Kaivonkatsoja

Olen koko bloggaushistoriani aikana jaksanut muistuttaa, että uskon maailmassa olevan enemmänkin, kuin mitä näemme. Alusta asti olen toitottanut kuudennesta aistista, jonka uskon löytyvän aivan jokaiselta. Toisilla vain umpeen muurattuna ja unohdettuna, mutta kun suhtautuu asioihin avoimesti, saa varmasti kokea selittämättömiä tapahtumia elämässään. Niitä on vain hankala jälkikäteen todistaa, niitä kun ei voi tilata paikalle oman mielen mukaan. Ja jos yrittäisi tehdä tällaisen "tilauksen" se voisi mennä karmealla tavalla pieleen.

Kävin hiljattain äärimmäisen mielenkiintoisen keskustelun kylälläni asustavan eläkeläismiehen kanssa. Hetken nimittäin jutusteltuamme, hän kertoi kyvystään katsoa kaivonpaikan, hän osaa oksalla etsiä vettä. Vaikka uskonkin yliluonnolliseen, minulla on kuitenkin aina ensimmäisenä tapana olla skeptinen, joten nytkin kuuntelin ensin hiljaa epävarmana siitä, olenko juuri kohdannut kuudennen aistinsa kanssa sujut olevan vanhemman herrasmiehen, vai kuuntelenko eläkeikäisenä höperöityneen iäkkäämmän puoleisen miehen juttuja. Ei mennyt kuin muutama minuutti, kun olin täysin vakuuttunut kyseisen miehen olevan paitsi täysin järjissään, mutta myös äärimmäisen terävä.

Hän kertoi huomanneensa kykynsä jo nuorena poikana, kun hänen setänsä opetti kaivonkatsomista hänelle ja sen jälkeen hänen satunnaisesti joidenkin tuttavien rakennustyömailla aina näyttäneen parhaan paikan kaivolle. Koskaan ei oltu kaivoa hänen osoittamaansa paikkaan turhaan kaivettu.

Miehen serkulla oli sama kyky, ja he olivatkin kerran yhdessä olleet erään rakentajan tontilla kaivonpaikkaa katsomassa. Rakentaja oli ollut kiinnostunut aiheesta ja eläkeläismies kehotti häntä kokeilemaan itse, ojentaen hänelle päästä haarautunutta oksaa. Rakentaja oli lähtenyt keskittyneenä kulkemaan tontilla, mutta ei ollut havainnut mitään muutosta. Eläkeläismies kertoi, että oikealle paikalle löytäessään, oksaa pitkin kulkee jonkinlaista energiaa, joka saa kepin värisemään. Näin ei kuitenkaan rakentajalla käynyt. Eläkeläismies ja hänen serkkunsa nappasivat molemmat rakentajan olkapäästä kiinni, ja kehottivat tätä kiertämään uudelleen. Yhtäkkiä keppi alkoi täristä ja rakentaja huudahti yllättyneenä. Hän kertoi tunteneensa jonkinlaisen virtauksen näiden kahden miehen ja kepin välillä, ja hänen ihonsa oli noussut välittömästi kananlihalle, vaikka oli helteinen kesäpäivä. Kokemus oli rakentajalle ainutlaatuinen ja uskomaton.

Kuuntelin haltioituneena eläkeläismiehen tarinaa. Kysyin, uskooko hän kyvyn olevan geeneissään, johon hän totesi uskovansa kyvyn olevan kenellä vain, kunhan mieli pysyy avoimena. Sen jälkeen hän vielä naurahtaen sanoi, että nykypäivänä ihmiset ovat vain vieraantuneet hengellisistä asioista.

Kirjassa Maailman mysteerit (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus 2016) taikavarvuista kerrotaan seuraavalla tavalla: "Taikavarpu on v-kirjaimen muotoinen, kaksihaarainen puunoksa, usein pähkinäpuuta tai pajua, joskin nykyään materiaalina voi olla myös muovi tai metalli. Kaivonkatsoja pitää oksan kummastakin haarasta löyhästi kiinni niin että haarakohta osoittaa ruumiista poispäin, sillä juuri tämä pää liikkuu reagoidessaan maasäteilyyn". Kirjassa kerrotaan myös, että kaivonkatsojat omien sanojensa mukaan "kalibroivat" itsensä tehtävän mukaan, ja pystyvät näin ollen etsimään muutakin materiaalia. Jotkut heistä kykenevät jopa löytämään sairauspesäkkeitä, ja luonnonparantajina he ovatkin omiaan. Kirjassa mainitaan arvostelijoiden pitävän näitä ihmetekoja okkultismina, kuten kaikkea muutakin, mitä ei luonnontieteen avulla voida selittää.

