Hirviöt seiniemme ulkopuolella

Muutettuani tänne lapsuudenmaisemiini hiukan syrjäiseen, metsäiseen omakotitaloon, on täysin uudenlainen pelon ilmiö pesiytynyt kotimme ulkoseinien toisella puolella. Olin asunut sen kummemmin siihen huomiota kiinnittämättä taajamassa jo niin kauan, ettei tällainen oman ylhäisen yksinäisyyden mukanaan tuoma turvattomuuden tunne ollut niinkään tuttua. Muutettuani tänne ymmärsin, etten pelkää pimeää, enkä pimeydessä luikkivia eläimiä. Mutta olen huomannut, että tietynlaiset ihmiset saavat ihoni kananlihalle.

Huomasin, että talomme liepeillä käy vierailija vasta kun ensilumi oli satanut. Kengänjäljet paljastivat jonkun hiippailleen pihamaallamme, ja päätin oman mielenrauhani vuoksi kyseessä olleen puolisoni, joka ei vaan sattunut asiaa muistamaan. Kun ensilumet sulivat, jäi ajatus hetkeksi unholaan, kunnes kiinnitin huomiota, että tietyt pihalla tai ulkokatoksessa olevat tavarat saattoivat vaihtaa paikkaa mystisesti. Muutama ruukku siirtyi kauniiseen riviin keskelle metsätietä, lapio vaihtoi seinustaa tai kottikärryt vaihtoivat asentoa. Pieniä, erikoisia asioita, joita emme puolisomme kanssa ole tehneet. Seuraavien lumien tultua, löytyi pihallamme olevien runsaiden jälkien joukosta taas kummallisia jalanjälkiä, joille en keksi selitystä.

Vieraileeko joku pihallamme häiriköinti- tai tirkistelymielessä? Vai onko kyseessä vain harmittomia sattumia.

Kotini sisältä kuuluvat äänet olen joko sysännyt vanhan talon piikkiin, tai jopa edellisen omistajan levottoman sielun liikkeisiin, jos hän ei ole poistunutkaan kokonaan, mutta muutaman kerran olen yöllä herännyt mielestäni ulko-oven pamaukseen. Kuin joku löisi ovea. Entä jos kyseessä ei olekaan paranormaali ilmiö tai vanhan talon jekut, vaan yön pimeydessä piileskelevä, lihaa ja verta oleva vainoaja? Jostain syystä tämä ajatus saa minut enemmän kauhun valtaan, kuin ajatus levottomista hengistä taloni sisällä.

Joulukuun aikana kävi jopa niin, että yöllä heräsin johonkin levottomaan tunteeseen, ja yhtäkkiä verhojen läpi laskeutuikin täydellinen pimeys. Kului pieni hetki, ja himmeää valoa tulvi jälleen verhokankaan lomitse. Nousin ylös katsomaan, jotta saisin tapahtuneelle selityksen. Ikkunan takana ainoa valonlähde oli ulkojoulukuusen valot, eli pimennys oli tarkoittanut valojen sammumista. Kun muistin, että nämä valot ovat kiinni talomme edessä pistorasiassa, oli ensimmäinen ajatus mielessäni, että jonkun on täytynyt irrottaa johto hetkeksi. Valot eivät olleet aikaisemmin millään tavalla pätkineet. En uskaltanut nousta tarkastamaan tilannetta, sillä sitä varten minun olisi pitänyt lähteä ulos.

Aamulla herätessäni laitoin kaiken jouluvalojen piikkiin, vaikka ne ovatkin toimineet moitteetta. Jälkiä oli mahdoton erottaa yöllisen sateen jäljiltä. Kyseessä oli pakko olla sähkökatkos, vaikka mikään muu elektroninen laite ei siihen viitannutkaan. Pakko. Kuinka ollakaan, tuntee aamuisin itsensä hulluksi, kun on ajatellut yöllä automaattisesti pelottavinta mahdollista asiaa. En voi sille mitään, mutta viime aikoina mielessäni on pyörinyt myös elokuva The Strangers, sillä täällä puitteet ovat aivan liian armolliset mielikuvituksen holtittomaan laukkaan.

Yöllä päätin vakaasti asennuttaa jonkinasteista kameravalvontaa kotini liepeille. Aamulla tunsin itseni höperöksi. Illalla kuitenkin tarkastan ovien lukituksen järjestelmällisesti ja suljen verhoja. Jotain on kyllä pielessä, eikä tämä ole vain pääni sisällä.

Turvakamerajärjestelmä houkuttelee minua kyllä muistakin syistä - olisi mahtavaa onnistua saamaan nauhalle jotain karmaisevaa tai paranormaalia toimintaa. Youtube on pullollaan sellaisia, osa hyvää vedätystä ja osa karmivalla tavalla niin totta kuin voi olla. FactFactionin (linkki kappaleen alla) videossa asunnosta on paljastunut niin fyysisiä vierailijoita, kuin yliluonnollisia tapahtumiakin, erityisen järkyttäviä ovat mielestäni tapahtumat, jolloin asunnon omistajat nukkuvat pahaa aavistamattomina, kun vieras ihminen liikuskelee heidän kotonaan. Nukkuva ihminen on niin turvaton, puolustuskyvytön. Entä mitä tapahtuisi, jos sattuisi heräämään ja osuisi paikalle tunkeilijan läsnäollessa? 

https://www.youtube.com/watch?v=rbNo2PRiExw&t=341s

Yllä olevalla videolla kerrottu viimeinen, järkyttävä tapaus Adam Ellisiä vainoavasta, puolikalloisesta pikkupojasta on hirveä, mutta haistan siinä palaneen käryä. Ehkäpä herra Ellis on vain halunnut tällä lisätä seuraajien lukumäärää?

Tässä vielä muutama ovikellokameran filmaus Youtuben syövereistä: Mr. Nightmaren klipit ja Nightmare Filesin pätkät. Ja mikäli todella haluat menettää uuden vuoden yöunesi, näitä löytyy lisää loputtomasti.

Minä jään seuraamaan tilannetta omien seinieni ulkopuolella, mutta pitäkää tekin silmänne auki.

Maailmamme on täynnä hirviöitä. Pysy valppaana.

Ja oli kyseessä mitä tahansa - muista lukita ovesi.

Paina kaasu pohjaan

Kukapa meistä ei olisi kuullut urbaania legendaa liftaajasta, jonka nuori pari nappaa kyytiinsä, mutta joka katoaa mystisesti? Minäkin olen aiheeseen pureutunut blogitekstissäni, jossa kerron karmivasta autoilijoita riivaavasta henkiolennosta, joka tunnetaan nimellä Lydia liftaaja. Katoavan liftaajan tarinaa on kerrottu todennäköisesti jo vuodesta 1602 saakka, joten ihan mikään tuore kummitusjuttu se ei suinkaan ole. Siitä liikkuu monia eri versioita, joissa kaikissa kuitenkin yhdistyy liftaajan katoaminen joko jossain kuoleemaansa liittyvässä, olennaisessa paikassa, tai muuten vaan yhtäkkinen häviäminen takapenkiltä ilman, että autoa pysäytetään.

Liftaajat, etenkin nykypäivänä, saattavat nostaa pelon sisällämme jo pelkästään läsnäolollaan, vaikkakin itse otin pari vuotta sitten viattoman näköiset pojanklopit tienposkesta kyytiini, kun yllättäen alkanut vesisade alkoi piiskata maata keskellä kaunista kesäpäivää. Kaikkien selkärankaan on nykyään taottu, ettei tuntemattomia kannata ottaa kyytiin, eikä lapset varsinkaan saa nousta vieraan ihmisen kyytiin. Pojille hauskana ideana alkanut hupi muuttui hiljaiseksi kolmikoksi takapenkilläni, kun he sinne kapusivat ja muistivat varmasti vanhempiensa sanat. Minä kuljetin mykän kolmikon sen muutaman kilometrin matkan, jonka jälkeen he kyllä kiittivät kohteliaasti ennen poistumistaan. Sen sijaan vielä muutamia vuosikymmeniä sitten liftaaminen oli varsin yleinen tapa edetä matkanteossaan, eikä silloin siinä ollut mitään pelättävää tai outoa. Ja juuri siihen ajanjaksoon palaan tänään, kun pääsen vihdoin, sormet syyhyten, jakamaan teille erään tuttavani tarinan.

Tuttavani on jakanut tarinansa minulle jo kauan sitten, ja vaikka hän onkin tietoinen blogistani, ei hän ole näyttänyt tarinan jakamiselle vihreää valoa. Hän on kertonut tapahtumasta tietyille ihmisille, eikä ollut valmis, edes nimettömänä, kertomaan sitä eteenpäin. Hiljattain hän on tullut toisiin aatoksiin, sillä viime aikoina, monien vuosien hiljaiselon jälkeen, paranormaalit tapahtumat ovat löytäneet jälleen hänen luokseen. Hän on alkanut pitää niitä todellisempana kuin ennen, ja on valmis jakamaan tarinan lukijoilleni nyt.

Noihin aikoihin hänen kummitätinsä asui yksin vanhassa omakotitalossa pienessä, metsäisessä kunnassa, ja tuttavallani oli tapana ajella joka viikko reilu puolen tunnin matka rakkaan kummitätinsä luo. Alkumatka oli isoa maantietä, ja loppuosa kiemurtelevaa, hiekkaista soratietä. Eräänä syksyisenä, sumuisena iltapäivänä hän oli ajamassa maantietä pitkin kummitädilleen, kun avautuvan suoran päässä näkyi mustiin pukeutunut hahmo. Hahmon käsi oli ojentunut tielle, mutta tuttavani ei erottanut oliko peukalo pystyssä. Hahmo näytti kuitenkin toivovan kyytiä, joten tuttavani hidasti lähestyessään hahmoa, jonka huppu oli vedetty syvälle kasvojen eteen.

Tuttavani valtasi outo tunne. Hahmo seisoi hievahtamatta, ilmeisen aikomatta edes vilkaista häntä lähestyvää, vauhtiaan hidastavaa autoa. Tuttavani antoi autonsa lipua hitaasti hahmoa kohti, mutta päätti pysäyttää sen vasta ohitettuaan hahmon. Jokin tilanteensa alkoi karmia häntä, ja hän päätti vilkaista ensin liftaajan kasvoja. Auto lipui hahmon ohi ja tuttavani kurkisti varovasti hupun uumeniin.

Hän ei erottanut selvästi kasvonpiirteitä, mutta muistaa vahvasti nähneensä kaksi kauttaaltaan pikimustaa silmää tuijottavan karmivalla tavalla eteenpäin. Hän päästi pari kirosanaa ääneen vahingossa, ja tallasi kaasun pohjaan. Auto lähti renkaat vinkuen tienposkesta, jättäen synkän, pelottavan liftaajan jälkeensä. Päästyään turvalliseen vauhtiin tuttavani vilkaisi taustapeilistä liftaajaa, mutta se oli kadonnut tienposkesta. Missään ei näkynyt enää mustiin pukeutunutta hahmoa, ei edes loikkimassa metsään valtavan ojan toisella puolen. Hahmo oli hävinnyt.

