Vaatekomeron salaisuus

Eräällä ystävälläni oli mummola maalla vanhassa, sokkeloisessa puutalossa maaseudulla. Sen pihapiiriä hallitsivat kauan sitten punaiseksi maalatut puiset ulkorakennukset, joihin kuului kaikki vanhan maatilan perinteiset rakennukset navetasta puusaunaan ja valtavista ladoista autotalleihin.

Hän kertoi minulle, että rakasti mummonsa luona käymistä, sillä paikka oli maaginen kaikkine vanhoine tavaroineen ja mummon tarinatuokioineen. Hän ei kuitenkaan mielellään koskaan mennyt vanhan puutalon yläkertaan. Ihan yksinkertaisimmillaan senkin vuoksi, että aika oli siellä täysin pysähtynyt - mummo ei enää päässyt vanhojen jalkojensa kanssa kapeita, pimeitä portaita. Mutta myös sen vuoksi, että talon vinttikerros pelotti häntä lapsena.

Usein mummolla kyläillessään hän kertoo kuulleensa ripeitä askelia aikoinaan asutulta vinttikerrokselta ja sen puisesta portaikosta. Toisinaan tuntui siltä, kun joku hiipisi portaita alas hiljaa, hiljaa, hiljaa portaiden naristessa järjestelmällisesti ylhäältä alaspäin. Sitten yhtäkkiä puisten askelmien ritinä ja ratina lähtikin kohoamaan takaisin vintin synkkiin pimeyksiin täysin varoittamatta. Ystäväni tietenkin kertoi asiasta mummolleen, joka vain nauroi hervottomasti ja kehui ystäväni mielikuvitusta.

Kerran kuitenkin tapahtui jotain sellaista, joka järkytti ystävääni sydänjuuria myöten, ja hän sanoo edelleen, kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, että tapahtunut saa hänen sydämensä vieläkin laukkaamaan. Tuolloin mummolassa oli ollut kylässä myös ystäväni tädin perhe. Ystäväni lähti vanhempien serkkujensa kanssa talon vintille seikkailemaan ja kaikilla oli alkuun hauskaa. He leikkivät yläkerran monissa erikokoisissa tiloissa piiloleikkiä, vanhojen vaatteiden sekaan ja huonekalujen alle oli helppo piiloutua. Ystäväni meni sisään yhteen pieneen vaatekomeroon, jossa ummehtuneiden, vanhojen vaatteiden tuoksu täytti ilman. Serkuista olikin kuitenkin hauska ajatus lukita ystäväni vaatekomeroon asettamalla tuoli sen kahvan eteen toiselle puolelle.

Ystäväni ei ensin ymmärtänyt, että serkut olivat livahtaneet takaisin alakertaan ja jättäneet hänet yksin pimeään, lukittuun vaatekomeroon tunkkaisten vaatteiden keskelle. Hän istui pienen komeron lattialla odottaen heidän etsivän häntä. Ketään ei kuitenkaan hetkeen kuulunut ja ystäväni alkoi tulla kärsimättömäksi. Silloin hän kuuli hiljaista hyräilyä vaaterekin alta vaatemuurin takaa. Ystäväni säikähti ja kavahti kauemmas. Hyräily oli kuulostanut hänen mielestään pienen lapsen, tytön, hyräilyltä, mutta hän kutsui silti varovasti poikaserkkujaan nimeltä. Jos toinen heistä olisi vaikka päätynyt samaan paikkaan piiloon ja kyllästyneenä odotteluun alkanut lauleskella. Hyräily kyllä lakkasi, mutta tilalle laskeutui sitäkin kylmempi hiljaisuus.

Silloin ystävääni iski pakokauhu. Hän ryntäsi komeron ovelle, joka ei auennut. Pelko alkoi riehua hänen sisällään ja hän hakkasi ovea ja huusi serkkujaan nimeltä. Seistessään komeron lukitun oven edessä, kertoi hän tunteneensa yhtäkkiä kylmän käden tarraavan häntä nilkasta. Hän alkoi kirkua ja potkia jaloillaan hysteerisesti, huutaen äitiään niin lujaa kuin keuhkoillaan pystyi.

Ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan ystäväni pelkäsi kuollakseen, kunnes komeron oven takaa kuului ääniä ja ovi avautui vauhdikkaasti. Ystäväni äidin kasvot kurkistivat komeroon ja ystäväni heittäytyi tämän kaulaan. Hän oli äitinsä kertoman mukaan kalpea kuin valkoinen lakana ja näytti siltä, kuin olisi juuri kohdannut kummituksen.

Tapahtuneen jälkeen ystäväni serkut saivat kuulla kunniansa, mutta se ei muuttanut ystäväni kokemaa kauhua. Tapahtumat olivat jättäneet häneen pohjattoman syvät arvet. Hän ei uskaltanut nousta enää uudelleen vinttikerrokseen, ei ennen kuin aikuisiällä mummonsa jo kuoltua hän kävi läpi tämän tavaroita.

Vinttikerroksen makuuhuoneen vaatekomerosta, joka oli kuluneiden vuosien aikana muuttunut entistä ummehtuneemmaksi, löytyi rekissä roikkuvien vaatekappaleiden takaa lattialta vanha nukke. Samasta kohdasta, josta ystäväni oli hyräilyn kuullut vuosikymmeniä aikaisemmin. Hän oli aikuisiän myötä lakannut pelkäämästä yliluonnollista, mutta tuo löytö sai hänet uudelleen varuilleen. Vanhat, hyytävät pelontunteet iskivät hänen mieleensä salaman lailla. Kaikki ne pienten askeleiden kuuloiset tömähdykset yläkerrasta ja portaikosta. Hyräily vaatteiden takaa. Pieni kylmä käsi kiertymässä nilkan ympärille, valmiina vetämään elävän, nuoren tytön seuraansa ikuisuuteen...

Vuosia ystäväni oli selittänyt tapahtumat mielessään loppujen lopuksi mielikuvituksen tuotokseksi, sehän on turvallisin selitys. Vanhan, kammottavan nuken löytyminen vaatekomeron perukoilta sai hänen vankan päättäväisyytensä kuitenkin horjumaan.

Kuvituskuva; Nukke. Lähde:
finna.fi. Kuvan oikeuden
haltija: Uudenkaupungin museo

Entä jos tuon talon pimeissä kolkissa tosiaan asustikin jotain sellaista, joka olisi kaivannut seuraa omiin, ikuisiin ja ajattomiin leikkeihinsä? Ystäväni ei ehtinyt saada mummoltaan vastauksia talon historiasta, mutta jotain selittämätöntä se kätki sisälleen. Löysiköhän se jokin vintiltä koskaan rauhaa ja jatkoi matkaansa? Ystäväni mummon talo on jo purettu, paikalla komeilee nyt uusia kivitaloja. Ovatkohan uusien talojen asukkaat todistaneet selittämättömiä ääniä yläkerrastaan?

Vaikkakin en voi olla ajattelematta, oliko jotain vääränlaista energiaa jäänyt nukkeen kiinni. Tämä ei olisi ensimmäinen kerta, kun vastaavanlaista tapahtuisi. Kummittelevista nukeista on menneisyydessä kerrottu tarina jos toinenkin.

Kysyin ystävältäni missä nukke nykyään on ja hän kertoi halunneensa hankkiutua siitä eroon, mutta eräs hänen työkaverinsa oli vanhan, arvokkaan nuken halunnut ottaa itselleen ja entisöidä.

Missä nukke on tänä päivänä?

Toivon todella, ettei oman vanhan taloni välikatolla tai piilossa muissa sopukoissa. Toisaalta... Ehkä se on päätynyt juuri sinun kotiisi...

Mitä löydät omasta vaatekomerostasi?

Varoitus

Muutatte noidan taloon.

Niin heille sanottiin, mutta he vain kohauttivat olkiaan asialle. Elettiin 1800-luvun loppua, keskiaikaiset noitavainot olivat jääneet jo kauas taakse, ja usko "pakanallisiin", yliluonnollisiin voimiin ja olentoihin oli hiipunut ajan saatossa. Varoitus kuitenkin puistatti etenkin perheen äitiä, joka oli viimeisillään raskaana.

Uusi koti oli tilava ja kaunis puutalo pienessä, idyllisessä maaseutumiljöössä, kylässä, jossa kaikki tunsivat toisensa läheisesti ja ketään ei jätetty yksin. Tai näin perhe uskoi. Muuton jälkeen he kuitenkin oppivat karvaasti, että kukaan ei uskaltanut astua jalallaan heidän kotinsa pihapiiriin.