Kirjan mukaan taikavarvun tarina juontaa satojen vuosien päähän ja nykyisessä muodossaan sitä on käytetty jo 1500-luvulta alkaen. Tallennettuja kertomuksia malmin etsinnästä taikavarvun avulla löytyy jo keskiajalta ja vielä 1800-luvulla sitä hyödynsivät laajalti jopa geologit ja fyysikot. Uskotaan, että on olemassa tietynlaisia "elektrometrisiä" voimakenttiä, jotka voivat aiheuttaa fyysisiä reaktioita. Ilmiön vastustajien mielestä varvun heilahtelu johtuu vain ja ainoastaan ideomotorisesta liikkeestä, eli pelkän mahdollisen liikkeen kuvittelu saisi aikaan liikettä pienessä mittakaavassa ja liike olisi lähtöisin piilotajunnasta. Tähän ilmiöön yliluonnollisen kieltäjät myös uskovat Ouija-laudan osoittimen liikkumisen johtuvan, ja totta puhuen se minunkin mielestäni joissakin tapauksissa johtuu siitä. Mutta joskus kyseessä on todellakin jokin selittämätön energia, joka ohjaa osoitinta. Uskon vahvasti, että jos todella sitä haluaa, Ouija-laudalla saa avattua portteja maailmojen välillä. Siksi en ole tähän leikkiin vielä uskaltanut ryhtyäkään.

En epäile, etteikö kaivonkatsojat todella pystyisi aistia maakerrosten läpi sopivan paikan kaivolle. He ovat sinut kykynsä kanssa ja pitävät mielensä avoinna. Vaikka se johtuisi piilotajunnan synnyttämästä liikkeestä, on ihmismieli tutkimaton. Piilotajunta voi hyvin olla myös yliluonnollisten kykyjen portaali. Kaikki asiat eivät ole järjellä selitettävissä. Mutta voisiko kuka tahansa oppia tämän taidon?

Kysyin eläkeläismieheltä onko hän opettanut kykynsä lapsilleen eteenpäin, johon hän taas naurahti ja sanoi ettei ole niin tehnyt. Tahdon siihen pitää tulla ihmiseltä itseltään. Pitää olla halua oppia ja kykyä uskoa. Ennen kaikkea täytyy olla avoin mieli. On näppärää selittää asioita "järjellä" ja tieteellisestä näkökulmasta, vaikka tämä vaihtoehto ei aina jokaista tapausta täydellisesti selittäisikään. Se on vain niin helppoa todeta, että tämä nyt vain menee näin. Vaikeaa on hyväksyä, että on olemassa asioita ja kykyjä, joihin oma ymmärrys ei riitäkään ja jotka ylittävät jopa tieteelliset käsitykset.

Skeptikoiden mukaan esimerkiksi tällaiset kaivonkatsojat tuottavat varvun liikkeen piilotajuisesti, mutta selitetäänkö hyvän kaivon paikan löytyminen tuurilla? Että jokaisella kaivonkatsomiskerralla kävisi vain niin uskomattoman hyvä mäihä, että joka kerran sattuisi löytymään sopiva paikka. Mielestäni tämä teoria ontuu vielä. Toki se pätee joihinkin, mutta jo silkasta kunnioituksesta eläkeläismiehen kanssa käytyä rehellistä keskustelua kohtaan, en voisi hetkeäkään epäillä hänen tarinaansa.

Maailmankaikkeus on pullollaan erilaisia selittämättömiä tapahtumia ja ilmiöitä, ja moni meistä on itsekin saanut kokea paranormaalin ilmiön. On myös olemassa asioita, joiden olemassaoloa ei mielestäni voi kiistää.

Kuudes aisti on yksi näistä asioista.

Unensieppaaja

Kiinnostuin unensieppaajista jo vuosia sitten, mutta minulla meni hetken aikaa ennen kuin sain hankittua itselleni sellaisen. Nuorempana kärsin painajaisista, jotka kiersivät kylmän otteensa minuun ja saivat minut järkyttävän pakokauhun valtaan, ilman että pystyin pakenemaan. Minun oli pakko olla kyydissä niin kauan, kun painajainen halusi.

Painajaisiin kuului tyypillisesti piinaava kauhuntunne, joka puristui ympärille yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes lopulta sydämeni tykytys kävi liian voimakkaaksi, ravistaen minut irti painajaiseni kylmäävästä otteesta. Useimmiten ne olivat unia, joissa jollekin rakkaimmistani kävi huonosti, mutta joskus aivan tavallinenkin uni saattoi muuttua painajaiseksi nyrjähtämällä vain vähän paikaltaan. Ei tarvittu muuta kuin vain se synkkä tunne, kuin viimeinenkin toivonpisara olisi imetty elämästäni, enkä pystyisi enää koskaan olemaan onnellinen. Se tunne, joka lähti vetämään minua mukanaan maan alle niin että hengittäminenkin kävi vaikeaksi.