Tuttavani vapisi hetken päästyään kummitätinsä talon edustalle, ja istui autossa odottaen sykkeen tasaantuvan. Hän ei ollut lainkaan varma mitä oli juuri todistanut, vai oliko mieli tehnyt hänelle tepposia. Parina seuraavana kertana hän ei nähnyt hahmoa, mutta jokin samankaltainen ilmestys oli eräänä toisena syyspäivänä maantiellä hieman kauempana tiestä ja lähempänä hänen kummitätinsä taloa. Tuttavani alkoi ajaa matkaa pitäen katseensa visusti tiessä.

Syksy kului oudon tunteen vallassa, ja lopulta hän mainitsi kummitädilleen nähneensä hahmon tienposkessa. Iäkäs kummitäti naurahti vanhuksille tuttuun tapaan kuullessaan jotain omasta mielestään huvittavaa, ja tokaisi:

"Tuo naapurin poika keppostelee, ei sinun sellaisia kannata säikkyä."

Tuttavani oli juuri nostamassa kahvikuppia huulilleen, mutta liike jäi kesken.

"Täti, mistä pojasta sinä puhelet?"

"Siitä tuolla tien päässä", täti vastasi ja huiskaisi epämääräisesti hiekkatien suuntaan. "Väinön pojasta. Tulee minunkin ikkunan taakse huppu silmillä, mutta enhän minä sellaisia pelkää."

Tuttavani valahti kalpeaksi. Hän yritti löytää sanoja, muttei ollut varma miten kertoa tädille, että tämä kyseinen Väinön poika oli jo aikamies, joka kävi kaupungissa töissä, eikä edes asunut vanhan isänsä luona enää.

Tuttavani päätti olla sanomatta mitään. Olihan toki mahdollista, että jollain pojalla olisi niin tavattoman paljon ylimääräistä aikaa, kiusanhenkisyyttä ja mielenterveyden ongelmia, että hän olisi ottanut harrastuksekseen autoilijoiden ja vanhusten pelottelun. Jokin hänen kuulemassaan karmi kuitenkin häntä syvemmältä, kuin mikään koskaan. Jokaisen asian voisi aina yrittää selittää järjellä, mutta tunteet kertoisivat muuta. Jokin pelottavassa, mustasilmäisessä liftaajassa, ja kummitädin kertomuksessa osuivat hyytävällä tavalla yhteen, eikä tuttavani halunnut uskoa, mitä hänen sisimpänsä yritti hänelle viestittää.

Sen sijaan hän teki niin kuin moni muu hänen sijassaan, hän päätti yrittää unohtaa asian.

Vuodenvaihteen jälkeen hänen kummitätinsä menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan. Tädin löytänyt sukulainen yritti lohduttaa tuttavaani, joka oli murheen murtamana.

"Älä sure. Täti lähti kivuttomasti ja ilmeisesti nopeasti, löytyi sieltä kammarinsa ikkunan edestä suorilta jaloilta kaatuneena. Ollut ihailemassa lintulaudan lintuja varmaan, niin kuin tykkäsi tehdä."

Tuttavani melkein putosi polvilleen.

Entä jos viimeinen tädin näkemä asia ei ollutkaan linnut talvisissa ruokailuissa, vaan ne samat kammottavat, mustat silmät, jotka hän itse näki? Entä jos hänen onnistui jotenkin vetää jotain synkkää, paranormaalia energiaa mukanaan tätinsä luokse?

Tätinsä kuoleman jälkeen tuttavani ei enää nähnyt mustasilmäistä liftaajaa, eikä hän haluaisi uskoa sen olleen todellinen aikaisemminkaan, mutta ääni hänen sisällään on eri mieltä.

Enemmän kuin mitään muuta hän toivoo, ettei enää koskaan näekään sitä hahmoa.

Ääni hänen sisällään kuiskaa, että hahmon myötä, on itse kuolema lähellä.

Paina kaasu pohjaan, äläkä katso taaksesi...

Kuolleet kulkevat keskuudessamme

Jaksan aina muistuttaa näin pyhäinpäivänä ja sen tienoilla, kuinka tästä päivästä sanotaan. Tänään kuolleet ovat keskuudessamme, lähempänä kuin koskaan muulloin. Juuri tänään heihin voisi saada kaikista helpoimmin yhteyden, kuten eräs tuttavani koki pyhäinpäivänä. Olen jakanut blogissani muitakin kuin omia paranormaaleja kokemuksiani; ystävieni, sukulaisteni, tuttavieni... Mutta hiljattain sain pyynnön jakaa myös teidän minulle kertomianne kokemuksia, rakkaat lukijat. Tämä tekstini on siis omistettu teille, ja sille, että uskallatte jakaa kokemaanne kanssani. Kiitos siitä.

Alkuun voitte käydä myös halloweenin kunniaksi lukaisemassa viime vuotisen postaukseni, jolla pääsee hyvin tunnelmaan: Halloweenkauhua.

Kun teille itsellenne tapahtuu jotain selittämätöntä tai paranormaalia, muistakaa, ette ole ainoita. Älkää myöskään jääkö tapahtuneen kanssa yksin, meitä on muitakin.

Kiitos viesteistänne ja kommenteistanne. Äänenne ja tarinanne näkevät tänään pimeyden keskellä päivänvalon alla olevien tekstien joukossa jaettuna. Tässä on "vain muutama", mutta ehkä tästä tulee uusi perinne blogissani.

Karmaisevaa halloweenia kaikille!

"Tänään sohvalla maatessani, olin kylläkin puoliunessa, tunsin yhtäkkiä erittäin kovan, kuin nyrkiniskun, päähäni. Säikähdin hirveästi, ja olin ihan kananlihalla. En ollut uskaltanut nukahtaa kokonaan, sillä tunsin voimakkaasti jonkun läsnäolon huoneessa. Olen kokenut monenlaista pelottavaa ilmiötä jo lapsesta saakka, sekä lapsuudenkodissani että asuinpaikoissani." - Lukijalta sähköpostitse

"Mieheni ja minä kuulimme kerran eteisessä ollessamme, kun suljetun makuuhuoneen oven takaa kuului windowsin käynnistysääni. Mielenkiintoista tässä oli se, ettei ääni voinut tulla naapurista tai ulkoa, ääni oli liian voimakas, ja huoneen ainut tietokone oli tietokonelaukussa kahden kirjahyllyn välissä! Mies selitti asian naapurilla tai ulkoa kuuluvalla äänellä, kun tarvitsi järkevän selityksen. Toisella kertaa kuulin samaisen oven takaa eteisen puolelta voimakkaan kolahduksen, kuin jotain olisi heitetty oveen. Asuimme kahden, eikä ollut lemmikkejä ja mies nukkui vieressä... Hieman ahdisti nousta ylös aamutoimille." - Lukijalta sähköpostitse

"Kerran, juhannuksen juhlinnan jälkeisenä aamuna, loikoilin mökkituvan levitettävällä sohvalla kasvot seinää päin, muut nukkuivat vielä, sillä aamu oli hyvin aikainen. Seinällä näin siluettikuvan veneestä, jossa oli kaksi ihmistä. Samaisena juhannuksena eräs mieheni ystävän tuttu kuoli saman järven alueella. Myöhemmin kuulin, että mies oli ollut soutelemassa toisen miehen kanssa ja hukkunut." - Lukijalta sähköpostitse

"Törmäsin tähän blogiin, kun etsin vastausta. Otin viikonloppuna valokuvan, jossa sitten on  hahmoja, joita tilassa ei ollut. Tämä on ensimmäinen kerta, kun minulle tapahtuu näin. Käytin  kuvatessa tablettia. En osaa photoshopata ja mitä näitä nyt on. Nyt tämä asia vaivaa." - Lukijalta sähköpostitse

"Itselleni tuli tuossa nelisen vuotta sitten eteen vastaavanlainen paikka missä vahva läsnäolo. En oikein tiedä miksi tätä kutsua, kummitus on naurettava nimike ja ennemminkin oli vain sellainen huono energia. Ennen sitä paikkaa minulla ei ollut kokemusta siitä, että nuo energiat kykenisivät tuottamaan mitään konkreettisia harmeja, mutta se työmaa oli niin epäonninen, että alkoivat jopa muutkin kutsumaan sitä kirotuksi työmaaksi. Yksi vähän vakavampi työtapaturma ja jo alusta kaikki siinä työmaassa tökki tavalla tai toisella. Ennen tuota työmaata olin hyvin avoin kaikille paranormaaleille ilmiöille ja en pahemmin pelännyt, mutta tuon jälkeen aloin hieman karttamaan ja pitämään ovea näille enemmän kiinni." - Lukijalta sähköpostitse

"Olenkin ihmetellyt, kun näen unissa välillä muutamaa eri paikkaa, jotka ovat unista tuttuja, mutta joissa en ole oikeasti käynyt. Unet eivät ole sama toistuva uni, vaan ihan eri tilanteissa saatan unissani ja unen jälkeen herätessäni muistaa, että olen ollut juuri unessa näkemässäni paikassa jossain muussakin unessa! Mielenkiintoista, ja samalla hämmentävää." - Lukijalta kommentti kohteessa Olen ollut täällä ennenkin

"Tuo sisaresi kohtaama "varjohahmo" toi omat kohtaamiset taas elävästi mieleen. Edellisessä kodissamme heräsin kahdesti tunteeseen, kun joku pyrkii sänkyyn. Molemmilla kerroilla näin ihmisen muotoisen hahmon sängyn vierellä. Aluksi kuvittelin miehen tulevan jostain, mutta samaan hetkeen tajusin hänen nukkuvan vieressä. Toisella kerralla taisin jopa mutista, "mistä tulet". Muutakin omituista tuossa asunnossa sattui." - Lukijalta kommentti kohteessa Yöllinen kohtaaminen

"Meillä äidin puolella sukua tuntuu liikkuvan vahvana tuo kuudes aisti. Mummoani "henget" riivasivat enemmänkin. Enoni kanssa olemme keskustelleet jonkun verran näistä asioista ja hänellä on lapsuudesta paljon muistoja kaikista epänormaaleista tapahtumista. Yksikin kerta mummu oli siivoamassa pesuhuonetta ja äkkiä huusi enoani ja alkoi kiroillen sättiä tätä. Oli kuulemma heittänyt häntä jollain. Tilanne raukesi yllättäen, kun mummu löysi kauhan jolla häntä oli heitetty ja totesi ettei ikinä ole moista ennen nähnytkään. Sitten vain sanoi "jaa se on ne taas" ja jatkoi hommiaan. Oli myös joskus sanonut, että äitini "ne" jättävät rauhaan kun ei ole tarpeeksi vahva, mutta se saattaa hypätä sukupolven ylikin. Neuvonut myös enoa, ettei "niitä" kannata pelätä. Niiden kanssa on vain opeteltava elämään. Mummoa on myös elämässään kuulemma suojellut hänen kuollut isänsä, ainakin kahdesta tapauksesta olen kuullut." Lukijalta sähköpostitse

