Totuus tulee lapsen suusta

Olen ennenkin maininnut siitä, että lapset tuntuvat olevan lähempänä paranormaaleja tapahtumia, aistivan niitä herkemmin. Yliluonnollisen näkökulmasta se johtuu siitä, että lapset eivät ole tietoisesti vielä blokanneet mielensä kykyjä aistia maailmaa ympärillään, toisin kuin me aikuiset, joille selitettävissä olevat asiat tuntuvat olevan ainoat mahdolliset asiat. Lapsien mieli on avoin kaikelle ja kaikille.

Paranormaaleja tapahtumia kokevia lapsia selitetään myös sillä, että heidän kehittyvä mielensä luo tapahtumat ja kokemukset heidän päässään. Skeptikot ja ne, jotka haluavat selittää kaiken selittämättömän jollain tapaa järjellä, vannovat sen nimeen, että lasten kokemat paranormaalit asiat ovat vain kehittyvien aivojen illuusioita.

Tämä, kuten niin moni muukin paranormaali ilmiö, on kuitenkin kiistanalainen, eikä sitä suoraan voi selittää suuntaan tai toiseen. Itselleni suurimpana kysymyksenä tähän liittyen onkin, että miksi jotkut toiset lapset kokevat selvästi voimakkaammin paranormaaleja tapahtumia kuin toiset? Eikö tiede, jonka mukaan kehittyvät aivot aiheuttavat ilmiöt, yritäkin kertoa, että kaikkien lasten aivot kehittyvät saman kaavaan mukaan, hienoisilla yksilöllisillä vaihteluilla? Näin ollen yliluonnolliset asiat eivät ole suoraan rinnastettavissa aivojen kehitykseenkään. Mielestäni on hyvin mahdollista, että toiset lapset, riippuen ajasta, paikasta ja olosuhteista, pystyvät aistimaan paremmin maailmaa, jota aikuissilmä ei näe.

Tällaisesta sain jälleen kerran ihmeellisen todistuksen, kun eräänä kauniina, ruskaisena syysaamuna olin juoksulenkillä. Pysähdyin erään päiväkodin eteen pohtimaan mihin suuntaan lähtisin. Vaihtoehtoina oli kaunis metsäpolku tai pyörätie hieman suuremman tien varteen. Tietenkin minua alkoi houkutella metsään meno, kun kuulin takaani lapsen äänen, joka sanoi, ettei minun kannata mennä sinne.

Käännyin äänen suuntaan ja näin pienen pojan roikkuvan päiväkodin aidassa ja katsovan minua. Hänen piponsa oli vinossa, kun hän nojaili aidan metalliseen reunaan ja hänen pienten silmiensä tarkka katse oli suoraan minuun. Tervehdin häntä ja kysyin iloisella äänellä miksei hän suosittele metsään menoa, vaikka on niin upea ilmakin. Hän sanoi tietävänsä, että satutan itseni siellä. Kavahdin hiukan, mahdollisimman huomaamattomasti, naurahdin ja sanoin, että siispä minun täytyy olla varovaisempi. Poika vaan tuijotti. Sanoin hänelle heipat ja lähdin metsää kohti, kun kuulin hänen vielä sanovan: "Varo isoa ruskeaa". Vilkaisin vielä poikaa, mutta tämä oli jo lähtenyt kirmaamaan kohti muiden lasten joukkoa.

