Paina kaasu pohjaan

Kukapa meistä ei olisi kuullut urbaania legendaa liftaajasta, jonka nuori pari nappaa kyytiinsä, mutta joka katoaa mystisesti? Minäkin olen aiheeseen pureutunut blogitekstissäni, jossa kerron karmivasta autoilijoita riivaavasta henkiolennosta, joka tunnetaan nimellä Lydia liftaaja. Katoavan liftaajan tarinaa on kerrottu todennäköisesti jo vuodesta 1602 saakka, joten ihan mikään tuore kummitusjuttu se ei suinkaan ole. Siitä liikkuu monia eri versioita, joissa kaikissa kuitenkin yhdistyy liftaajan katoaminen joko jossain kuoleemaansa liittyvässä, olennaisessa paikassa, tai muuten vaan yhtäkkinen häviäminen takapenkiltä ilman, että autoa pysäytetään.

Liftaajat, etenkin nykypäivänä, saattavat nostaa pelon sisällämme jo pelkästään läsnäolollaan, vaikkakin itse otin pari vuotta sitten viattoman näköiset pojanklopit tienposkesta kyytiini, kun yllättäen alkanut vesisade alkoi piiskata maata keskellä kaunista kesäpäivää. Kaikkien selkärankaan on nykyään taottu, ettei tuntemattomia kannata ottaa kyytiin, eikä lapset varsinkaan saa nousta vieraan ihmisen kyytiin. Pojille hauskana ideana alkanut hupi muuttui hiljaiseksi kolmikoksi takapenkilläni, kun he sinne kapusivat ja muistivat varmasti vanhempiensa sanat. Minä kuljetin mykän kolmikon sen muutaman kilometrin matkan, jonka jälkeen he kyllä kiittivät kohteliaasti ennen poistumistaan. Sen sijaan vielä muutamia vuosikymmeniä sitten liftaaminen oli varsin yleinen tapa edetä matkanteossaan, eikä silloin siinä ollut mitään pelättävää tai outoa. Ja juuri siihen ajanjaksoon palaan tänään, kun pääsen vihdoin, sormet syyhyten, jakamaan teille erään tuttavani tarinan.

Tuttavani on jakanut tarinansa minulle jo kauan sitten, ja vaikka hän onkin tietoinen blogistani, ei hän ole näyttänyt tarinan jakamiselle vihreää valoa. Hän on kertonut tapahtumasta tietyille ihmisille, eikä ollut valmis, edes nimettömänä, kertomaan sitä eteenpäin. Hiljattain hän on tullut toisiin aatoksiin, sillä viime aikoina, monien vuosien hiljaiselon jälkeen, paranormaalit tapahtumat ovat löytäneet jälleen hänen luokseen. Hän on alkanut pitää niitä todellisempana kuin ennen, ja on valmis jakamaan tarinan lukijoilleni nyt.

Noihin aikoihin hänen kummitätinsä asui yksin vanhassa omakotitalossa pienessä, metsäisessä kunnassa, ja tuttavallani oli tapana ajella joka viikko reilu puolen tunnin matka rakkaan kummitätinsä luo. Alkumatka oli isoa maantietä, ja loppuosa kiemurtelevaa, hiekkaista soratietä. Eräänä syksyisenä, sumuisena iltapäivänä hän oli ajamassa maantietä pitkin kummitädilleen, kun avautuvan suoran päässä näkyi mustiin pukeutunut hahmo. Hahmon käsi oli ojentunut tielle, mutta tuttavani ei erottanut oliko peukalo pystyssä. Hahmo näytti kuitenkin toivovan kyytiä, joten tuttavani hidasti lähestyessään hahmoa, jonka huppu oli vedetty syvälle kasvojen eteen.