"Varjoihminen, pienenä kuljin kävellen ala-asteelle. Koulusta tullessa on ennen kotiristeystä varmaan joku puolen kilometrin suora. Yksi päivä yksin tullessani risteyksessä seisoi tumma hahmo. Kävelin puolet matkasta katsellen hahmoa. Jossain kohti hahmon pää kääntyi ja seuraavaksi silmiäni räpäyttäessä oli hahmo kadonnut. Jäi sellainen olo kuin hahmo olisi odottanut jotakuta." - Lukijalta sähköpostitse

"Minulle on vuoden verran tapahtunut kaikenlaisia paranormaaleja asioita. Koputuksia jatkuvasti 24/7, raapimisääniä, valojen sammumista ja välkkymistä, hajonnut herätyskello pirisee, tv menee täysille kun istun vessassa, jne..." - Lukijalta sähköpostitse

"Pari viikkoa sitten heräsin yöllä "räsähtävään" ääneen mielestäni. Nousin istumaan sängylle ja kuuntelin, oli ihan hiljaista hetken ja sitten lapsi alkoi nyyhkyttää sängyssään. Menin lapsen huoneeseen ja tämä itki unissaan. Heräsi hieman siihen, kun istahdin sängylle ja alkoi selittää itkun sekaisena "se meni rikki". Yritin tiedustella, että mikä meni rikki, mutta en saanut mitään ymmärrettävää vastausta ja lapsi nukahti takaisin. Hain keittiöstä lampun ja aloin tutkia taloa. En nähnyt lapsen huoneessa mitään mikä olisi voinut päästää sellaista särkyvää ääntä. Tutkin kaikki talon ikkunatkin ja kaikki olivat ehjiä. Kerroin miehelleni, että sanoo jos jostain löytää jotain, mutta vielä mitään ei ole löytynyt." - Lukijalta sähköpostitse

"Aiheeseen liittyen haluaisin kertoa äidistäni, joka sai vakavan aivoverenvuodon tammikuussa 2015. Äitini leikattiin ja pidettiin leikkauksen jälkeen nukutettuna seuraavat kaksi viikkoa. Lääkärit eivät antaneet paljoa toivoa eikä takeita toipumisesta, mutta niinpä vaan 60-vuotias äitini toipui erinomaisesti, haittanaan nykyään vaan muistin huonontuminen (joka on pieni hinta siitä, että hän olisi saattanut jäädä toimintakyvyttömäksikin, kuolemasta puhumattakaan). Äitini kertoi minulle myöhemmin samana vuonna, miten hänellä oli unenomaisia muistikuvia niiltä nukutettuna vietetyiltä kahdelta viikoltaan. Hän muistaa, että koki olevansa jossakin autiossa, kivikkoisessa paikassa, vailla pelkoa tai ahdistusta. Joku tai jokin oli houkutellut häntä "takaisin", aivan kuin kannustanut äitiäni palaamaan ja taistelemaan. Tämä oli äitini mukaan toistunut useasti sen kahden viikon aikana ja hän kuvasi sitä lempeäksi, lohdulliseksi. En osaa sanoa miten tällaisessa syvässä, lääkkeellisessä nukutustilassa ihminen uneksii tai varsinkaan pystyy muistamaan niitä jälkeenpäin, mutta minusta äitini kertoma oli joka tapauksessa hyvin lohdullista kuultavaa." - Lukijalta kommentti kohteessa Elämän ja kuoleman rajamaat

"Söimme ruokapöydän ääressä, jolloin vieressäni noin parin metrin päässä paukahti. Vieraamme ihmettelivät tapahtumaa ja kerroimme, ettei tuo ollut ainoa kerta, jolloin on tapahtunut. Edellisellä kerralla kuului kimeä pimaus ollessamme eteisessä mieheni kanssa. Täällä on ollut muutenkin levotonta ja olen huomannut, että syyllinen olen minä. Minua on tämä henkiolento seurannut kaiken aikaa." Lukijalta kommentti kohteessa Räyhähenki

"Minulle kävi eilen sattuma kävellessäni noin korttelin päässä poikaystävältäni. Yhtäkkiä vieressäni oleva portti alkoi rämistä, ihan kuin joku olisi tarrannut kahdella kädellä portista ja jyskyttänyt sitä voimakkaasti. Samalla kirkonkello alkoi soida klo 23 ja jyskytys loppui. Yritin ensiksi järkeillä tätä tapahtunutta, jos tuuli olisi tarttunut porttiin, aistiharha tms., mutta silloin ei tuullut. Tämä tapahtuma jäi voimakkaasti mieleen, koska näin ja kuulin sen." Lukijalta kommentti kohteessa Räyhähenki

"Muutettuani, minulle alkoi tapahtua jotain karmivaa, jonka olin lapsuusajoilta unohtanut. Satunnaisina öinä on sänkyni vieressä seisomassa ihmishahmo, eli tuollainen varjohahmo, joista olet blogissasikin kertonut. Tiedän olevani hereillä, se ei ole unta. Hahmo on huoneen pimeässä nurkassa, näen sen ääriviivat selvästi. Viime aikoina se on alkanut liikahtaa ennen kuin katoaa. Se voi ilmestyä joka viikko, tai olla poissa kuukausia. En ymmärrä, mutta pelottaa. Ja tämä ilmeisesti sama henkiolento vieraili siis luonani myös ollessani lapsi, muistikuvat ovat alkaneet hiljalleen palautua." - Lukijalta sähköpostitse

"Oli 2020 alkuvuosi, jollon oli vielä lunta maassa ihan kiitettävästi. Kävelin mun kaverilta kotiin, sillon oli pimeyden takia katulamput päällä. Olin siis sellasella "syrjäsellä" pitkällä tiellä, ja olin siellä yksin. Yhtäkkiä ne katuvalot alkaa välkkyä, ja n. puolen minuutin päästä sen välkkymisen alkamisesta ne sammuu kokonaa. Siinä tiellä on nyt ihan sysipimeää, joten kaivan puhelimen mun taskusta ja laitan taskulampun siitä päälle. Oon just laittanu siitä sen taskilampun päälle, kunnes katsahan hetken mielijohteesta taivaalle. Siellä taivaalla liikkuu sellanen pieni harmaa hohtava..no, juttu. Kun se on hävinny mun näkökentästä, ne valot menee uudelleen päälle." - Lukijalta sähköpostitse

"En usko hetkeäkään, että unihalvaus olisi vain ja tyystin tieteellisesti selitettävissä. Kiva, että sinäkin pohdit tätä kantaa. Se tunne pahuudesta on jotain käsittämätöntä. En koskaan ole paniikissa, jos koen unihalvauksen, mutta jos näen "sen akan" nurkassa tai se kiipeää päälle puristamaan ilmani pihalle, niin kauhuntunne on jäätävä." - Lukijalta sähköpostitse kommenttina kohteeseen Unihalvaus

Energiavirtaus

Edellisessä blogitekstissäni kerroin "uuden" kotimme selittämättömistä tapahtumista, ja minun on pakko jatkaa samalla linjalla tämänkin tekstin kanssa, sillä tapahtumat tuntuvat hiljalleen kiihtyvän. Lieneekö lähestyvällä pyhäinpäivällä ja halloweenilla olevan osuutta asiaan? Jääköön tälle kuukaudelle alun perin suunnittelemani teksti vielä odottamaan, sillä olen luvannut jakaa kanssanne kaikki omat kokemukseni niitä kertyessä.

En muista kokeneeni kovinkaan usein mitään fyysistä selittämättömien, paranormaalien tapahtumien vuoksi ja pelottavin fyysinen tuntemukseni oli ehdottomasti unihalvaus, jota kovasti myös tieteellisestä näkökulmasta selitetään.

Puhun jatkuvasti kuudennesta aistista, jollaisen uskon löytyvän jokaiselta. Toisilla syvälle haudattuna, kiellettynä, ikuisesti umpeen muurattuna, mutta toisilla, hieman avarakatseisimmilla, varovasti uteliaana, tutkivana, hyväksyvänä. Itse olen joskus sulkenut kuudetta aistiani vain, koska minua on alkanut pelottaa liikaa. Myönnetään. Joskus pidän ovea aistiini auki vain himpun verran, joskus vähän rohkeammin, mutta en ole koskaan avannut sitä kokonaan. Mitäköhän silloin voisinkaan kokea, ja olisiko siitä paluuta?

Joka tapauksessa uskon, että mikäli antautuisin täysin tämän kuudennen aistin vietäväksi, kokemus skaalani laajentuisi, ehkä vahvemmin myös fyysiselle puolelle. Hiljattainen kokemukseni muistutti minusta suuresti edellisessä kodissani yöllä kokemaani paranormaalia toimintaa, joka oli jo jotain niin voimakasta, että melkein odotin pian tuntevani jotain ihollani. Hieman saman kaltainen energiavirtaus kulki uuden kotimme läpi eräänä iltana, ja se oli mielestäni voimistunut. Kotimme ulko-ovi on temppuillut enemmän tai vähemmän koko loppukesän ja alkusyksyn, jonka olemme täällä viettäneet, joten kun tuona iltana kännykkää selatessani eteisessä ovi napsahti auki ja kostea syysilma vierähti sisään, en vielä osannut odottaa mitään.

Katsoin ovea ja ihoni nousi tahtomattani kananlihalle. Silloin, eteisen lamppumme alkoi vilkkua. Pelko alkoi nousta sisälläni ja tunsin sydämeni sykkeen kiihtyvän. Olen ennenkin maininnut, että aikoinaan minulle kerrottiin valojen välkkyvän, kun kuollut on astunut huoneeseen. En voinut sulkea tuota mielestäni, enkä saanut itseeni liikettä.

Valot räpsähtelivät hetken ja rauhoittuivat sitten. Annoin itseni hengittää. Tilanne oli ohi, mitä se ikinä oli ollutkin.

Sitten, täysin varoittamatta lamppu sammui kokonaan sulakekaapin naksahtaessa takanani ja vasempaan korvaani iski kova tinnitus. Viheltävä, kylmäävä ääni tuntui huutavan läpi pääni, kunnes se vaimeni.

Ryntäsin ulko-ovelle, laitoin sen lukkoon ja kiskaisin sen kiinni, mutta vielä oven edessä sen ollessa jo suljettuna, tunsin kylmää virtaa jaloissani. Valot syttyivät.