Kohtaaminen myllersi mielessäni kävellessäni upean kuusimetsän siimeksessä. Kyseessä oli kuitenkin lapsi, ja lapset puhuvat mitä sattuu. Työnsin ajatuksen mielestäni ja keskityin nauttimaan syysaamusta. Kun olin kulkenut tovin, astuin vahingossa hiukan syrjään polulta. Sain kenkäni tukevasti sivulla olevan kiven päälle, mutta yhtäkkiä kivi vierähtikin altani ja liukkaat sammaleet saivat jalkani lipeämään. Kaaduin polun sivuun sammaleiseen kivikkoon ja jysäytin polveni kiveen. Hetken aikaa kipu oli niin kova, että pidätin henkeäni. Käännyin istumaan kosteaan maahan ja annoin pahimman kivun laantua ennen kuin yritin nousta ylös. Noustessani huomasin, ettei pahin kipu tullutkaan polvestani, vaan olin nyrjäyttänyt nilkkani siinä sähellyksessä. Alkuun jalkani ei kestänyt lainkaan, mutta pikkuhiljaa sain varattua sille painoa ja pääsin horjuen ja ontuen eteenpäin. Löysin vankan kepin, otin siitä tukea ja käännyin takaisin tulosuuntaani, sillä se olisi lyhin matka kotiin.

Päästyäni ulos metsästä katsoin päiväkodin suuntaan. Piha oli täynnä lapsia kuin pieniä väriläiskiä hiekkaisella temmellyskentällä. Tunnistin kuitenkin erään pojan kauempana päiväkodin pihalla. Minua varoittanut poika seisoi paikallaan ja näytti tuijottavan suoraan minuun. Hän oli kaukana, mutta hetki oli jotenkin erikoinen, ja minulla oli tunne, että hän katsoi minua toruen. Kuin ilmaistakseen "mitäs minä sanoin". Lapsia juoksi hänen edestään kauempaa ja lähempää, mutta näytti siltä kuin hänen tuijotuksensa olisi katkeamaton.

Kotona pidellessäni nilkassani kylmäpussia naurahdin itsekseni. Tapahtumien oli pakko olla sattumaa, ja mielikuvitukseni oli lisännyt siihen omat mausteensa. Näinhän sen oli pakko olla. Pieni poika halusi vaan jotain jutella, ei hän olisi millään voinut osata ennustaa vieraalle ihmiselle tapahtuvaa asiaa. Lisäksi olin varma, että olin kuullut hänen puhuvan isosta ruskeasta, ja olin myös varma siitä, ettei metsässä ollut yhtäkään karhua tai vastaavaa vaanimassa minua, kun loukkaannuin. Kaikenlaista se mielikuvitus teettää, pohdin.

Päivän aikana kävi ilmi, ettei jalkani ollut pahassa kunnossa ja pystyin liikkua sen varassa. Tapahtumat alkoivat tuntua jo koomiselta mielessäni. Aloin epäillä, että olin pojan sanojen takia tavallista jännittyneempi ja siksi liikeratani eivät olleet metsässä täysin normaaleja. Pojan varoitus oli toisin sanoen mennyt minulla ihon alle.

Myöhemmin illalla olin lähdössä varovaisesti koiranpentuni kanssa ulkoilemaan, kun kuulin läheltä hevosen kavioiden kopsetta. Puiden välistä näin suuren, ruskean hevosen lähestyvän ja samassa sekunnissa tajusin, että koirani oli vielä irti. Mieleeni välähti päiväkodin pojan aamuiset sanat, ja tartuin koiraani salamannopeasti. Se on vielä niin nuori ja kokematon, että se saattaisi juosta hevosen luo, säikäyttää kenties koiraan tottumattoman eläimen, tulla tallotuksi kuoliaaksi ja vaikka aiheuttaa ratsastajan tippumisen kyydistä. Kauhukuvat vilistivät mielessäni pidellessäni koiraani ja katsoessani ratsun poistumista näköpiiristä.

Tapahtuman jälkeen olin hetken todella hämilläni. Olen varma, etten olisi osannut toimia niin ripeästi ilman pienen pojan aikaisempaa varoitusta. Yksi sattuma on aina mahdollista, mutta toisen kanssa alkoi epäilykseni horjua. Entä jos pojalle olikin oikeasti tullut jonkinlainen tuntemus, ennakkoaavistus, tapahtumien kulusta? Mitä jos tällaisia on tullut useamminkin, tai jos joillain lapsilla on suurempi herkkyys tämän kaltaisiin? Varma asia on, että sain kokea jotain todella outoa ja ihmeellistä tuona päivänä.