Tuttavani valtasi outo tunne. Hahmo seisoi hievahtamatta, ilmeisen aikomatta edes vilkaista häntä lähestyvää, vauhtiaan hidastavaa autoa. Tuttavani antoi autonsa lipua hitaasti hahmoa kohti, mutta päätti pysäyttää sen vasta ohitettuaan hahmon. Jokin tilanteensa alkoi karmia häntä, ja hän päätti vilkaista ensin liftaajan kasvoja. Auto lipui hahmon ohi ja tuttavani kurkisti varovasti hupun uumeniin.

Hän ei erottanut selvästi kasvonpiirteitä, mutta muistaa vahvasti nähneensä kaksi kauttaaltaan pikimustaa silmää tuijottavan karmivalla tavalla eteenpäin. Hän päästi pari kirosanaa ääneen vahingossa, ja tallasi kaasun pohjaan. Auto lähti renkaat vinkuen tienposkesta, jättäen synkän, pelottavan liftaajan jälkeensä. Päästyään turvalliseen vauhtiin tuttavani vilkaisi taustapeilistä liftaajaa, mutta se oli kadonnut tienposkesta. Missään ei näkynyt enää mustiin pukeutunutta hahmoa, ei edes loikkimassa metsään valtavan ojan toisella puolen. Hahmo oli hävinnyt.

Tuttavani vapisi hetken päästyään kummitätinsä talon edustalle, ja istui autossa odottaen sykkeen tasaantuvan. Hän ei ollut lainkaan varma mitä oli juuri todistanut, vai oliko mieli tehnyt hänelle tepposia. Parina seuraavana kertana hän ei nähnyt hahmoa, mutta jokin samankaltainen ilmestys oli eräänä toisena syyspäivänä maantiellä hieman kauempana tiestä ja lähempänä hänen kummitätinsä taloa. Tuttavani alkoi ajaa matkaa pitäen katseensa visusti tiessä.

Syksy kului oudon tunteen vallassa, ja lopulta hän mainitsi kummitädilleen nähneensä hahmon tienposkessa. Iäkäs kummitäti naurahti vanhuksille tuttuun tapaan kuullessaan jotain omasta mielestään huvittavaa, ja tokaisi:

"Tuo naapurin poika keppostelee, ei sinun sellaisia kannata säikkyä."

Tuttavani oli juuri nostamassa kahvikuppia huulilleen, mutta liike jäi kesken.

"Täti, mistä pojasta sinä puhelet?"

"Siitä tuolla tien päässä", täti vastasi ja huiskaisi epämääräisesti hiekkatien suuntaan. "Väinön pojasta. Tulee minunkin ikkunan taakse huppu silmillä, mutta enhän minä sellaisia pelkää."

Tuttavani valahti kalpeaksi. Hän yritti löytää sanoja, muttei ollut varma miten kertoa tädille, että tämä kyseinen Väinön poika oli jo aikamies, joka kävi kaupungissa töissä, eikä edes asunut vanhan isänsä luona enää.

Tuttavani päätti olla sanomatta mitään. Olihan toki mahdollista, että jollain pojalla olisi niin tavattoman paljon ylimääräistä aikaa, kiusanhenkisyyttä ja mielenterveyden ongelmia, että hän olisi ottanut harrastuksekseen autoilijoiden ja vanhusten pelottelun. Jokin hänen kuulemassaan karmi kuitenkin häntä syvemmältä, kuin mikään koskaan. Jokaisen asian voisi aina yrittää selittää järjellä, mutta tunteet kertoisivat muuta. Jokin pelottavassa, mustasilmäisessä liftaajassa, ja kummitädin kertomuksessa osuivat hyytävällä tavalla yhteen, eikä tuttavani halunnut uskoa, mitä hänen sisimpänsä yritti hänelle viestittää.

Sen sijaan hän teki niin kuin moni muu hänen sijassaan, hän päätti yrittää unohtaa asian.

Vuodenvaihteen jälkeen hänen kummitätinsä menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan. Tädin löytänyt sukulainen yritti lohduttaa tuttavaani, joka oli murheen murtamana.