Perheen äiti, seitsemännestä raskaudestaan väsyneenä, selvitti kyläläisten tuntemuksia, ja sai ykskantaan vastaukset, että talossa aikaisemmin asunutta naista pidettiin todella pahaenteisenä, saatanallisia rituaaleja suorittavana noitana, ja häntä oltiin vältelty viimeiseen asti. Talo oli jo tovin ollut tyhjillään, ja talossa asuneen naisen kaukainen serkku oli lopulta hoitanut myynnin eteenpäin.

Perhe tarvitsi tämän talon ja sen tilukset, mutta vasta muuton jälkeen heille selvisi todellinen syy, miksi talo oltiin myyty pilkkahintaan. Perheen isä kielsi vaimoa jatkamasta asian tonkimista, ja kuuliaisena ihmisenä vaimo teki niin. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut epäilystä ja pelkoa ravisteltua sisältään.

Noita. Ei mikään pääsiäisen aikaan luudalla lentelevä varismaisesti käkättävä vanha eukko, vaan synkkä, hiljainen ja karmealla tavalla läsnäoleva ihminen. Toimien muihin kyläläisiin nähden poikkeuksellisesti joko sosiaaliselta käytökseltään tai kotioloissaan, mutta jokin silti nostatti kyläläisten pelon hänen lähellään.

Hän kuoli, niin sanotaan. Ruumista ei koskaan löydetty, tai ainakaan sen siunaamisesta haudan lepoon ei ole jäänyt merkintöjä. Sen sijaan perheen kuuden lapsen viimeiset siunaukset löytyvät kirkonkirjoista.

Nämä kaikki kuusi lasta kuolivat perheen asuessa kyseisessä talossa. Osa kulkutauteihin, yksi pelto-onnettomuudessa. Yksi epäonnekas hukkui kotimatkallaan matalaan ojaan sadan metrin päähän kotitalostaan ja yksi katosi. 1800-luvun lopussa oli edelleen surullisen todellista, että kaikki lapsista eivät välttämättä selviytyisi aikuisikään saakka, mutta muutaman vuoden sisällä eri syihin menehtyi niin monta perheen lasta, että perheen äiti ei enää kestänyt. Perhe muutti ja vei ainokaisensa, noidan talossa syntyneen pikku tytön mennessään. Taloa ei enää myyty, vaan se jätettiin lahoamaan sijoilleen.

Tämä tarina on totta, ja löytyy omasta sukuhistoriastani. Perhe, jota varoitettiin muuttamasta noidan taloon. Perhe, joka ei uskonut varoitusta. Perhe, joka menetti miltei kaikki lapsensa muutaman vuoden sisällä muutosta.

Kuullessani tämän palan historiaani, kylmät väreet kiipivät käsivarsiani pitkin saaden sydämeni lyömään kovemmin. Joskus yliluonnollisia kykyjä harjoittavia ihmisiä on lähempänä meitä, kuin edes uskallamme ajatella. Jokaisen historiasta löytyy noitatarina, mutta siitä, onko kyseessä mahdollisesti paikallinen kylähullu, oikeasti mielisairas ihminen vai todellinen, paranormaaleihin asioihin sekaantunut kanssakulkijamme, en voi ottaa kantaa. Noituus on välähtänyt elämässäni niin sukuhistoriassani kuin lapsuudenkotini lähellä liikkuvissa tarinoissa. En ole, edes lapsuudenmaisemiini muuton jälkeen, uskaltanut vierailla Verivalkamalla. On turvallisempaa olla kotonaan autuaan tietämättömänä synkästä voimasta, joka saattaa olla haudattuna sinne, odottaen oikeaa hetkeä päästä pinnalle.

Tästä noidan taloon muuttaneesta perheestä luki vielä sukukirjoissa outo merkintä, että tämä heidän kadonnut tyttärensä olisi katoamispäivänään sitonut punaisen satiininauhan hiuksiinsa, ja että tämä satiininauha olisi päivien sisällä katoamisesta löytynyt talon ulko-oven edestä.