Yhtäkkinen, selittämätön ja täysin äkillinen sähkökatkos oli loppunut. Ovi oli kiinni, korvani hiljaa, jäljellä oli enää sydämeni takova pamppailu. Se ja valoisa, hiljainen tyhjyys. Odotin hetken aivan liikkumatta, mutta mitään ei enää tapahtunut.

Muistin välittömästi aikaisemman kotini tapaukset ja aloin pohtia onko niillä mitään muuta yhtenäistä kuin ovet ja valot? Voisiko jokin virtapiikki aiheuttaa sekä sähköjen reagoimisen, että korvani tinnituksen? Melkein väistämättä jotain energiaa on tuolloin iskenyt kotiini, mutta mitä? Sähköistä? Sattumuksellista? Yliluonnollista?

Kriittisimmät teistä haluavat varmasti selittää kaiken sattumilla - käyhän sitä kaiken aikaa mitä ihmeellisimpiä sattumuksia. Miksi tämä eroaisi muista?

En voi olla pohtimatta tapahtunutta, ja ihoni nousee edelleen kananlihalle, kun muistan kylmän ilmavirran. Erikoinen sattumien sarja, toden totta.

Tai sitten ei sattumaa alkuunkaan. Kuinka paljon olen valmis avaamaan kuudennetta aistiani? Sillä jokin sisälläni sanoo, että kyseessä oli tarkka tapahtumaketju, jolle löytyy selitys, jos on valmis avartumaan paranormaalin puoleen. Oliko kyseessä jotain sellaista energiaa, jota en ennen ole kohdannut?

Kuka, tai mikä, luonani vieraili ja mitä se halusi?

Ehkä tärkeämpänä kysymyksenä: olenko valmis kohtaamaan sen uudelleen?

Kuudennen aistini oven raosta kuulen äänen, joka varoittaa, että niin tulee vielä tapahtumaan.

Ennemmin tai myöhemmin...

Älä avaa ovea pelolle

Uusi kotimme lapsuudenkotini läheisyydessä on valanut minuun mielenrauhaa. Täällä, suurten metsien siimeksessä tunnen todella olevani kotona. Tunnen palanneeni juurilleni, joista aikaisemmin revin itseni irti turhankin vimmatusti.

Kotimme on rakennettu 60-luvulla, ja vanhojen talojen sanotaan elävän ympärillämme. Kirjaimellista elämää saattaa olla seinänkoloissa, joissa hiiret ovat luoneet tunneleitaan (onneksi kissamme säikyttelee ne tiehensä) ja lattiat narahtelevat, kun astuu tiettyihin kohtiin. Narahdus on erilainen astuessa ja painon noustessa lattialta, olen oppinut tunnistamaan ja erottamaan nämä äänet. Siksi onkin jotenkin selkäpiitä karmaisevaa kuulla yksin ollessaan juuri niitä narahduksia, jotka syntyvät kuin joku askeltaisi kotonamme.

Olen huomannut, että ovet täällä elävät myös omaa elämäänsä. Ne saattavat aukeilla ja yllätyksekseni ne ovat myös onnistuneet sulkeutumaan ilman, että olen niihin koskenut. Vanhan talomme ilmanvaihto on painovoimainen, joten kohautan olkapäitäni tälle ilmiölle - ilma pyrkii liikkumaan ulos ja sisään huoneista. Ulko-ovemme etenkin napsahtelee auki herkästi, mikäli se ei ole lukittuna ja tuulikaapin ovi on jäänyt auki.

Kirjoitin parisen vuotta sitten juhannuksen aikaan tekstin, jossa kerroin lukemastani, karmaisevasta tarinasta. Tarinassa seinän takaa oli kuultu koputuksia, ja kun asiaa oli tutkittu, oli sieltä löytynyt ihmisen luuranko. En aio kertoa, että uudesta kodistamme olisi löytynyt luurankoja (onneksi), mutta ollessani muutamia päiviä sitten yksin kirkkaassa päivänvalossa. ulko-oveemme koputettiin. Keittiömme ikkunasta näkee ulko-oven edustan, ja hämmennyin kurkistaessani kuka oli saapunut, sillä kotimme edusta ammotti tyhjyyttään.

Kävelin varovaisesti ulko-ovemme suuntaan, mutta jähmetyin jännityksestä oven napsahtaessa vauhdikkaasti auki. Rationaalinen puoleni halusi heti sysätä tapahtuneen ilmanvaihdon harteille, mutta päässäni taisteli myös toinen järjen ääni, joka väitti kivenkovaan, ettei tuo ollut mahdollista. Ei silloin, kun tuulikaapin ovi oli myös visusti kiinni. Kävin vielä kurkistamassa pihalle, mutta en nähnyt, tuntenut, kuullut tai aistinut mitään. Jokin silti muuttui sisälläni, sillä ensimmäistä kertaa pieni jännitys paranormaalin läsnäolon mahdollisuudesta oli hiipinyt mieleeni.

Samanlainen tapaus toistui seuraavana päivänä, tismalleen samalla tapaa. Olin keittiössä kuullessani koputuksen, mutten nähnyt ketään. Kun lähestyin tuulikaappia, näin sen rosoisen lasin läpi valon tulvahtavan sisälle tarkoittaen sitä, että ulko-ovi oli juuri auennut itsestään. Mieleeni palautui entisessä kodissani tapahtuneet koputukset ja pamaukset, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä miellyttävää muistoa.

Tämä tapahtui kaksi kertaa, mutta suorastaan pelkään niin käyvän vielä uudelleen, sillä muistot edellisestä kodistani siirrettynä omakotitaloon metsän keskellä säkkipimeän syksyn saapuessa saattavat olla liikaa. Vielä en ole kohdannut mitään voimakasta tai karmaisevaa, ja vaikka yliluonnollisia tapahtumia tunnun kaipaavanikin, en ole varma haluanko niitä kotiini enää. Täällä puitteet ovat jotenkin syvemmältä kauhugenrestä itsestään.

En voi olla pohtimatta naapurimme tontin rajalle haudattuja ihmisiä. Keitä he olivat? Mitä he saavuttivat elämässään? Jäikö heillä keskeneräisiä asioita?

Sanotaan, että ihminen kuolee kahdesti: ensimmäisen kerran maan päällisen elämän päättyessä ja toisen kerran sielun kadotessa, kun kukaan maan päällä ei enää muista sitä ja elämää, jonka se kätki sisälleen. Tällaisen uskomuksen mukaan henkien vaellus keskuudessamme kestää juuri niin kauan, kun heistä puhutaan ja heitä muistellaan.

Entä, jos henki ei olekaan valmis poistumaan, vaan haluaa muistuttaa itsestään ruokkiakseen omaa olemassaoloaan?

Ja voíla, kummittelu on syntynyt.

Kunhan leikittelen ajatuksilla, sillä kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ei kukaan todella voi varmuudella sanoa, mitä tapahtuu elämän jälkeen.

Se, mitä koputukset ja ovien avaamiset merkitsevät, saattavat aueta minulle ennemmin tai myöhemmin. Ja voitte olla varmoja, että jaan tiedonmurut kanssanne.

Vaikka taidankin pitää jonkin aikaa ovea lukossa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Vai enkö todellakaan ole ottanut mistään opikseni?

Ovet siis lukkoon. Vaan riittääkö se?

Variksenpelätin

Lenkillä lapsuudenkotini maalaismaisemissa tunnen oloni monesti hyvin tyyneksi, rentoutuneeksi ja rauhalliseksi. Vaikka olenkin saanut kokea yhtä ja toista näissä maisemissa, täällä tunnen juurieni olevan. Saan voimaa tästä maaperästä.

Mutta myös koen selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia ja ilmiöitä enemmän kuin muualla.

Lenkki näissä kesäisen vehreissä maisemissa voi kätkeä eteensä yllätyksiä, ja niin kävi jälleen kerran. Kävelin erään syrjäisen hiekkatien reunaa ja kuuntelin lenkkitossujeni rahinaa soran pinnalla ja ojassa viulujaan soittelevien heinäsirkkojen sirkutusta. Kauempaa tien päästä alkoi kantautua voimakasta lintujen raakuntaa. Terästin kuuloni, ja jatkoin matkaa. Lähemmäksi päästyäni huomasin, kuinka pitkään hylättynä olleen maalaistalon vanhan latorakennuksen eteen niitylle oli pystytetty karun näköinen variksenpelätin. Ironista kyllä, sen ympärillä lenteli ainakin viisi varista, välillä laskeutuen maahan ja lehahtaen jälleen lentoon.

Hymähdin näylleni. Pelätin ei näyttänyt osaavan toimittaa edes yhtä yksinkertaista virkaansa, sitä ainoaa, jonka vuoksi se edes oli olemassa. No, eipä näyttänyt rehevöitynyt niitty erityisesti pelättiään kaipaavankaan. Se oli minulle tutun, Kummitustalo-blogitekstissäni kertomani hylätyn maalaistalon maisemissa.

Pysähdyin hetkeksi ihmettelemään variksenpelätintä kauempana villiintyneellä niityllä. Se näytti jotenkin karmivalta harmaassa, venähtäneessä paidassaan, kangassäkkikasvot roikkuen oudosti vääntyneen pään vinksottavan, ruskean hatun alta. Kuin koko pelätin roikkuisi näkymättömästä hirttosilmukasta. Varikset rehahtivat yhtäkkiä taivaalle parvena pitäen kovaa meteliä, ja ihoni oli noussut täysin huomaamatta kananlihalle. Lähdin jatkamaan kävelyäni.

Joitakin päiviä myöhemmin kävelin "kummitustalon" ohi uudelleen, mutta variksenpelätin oli poissa. Miksi kukaan olisi vienyt vanhan pelättimen keskeltä villiintynyttä niittyä? Seisoin hetken ihmetyksen vallassa, kun mahdollisesti sama varisparvi lehahti lentoon jostain läheltä taloa. Ne lensivät läheltäni raakkuen vihamielisen kuuloisesti, kuin en saisi olla siinä missä olin, seisoa tuijottamassa niiden pyhättöön. Lähdin jatkamaan takaisin vanhempieni kotiin, mutta törmäsin matkalla erääseen kylän naisista. Pysähdyin vaihtamaan muutaman sanan hänen kanssaan, ja satuin mainitsemaan hänelle karmaisevasta linnunpelättimestä. Nainen oli hetken hiljaa, kunnes kysyi vaimeasti:

"Sinäkin näit sen vai?"

Myönsin hiukan hämilläni asian olevan niin. Nainen kertoi, että on nähnyt satunnaisesti kesän aikana kuinka variksenpelätin on "liikkunut ympäri" hylätyn talon tonttia. Milloin hän on nähnyt sen niityllä, joskus nojaavan ladon seinään, jonain iltana talon ulko-oven edessä ja toisena tuijottamassa niityn laidalla tielle päin.

