Se leikin kestäköön

Sanat mysteeri, selittämätön ilmiö ja dokumentti yhdistettynä yhdeksi tv-ohjelmaksi houkuttelee minua kuin sokeri ampiaista. Siispä katsoin hiljattain Netflixistä dokumenttisarjan Unsolved Mysteries. Siinä oli karmaisevia, mutta koukuttavia murhamysteereitä, Japanissa sattuneen tsunamin jälkeisiä paranormaaleja havaintoja ja eräässä jaksossa suorastaan uskomaton, useamman ihmisen samana päivänä kokema yhteys ulkoavaruudesta tulleen ilmiön kanssa.

Viime kesänä käsittelin aihetta blogitekstissäni tunnistamattomia lentäviä esineitä ja olen kertonut myös lähisukulaiseni kohdanneen tuntemattoman leijuvan esineen. Minusta suuri askel maapallon ulkopuolisen elämän olemassaolon puolesta oli ehdottomasti Pentagonin (Yhdysvaltain puolustusministeriön hallintorakennus) myöntämä tosiseikka, että ilmakehässämme on satunnaisesti lentänyt UFO:ja, eli tunnistamattomia lentäviä esineitä. Jos he eivät ole pystyneet varmuudella todistamaan esineitä joksikin maapallolta tuleviksi, miksi me muutkaan kieltäisimme ulkoavaruuden olentojen olemassaolon?

Kuten aikaisemmassa ufoihin liittyvässä tekstissäni totesin, että en ole ollut aikaisemmin järin kiinnostunut ulkoavaruuden selittämättömiin ilmiöihin, mutta katsottuani Unsolved Mysteries -sarjan ufojakson huomasin, että asenteeni on muuttunut. Aikaisemmin kuuluin helposti niihin, jotka katsoivat kiinnostuneina, mutta äärimmäisen skeptisenä esimerkiksi dokumentteja, joissa ihmiset väittävät tulleensa avaruusolentojen sieppaamiksi. Pohdin asiaa psykologisesta näkökulmasta. Ihmisen tausta, terveydentila, sosiaalinen asema, kaikki tämä heijastui mielestäni hänen kokemuksissaan, ja väritti sitä. Mutta miten tulkitsen sellaista dokumenttisarjaa, jossa useampi toisilleen tuntematon ihminen, on yhden tietyn päivän aikana kokenut samalla alueella ufo-havainnon, tai jopa hetkellisesti siepatuksi tulemisen? Voisiko kyseessä olla jonkinlainen hetkellinen joukkopsykoosi? Ei mielestäni.

Netflix-sarjassa kerrotaan USA:ssa Berkshiressä vuonna 1969 tapahtuneista ufohavainnoista, joita tuli useasta eri lähteestä. Jopa paikalliseen radioon sateli ilmoituksia oudoista valoilmiöistä ympäri aluetta. Vastaavan kaltaisia "ryhmäaltistumisia" ufohavainnoille on tapahtunut Usassa useamminkin ja Wikipedia onkin listannut maailman laajuisesti merkittävimmistä ufohavainnoista. Tässä listauksessa on mainittu myös Suomessa tapahtunut havainto. Enemmän yksittäisiä Suomessa tapahtuneita havaintoja löytyy Suomen ufotutkijoiden ufohavaintotietokannasta, jonne saa myös tehdä omista kokemuksistaan ilmoituksen.

Netflix-sarjan jakso herättikin minussa toisenlaista pohdintaa psykologian kannalta. Jaksossa ihmiset kertoivat kohdanneensa kokemuksiensa jälkeen paljon törkeyksiä, jopa tietynlaista kiusaamista. Eräs perhe oli kokenut tilanteen niin pahaksi, että heidän oli pitänyt muuttaa eri paikkakunnalle. Tunnistamattoman leijuvan valopallon kohdannut lähisukulaiseni paljasti myös aikanaan, että hän oli kertonut asiasta hyvälle ystävälleen, jonka oli ajatellut suorastaan innostuvan kuulemastaan - olihan tämä avoin ja kiinnostunut itsekin yliluonnollisista asioista. Kerrottuaan tapahtumista tälle, oli tämä kuitenkin mennyt vaikeaksi ja hiljaiseksi. Reaktio huokui sitä, ettei asiasta haluttu puhua enempää.