"Älä sure. Täti lähti kivuttomasti ja ilmeisesti nopeasti, löytyi sieltä kammarinsa ikkunan edestä suorilta jaloilta kaatuneena. Ollut ihailemassa lintulaudan lintuja varmaan, niin kuin tykkäsi tehdä."

Tuttavani melkein putosi polvilleen.

Entä jos viimeinen tädin näkemä asia ei ollutkaan linnut talvisissa ruokailuissa, vaan ne samat kammottavat, mustat silmät, jotka hän itse näki? Entä jos hänen onnistui jotenkin vetää jotain synkkää, paranormaalia energiaa mukanaan tätinsä luokse?

Tätinsä kuoleman jälkeen tuttavani ei enää nähnyt mustasilmäistä liftaajaa, eikä hän haluaisi uskoa sen olleen todellinen aikaisemminkaan, mutta ääni hänen sisällään on eri mieltä.

Enemmän kuin mitään muuta hän toivoo, ettei enää koskaan näekään sitä hahmoa.

Ääni hänen sisällään kuiskaa, että hahmon myötä, on itse kuolema lähellä.

Paina kaasu pohjaan, äläkä katso taaksesi...

Urbaani legenda: Lydia liftaaja

Taannoisella lomamatkallani Isossa-Britanniassa laitoin eräänä iltana hotellihuoneen television päälle todella otolliseen aikaan. Sieltä oli juuri alkamassa Monsters and Mysteries in America:n kolmannen kauden 5. jakso. Juuri oikea tv-sarja kaltaiselleni paranormaaliaddiktille. Kiehtovinta tässä sarjassa oli se, että paranormaaleista tapahtumista kertoivat niitä nähneet ja todistaneet ihmiset. Heidän kokemuksensa toivat kerronnalle lisäsärmää, aitoutta.

Katsomani jakso oli jaettu kolmeen kertomukseen, joista toinen osa, "Silta, jolla kuolin" oli äärimmäisen mielenkiintoinen - ja karmiva. Osa kertoi urbaanin legendan Pohjois-Carolinan osavaltiosta, Jamestownissa nähdystä runnellusta naisliftaajasta, jonka kohtaloa kerrotaan tänäkin päivänä eteenpäin Lydia liftaajan tarinana. Sen mukaan nuori, parinkymmenen ikävuoden hujakoilla ollut nainen palaa kotiin illanvietosta poikaystävänsä kanssa 1920-luvulla. Poikaystävä menettää auton hallinnan sillan kupeessa, ja auto syöksyy alas murskaten molempien nuorten elämän. Lydiaksi kutsuttu nainen ei kuitenkaan saa rauhaa, vaan jää sillan luokse odottamaan, näyttäytyen aina toisinaan pahaa-aavistamattomille ohikulkijoille.

Parisen vuotta tapahtuman jälkeen, vuonna 1924, Lydiasta tulee ensimmäinen kammottava silminnäkijähavainto, kun nuori mies ajaa sillan ohi ja pysähtyy ottamaan kyytiinsä resuisen, hakatun näköisen nuoren naisen valkoisessa mekossa. Nainen ei puhu, mutta osoittaa kuljettajalle suunnan, joka johtaa lopulta erään omakotitalon pihaan. Auto pysähtyy, mutta liftaaja kuitenkin vain istuu paikallaan, tuijottaen taloa. Mies kehottaa naista nousemaan autosta, mutta alkaen pelätä tämän olevan todella loukkaantunut, nousee hän itse ylös ja marssii koputtamaan talon ulko-ovea saadakseen apua. Oven tulee avaamaan keski-ikäinen nainen, jolle mies kertoo epäilevänsä, että hänen autossaan istuu naisen tytär, joka saattaa olla joutunut onnettomuuteen. Nainen naurahtaa hermostuneesti ja pyytää miestä odottamaan. Hetken kuluttua hän saapuu uudelleen ovelle kädessään kehystetty valokuva. Hän sanoo:

"Tyttäreni ei voi olla autossasi, sillä hän kuoli pari vuotta sitten".