En pystynyt pidättämään jännittynyttä henkäystäni. Pelättimessä oli ollut mielestäni jotain pahaenteistä, mutta yritin selittää asiat niin naiselle kuin itsellenikin, ja tokaisin, että ovatpahan kylän lapset keksineet itselleen erikoisen harrastuksen. Nainen naurahti vaimeasti, ja tokaisi olevansa tyytyväinen, kun joku muukin oli nähnyt pelättimen. Hänen miehensä ei ollut kuulemma milloinkaan onnistunut näkemään sitä missään päin tonttia, vaikka oli joskus käynyt talon pihaltakin käsin katsomassa, koska vaimo tuntui saaneen oudosta pelättimestä päähänpinttymän.

Jo sanoessani ääneen uudelleen lausahduksen kylän lapsista, huomasin, ettei se kuulostanut aidolta. Kumpikaan meistä ei tuntunut uskovan, että lapset olivat siirrelleet pelätintä, mutta kumpikaan meistä ei halunnut myöntää mitään selittämätöntä, saati paranormaalia vaihtoehtoa olevan kyseessä.

Vielä oudomman pelättimen tapauksesta tekee se, että kuulin muutamaa päivää myöhemmin eräältä toiseltakin kyläläiseltä "höyryävästä variksenpelättimestä" kyseisellä niityllä. Hän oli sattunut huomaamaan pelättimen lenkillään ja kiinnittänyt huomiota sen ympärillä lenteleviin variksiin sekä höyryyn, jota näytti nousevan siitä. Samaan tapaan kuin joskus kuumana kesäpäivänä raikkaan sadekuuron jälkeen tienpinta höyryää. Ongelmana oli vain, ettei tuona päivänä ollut kuuma, eikä silloin ollut satanut.

On todella vaikea käydä kiinni ongelmanytimeen, sillä mitään ongelmaa ei ole. On vain muutama hassu havainto hitusen karmaisevasta variksenpelättimestä, epämääräiset tuntemukset jostain oudosta ja muutaman kyläläisen mielipide, että kyseisellä tilalla on meneillään jotain selittämätöntä, jopa yliluonnollista.

En osaa itse vielä takertua aiheeseen tiukemmin, sillä näin pelättimen vain kerran. Elämässäni on kuitenkin tapahtunut suuri muutos, sillä muutimme vain viikko sitten vanhaan omakotitaloon lapsuudenkotini läheisyydessä, minulle tutuissa maisemissa. Täältä käsin minun on helpompi seurata myös pelättimen pelättyä ilmestymistä, kuten kaikkia muitakin täällä päin tapahtuneita - ja tapahtuvia - paranormaaleja asioita.

Jäivätköhän edellisen kotini henget asuinpaikkaansa, vai kulkeutuivatko ne mukanani? Onko uudessa kodissani yliluonnollista elämää? Uusi naapurimme ainakin kertoi, kun tarkastimme tonttimme rajat, että heidän tonttinsa nurkilta on löytynyt jopa hautoja 1900-luvun alusta. Historian havinaa, menneisyyden haamuja ja kalmistoja, kirjaimellisesti aivan nurkillamme. Tiedän myös, että talon itselleen rakentaneet ihmiset ovat jo jättäneet tämän ajan, mutta malttoivatko he poistua rakkaasta kodistaan lopullisesti?

Kaikkeen tähän tulen saamaan selvyyttä ja vastauksia ajan kuluessa ja syksyn pimetessä. Minulla on vahva tunne siitä, että kerrottavaa tulee olemaan.

Täytyy myös harhailla "kummitustalon" lähettyvillä, jos satun jälleen todistamaan jotain eriskummallista. Tai voisiko tämä tuleva syksy olla se syksy, jolloin uskaltautuisin vaeltamaan Verivalkamalle? Jokin sisälläni sanoo, ettei minun kannattaisi lähteä sinne yksin, ei nyt kun uskollinen ystäväni ei kulje enää rinnallani.

Tunnen luissani, ettei variksenpelätin tule olemaan ainoa outo seikka elämässäni tulevien kuukausien aikana.

Mutta missä mittakaavassa jotain tulee tapahtumaan?

Vain aika sen näyttää...

Tunnistamattomat lentävät esineet

Olen ensisijaisesti kiinnostunut paranormaaleista tapahtumista keskuudessamme ja henkimaailman jutuista, sillä - vaikka se saattaa kuulostaa uskomattomalta - minulla on niistä suoria kokemuksia. En tähän päivään saakka ole onnistunut luomaan kokemuksilleni minkäänlaista järkevää pohjaa, vaikka olen kyllä yrittänyt. Eräs yliluonnolliseen kenttään vahvasti kuuluva asiakokonaisuus, josta minulla ei kuitenkaan ole henkilökohtaista kokemusta, on UFO:t ja planeettamme Maan mahdolliseen ulkopuolisen elämään liittyvät seikat.

UFO:t (Unidentified flying object), alienit ja muiden kaukaisten planeettojen tai mahdollisten aurinkokuntien elämästä ei kukaan ole pystynyt antamaan minkäänlaisia vedenpitäviä todisteita, eli kyse on tässäkin pohjimmiltaan uskon asiasta. Kuitenkin, eräs merkittävä lähde on myöntänyt kohdanneensa ufoja, eli tunnistamattomissa olevia lentäviä esineitä. Koska niitä ei olla pystytty tunnistamaan, on mahdotonta tietää mistä ne ovat tulleet.

Pentagon nimittäin julkaisi USA:n ilmavoimien kuvaamaa materiaalia, jossa heidän mukaansa on tunnistamattomia lentäviä esineitä, eli ufoja. Ufojen olemassaolo on siis hyväksytty todelliseksi varsin merkittävältä taholta, mutta tämä ei silti tarkoita kyseessä olleen avaruusaluksien tai vieraiden planeettojen teknologiaa. Oli niin tai näin, on kyseessä kuitenkin melko merkittävä tunnustus. Tästä löydät myös Iltalehden uutisoinnin asiasta.

Eräs merkittävä askel ufojen olemassaolon myöntämisestä otettiin jo vuonna 2017, kun Pentagon myönsi ufojen tutkimusohjelman. Pentagon, eli Yhdysvaltain puolustusministeriö, on aikaisemmin salatun tutkimusohjelman asiakirjojen mukaan tutkinut ufoja. Asiakirjoissa perehdytään maapallon ilmakehässä nähtyihin oudosti kiihdyttäviin lentoaluksiin ja leijuviin objekteihin. Rahoitus projektiin - ainakin julkisesti - on lopetettu, mutta viranomaiset ovat kertoneet jatkavansa havainnointia muun työn ohella.

Mitä omiin ajatuksiini asiasta tulee, tuntuu minusta melkein enemmän mahdottomalta se, että olisimme tässä valtavassa, loputtomassa maailmankaikkeudessa täysin yksin. Suhtaudun äärimmäisellä mielenkiinnolla myös uutisointiin viljapeltokuvioista, ja minua houkuttelee leikkiä ajatuksella, että ne ovat avaruusolentojen karttamerkkejä. Valitettavasti vain hyvin usein, lähes aina, ne paljastetaan huijauksiksi.

Viljapeltokuviot tuovat mieleeni historiantunnin lapsuudestani. Kuulostaa varmaan erikoiselta aasinsillalta, mutta minulla on tähän hyvä selitys: Nazcan linjat.

Nazcan autiomaasta Perusta löytyneet, valtavat eläinhahmot ja geometriset muodot ovat askarruttaneet tutkijoita jo 1900-luvun alusta asti, vaikka arviolta ne on tehty autiomaahan jo noin kaksi tuhatta vuotta sitten. Kuviot on tehty tummia pintakiviä siirtelemällä, jolloin niiden alta on paljastunut vaaleampia kiviä. Kuviot eivät erotu kunnolla maan pinnalta käsin, vasta taivaan korkeuksista niiden hahmot saavat todellisen muotonsa. Vaikka minusta tuntuukin monessa asiassa siltä, että varhaisemmat ihmisheimot ovatkin olleet viisaampia, sillä he eivät ole menettäneet vielä yhteyttään luontoon ja kehon kuoren ulkopuoliseen elämään ja maailmaan, alkoi mielikuvitukseni jo noiden historian oppituntien aikana luoda teoriaa, että juuri nämä kuviot olisivat varhainen merkki vierailijoista ulkoavaruudesta.

Nazcan linjojen kömpelöt kuviot voisivat hyvin olla varhaisia avaruusolentojen piirroksia, eikö? Ja niiden käytössä ollut teknologia voisi olla kehittynyt vuosisatojen mukana, laitteiksi, jotka lentävät taivaalla niin epämääräisen nopeasti, että edes Yhdysvaltojen laivaston ilmavoimat eivät pysty tunnistamaan niitä miksikään. Ja entä jos kaukaisten planeettojen asukkailla on käytössään vielä tätäkin ihmeellisempiä työkaluja "meidän tutkimiseksemme"? Ehkä lähisukulaiseni kohtasikin jotain sellaista kävelyllään. Hänelle ei ole käynyt vastaavaa tuon yhden kerran jälkeen.

Entä kaikki kertomukset ihmisistä, jotka väittävät joutuneensa avaruusolentojen sieppaamiksi? Viimeisin, jonka kuulin, oli katsomassani Netflix-sarjassa Outoja kokemuksia. Sen kaltaiset ihmiset ja kokemukset on niin helppo heivata "humpuukia"-koppaan, että on melkein vaikea pysähtyä todella kuuntelemaan, mitä ilmiön taustalla oikeasti on.

Suomen ufotutkijoiden sivuilla on merkintöjä ja havaintoja selittämättömistä ilmiöistä taivaallamme, ja sellaisia näyttää tapahtuvan säännöllisesti myös täällä meidän pohjoisessa maan kolkassamme. Mutta mitä nämä ilmiöt ovat?

Kun Pentagonkin on myöntänyt ufojen todellisuuden, jää enää jäljelle pari kysymystä: mitä ne ovat ja mistä ne ovat tulleet?

Jos näihin saisi vastauksen, voisi joko poissulkea mahdolliset avaruusolentojen sekaantumiset meidän ihmiskuntamme elämään tai hyväksyä se mahdollisuus, ettemme ole yksin.

I always feel like somebody's watching me...

Sekavia sattumuksia vai selittämätön seuralainen?

Vapun tienoilla oli kotonani jälleen selittämättömien sattumien sarja, jonka hyytävyystekijät nousivat uusiin sfääreihin erään naapurimme kommentin myötä.

Kaikki alkoi yläkerrassa sijaitsevan olohuoneemme vanhasta kotiteatteri/dvd -soitin yhdistelmästämme, joka on iästään huolimatta toiminut täysin moitteettomasti. Jostain syystä vapun tienoilla siinä ilmeni jonkin aikaa outoja "vikoja". Se toimi itsestään ja itsepäisesti, käynnistyi, vaihtoi "kanavaa" sekä availi ja sulki dvd-luukkua. Täysin selitettävissä järjellä, olihan kyseessä aikansa palvellut, sähköverkkoon kytketty laite.