Ilmeisesti on suorastaan tabu puhua ihmisjärjen selittämättömissä olevista kokemuksista. Jos erehtyy tekemään niin, saa helposti hullun leiman. Berkshiressä monet kokivat jotain. Jopa niin merkittävää, että ottivat yhteyttä paikalliseen radioasemaan tai lainvalvojalle. Kuitenkin, kun muutama perhe astui todella esiin ja kertoi omista, järkyttävistä kokemuksistaan, siitä mitä olivat nähneet ja tunteneet, yhteiskunta käänsi heille selkänsä. Onko se ensimmäisenä biologinen vai psykologinen piirre hyljeksiä niitä, jotka ovat erilaisia?

Entä minkä vuoksi tietyntyyppisillä ihmisillä tulee suorastaan vihainen olo, jos joku heidän lähimmäisensä kertoo jotain selittämätöntä tapahtuneen? Onko kyse pelosta, joka kätkeytyy vihan alle? En tarkoita niinkään sellaista pelkoa, jota yliluonnollisen kohtaaminen aiheuttaa, vaan tällaisessa tapauksessa ehkä pelkoa siitä, että tämä selittämätöntä kohdannut lähimmäinen saattaisi olla jollain tapaa sairas kertoessaan kohdanneensa yliluonnollista, joko mieleltään tai fyysisesti, ja tämä pelko kätkeytyisi vihan verhoon. Joillakin voi toki olla kyse myös pelosta tuntematonta kohtaan.

Ihmisluonto on kehittynyt vuosisatojen varrella koko ajan rationaalisempaan ja tieteellisempään suuntaan. Voiko tässä kehityksessä piillä selitys negatiivisille reaktioille, kun on kyse "uskon asioista". Varhaisemmille ihmisille taikausko ja yliluonnolliset asiat olivat arkisia totuuksia, missä vaiheessa niistä keskusteleminen muuttui oudoksuttavaksi? Jopa tieteen täytyy myöntää, että järjellä selittämättömiä tapahtumia tapahtuu kaiken aikaa, ja niin kauan kun kukaan ei voi todistaa "niitä vastaan", ei edes tiedepiireissä voida muuta kuin spekuloida.

Itse en ole vieläkään kokenut mitään, mikä viittaisi maapallon ulkopuoliseen elämään aavassa avaruudessa, mutta Netflix-dokumentin lausahdus jäi kummittelemaan mieleeni:

Kun tähystää taivaalle tarpeeksi elämänsä aikana, tulee varmasti näkemään jotain merkkejä maapallon ulkopuolisesta elämästä.

Totta vai tarua?

Kehotan ottamaan itse selvää. Mutta muistakaa:

Joka leikkiin ryhtyy...

Alaskan aaveita

Sain tänään aloitettua sarjan, jonka ensimmäisen jakson olin nauhoittanut Frii-kanavalta jo 12.10. Kyseiseltä kanavalta tuli syksyn aikana useita paranormaaliin liittyvää sarjaa, joista ensimmäisestä katsomastani (Näkymätön vuokralainen) en vaikuttunut. Sen sijaan Alaskan aaveet -sarja sai minut katsomaan jakson alusta loppuun mielenkiinnolla. Sarjassa todelliset ihmiset, jotka ovat kokeneet paranormaaleja tapahtumia, kertovat kokemuksistaan, ja tilanteet on lavastettu uudelleen näyttelijöiden kanssa. Siitä saa aitouden tuntua.

Ensimmäisessä jaksossa kerrottiin Alaskan Salchaan sijoittuva tarina, joka saa alkunsa kun Lita Cristallo muuttaa vuonna 2003 tyttärensä Bonnien kanssa syrjäiseen omakotitaloon. He alkavat remontoida taloa innolla, tehden siitä omannäköistään. Pitkien talvien ja vähäisen valon vuoksi remontointi kestää kaiken kaikkiaan kuusi vuotta, jona aikana Bonnie synnyttää pojan.

Remonttien jälkeen talvena 2009 jokin talossa on kuitenkin muuttunut, ja ensimmäisenä paranormaaleja tapahtumia kokee perheen poika, River. Hän näkee Litan makuuhuoneessa miehen, tämän ollessa itse läsnä samassa huoneessa. Lita säikähtää, mutta uskoo, että kyseessä on pojan ylivilkkaan mielikuvituksen tuotos. Muutamaa iltaa myöhemmin River näkee kuitenkin jälleen miehen, kun tämän kasvot ilmestyvät hämärään oviaukkoon pojan ollessa kylpemässä. Poika huutaa kauhusta ja molemmat naiset, sekä pojan äiti että isoäiti ryntäävät hätiin. Seuraavana aamuna Bonnie on valmistautumassa töihin, kun hän näkee kylpyhuoneessa miehen hahmon. Hän säntää kauhuissaan ulos talosta.