Tajusin myös, että olen satunnaisesti itsekin kokenut etiäisiä. Olen joskus kuullut, kuinka puolisoni on tullut kotiin ja lattia on narahtanut siitä tutusta, samasta kohdasta mistä se aina narahtaa, mutta ketään ei ollut paikalla. Siitä jonkin ajan päästä puolisoni on oikeasti tullut ja lattia on oikeasti narahtanut. Olen myös toisinaan nähnyt todenmakuisia unia, joiden jälkeen minulla on hieman erilainen olo kuin normaalin unennäön jälkeen. Pian on tapahtunut jotain, joka unesta olisi ymmärrettävissä. Näin kävi myös ystäväni kuollessa.

Mikä on totta, mikä tarua? Mikä yliluonnollista ja mikä ei? Mihin tuntemuksiin luottaa?

Sen olen ainakin oppinut, että ei ole mitään haittaa pysyä avoimin mielin ja sydämin.

Joskus elämä ja aistien voima voi yllättää mitä ihmeellisimmillä tavoilla.

Varoitus

Muutatte noidan taloon.

Niin heille sanottiin, mutta he vain kohauttivat olkiaan asialle. Elettiin 1800-luvun loppua, keskiaikaiset noitavainot olivat jääneet jo kauas taakse, ja usko "pakanallisiin", yliluonnollisiin voimiin ja olentoihin oli hiipunut ajan saatossa. Varoitus kuitenkin puistatti etenkin perheen äitiä, joka oli viimeisillään raskaana.

Uusi koti oli tilava ja kaunis puutalo pienessä, idyllisessä maaseutumiljöössä, kylässä, jossa kaikki tunsivat toisensa läheisesti ja ketään ei jätetty yksin. Tai näin perhe uskoi. Muuton jälkeen he kuitenkin oppivat karvaasti, että kukaan ei uskaltanut astua jalallaan heidän kotinsa pihapiiriin.

Perheen äiti, seitsemännestä raskaudestaan väsyneenä, selvitti kyläläisten tuntemuksia, ja sai ykskantaan vastaukset, että talossa aikaisemmin asunutta naista pidettiin todella pahaenteisenä, saatanallisia rituaaleja suorittavana noitana, ja häntä oltiin vältelty viimeiseen asti. Talo oli jo tovin ollut tyhjillään, ja talossa asuneen naisen kaukainen serkku oli lopulta hoitanut myynnin eteenpäin.

Perhe tarvitsi tämän talon ja sen tilukset, mutta vasta muuton jälkeen heille selvisi todellinen syy, miksi talo oltiin myyty pilkkahintaan. Perheen isä kielsi vaimoa jatkamasta asian tonkimista, ja kuuliaisena ihmisenä vaimo teki niin. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut epäilystä ja pelkoa ravisteltua sisältään.

Noita. Ei mikään pääsiäisen aikaan luudalla lentelevä varismaisesti käkättävä vanha eukko, vaan synkkä, hiljainen ja karmealla tavalla läsnäoleva ihminen. Toimien muihin kyläläisiin nähden poikkeuksellisesti joko sosiaaliselta käytökseltään tai kotioloissaan, mutta jokin silti nostatti kyläläisten pelon hänen lähellään.

Hän kuoli, niin sanotaan. Ruumista ei koskaan löydetty, tai ainakaan sen siunaamisesta haudan lepoon ei ole jäänyt merkintöjä. Sen sijaan perheen kuuden lapsen viimeiset siunaukset löytyvät kirkonkirjoista.

Nämä kaikki kuusi lasta kuolivat perheen asuessa kyseisessä talossa. Osa kulkutauteihin, yksi pelto-onnettomuudessa. Yksi epäonnekas hukkui kotimatkallaan matalaan ojaan sadan metrin päähän kotitalostaan ja yksi katosi. 1800-luvun lopussa oli edelleen surullisen todellista, että kaikki lapsista eivät välttämättä selviytyisi aikuisikään saakka, mutta muutaman vuoden sisällä eri syihin menehtyi niin monta perheen lasta, että perheen äiti ei enää kestänyt. Perhe muutti ja vei ainokaisensa, noidan talossa syntyneen pikku tytön mennessään. Taloa ei enää myyty, vaan se jätettiin lahoamaan sijoilleen.