Olohuoneessamme on kaksi ikkunaa, joiden ylle ripustin tänä vappuna serpentiiniä ja ilmapalloja. Kotona on tullut vietettyä huomattavasti enemmän aikaa tänä keväänä (kirottu korona), joten intouduin jopa vappukoristelusta. Vapun jälkeisenä viikonloppuna kuitenkin, kesken valoisan ja rauhallisen lauantai iltapäivän, alkoi kotiteatterin dvd-luukku nykiä edes takaisin laitteessa, työntyen hetkellisesti kokonaan, tai vaan hieman, ulos laitteesta ja takaisin. Tuijotin näkyä mykistyneenä. Laite ei ollut edes päällä, mutta virtajohto oli kyllä kytkettynä. Hetken päästä täysin yllättäen, laitteen rauhoituttua, yksi ikkunan ylle ripustetuista ilmapalloista posahti rikki saaden minut miltei pomppaamaan säikähdyksestä ilmaan.

Kuten tapanani usein, reagoin tähänkin hieman huvittuneena toivuttuani säikähdyksestä. Seisoin hetken hievahtamatta keskellä olohuonettamme, kuin odottaen jotain muutakin tapahtuvan, mutta ympärilleni oli laskeutunut rauhallinen hiljaisuus.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin kesken syvän unen, jälleen kerran metalliseen kolahdukseen portaikostamme. Tunsin sykkeeni nousevan ja jännityksen muljauttavan sydänalaani, mutta rauhoitin itseni päättämällä äänen olleen vain unessani. Yritin saada uudelleen unenpäästä kiinni, kun kuulin voimakkaan poksahduksen. Tajusin välittömästi, että toinenkin yläkerran ilmapalloista oli rikkoutunut itsekseen, häiritsevän pian metallisen kolahduksen jälkeen. Aivan kuin niillä olisi ollut jotain tekemistä keskenään. Vilkaistessani kelloa kruunasi kaiken näytöllä vilkkuvat numerot, jotka näyttivät yön taittuneen kohti pahamaineista paholaisen tuntia. Sydän sykkien käperryin tiukemmin peittoon, lohtunani, että puolisoni oli myös kotona.

Seuraavana aamuna pihalla käydessäni, ohitti tuttavallinen naapurimme pihamme. Kätkien haukotuksen tervehdin häntä, ja hän kysyi puolihuolettomasti kärsinkö minäkin unettomuudesta. Hieman huvittuneena kysyin miksi hän niin epäili, näkyikö silmieni alla montakin tummaa rengasta. Hän naurahti ja totesi, että oli viime yön unettomina tunteina haukannut kotinsa ulkopuolella happea ja erottanut hahmon yläkertamme ikkunassa, hän ei ollut kehdannut tuijottaa oliko kyseessä minä vai puolisoni. Ystävällinen hymyni jähmettyi varmasti samalla sekunnilla kasvoilleni hymyn hyytyessä silmistäni.

Oliko kyseessä insomniasta kärsivän naapurini sekava harhanäky, vai liittyykö hahmo jotenkin ääniin ja tapahtumiin, joita kodissani satunnaisesti on?

Olin liian jännittynyt alkaakseni kysellä tarkemmin kellonaikaa, mutta jäin väkisin pohtimaan yöllistä ja edellisen päivän tapahtumia. Ovatko nämä kaikki jälleen kerran sekavaa sattumusten sarjaa vai onko paranormaali toiminta näyttänyt jälleen kerran hampaansa?

Tuon viikonlopun jälkeen, vaikka olen odottanut, ei ole tapahtunut mitään. Edes kotiteatterin järjestelmä ei ole temppuillut.

Mitä tuolloin tapahtui? Vappuviikonlopun virtapiikkejä, ilmapalloja puhkovia jännitteitä ja unettoman hallusinaatio?

Jotenkin kaikista suurimpana kysymyksessä mielessäni poukkoilee kuitenkin: kuka, tai mikä, seisoi keskellä yötä olohuoneemme ikkunan äärellä?

Jos saan sopivan tilaisuuden, uskallanko ottaa selvää?

Paranormaalin todistajia vai vaurioituneen mielen vankeja?

Pääsin viimein huhtikuussa erään sarjan kimppuun, jonka paneutumiseen olen odottanut sopivaa hetkeä. Kuten jaksan jatkuvasti kertoa, yliluonnolliset kertomukset kiehtovat minua äärimmäisen paljon, ja saankin ilokseni lukea niitä jatkuvasti myös lukijoilta sähköpostitse - älkää suotta epäröikö jatkossakaan kertomuksienne jakamista!

Vaikka olen itsekin kokenut yhtä ja toista järjen ulottumattomissa olevaa asiaa, suhtaudun aina kuulemaani ensin siltä kannalta, että haluan löytää sille rationaalisen selityksen. Jos sellaista ei ole, pääsen todellisen nautinnon pariin, eli spekuloimaan selittämätöntä ilmiötä ja sen taustoja.

Sain hiljattain katsottua Netflixin alkuperäissarjan Haunted - Outoja kokemuksia ensimmäisen kauden. Se oli äärimmäisen hyvin tehty ja kiehtovaa katsottavaa. Kuten kaikki tämän tyyliset dokumenttisarjat, ei tämänkään tapahtumia pysty kukaan todella todistaa oikeiksi, ja joidenkin jaksojen suhteen kysymyksiä heräsi enemmän kuin tarpeeksi. En kuitenkaan väitä, etteikö jokin tapahtumista olisi täysin totta, vaikka osa onkin varmasti voimakkaasti dramatisoitua.

SPOILER ALERT!

Jos et ole vielä katsonut kyseisen sarjan ensimmäistä kautta ja haluat katsoa sen tietämättä mitä tuleman pitää, älä lue pidemmälle vielä. Seuraava teksti sisältää joitakin juonipaljastuksia.

Ensimmäinen kausi sisälsi kuusi jaksoa, joista ensimmäisessä keski-ikäinen mies Jason Hawkins kertoo elämänsä painajaisesta, hirttäytyneestä valkopukuisesta naisesta, joka on kummitellut hänelle halki hänen elämänsä. Toisessa jaksossa kaksi sisarusta kertovat murhanhimoisesta isästään, joka piti koko perhettä kauhun otteessaan, murhaten tarkasti valittuja ihmisiä vuosien saatossa. Kolmannessa jaksossa Erin McGarry kertoi lapsuudesta asti häntä piinanneesta demonisesta olennosta, neljännessä jaksossa Harvey Althaus jakoi kokemuksensa kolmesta lapsikummituksesta, joiden kohtaamisen myötä hän oppi omaavansa yliluonnollisia kykyjä ja viidennen jakson nainen Lindsey Higgins on kertomansa mukaan joutunut alieneiden sieppaamaksi. Viimeisessä jaksossa nuori nainen kertoi hautakivestä, joka päätyi hänelle ja sen mukana tulleesta omistushaluisesta hengestä, Clarencesta.

Se, mihin kiinnitin välittömästi ja eniten huomiota jokaisessa jaksossa oli, kuinka kunkin kertojan kokemukset alkoivat jo lapsuudesta saakka. Yksikään ei ollut kohdannut "piinaajaansa" vasta aikuisiällä. Tähän voi paranormaalisesta näkökulmasta kommentoida, että lapset ovat herkempiä yliluonnolliselle toiminnalle. On puhutta kautta aikojen, kuinka lapsen mieli on vielä täysin avoin uskomaan asioita, jotka eivät ole täysin järjellä selitettävissä, siksi myös lapset ovat helpommin silminnäkijöitä paranormaaleissa ilmiöissä. Heidän "kuudes aistinsa" on vielä täysin avoin vastaanottamaan tietoa, jota aikuismieli ei halua uskoa todeksi. Kuitenkin on totta myös se, että lapsien mielikuvitus on vilkkaampaa ja nuoret mielet käsittelevät helposti pelottavia ja kipeitä asioita mielikuvituksensa kautta.

Tämänkin kauden jokaisessa jaksossa lapsuudessa alkavia yliluonnollisia tapahtumia siivitti jollain tapaa traumatisoiva lapsuus, vähävaraisuus, ongelmat omien vanhempien kanssa ja paranormaalien tapahtumien sijoittuminen yöaikaan. Vaikka itse tiedän, miten inhottavaa on, jos joku väittää jonkin tapahtuneen olleen unta tietäessäni 100% olleeni hereillä, joudun suhtautumaan tämän ohjelman tapauksiin inhoamallani tavalla. Ajattelin usein katsoessani tätä sarjan ensimmäistä kautta, että niin rankka lapsuus kuin kertojalla onkin ollut, en yhtään epäilisi, että unet ja mielikuvitus alkaisivat luomaan omia mörköjään.

Suoraan sanoen uskon, että jotkin jaksoista ovat mielikuvituksen tuotetta tai räikeää ylidramatisointia. Etenkin kauden toinen jakso, jossa siskokset kertoivat sarjamurhaajaisästään. Uskon, että heidän isänsä on ollut aivan hirveä ihmisolento, mutta voisiko olla mahdollista, että lasten on ollut helpompi värittää mielessään sadistisen väkivallan tapahtuneen perheen ulkopuolisille henkilöille? Tämä jakso herätti muissakin epäuskoisia tunteita, ja lukemassani Mashablen artikkelissa puidaan tähän liittyviä kysymyksiä hyvin. Jos New Yorkin osavaltion yläosissa olisi todella ollut vuosia kestänyt sarjamurhaajakultti, eikö joku olisi huomannut ihmisiä katoavan? Vaikka siskokset kertoivatkin isänsä valinneen yksinäisen oloisina kulkeneita "katukoiria". Jaksossa kerrottiin myös, että lopulta perheen äiti olisi tukehduttanut miehensä, ja sadistinen talo siirtyi tappajaisän veljenpojalle. Veljenpoika, kertoman mukaan, löysi tappajaisän muistokokoelman, esineitä jokaiselta uhrilta, ja tuhosi sen.