Tietojen mukaan perheen äiti sairastui pian muuton jälkeen ja menehtyi. Mies meni uusiin naimisiin hiukan myöhemmin, ja perheen nuorin tyttö sopeutui uuteen elämäänsä. Mainintoja noituudesta ei ole tässä sukuhaarassa enää myöhemmin, mutta kysymyksiä herättäviä kuolemantapauksia esiintyi edelleen satunnaisesti tähän päivään saakka.

Eräs vanhempi sukulaiseni, joka on perehtynyt sukuhistoriaamme, sanoi kuin olisi itsestään selvää, että tuon kyseisen perheen olisi vain pitänyt muuttaa johonkin toiseen taloon, noita kun ei tykännyt että hänen taloonsa muutettiin. Nykyään talon sijaintia ei tiedetä tarkalleen, sillä se syttyi palamaan, tai sytytettiin, joko vuoden 1918 sisällissodan levottomuuksien aikaan tai muussa yhteydessä, mutta vuoteen 1920 mennessä talosta ei enää ollut jäljellä merkkiäkään. Tuolla alueella on jo uusia taloja ja onkin kiehtovaa, että erästä kohtaa tuolla alueella nimitetään paikallisten keskuudessa Ruttometsäksi. Puiden joukkoon metsän siimekseen kun tuppaa muodostumaan kuivunut ympyrä.

Voiko olla sattumaa, että myös aikaisemmin mainitsemassani Verivalkama-blogitekstissäni yhdistin kuivuneen ympyrän noituuteen?

En voi jälleen kerran todeta asiasta paljoa, mutta aikaisemminkin kirjoittamani lausahdus sopii tähän yhteyteen:

Entä, jos sattumia ei olekaan?

Niin syvät jäljet tämä pala sukuhistoriaani kuitenkin on minuun jättänyt, että mikäli minulle talokauppojen yhteydessä annettaisiin tietoon jotain pimeään paranormaaliin toimintaan liittyvää, en tekisi kauppoja.

Tarinan perheen äiti olisi todennäköisesti asiasta kanssani samaa mieltä.

Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää

Vaikka sitä tulee nyt joka tuutista, en saata kirjoittaa uutta tekstiä ohittamatta täysin riesaa, jonka ihmiskunta on saanut osakseen. Jokainen meistä tietää mitä tarkoitan, mutten aio nimeämällä sitä tässä tekstissä antaa sille yhtään enempää valtaa, kuin se on jo saanut. Se on vienyt meiltä jokaiselta jotakin, lähinnä vain vapauden elää normaalisti, mutta toisia se on koskettanut syvemmin - ja tulee vielä koskettamaan, yhä useampaa.

Tämä blogiteksti ei tule paasaamaan piinaajastamme, mutten myöskään nyt kerro teille uutta paranormaalia tarinaa. Tarkoitukseni on nyt jakaa kanssanne tarina siitä, että kaikella on jollain kieroutuneella tapaa tarkoituksensa, merkityksensä, vaikkemme sitä aina ymmärtäisikään meneillään olevassa hetkessä. Kuulin itse tämän tarinan jo nuorena, ja se on jotenkin lohduttanut minua, kun on ollut kaikkein synkintä. Siksi haluan jakaa sen kanssanne tänään, sen sadunomaisuudesta huolimatta. Tuokoon se edes jollekin teistä lohtua, niin työni on tehty.

Kaksi enkeliä oli lähetetty kulkemaan maan päälle seuraamaan ihmisiä ja heidän elämäänsä pariksi päiväksi. He olivat vasta lapsia, nuoret enkelisiskokset. Koko päivän vaellettuaan he saapuivat pienen maatilan pihalle, uupuneina ja nälkäisinä, tavallisen ihmisen elämän vaivat riesanaan. He koputtivat oveen ja pyysivät ruokaa tyhjiin vatsoihinsa ja paikan nukkua yhdeksi yöksi. Perheen äiti laski siskokset sisään ja toivotti heidät lämpimästi tervetulleiksi. Siskokset saivat istua perheen vanhempien ja neljän lapsen kanssa samaan illallispöytään, ja vanhemmat antoivat siskosten nukkua omassa sängyssään, nukkuen itse lattialla sen yön. Aamulla perheen herätessä, huomasivat maatilalliset surukseen, että heidän ainoa lehmänsä oli menehtynyt. Köyhälle, suurelle perheelle se oli kova kolaus, ja tekisi elämästä vaikeaa joksikin aikaa.