Talven aikana perhe ei joudu enää paranormaalien kokemusten uhriksi, mutta Bonnie ei saa ajatuksiaan irti tapahtuneesta. Hän pyytää paikalle ystävänsä, joka osaa spiritismiä, ja he kokeilevat yhdessä kutsua talossa olevaa henkeä Ouija-laudalla. Talo pysyy hiljaisena, eikä laudan osoitin liikahdakaan.

Muutaman päivän päästä Bonnien valmistautuessa töihin kylpyhuoneessa, valtaa hänet outo ahdistus. Häntä alkaa yskittää ja silmät vettyvät. Kun hän kohottaa katseensa huomaa hän, että hänen silmäkulmastaan tipahtelee veripisaroita.

Litan ensimmäiset paranormaalit kokemukset talossa ovat lähinnä tunnetasolla, kunnes hän eräänä päivänä saapuessaan kotiin löytää seinästään kolmisenkymmentä syvää naarmua. Hän katsoo makuuhuoneensa viilleltyä seinää kauhuissaan, ja alkaa kuulla epäinhimillistä murinaa, joka ei myöskään muistuta mitään hänen tietämäänsä eläintä. Hän lähtee kotoaan ja uskaltaa palata vasta neljän viikon päästä uudelleen paikan päälle.

Vuonna 2012 Lita alkaa heräillä säännöllisesti joka yö kello kolmelta (huom. lue Paholaisen tunti), ja hänen tyttärensä ja tyttärenpoikansa vaistoavat hänen energiansa muuttuneen. Hän on kiukkuinen, lyhytpinnainen, vaikka aikaisemmin hän oli nauravainen ja "täynnä elämää". Bonnie ei kestä enää taloa ja sen vallannutta riivaavaa voimaa, vaan hän muuttaa poikansa kanssa pois. Lita tuntee olevansa talon vankina, kuin hän ei pystyisi muuttamaan vaikka haluaisi. Hän pyytää ystäväänsä käymään ja kertoo tapahtumista tälle. Ystävä päättää mennä valokuvaamaan Litan makuuhuoneen, josta tapahtumat tuntuvat alkaneen. Sängyn alta otetussa valokuvassa näkyvät kasvot, jotka Litan sanojen mukaan ovat demoniset.

Lopulta vuonna 2013 paikalle saapuu paranormaalin historian tutkijat, Melanie Hodgman ja hänen tiiminsä. Talosta löytyy elektromagneettista säteilyä, joka viittaa paranormaaliin toimintaan, ja henkeen saadaan yhteys taskulampun ja sanelinlaitteiden avulla. Kyseessä tuntuu todella olevan miehen henki, mutta tutkijat eivät saa tarkemmin kiinni talon menneisyydestä. Paikalla myöhemmin vieraileva meedio on sitä mieltä, että talossa riivaa paikallisen sarjamurhaajan henki, ja että yksi tämän uhreista olisi itse asiassa haudattuna juuri tämän talon alla. Historia tukee väitettä siten, että alueella todella liikkui sarjamurhaaja vuosikymmeniä aikaisemmin, tappaen yli viisi naista ja tyttöä lähiseudulta, joista yhden ruumista ei koskaan löydetty.

Paranormaalit tutkijat palaavat puhdistamaan Litan taloa riivaajasta, kun ovat ensin kertoneet talon sijaitsevan erittäin lähellä Ley-linjaa, joiden lähellä on tiedettävästi aktiivisempaa paranormaalia toimintaa. Sarjamurhaajan henki saadaan ulos talosta, mutta aivan puhdistusrituaalin loppuvaiheilla Litan makuuhuoneen lattiaan ilmestyy miehen muotoinen öljyläikkä kuin tyhjästä. Riivaaja on häädetty, mutta Lita muuttaa silti pois talosta marraskuussa 2013, pelosta että se palaa vielä takaisin.

Mikäli tarina on täysin totta, saa se pelkäämään demonisten voimien asettumista kotiin. Omassa kodissani oli syksymmällä rauhallista, selittämättömyyksiä ei juuri tapahtunut, kunnes eräänä viikonloppuna minun ollessa muualla lemmikkiemme kanssa, raportoi puolisoni minulle erikoisesta seikasta joka hänen yksin ollessaan oli tapahtunut. Hän oli ollut kylpyhuoneessa suihkussa, ovi raollaan ja havahtunut siihen kuinka muutoin pimeään taloon oli yhtäkkiä syttynyt valo. Kyseessä oli jälleen liiketunnistimella toimiva valaisin vaatehuoneessamme kylpyhuoneen lähellä. Puolisoni oli epäillyt jonkun pyyhkeen tippuneen hyllyltä, mutta huoneessa mikään ei ollut muuttunut. Minäkin olen kokenut useasti kuinka kyseiseen huoneeseen syttyy selittämättömästi valot, ja kuinka sen liukuovi on auki aina uudelleen ja uudelleen, vaikka se olisi visusti suljettu.