Miksi? Miksi kukaan tuhoaisi murhan todisteita, varsinkin kun murhaaja oli jo kuollut? Hän myös kertoi tietävänsä paikkoja, minne mahdollisesti ruumiita olisi haudattu. Eikö tällöin kannattaisi ottaa yhteys viranomaisiin? Jos tällainen murhaaja olisi oikeasti ollut, ymmärtäisin, että pienet lapset eivät olisi uskaltaneet tehdä asialle mitään, mutta miksei kukaan olisi ottanut yhteyttä viranomaisiin aikuisiällä? En näe tällaista mahdollisena. Mashablen artikkelissa kerrotaan, että Netflixin puolesta olisi tehty tuotantotiimin mukaan rikosilmoitus, mutta artikkelin kirjoittajat eivät löytäneet tällaista ilmoitusta viranomaisilta selvitystensä jälkeen. Joko, koska se on avoin tapaus, josta ei haluta enempää julkisuutta, tai yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei se ole totta. En epäile hetkeäkään, etteikö siinä talossa olisi todella voinut tapahtua kamalia asioita, mutta arvaukseni on, että ne tapahtuivat vain perhepiirissä eikä niin kohtalokkaissa mittakaavoissa. Enkä epäile, etteivätkö siskokset itse voisi muistaa tapahtumien menneen kertomallaan tavalla, ihmismieli on oikukas ja monimutkainen kokonaisuus.

Sarjan ensimmäisessä jaksossa myös epäilykseni heräsi. Vaikka tässä jaksossa mies, Jason Hawkins, sentään kertoi koko nimensä, oli hänen tarinassaan useampia kysymysmerkkejä. Hän kertoi valkopukuisesta komeroon hirttäytyneestä naisesta, joka vainosi häntä halki lapsuuden siinä kodissa, jossa hänen perheensä asui useamman vuoden. Kun hän lapsena kertoi tapauksista vanhemmilleen, hänen isänsä suuttui niin paljon, että jopa löi poikaansa. Epävakaa, ongelmallinen ja vähävarainen perhe tässäkin. Kun he olivat muuttamassa pois myöhemmin, kuuli Jason kuinka isännöitsijä ihmetteli heidän pystyneen asumaan siellä niinkin kauan, sillä vain vähän ennen heidän muuttoaan oli asunnossa tapahtunut järkyttävä tragedia. Nainen oli surmannut lapsensa kylpyhuoneessa ja hirttäytynyt vaatekomeroon. Jason järkyttyi kuulemastaan, koska kukaan ei ollut kertonut hänelle mitään.

Tässä arvaan hänen todella uskoneen, ettei hän tiennyt tapauksesta etukäteen, mutta todellisuudessa hän ehkä kuuli joskus esimerkiksi vanhempiensa keskustelleen asiasta illalla. Hän oli kokenut traumatisoivan tapahtuman ennen muuttoa tähän asuntoon, kun oli nähnyt mielenhäiriössä riehuneen miehen pyrkivän sisään ravintolaan, jossa oli ollut perheensä kanssa. Mies oli surmannut juuri jonkun, ja hänen kirveensä oli verinen. Ravintolan asiakkaat ja työntekijät olivat työntyneet ovea vasten, jotta mies ei päässyt sisälle ja Jason näki noin viiden vuoden ikäisenä, kuinka poliisit ampuivat tämän hullun jalkakäytävälle. Se, ja perheen epävakaus, olivat varmasti omiaan tekemään yölliset kepposet Jasonin mielikuvituksessa.

Jason Hawkins kertoi nähneensä valkopukuista naista myös murha-asunnosta pois muuton jälkeen. Mielestäni oli todella epäuskottavaa, että hän kertoi olleensa vuosikausia näkemättä naista, kunnes se oli ilmestynyt hänen sänkynsä viereen yöllä "vain pari päivää sitten". Mietin välittömästi, että sattuipa sopivasti, juuri kun hän on ollut aikeissa filmata oman jaksonsa, on tämä kummitus ilmestynyt uudelleen. Mielestäni sillä ei ollut muuta tarkoitusta, kuin luoda jaksolle dramaattisempi loppu.

Kolmannessa ja kuudennessa jaksossa yliluonnollisille tapahtumille tulee muitakin todistajia, joten niitä on vaikeampi selittää lapsuusajan traumoilla. Selkäpiitäni pitkin kulkee kylmäävät väreet, kun ajattelen kolmatta jaksoa, jossa Erin McGarry oli kylpemässä kaikessa rauhassa kotonaan. Hänen äitinsä, joka ei aikaisemmin ollut uskonut Erinin kertomuksia yliluonnollisista tapahtumista saapui huoneeseen. Molemmat todistivat, kuinka kylpyhuoneen kahva alkoi rämpyttää itsekseen, ja Erinin äiti lähti huoneesta ulos selvittääkseen tapahtunutta. Kun hän oli tulossa takaisin, näki hän käytävällä tumman, uhkaavan hahmon, eikä enää koskaan kyseenalaistanut tyttärensä tarinaa.

Kuudennessa jaksossa kertoja kokee mielestäni unihalvauksen, jota ei jaksossa sellaiseksi luokitella. Unihalvauksen puhtaasta tieteellisyydestä en itsekään ole täysin varma, sillä itse sen kokeneena en siltikään pysty uskomaan täysin tieteellistä näkökantaa. Kuitenkin yöaikaan tapahtuvat näköhavainnot voivat monesti olla pimeyden ja unensekaisen hallusinoinnin seurausta, kun tutut varjot muuttavat hämärässä muotoaan. Näin ei kuitenkaan aina ole, vaan joskus huoneessa todella on epämieluisa vierailija, onhan yöllä myös paholaisen tunti, demonien aikaa.

Viidennessä jaksossa käydään läpi myös ufot ja alienit, ja yölliset kaappaukset koekaniinikäyttöön. Kertojalla, Lindsey Higginsillä, tapaukset alkavat myös lapsuudesta. Kirkas valo kaappaa hänet yöaikaan makuuhuoneestaan ja kun aamu koittaa, hän herää omasta sängystään epävarmana siitä oliko tapahtunut unta. Muistitakautumat kirkkaasta huoneesta, terävistä neuloista ja kirurgisista toimenpiteistä vakuuttavat hänet kuitenkin uskomaan tapahtumien olevan totta. Muutkin kirjoittajat ovat huomanneet tarinan, ja jopa sen, että mahdollisista Ufo-havainnoista uutisoitiin tuohon aikaan paikallisessa Shreveport Times -lehdessä.

Jäin kuitenkin tässä jaksossa pohtimaan sitä, että Lindseyn tapahtumat alkoivat, kun hänen äitinsä sairasti syöpää ja kaikki tiesivät tämän kuolevan. Lapsen mieli voisi hyvin käsitellä tätä asiaa näkemällä vastaavanlaisia unia, varsinkin kun sairaalat ja niiden kirkkaat valot, toimenpidehuoneet ja työvälineet olivat varmasti osuneet myös Lindseyn silmiin. Lindseyn tarinassa kuitenkin hämmentävää tekee se, että hän kertoo joutuneensa kaapatuksi myös opiskeluaikanaan, ollessaan täysin hereillä opiskellessaan iltamyöhään. Hän taisteli vastaan kirkkaan valon vetovoimaa, ja aamulla herätessään sängystään, oli huone kuin pommin jäljiltä. Ainoa asia, mikä mielestäni selittäisi vastaavanlaisen kokemuksen, olisi huumausaineiden käyttö. Ehkä jotain sellaista, mikä auttaisi jaksamaan opiskelua yöhön asti? Tätä emme saa koskaan tietää.

Lindseyn jaksossa vierailee myös Ufo-asiantuntija, joka vaikuttaa ulkoiselta olemukseltaan rauhalliselta ja viisaalta. Hän toteaa Lindseylle, että mikäli hänen kokemansa oli vain unta, on hän kuullut monen ihmisen nähneen tismalleen samaa unta. Arvoituksellista, ja samalla kammottavaa.

Yliluonnolliset kertomukset ovat mielestäni kaikkein kiinnostavimpia tarinoita, joita kohdalleni voi sattua. Omat kokemukseni ovat pelottavia, jonkun harvan kerran ovat olleet jopa uhkaavia, mutta ne ovat olleet täyttä totta. Keskuudessamme on nyt, ja tulee aina olemaan, voimia, joita emme pysty todistamaan olemassa oleviksi, muttemme myöskään olemattomiksi. Tässä on kyse ennen kaikkea uskosta, ja siitä, ettei ummista silmiään tai vain kohauta olkiaan tapahtumille. Kuudes aisti kannattaa pitää auki, sillä maailma ja elämä ovat vain puolikkaita ilman sitä.

Usko omiin kokemuksiisi. Siihen, mitä näet, kuulet ja tunnet. Älä anna kenenkään väittää niiden olevan unta, jos olet varma etteivät ne ole. Mutta pidä yllä tietynlaista kriittistä silmää yliluonnollisille tarinoille, sillä loppujen lopuksi niistä monelle löytyy myös täysin järkevä selitys.

Joka tapauksessa suosittelen katsomaan tämän Netflix-sarjan ja päättämään itse mihin näistä tarinoista haluat uskoa. Minäkin aion varmasti katsoa vielä toisen kauden, koska olivat nämä sitten totta tai tarua, ovat ne ainakin kiistatta hyvää viihdettä kauhun nälkäiselle katsojalle.

Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää

Vaikka sitä tulee nyt joka tuutista, en saata kirjoittaa uutta tekstiä ohittamatta täysin riesaa, jonka ihmiskunta on saanut osakseen. Jokainen meistä tietää mitä tarkoitan, mutten aio nimeämällä sitä tässä tekstissä antaa sille yhtään enempää valtaa, kuin se on jo saanut. Se on vienyt meiltä jokaiselta jotakin, lähinnä vain vapauden elää normaalisti, mutta toisia se on koskettanut syvemmin - ja tulee vielä koskettamaan, yhä useampaa.

Tämä blogiteksti ei tule paasaamaan piinaajastamme, mutten myöskään nyt kerro teille uutta paranormaalia tarinaa. Tarkoitukseni on nyt jakaa kanssanne tarina siitä, että kaikella on jollain kieroutuneella tapaa tarkoituksensa, merkityksensä, vaikkemme sitä aina ymmärtäisikään meneillään olevassa hetkessä. Kuulin itse tämän tarinan jo nuorena, ja se on jotenkin lohduttanut minua, kun on ollut kaikkein synkintä. Siksi haluan jakaa sen kanssanne tänään, sen sadunomaisuudesta huolimatta. Tuokoon se edes jollekin teistä lohtua, niin työni on tehty.

Kaksi enkeliä oli lähetetty kulkemaan maan päälle seuraamaan ihmisiä ja heidän elämäänsä pariksi päiväksi. He olivat vasta lapsia, nuoret enkelisiskokset. Koko päivän vaellettuaan he saapuivat pienen maatilan pihalle, uupuneina ja nälkäisinä, tavallisen ihmisen elämän vaivat riesanaan. He koputtivat oveen ja pyysivät ruokaa tyhjiin vatsoihinsa ja paikan nukkua yhdeksi yöksi. Perheen äiti laski siskokset sisään ja toivotti heidät lämpimästi tervetulleiksi. Siskokset saivat istua perheen vanhempien ja neljän lapsen kanssa samaan illallispöytään, ja vanhemmat antoivat siskosten nukkua omassa sängyssään, nukkuen itse lattialla sen yön. Aamulla perheen herätessä, huomasivat maatilalliset surukseen, että heidän ainoa lehmänsä oli menehtynyt. Köyhälle, suurelle perheelle se oli kova kolaus, ja tekisi elämästä vaikeaa joksikin aikaa.