Nainen ojentaa kuvan miehelle, joka kauhukseen huomaa kuvassa olevan saman henkilön kuin hänen autonsa takapenkillä. Mies ryntää autolleen, mutta se on tyhjä. Vaitonainen, vahingoittunut matkustaja on kadonnut tuhkana tuuleen.

Lydian myös nähnyt Tom Beasley kertoi omasta kokemuksestaan vuodelta 1972. Hän oli ajamassa ystävänsä kanssa kotiin myöhään illalla, kun he huomasivat sillan kupeessa tienreunassa istuvan hahmon. Nuori nainen näytti istuvan hiljaa paikoillaan, tuijottaen eteensä ja näyttäen siltä kuin olisi juuri ollut onnettomuudessa. Nuorukaiset pysäyttivät auton ja Tomin ystävä rullasi ikkunansa auki kysyäkseen naiselta oliko tämä kunnossa, minne hän oli menossa. Tomilla ei ollut suoraa näköyhteyttä naiseen, mutta hän koetti kuunnella tämän vastausta. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, ja Tomin ystävä nojaili edelleen osittain ulkona auton ikkunasta, hiljaa. Tom odotti hetken, mutta hiljaisuus kävi liian ahdistavaksi ja hän kysyi ystävältään mitä tapahtuu. Ystävä perääntyi hieman ja käski:

"Lähde ajamaan!"

Tom ällistyi, eikä reagoinut heti, joten hänen ystävänsä huusi paniikkia äänessään:

"Lähde piru vie ajamaan!"

Tom painoi kaasun pohjaan ystävän rullatessa kalpeana ikkunaansa kiinni. Taustapeilistä näkyi, kuinka tienpenkalla istunut nainen nousi ylös ja lähti ottamaan luonnottomia askeleita heitä kohti, kirkuen veret seisauttavasti:

"Tulkaa takaisin!"

Tom kertoi haastattelussa, että naisen huuto tuntui tulevan jostain kaukaa, kuin pitkän käytävän päästä. Hänen mielestään ääni oli jotain yliluonnollista, eikä muistuttanut tavallisen nuoren naisen ääntä.

Myöhemmin eräs tutkija selvitteli Lydia liftaajan legendaa. Hän ei löytänyt mistään merkintöjä Lydia-nimisestä naisesta, joka olisi kuollut liikenneonnettomuudessa kyseisellä sillalla tai asunut talossa, joka taruun liitettiin. Hän alkoi tulla siihen tulokseen, että kysymys on vain jälleen yhdestä kummitusliftaaja -legendasta, joita USA:sta löytyy useampikin. Tehdessään yhteenvetoa asiasta hän alkoi kuitenkin törmäillä nimeen Mary.

Hän kävi jututtamassa taruun liitetyn omakotitalon asukkaita ja hänelle paljastui, että talossa oli todella asunut sama nainen 1900-luvun alkupuolelta kuolemaansa saakka, ja naisen tytär oli kuollut liikenneonnettomuudessa 1920-luvun alussa. Tutkija kertoi tapauksesta perheelle, jonka tytär paljasti talossa tapahtuneen paranormaaleja asioita. Tyttö kertoi nähneensä joskus yöllä makuuhuoneessaan vanhan naisen, joka oli kurottanut häntä kohti sanoen:

"Sinä näytät aivan minun Maryltani."

Myös muita karmivia selittämättömyyksiä oli tapahtunut.

Ehkei kumpikaan, ei äiti eikä tytär, saanut kuolemalla lepoa, vaan molemmat jumittuivat jonnekin välimaastoon - tytär yrittäen päästä kotiin ja äiti rakasta lastaan ikuisesti odottaen.