Unohdin unensieppaajat painajaisteni vähetessä, mutta vuonna 2013 viimeisen isovanhempani kuolema laukaisi nuo öiset kauhunhetket jälleen, ja niistä tuli epätoivottu, piinaava vierailija. Tutustuin unisieppareihin ja keskustelin niistä erään intiaanisukuisen amerikkalaisen ystäväni kanssa. Hän neuvoi, että unisiepparia hankkiessa ei saa valita sitä omasta mielestään kauneinta tai parhaiten sisustukseen sopivaa, vaan on otettava ensimmäinen, joka silmiin osuu. Vain sillä tavalla voi löytää itselleen oikean siepparin.

Samaisena vuonna löysin unensieppaajani. Oli aurinkoinen kesäpäivä ja pikkukaupungin kadut olivat täyttyneet markkinoiden humusta. Kadut olivat pullollaan kojuja erivärisine kattokankaineen ja -pressuineen, ilmassa leijailivat herkulliset tuoksut ja iloinen puheensorina. Koju, johon kiinnitin huomioni oli täynnä unensieppaajia. Näin jo kadun päästä, että niitä roikkui kojun kattorakenteista, kymmeniä eri värisiä ja - kokoisia. Kojua pitivät kaksi pienehköä naista, joilla oli paksut pikimustat hiukset ja vaaleanruskea iho, he toivat mieleeni tarinan Pocahontas-intiaanista.

Välttelin katsomasta suoraan kojuun lähestyessäni sitä, jotta osaisin varmasti valita sen siepparin, johon ensimmäisena kiinnitän huomiota, ystäväni neuvojen mukaisesti. Toivoin mielessäni, että valitsemani sieppari olisi jokin värikäs ja suuri, sellainen joka toisi iloa makuuhuoneeni muuten niin vaisuihin sävyihin.

Kohottaessani katseeni näin sen. Pienehkö, täysin musta unisieppari, josta roikkuivat mustat, leveät sulat. Siepparissa oli muutama värikäs helmi, mutta iloisen värikkäästä se oli kauempana kuin Kuu Maasta. Ilmoitin toisella naisista haluavani sen katsoen samalla haikeasti yhtä suurta, polttavan auringon keltaista siepparia. Kuitenkin kun nainen laski valitsemani siepparin käteeni, tiesin tehneeni oikean päätöksen. Kotiutuessani lomamatkaltani ripustin unisieppaajan lähelle sänkyäni, katonrajaan, enkä enää nähnyt painajaisia.

Kerrotaan, että unisieppari päästää verkkonsa läpi vain hyvät unet, ja ne valuvat siepparin sulkia pitkin nukkujan mieleen. Painajaiset jäävät kiinni siepparin verkkoon, ja tuhoutuvat siitä päivänvalon myötä (lähde: Wikipedia - Dreamcatcher). Versiot siitä kuinka sieppari toimii riippuvat lähteestä, josta asiaa tutkii, tarinoita on lähes yhtä monia kuin on sieppareitakin.

Olen kolmen vuoden aikana nähnyt "pahoja unia", joiden tapahtumat ovat ikäviä, surullisia tai epämiellyttäviä, mutta yksikään uneni ei unensieppaajan myötä ole muuttunut painajaiseksi. Yhden kerran kuluneen vuoden sisällä minulla oli läheltä piti -tilanne, kun outo uneni alkoi saada painajaisen vivahteita. Tunsin jälleen jäytävän kauhuntunteen kohoavan piinaavaan tapaansa sisälläni. Aikaisemmin en koskaan pystynyt keskeyttämään kauhuntunnetta, mutta tuona yönä säpsähdin hereille ennen kuin uni yltyi painajaiseksi. Katsoin heti ensimmäiseksi katonrajasta roikkuvaa unisieppariani, kuin kysyen siltä miksi näin pääsi käymään. Pikimusta siepparini heilui kuin siihen olisi osunut ilmavirta, vaikka en koskaan aikaisemmin, tai sen koommin, ole nähnyt sen heiluvan.

Oliko vain sattumaa, että juuri tuolloin jostain selittämättömästä syystä ilmavirta heilutti sieppariani, vai taisteliko se estääkseen painajaistani viemästä minua mennessään?

Painajaiseni ovat edelleen pysyneet poissa.

Eikä minulla ole tapana uskoa sattumiin.