Tuon tapahtuman jälkeen muutama selittämätön asia tapahtui myös minulle. Olin yläkerrassamme, puolisoni töissä. Katsoin kaikessa rauhassa televisiota, kun alakerrasta kuului kova pamaus ja rymähdys. Koiramme nousi ylös ja meni portaiden yläpäähän, epävarmana alkaisiko se haukkua. Se katsoi minua, ja päätin lähteä alakertaan katsomaan mitä tuhoja kissamme on saanut siellä aikaiseksi. Kuulosti siltä kuin se olisi tiputtanut jotain korkealta. Nousin ylös sohvalta ja olin juuri astumassa kissaa kiroten ylimmälle rapulle, kun satuin kohottamaan katseeni ja näin kissan nukkuvan yläkerrassa suosikkinojatuolissaan. Jähmetyin niille sijoilleni, sillä järkeni yritti edelleen vakuuttaa kyseessä olleen kissan aiheuttama meteli, vaikka se nukkui viattomana sikeää unta tuolillaan. Menin alas ja koiramme lähti mukaani. Sytytin alakertaan valot, mutta en nähnyt missään mitään poikkeavaa. Kuulin portaiden yläkertaan narahtavan, ja kovaa hakkaavan sydämeni sykkeen yli vakuuttelin kyseessä olevan vain portaan palautuminen paikalleen.

Näiden tapahtumien jälkeen olen jälleen lähes säännöllisesti kuullut selittämättömiä ääniä aina sopivasti eri kerroksesta kuin missä olen kullakin hetkellä. Joskus käyn tarkastamassa asian, toisinaan vakuutan kyseessä olevan kissan ja kieltäydyn tarkistamasta pitääkö se paikkaansa, ja joinakin kertoina lopetan tekemiseni hetkeksi, kuuntelen jatkuvatko äänet ja palaan tekemiseni pariin yrittäen olla välittämättä välikohtauksesta.

Puolisolleni ei juuri tapahdu paranormaaleja asioita kotonamme, joten minusta oli erikoista, että valot syttyivät hänen ollessaan yksin kotona. Pohdin tämän jälkeen jälleen Ouija-lautaa, mutta tänään katsomani jakso Alaskan aaveita vakuutti minut siitä, ettei se ole järkevää. Paranormaalitutkija Melanie Hodgman nimittäin kehotti sarjassa ihmisiä olemaan käyttämättä Ouija-lautoja, sillä he eivät tiedä minkälaisten voimien kanssa he ovat tekemisissä. Hän sanoi, että he saattavat vahingossa avata oven ja päästä jotain äärimmäisen vaarallista sisälle.

Toinen asia, joka jäi kutkuttamaan mieltäni tämän päiväisestä jaksosta oli Ley-linjat. En ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan niistä, mutta nyt tuntuu etten saa niitä enää päästäni. Googletin sanan ja löysin myös suomenkielistä tietoa siitä, että Ley-linjat ovat suoria linjoja maastossa erilaisten muinaisjäännösten välissä. Tämä aihe vaatii ehdottomasti lisää tutkimista, minua kiinnostaa eritoten onko tällaisia linjoja lähellä kotiani tai lapsuudenkotiani, jossa on pitkin vuosia tapahtunut paranormaaleja ilmiöitä.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä mieleeni painui kolmas keskeinen asia katsomastani jaksosta. Siinä taloa riivaava henki oli mahdollisesti äärimmäisen paha, demoninen, sarjamurhaaja. Kotonani sattuvat tapahtumat eivät ole antaneet minulle samanlaisia tuntemuksia, lukuun ottamatta kokemaani unihalvausta. Tämä antaa minulle toivoa siitä, että mitä tahansa kotonani tapahtuu, kyseessä ei ehkä ole mitään pahantahtoista.

Toisaalta, en tunne lainkaan taloni historiaa.

Mistä voisin siis tietää, löytyykö jostain lattioideni alta luurankoja? Tai vaikka jokin muinaisjäänne, ja asunkin keskellä aktiivista Ley-linjaa?

Tällä hetkellä en usko kumpaankaan, mutta kunhan ilta tästä vielä vähän pimenee ja yö on hiljentynyt ympärilleni, voitte olla varmoja että havahdun tänä yönä hereille joka ainoaan napsahdukseen.