Enkelisiskokset kiittivät maatilallisia vuolaasti ja lähtivät jatkamaan matkaa. Silloin nuorempi siskoksista kysyi vanhemmalta:

- Kerro sisareni, miksi annoit tuon kiltin perheen lehmän kuolla yön aikana?

Vanhempi sisar vastasi:

- Rakas pikkusisko, tulet vielä oppimaan, ettei kaikki ole aina sitä miltä näyttää.

Turhautuneena siskonsa vastaukseen, jatkoi pikkusisko matkaansa vaitonaisena.

Toisen päivän päätteeksi siskokset saapuivat suuren talon pihalle. He koputtivat toiveikkaina oveen, mutta kesti kauan, ennen kuin kukaan tuli avaamaan. Talon palvelija välitti siskosten pyynnön ruoasta ja yösijasta talon laiskalle emännälle, joka saapui lopulta katsomaan siskoksia nenänvarttaan pitkin. Kiristellen hampaitaan hän lupasi, että siskokset voisivat yhden yön nukkua talon kellarissa ja saisivat ruoaksi perheeltä jääviä ruoantähteitä, mikäli sellaisia olisi.

Yöllä pikkusisko heräsi viluun. Kylmä ilmavirta ujelsi hänen ihollaan ja se tuntui viilettävän talon yläkertaan portaita pitkin. Pikkusiskoa ei säälittänyt, vaikka näiden ihmisten talo vuosikin ja heitä paleltaisi, olivathan he tuntuneet paljon välinpitämättömämmiltä kuin edellinen lämminhenkinen perhe. Pikkusisko kurtisti kulmiaan, kun ilmavirta yhtäkkiä väheni ja loppui kokonaan. Hän katsoi ympärilleen, ja näki siskonsa viimeistelevän seinässä olevan valtavan reiän paikkaamista. Pikkusisko ponnahti pystyyn ja kysyi kiukkuisena:

- Kerro sisareni, miksi paikkaat tämän perheen vuotavan seinän, ettei heille tule vilu yöllä ja annoit kiltin perheen lehmän kuolla?

Vanhempi sisar vastasi tyynesti:

- Rakas pikkusisko, tulet vielä oppimaan, ettei kaikki ole aina sitä miltä näyttää.

Seuraavana aamuna enkelisiskot kiittivät isäntäväkeään vatsat kurnien ja jatkoivat matkaa. Illansuussa heidän oli aika palata takaisin omaan kotiinsa. Pikkusisko oli edelleen kiukkuinen sisarelleen, mutta ennen kuin hän ehti kysyä mitään, alkoi hänen sisarensa puhua:

- Toissayönä kiltin isäntäperheen luona maatilalla vieraili itse Kuolema. Se oli tullut noutamaan perheen äitiä. Anelin sitä säästämään perheen äidin, mutta se tarvitsi jonkin hengen mukaansa. Niinpä ohjasin sen perheen lehmän luo.

Töykeän isäntäperheen seinän väliin oli piilotettu kultaa kauan sitten, siispä peitin reiän, jotta he eivät löytäisi sitä. He olisivat käyttäneet sen vain omaan yltäkylläisyyteensä.

Rakas pikkusisko, kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää.

Keinutuoli

Vierailin muutamia päiviä sitten erään lapsuudentuttavani kotona, maatilalla, jonka isännyyden hän on jo perinyt. Maatila, joka aikaisemmin oli täynnä elämän vilskettä lehmineen, kanoineen ja kissoineen, oli nyt hiljainen ja autio. Aikaisemmin taloa oli asuttanut jopa kolme sukupolvea samaan aikaan, nyt menneistä muistuttivat vain valokuvat hyllyillä.

Talossa asuva tuttavani ei tuntunut menneisyyden haamuja aristelevan, hän puheli tekemistään remonteista ja suunnitelmistaan talon suhteen samalla, kun minun silmissäni välähtelivät lukuisat muistot lapsuuteni aikana niin kovin tutuksi tulleista seinistä ja nurkista, lattioista ja huonekaluista. Tuttavani on jatkanut maanviljelystyötä isänsä ja isoisänsä saappaissa, kuluttaen samoja natisevia portaita yläkertaan kuin hekin. Lehmiä tilalla ei enää ole, mutta pimeä ja hämähäkinseittien verhoama navetta seisoo pihamaalla edelleen, hiljaisuuden peittämänä.