Tämä tarina on totta, ja löytyy omasta sukuhistoriastani. Perhe, jota varoitettiin muuttamasta noidan taloon. Perhe, joka ei uskonut varoitusta. Perhe, joka menetti miltei kaikki lapsensa muutaman vuoden sisällä muutosta.

Kuullessani tämän palan historiaani, kylmät väreet kiipivät käsivarsiani pitkin saaden sydämeni lyömään kovemmin. Joskus yliluonnollisia kykyjä harjoittavia ihmisiä on lähempänä meitä, kuin edes uskallamme ajatella. Jokaisen historiasta löytyy noitatarina, mutta siitä, onko kyseessä mahdollisesti paikallinen kylähullu, oikeasti mielisairas ihminen vai todellinen, paranormaaleihin asioihin sekaantunut kanssakulkijamme, en voi ottaa kantaa. Noituus on välähtänyt elämässäni niin sukuhistoriassani kuin lapsuudenkotini lähellä liikkuvissa tarinoissa. En ole, edes lapsuudenmaisemiini muuton jälkeen, uskaltanut vierailla Verivalkamalla. On turvallisempaa olla kotonaan autuaan tietämättömänä synkästä voimasta, joka saattaa olla haudattuna sinne, odottaen oikeaa hetkeä päästä pinnalle.

Tästä noidan taloon muuttaneesta perheestä luki vielä sukukirjoissa outo merkintä, että tämä heidän kadonnut tyttärensä olisi katoamispäivänään sitonut punaisen satiininauhan hiuksiinsa, ja että tämä satiininauha olisi päivien sisällä katoamisesta löytynyt talon ulko-oven edestä.

Tietojen mukaan perheen äiti sairastui pian muuton jälkeen ja menehtyi. Mies meni uusiin naimisiin hiukan myöhemmin, ja perheen nuorin tyttö sopeutui uuteen elämäänsä. Mainintoja noituudesta ei ole tässä sukuhaarassa enää myöhemmin, mutta kysymyksiä herättäviä kuolemantapauksia esiintyi edelleen satunnaisesti tähän päivään saakka.

Eräs vanhempi sukulaiseni, joka on perehtynyt sukuhistoriaamme, sanoi kuin olisi itsestään selvää, että tuon kyseisen perheen olisi vain pitänyt muuttaa johonkin toiseen taloon, noita kun ei tykännyt että hänen taloonsa muutettiin. Nykyään talon sijaintia ei tiedetä tarkalleen, sillä se syttyi palamaan, tai sytytettiin, joko vuoden 1918 sisällissodan levottomuuksien aikaan tai muussa yhteydessä, mutta vuoteen 1920 mennessä talosta ei enää ollut jäljellä merkkiäkään. Tuolla alueella on jo uusia taloja ja onkin kiehtovaa, että erästä kohtaa tuolla alueella nimitetään paikallisten keskuudessa Ruttometsäksi. Puiden joukkoon metsän siimekseen kun tuppaa muodostumaan kuivunut ympyrä.

Voiko olla sattumaa, että myös aikaisemmin mainitsemassani Verivalkama-blogitekstissäni yhdistin kuivuneen ympyrän noituuteen?

En voi jälleen kerran todeta asiasta paljoa, mutta aikaisemminkin kirjoittamani lausahdus sopii tähän yhteyteen:

Entä, jos sattumia ei olekaan?

Niin syvät jäljet tämä pala sukuhistoriaani kuitenkin on minuun jättänyt, että mikäli minulle talokauppojen yhteydessä annettaisiin tietoon jotain pimeään paranormaaliin toimintaan liittyvää, en tekisi kauppoja.

Tarinan perheen äiti olisi todennäköisesti asiasta kanssani samaa mieltä.