Enkelisiskokset kiittivät maatilallisia vuolaasti ja lähtivät jatkamaan matkaa. Silloin nuorempi siskoksista kysyi vanhemmalta:

- Kerro sisareni, miksi annoit tuon kiltin perheen lehmän kuolla yön aikana?

Vanhempi sisar vastasi:

- Rakas pikkusisko, tulet vielä oppimaan, ettei kaikki ole aina sitä miltä näyttää.

Turhautuneena siskonsa vastaukseen, jatkoi pikkusisko matkaansa vaitonaisena.

Toisen päivän päätteeksi siskokset saapuivat suuren talon pihalle. He koputtivat toiveikkaina oveen, mutta kesti kauan, ennen kuin kukaan tuli avaamaan. Talon palvelija välitti siskosten pyynnön ruoasta ja yösijasta talon laiskalle emännälle, joka saapui lopulta katsomaan siskoksia nenänvarttaan pitkin. Kiristellen hampaitaan hän lupasi, että siskokset voisivat yhden yön nukkua talon kellarissa ja saisivat ruoaksi perheeltä jääviä ruoantähteitä, mikäli sellaisia olisi.

Yöllä pikkusisko heräsi viluun. Kylmä ilmavirta ujelsi hänen ihollaan ja se tuntui viilettävän talon yläkertaan portaita pitkin. Pikkusiskoa ei säälittänyt, vaikka näiden ihmisten talo vuosikin ja heitä paleltaisi, olivathan he tuntuneet paljon välinpitämättömämmiltä kuin edellinen lämminhenkinen perhe. Pikkusisko kurtisti kulmiaan, kun ilmavirta yhtäkkiä väheni ja loppui kokonaan. Hän katsoi ympärilleen, ja näki siskonsa viimeistelevän seinässä olevan valtavan reiän paikkaamista. Pikkusisko ponnahti pystyyn ja kysyi kiukkuisena:

- Kerro sisareni, miksi paikkaat tämän perheen vuotavan seinän, ettei heille tule vilu yöllä ja annoit kiltin perheen lehmän kuolla?

Vanhempi sisar vastasi tyynesti:

- Rakas pikkusisko, tulet vielä oppimaan, ettei kaikki ole aina sitä miltä näyttää.

Seuraavana aamuna enkelisiskot kiittivät isäntäväkeään vatsat kurnien ja jatkoivat matkaa. Illansuussa heidän oli aika palata takaisin omaan kotiinsa. Pikkusisko oli edelleen kiukkuinen sisarelleen, mutta ennen kuin hän ehti kysyä mitään, alkoi hänen sisarensa puhua:

- Toissayönä kiltin isäntäperheen luona maatilalla vieraili itse Kuolema. Se oli tullut noutamaan perheen äitiä. Anelin sitä säästämään perheen äidin, mutta se tarvitsi jonkin hengen mukaansa. Niinpä ohjasin sen perheen lehmän luo.

Töykeän isäntäperheen seinän väliin oli piilotettu kultaa kauan sitten, siispä peitin reiän, jotta he eivät löytäisi sitä. He olisivat käyttäneet sen vain omaan yltäkylläisyyteensä.

Rakas pikkusisko, kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää.

Ei muumitaloa lukita yöksi

Olen asunut nykyisessä kodissani jo miltei kymmenen vuotta. Tämän ajan kuluessa olen kokenut toinen toistaan oudompia asioita näiden seinien sisällä, ja useimmat tapahtumista ovat edelleen täysin järjen äänen ulottumattomissa. Selittämättömät, yliluonnolliset tapahtumat kiehtovat minua luuytimiäni myöten, mutta olen huomannut, että nykyään kotonani sattuvat tapahtumat eivät välttämättä pelota minua, vaan herättävät välittömästi mielenkiinnon sisälläni. Olen tullut siihen tulokseen, että jos jokin paranormaali voima liikkuukin kotonani, se ei joko yritä tehdä minulle pahaa, tai sen voimat eivät (ainakaan vielä) siihen riitä.

Tapahtumia oli tiiviimmin silloin, kun olin vasta muuttanut kotiini. Nykyään niitä on yhä harvemmin, tai sitten olen vain arjen pyörteistä liian väsynyt havahtumaan niihin. Ehkä olen tottunut. Mutta toissayönä tapahtui jälleen jotain, joka sai minut huomaamaan, kuinka suhtautumiseni yöllisiin ääniin on muuttunut vuosien varrella.

Kuten niin monet äänet ja tapahtumat, tämäkin kävi yön pimeydessä, kun maailma ympärillä oli hiljaa. Heräsin, kun portaistamme kuului voimakas kolahdus. Puolisoni oli ollut iltavuorossa, joten automaattisesti ajattelin äänen juontavan siitä, kun hän nousee portaita yläkertaan ja kolauttaa vahingossa metalliseen kaiteeseen jotain ohimennessään. Olin pian täysin hereillä ja kurkotin ottaa matkapuhelimen käteeni nähdäkseni mitä kello on. Tuolloin ranteessani aina normaalisti killuva gps-urheilukello oli poikkeuksellisesti latauksessa. Matkapuhelimeni nurkassa digitaaliset numerot näyttivät vasta 23:30, olisiko puolisoni jo tullut kotiin?

Samassa portaista kuului raskaita tömähdyksiä, askeleita. Puolisoni oli siis kotona, mutten ollut varma nousivatko vai laskivatko askeleet portaitamme. Päätin nousta ylös ja tervehtiä häntä, käydä samalla vessassa.

Makuuhuoneen ulkopuolella minua oli vastassa pimeys. Tähystin yläkertaan näkisinkö sieltä jonkinlaista valon kajastusta, mutta sankka hiljaisuus värjyi ympärilläni. Oli todellakin korviahuumaavan hiljaista. Kuulin edestäni rapsahduksen, ja säpsähdin hiukan kun kissamme työnsi kylpyhuoneemme oven auki unisen näköisenä. Kuin sekin olisi tullut katsomaan suosikki nukkumapaikastaan saunan lauteilta mitä tapahtuu. Samalla pystyin myös sulkea pois kissan äänien aiheuttajaksi, vaikka sen nelikiloisella elopainolla ei niin kovia ääniä tehtäisikään.

Kissa tuli luokseni ja rapsutin sitä hetken. Se pälyili myös yläkertaan, ja tulin siihen tulokseen, että puolisoni oli pakko olla siellä. Huikkasin heit ylöspäin ja kävin vessassa.

Kun olin valmis, oli hiljaisuus ympärilläni edelleen sankkana kuin verho. Hiljaisin askelin menin kurkistamaan ikkunasta. Jännitys nappasi tiukasti vatsanpohjastani kiinni huomatessani, ettei automme ollut paikallaan. Puolisoni ei siis ollut kotona.

Mikä saattoi aiheuttaa äänet? Oli perjantai yö, asunto oli pimeänä eikä autoa ollut paikallaan. Aloin välittömästi pohtia, olisiko joku murtautunut taloomme, joka näytti ehkä viikonlopun tai talviloman vuoksi tyhjältä? Olen joskus väsymyspäissäni unohtanut lukita oven yöksi, entä jos jälleen tapahtui sama? Asunto olisi ollut helppo kohde varkaalle, sen kuin vain hiipisi sisään herättämättä naapureita. Vannoin hiljaa mielessäni, että vastaisuudessa pidän huolta, että ovet ovat varmasti lukossa.

Mieleeni juolahti myös Littoisissa yli vuoden ajan ihmisten koteihin tunkeutunut "Metsänpeikko". Entä jos täällä liikkuu joku saman tyylinen ihminen? Mieleeni muistui myös karmaiseva tarina opiskeluajoiltani, jonka mukaan erään opiskelijatytön sängyn alla oli asunut koditon mies muutaman päivän ajan. Mies oli päässyt sisään lukitsemattomasta ovesta, piileskellyt tytön sängyn alla kunnes tämä oli mennyt nukkumaan ja sen jälkeen syönyt tytön jääkaapista ruokaa ja siistiytynyt tämän kylpyhuonetiloissa. Vaaratonta, miltei harmitonta, mutta äärimmäisen pelottavaa ja traumatisoivaa.

Minua alkoi pelottaa, mutta rauhoittelin itseäni ajattelemalla, että mikäli tunkeutuja olisi halunnut satuttaa minua, hän olisi tehnyt niin jo. Siispä päätin esittää, kuin en olisi kuullut mitään ja mennä takaisin sänkyyn. Laitoin puolisolleni viestin, jossa kerroin kuulemastani, ja pyysin häntä tarkistamaan kotimme palattuaan. Sängyssäni makasin hiljaa kuulostellen yötä ympärilläni, mutta täydellinen hiljaisuus vallitsi.

Öisin asiat saavat valtavat, jopa naurettavan suuret mittasuhteet. Mielessäni käväisi jopa työntää vanhanaikaisesti tuoli makuuhuoneen kahvan eteen, jotta sinne ei pääsisi kukaan, kunnes tajusin olevani naurettava. Valvoin tunnin ajan kuunnellen jännittyneenä asunnon hiljaisuutta, kunnes päätin, että kyseessä oli vain asuntomme "tavallinen, selittämätön tapahtuma". Kun ajattelin, että kyseessä olisikin ollut vain yliluonnollinen tapahtuma, rauhottui mieleni heti. Suhteessa todelliseen, fyysiseen vaaraan, tuntui paranormaali selitys jopa rauhoittavalta.

Ehkä alan tulla rohkeammaksi yliluonnollisten asioiden äärellä. Tapahtuneen jälkeen minusta alkoi tuntua jopa olevani valmis venyttämään kokemuksiani pidemmälle, sen sijaan että haluaisin pelkojeni vuoksi väistellä yliluonnollisuuksia.

Vaikken tiedäkään, kuinka pitkälle tämä uusi rohkeuteni minua vie tai sammuuko se jo ennen kuin on kunnolla syttynytkään, odotan innolla tulevaa. Vain aika näyttää.

Ja niille, joita kiinnostaa: puolisoni ei löytänyt metsänpeikkoja tai muitakaan tunkeutujia asunnostamme. Olen silti vannonut pitäväni tiukemmin huolta siitä, että ovet ovat lukossa. Fyysisen maailman kauhut ovat jopa minulle liikaa.


Alle listattuna vanhempia blogitekstejäni, joissa olen kertonut kotini tapahtumista:

Hildan tarina

Roger that

Kop, kop, kop...

Pitäisikö minun olla peloissani?

Se mitä tapahtuu yläkerrassa, jääköön yläkertaan

Räyhähenki

Unihalvaus

Kuolleet eivät koputa