Jokainen on menettänyt jonkun, kokenut surua, ja jos ei, niin se tulee tapahtumaan aikanaan. Jotenkin en vierailuni aikana pystynyt karistamaan ajatusta, kuinka paljon lapsuudentuttavani on joutunut kokemaan. Elämä hänen ympärillään on muuttunut hiljaiseksi, ihmiset ovat joko menehtyneet tai muuttaneet pois, mutta hän yksin pitää tilaa pystyssä. Vanha maalaistalo, jolla on värikäs menneisyys... Pohdin jo saapuessani taloon, onko tuttavani todella siellä niin yksin kuin miltä näyttää. Sain vastauksen pohdintaani vierailuni aikana.

Keskustelimme ensin talon keittiössä, syysmyrskyn vihmoessa vettä ikkunan takana. Tuuli ujelsi pellon laidalla olevan talon nurkissa aavemaisella tavalla, ja talo tuntui suorastaan olevan elossa, kun vähän väliä jossain narahti lattia tai yläkerrasta kuului vaimeita tömähdyksiä. En halunnut mainita näistä tuttavalleni, sillä en tiedä onko hän koskaan ajatellut niihin mahdollisesti liittyvän mitään yliluonnollista, enkä halunnut antaa hänelle ajattelemisen aihetta mikäli niin olisi. Tapahtui ympärillä paranormaaleja asioita tai ei, voi yksin asuvalle ihmiselle pelkästään mielikuvitus olla vihollinen.

Minäkin suhtauduin ääniin alkuun tavanomaisesti. Vanhat talot pitävät meteliä, sehän on selvää. Mutta en pystynyt estämään itseäni siirtymästä syvemmälle talossa, kun kuulin kauempaa terävän narahduksen. Remontin tutkimisen verukkeella pääsin kävelemään vanhan makuukammarin halki, kun kuulin narahduksen uudelleen. Makuukammarin toinen ovi oli raollaan, huone sen takana täysin pimeä. Hiivin sille tuttavani kertoessa suunnitelmistaan makuuhuoneen suhteen ja raotin ovea. Sen takaa tuli esille tuttu olohuoneen tapainen, vanhoilla kalusteilla sisustettu huone, jonka keskellä oleva keinutuoli kiinnitti välittömästi huomioni. Jähmetyin oviaukkoon ja tuijotin hämärässä huoneessa itsestään keinuvaa keinutuolia.

Tuttavani tiedusteli kauempaa selkäni takaa haluanko nähdä myös sen huoneen. Räpyttelin silmiäni, mutta keinutuoli heilui edelleen hiljaa, lähes huomaamattomasti, edes takaisin. Käännyin tuttavaani päin ja nyökkäsin. Siirryimme olohuoneeseen, hän sytytti kattovalon ja kaikki näytti juuri sellaiselta, miltä pitääkin. Mikään ei liikkunut, keinutuoli seisoi hievahtamatta keskellä lattiaa. Astelin varovaisesti keinutuolin luo ja hivelin sormillani sen kuluneita kädensijoja. Painaessani tuolin liikkeelle, pääsi ilmaan terävä narahdus. Tismalleen samanlainen kuin aikaisemmin kuulemani.

Olin häkeltynyt ja hämilläni. En ole hetkeen kuullut tai nähnyt mitään erityisen suurta yliluonnollista tapahtumaa, ja aivoni työstivät järkeviä selityksiä uteliaalle mielelleni. Olinko nähnyt näkyjä, liian väsynyt kenties? Kuin todistaakseen näkemäni todeksi, välähtivät huoneen valot voimakkaasti. Tuttavani ihmetteli ääneen, viekö myrsky sähköt, minä en halunnut mainita, että viereisen huoneen valot eivät olleet välähtäneet. Kuten blogitekstissäni Räyhähenki kirjoitin, on olemassa uskomus, että valojen välähtäessä on kuollut astunut huoneeseen.

Lähdin maatilalta ajatusten pyöriessä vimmatusti päässäni. Sateenvarjoni alla vesipisaroiden ropinaa kuunnellen en voinut pohtia muuta kuin niitä lukuisia menneisyyden haamuja, jotka talossa asustavat.

Entä jos joku niistä on päättänyt jäädä lastaan, tai lastenlastaan, valvomaan?