on lähinnä äärimmäisen kiehtova aihe, ja joidenkin lähteiden mukaan jopa parapsykologiaa. Yleensä se kuitenkin tulkitaan tavallisen psykologian ja unitieteiden piiriin. Kyse on selkounista.

Nimittäin jo kauan ennen kuin edes tunsin termiä selkouni, näin sellaisia. Kykyni niihin lisääntyi, kun käsitin mistä oli kyse. Parhaimmillani minusta tuntui kuin katsoisin joka yö interaktiivisia elokuvia. Monissa unissani en välttämättä ollut edes itse läsnä, saatoin katsoa Scarlett Johanssonin ja Ryan Reynoldsin tähdittämää toimintaelokuvaa ja jos jokin kohta ei edennytkään mieleni mukaan, pystyin "kelaamaan" tapahtumia ja päättämään niiden kulun uudelleen. Myös unia, missä itse olin läsnä, oli helppo muokata. Saatoin tehdä tai sanoa jotain mielestäni typerää unessa, ja tiedostin täysin olevani unessa. Päätin, etten haluakaan tehdä noin tai sanoa niin, muutin untani ja se jatkui eri tavalla. Pystyin myös unessa toteamaan itselleni: "Okei, tämä on nyt unta. Pitäisiköhän jo herätä? Nääh, jatkan vielä hetken tämän katselua."

Unennäköni on minulle selkeää. TIedän, milloin näen unta, ja nautin sen katselusta. Enkä ole nähnyt painajaisia sen jälkeen, kun hankin unensieppaajan, joten olin siltäkin osin täysin turvassa. Siksi esimerkiksi unihalvauksen kokeminen oli jotain äärimmäisen pelottavaa. Sanotaan sen johtuvan siitä, että osa mielestä on vielä unessa, kun toinen osa alkaa jo heräillä (kuten valveunessa). Omalla kohdallani tiesin ja tunsin olevani täysin hereillä. Hereillä olon tunne on eri, kuin unennäkemisen tunne, selkounet. Ero oli selvä, ja kokemus kauhistuttava.

Monet kysyvät minulta, kuinka opettelin näkemään selkounia. En koskaan opetellut, mutta tein sen tietämättä vahingon kautta. Kuten sanoin, olen aina ollut kiinnostunut unien maailmasta. Näin todella eläviä ja jännittäviä unia jo lapsena, ja aloinkin pitämään niistä unipäiväkirjaa. Juuri tällainen unien muisteleminen heräämisen jälkeen on yleisin keino kehittää "uni-minää", mielentilaa, jossa itse on vahvasti läsnä nähdessään unta. Wikipedian mukaan tärkeitä selkounien opettelussa ovat myös motivaatio ja itsesuggestio, jonka avulla päättää muistaa unensa ja pitää ne mielessään hereillä ollessaan. Eräs keino on herätyskellon asettaminen tyypilliseen REM-uniaikaan, mutta itse (etenkin nykyään) huonounisena, en häiritsisi lepoa millään tavalla. Kun unesta saa otteen, voi alkaa tehdä ns. todellisuustestejä, jotka paljastavat, onko unessa vai hereillä. Tällaisia ovat asiat, jotka valvemaailmassa ovat itsestäänselvyyksiä, esimerkiksi peilikuvan selkeys, itsensä nipistäminen unessa (kivuntuottaminen, mutta unessa ei satu) ja fyysisten ominaisuuksien tehostuminen. Kukapa ei olisi lentänyt joskus unessaan?

Selkounet ovat yleisesti tunnettuja, mutta vähän tieteellisesti tutkittuja. 1980-luvulla Alan Worsley -niminen mies oli ensimmäisiä, joka tutki selkounia näyttämällä pystyvänsä kommunikoimaan esimerkiksi silmien liikkeillä unia nähdessään. Ajatuksena tuntuu uskomattomalta, että voisi unta nähdessään kuulla jonkun toisen äänen valvemaailmasta ja reagoida siihen kaikkien unimuurien läpi. Worsley kuitenkin todisti sen mahdolliseksi, myöhemmin myös Stephen LaBerge. Wikipediassa mainitaan kuitenkin, että heidän tutkimustensa tulokset ovat osittain kiistanalaisia.

Joidenkin kerrotaan pystyvän jopa päättämään täysin uniensa ympäristön, tapahtumat ja ihmiset unessa ympärillään, sekä kaivautumaan omiin muistoihinsa selkounien kautta. Tuohon en osaa sanoa itse mitään, sillä minun tapauksessani selkounet ovat vain "käynnissä", ja havahdun niihin "mukaan". En pysty päättämään unen henkilöitä tai miljöötä, mutta pystyn vaikuttamaan vahvasti tapahtumiin unien henkilöiden tekojen ja sanojen kautta. Ehkä, jos harjoittelisin lisää selkounien näkemistä, pystyisin esimerkiksi tuoda uneen mukaan henkilön, joka ei unen alussa mukana ollut.

Ongelmani selkounien kehittämisessä on vain viime aikoina ollut arkielämän kiire ja stressi, jotka ovat tehneet öistäni levottomia ja unistani lyhyitä ja katkonaisia. Päätinkin aloittaa unipäiväkirjan pitämisen uudelleen, jotta en menettäisi kontrollia uniini. Nukkuminen ja unien näkeminen on kuitenkin ollut elämässäni aina yön viihdyttävintä aikaa, en pysty kuvitellakaan olevani sellainen, jolle yöt ovat vain musta aukko tai katko vuorokaudessa. Selkounia katselleelle olisi kamalaa olla yhtäkkiä "uneton".

Entä sinä? Millaisia unia näet?

Haastan sinut, kokeile pitää unipäiväkirjaa edes pienistä unihetkistä, vaikket niitä kokonaan muistaisikaan. Ajan kanssa huomaat muistavasi yhä enemmän. Ehkä jonkin ajan kuluttua voit myös vaikuttaa uniesi tapahtumiin. Päättää pystyväsi tässä unessa lentämään, perua sanasi ja päättää sanovasi toisin, tai vain rentoutua ja katsella näyttelijöiden roolittamaa elokuvaa pääsi sisällä.

Ihmismieli ja unien maailma on jotain niin laajaa, ettemme varmaankaan koskaan pysty täysin tutkimaan, mihin kaikkeen kykenemme.

Mutta jostain on hyvä aloittaa.

Lisäksi se on äärimmäisen viihdyttävää. Miksipä ei, siis?