Se leikin kestäköön

Sanat mysteeri, selittämätön ilmiö ja dokumentti yhdistettynä yhdeksi tv-ohjelmaksi houkuttelee minua kuin sokeri ampiaista. Siispä katsoin hiljattain Netflixistä dokumenttisarjan Unsolved Mysteries. Siinä oli karmaisevia, mutta koukuttavia murhamysteereitä, Japanissa sattuneen tsunamin jälkeisiä paranormaaleja havaintoja ja eräässä jaksossa suorastaan uskomaton, useamman ihmisen samana päivänä kokema yhteys ulkoavaruudesta tulleen ilmiön kanssa.

Viime kesänä käsittelin aihetta blogitekstissäni tunnistamattomia lentäviä esineitä ja olen kertonut myös lähisukulaiseni kohdanneen tuntemattoman leijuvan esineen. Minusta suuri askel maapallon ulkopuolisen elämän olemassaolon puolesta oli ehdottomasti Pentagonin (Yhdysvaltain puolustusministeriön hallintorakennus) myöntämä tosiseikka, että ilmakehässämme on satunnaisesti lentänyt UFO:ja, eli tunnistamattomia lentäviä esineitä. Jos he eivät ole pystyneet varmuudella todistamaan esineitä joksikin maapallolta tuleviksi, miksi me muutkaan kieltäisimme ulkoavaruuden olentojen olemassaolon?

Kuten aikaisemmassa ufoihin liittyvässä tekstissäni totesin, että en ole ollut aikaisemmin järin kiinnostunut ulkoavaruuden selittämättömiin ilmiöihin, mutta katsottuani Unsolved Mysteries -sarjan ufojakson huomasin, että asenteeni on muuttunut. Aikaisemmin kuuluin helposti niihin, jotka katsoivat kiinnostuneina, mutta äärimmäisen skeptisenä esimerkiksi dokumentteja, joissa ihmiset väittävät tulleensa avaruusolentojen sieppaamiksi. Pohdin asiaa psykologisesta näkökulmasta. Ihmisen tausta, terveydentila, sosiaalinen asema, kaikki tämä heijastui mielestäni hänen kokemuksissaan, ja väritti sitä. Mutta miten tulkitsen sellaista dokumenttisarjaa, jossa useampi toisilleen tuntematon ihminen, on yhden tietyn päivän aikana kokenut samalla alueella ufo-havainnon, tai jopa hetkellisesti siepatuksi tulemisen? Voisiko kyseessä olla jonkinlainen hetkellinen joukkopsykoosi? Ei mielestäni.

Netflix-sarjassa kerrotaan USA:ssa Berkshiressä vuonna 1969 tapahtuneista ufohavainnoista, joita tuli useasta eri lähteestä. Jopa paikalliseen radioon sateli ilmoituksia oudoista valoilmiöistä ympäri aluetta. Vastaavan kaltaisia "ryhmäaltistumisia" ufohavainnoille on tapahtunut Usassa useamminkin ja Wikipedia onkin listannut maailman laajuisesti merkittävimmistä ufohavainnoista. Tässä listauksessa on mainittu myös Suomessa tapahtunut havainto. Enemmän yksittäisiä Suomessa tapahtuneita havaintoja löytyy Suomen ufotutkijoiden ufohavaintotietokannasta, jonne saa myös tehdä omista kokemuksistaan ilmoituksen.

Netflix-sarjan jakso herättikin minussa toisenlaista pohdintaa psykologian kannalta. Jaksossa ihmiset kertoivat kohdanneensa kokemuksiensa jälkeen paljon törkeyksiä, jopa tietynlaista kiusaamista. Eräs perhe oli kokenut tilanteen niin pahaksi, että heidän oli pitänyt muuttaa eri paikkakunnalle. Tunnistamattoman leijuvan valopallon kohdannut lähisukulaiseni paljasti myös aikanaan, että hän oli kertonut asiasta hyvälle ystävälleen, jonka oli ajatellut suorastaan innostuvan kuulemastaan - olihan tämä avoin ja kiinnostunut itsekin yliluonnollisista asioista. Kerrottuaan tapahtumista tälle, oli tämä kuitenkin mennyt vaikeaksi ja hiljaiseksi. Reaktio huokui sitä, ettei asiasta haluttu puhua enempää.

Ilmeisesti on suorastaan tabu puhua ihmisjärjen selittämättömissä olevista kokemuksista. Jos erehtyy tekemään niin, saa helposti hullun leiman. Berkshiressä monet kokivat jotain. Jopa niin merkittävää, että ottivat yhteyttä paikalliseen radioasemaan tai lainvalvojalle. Kuitenkin, kun muutama perhe astui todella esiin ja kertoi omista, järkyttävistä kokemuksistaan, siitä mitä olivat nähneet ja tunteneet, yhteiskunta käänsi heille selkänsä. Onko se ensimmäisenä biologinen vai psykologinen piirre hyljeksiä niitä, jotka ovat erilaisia?

Entä minkä vuoksi tietyntyyppisillä ihmisillä tulee suorastaan vihainen olo, jos joku heidän lähimmäisensä kertoo jotain selittämätöntä tapahtuneen? Onko kyse pelosta, joka kätkeytyy vihan alle? En tarkoita niinkään sellaista pelkoa, jota yliluonnollisen kohtaaminen aiheuttaa, vaan tällaisessa tapauksessa ehkä pelkoa siitä, että tämä selittämätöntä kohdannut lähimmäinen saattaisi olla jollain tapaa sairas kertoessaan kohdanneensa yliluonnollista, joko mieleltään tai fyysisesti, ja tämä pelko kätkeytyisi vihan verhoon. Joillakin voi toki olla kyse myös pelosta tuntematonta kohtaan.

Ihmisluonto on kehittynyt vuosisatojen varrella koko ajan rationaalisempaan ja tieteellisempään suuntaan. Voiko tässä kehityksessä piillä selitys negatiivisille reaktioille, kun on kyse "uskon asioista". Varhaisemmille ihmisille taikausko ja yliluonnolliset asiat olivat arkisia totuuksia, missä vaiheessa niistä keskusteleminen muuttui oudoksuttavaksi? Jopa tieteen täytyy myöntää, että järjellä selittämättömiä tapahtumia tapahtuu kaiken aikaa, ja niin kauan kun kukaan ei voi todistaa "niitä vastaan", ei edes tiedepiireissä voida muuta kuin spekuloida.

Itse en ole vieläkään kokenut mitään, mikä viittaisi maapallon ulkopuoliseen elämään aavassa avaruudessa, mutta Netflix-dokumentin lausahdus jäi kummittelemaan mieleeni:

Kun tähystää taivaalle tarpeeksi elämänsä aikana, tulee varmasti näkemään jotain merkkejä maapallon ulkopuolisesta elämästä.

Totta vai tarua?

Kehotan ottamaan itse selvää. Mutta muistakaa:

Joka leikkiin ryhtyy...