La Pascualita

Chihuahuassa, Meksikossa, on eräs morsiusvaateliike, joka on kuuluisampi kuin moni vastaava. La Popularin suosion takana ei kuitenkaan piile kahiseva kaftaani tai täydellinen tylli, vaan liikkeen mallinukke. 90 vuotta sitten nimittäin liikkeen silloinen omistaja, Pascuala Esparza, hankki näyteikkunaansa somistamaan hyvin aidon näköisen mallinuken esittelemään uusinta kevätmallistoa. Nukke herätti välittömästi valtavaa kiinnostusta ja huomiota, sillä se muistutti suuresti itse omistajaa. Kaupungilla alkoi kiertää huhu, että mallinukke ei ollutkaan muovista tai vahasta valmistettu, vaan Pascualan kuolleen tyttären balsamoitu ruumis.

Pascualan tytär oli menehtynyt vain hiukan aikaisemmin omana hääpäivänään traagisesti musta leski -hämähäkin puremasta levinneeseen myrkytykseen. Mallinuken yhtäläisyys tyttären ja tämän äidin ulkonäköön sai huhut välittömästi liikkeelle. Pascuala yritti kieltää huhun todellisuuden, mutta karmaisevalla tavalla aidon näköinen mallinukke ruokki tarinaa sitkeästi. Mallinukke sai nimen La Pascualita, ja liikkeessä vierailleet kertovat tuntevansa olevan tarkkailun kohteena nuken lähettyvillä. La Pascualitan katseen kerrotaan seuraavan liikkeessä kävijöitä ja sen on huhuttu vaihtavan vaivihkaa itsestään asentoaan.

La Pascualitan huhutaan ja uskotaan siis olevan kokonaan tai ainakin osittain tuoreeltaan balsamoitu nuori nainen. Monessa lähteessä kerrotaan kuitenkin, ettei kyseessä voi olla oikea ruumis, sillä sellaisen muumiointi ei ole niin helppoa kuin moni saattaa luulla. Tarua vastaan puhuvat ovat sitä mieltä, ettei La Pascualita voi mitenkään olla oikeaa kudosta, sillä se on säilynyt kaikki nämä vuodet merkittävän hyvin. Vaikka heidänkin on myönnettävä, että 1930-luvun nukkekäsityöksi on jälki karmaisevan aidon näköistä. Mallinuken iho näyttää järkyttävän todelliselta, etenkin kädet ovat äärimmäisen yksityiskohtaiset kynsiä myöten ja hiustenkin kerrotaan näyttävän oikean ihmisen päänahasta kasvaneelta. Lisäksi La Pascualitan jaloissa näkyy verisuonia. Eikä La Pascualita olisi suinkaan ensimmäinen, saati viimeinen, mallinukeksi balsamoitu ruumis. 1900-luvun alkupuolella lainsuojaton Elmer McCurdy päätyi kuolemansa jälkeen tällaiseksi ja hänen maanpäällinen ruumiinsa kulkeutui vuosikymmenien ajan paikasta toiseen niin, ettei kukaan lopulta tiennyt kyseessä olleen oikean ruumiin.

Mikäli La Pascualita todella on hääpäivänään menehtyneen nuoren naisen maallinen ruumis, ei ole mielestäni ihmekään, että tämän muumion kerrotaan kummittelevan. Onhan se pakotettu kaikki nämä vuodet elämään uudelleen ja uudelleen unelmaansa, joka ei koskaan käynyt toteen. Entä mitä tulee äitiin, joka tekisi näin tyttärelleen? Pascualan kerrotaan järkyttyneen ihmisten väitteistä, mutta hän ei silti koskaan hankkiutunut mallinukesta eroon ja mielestäni se on erikoinen fakta. Vaikka kyseessä olisikin vain normaali mallinukke, eikö se muistuttaisi häntä joka päivä tyttärestään häiritsevällä tavalla? Huhut eivät koskaan lakanneet, eikä niitä ole todistettu suuntaan tai toiseen.

Kaikessa kauheudessaan, tässä legendassa on jotain äärimmäisen kiehtovaa, mutta myös vatsaa vääntävää. Kaiken ymmärtää pelkästään nähdessään tämän muumiomorsiamen kädet. Kuin ruumiin sormet jäykistyneenä hetkeen, jolloin viisarit seisahtuivat.

La Pascualita tuijottaa edelleen lasittunein silmin morsiusvaateliikkeen asiakkaita, ikuisesti odottaen omaa vuoroaan...

Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää

Vaikka sitä tulee nyt joka tuutista, en saata kirjoittaa uutta tekstiä ohittamatta täysin riesaa, jonka ihmiskunta on saanut osakseen. Jokainen meistä tietää mitä tarkoitan, mutten aio nimeämällä sitä tässä tekstissä antaa sille yhtään enempää valtaa, kuin se on jo saanut. Se on vienyt meiltä jokaiselta jotakin, lähinnä vain vapauden elää normaalisti, mutta toisia se on koskettanut syvemmin - ja tulee vielä koskettamaan, yhä useampaa.

Tämä blogiteksti ei tule paasaamaan piinaajastamme, mutten myöskään nyt kerro teille uutta paranormaalia tarinaa. Tarkoitukseni on nyt jakaa kanssanne tarina siitä, että kaikella on jollain kieroutuneella tapaa tarkoituksensa, merkityksensä, vaikkemme sitä aina ymmärtäisikään meneillään olevassa hetkessä. Kuulin itse tämän tarinan jo nuorena, ja se on jotenkin lohduttanut minua, kun on ollut kaikkein synkintä. Siksi haluan jakaa sen kanssanne tänään, sen sadunomaisuudesta huolimatta. Tuokoon se edes jollekin teistä lohtua, niin työni on tehty.

Kaksi enkeliä oli lähetetty kulkemaan maan päälle seuraamaan ihmisiä ja heidän elämäänsä pariksi päiväksi. He olivat vasta lapsia, nuoret enkelisiskokset. Koko päivän vaellettuaan he saapuivat pienen maatilan pihalle, uupuneina ja nälkäisinä, tavallisen ihmisen elämän vaivat riesanaan. He koputtivat oveen ja pyysivät ruokaa tyhjiin vatsoihinsa ja paikan nukkua yhdeksi yöksi. Perheen äiti laski siskokset sisään ja toivotti heidät lämpimästi tervetulleiksi. Siskokset saivat istua perheen vanhempien ja neljän lapsen kanssa samaan illallispöytään, ja vanhemmat antoivat siskosten nukkua omassa sängyssään, nukkuen itse lattialla sen yön. Aamulla perheen herätessä, huomasivat maatilalliset surukseen, että heidän ainoa lehmänsä oli menehtynyt. Köyhälle, suurelle perheelle se oli kova kolaus, ja tekisi elämästä vaikeaa joksikin aikaa.

Enkelisiskokset kiittivät maatilallisia vuolaasti ja lähtivät jatkamaan matkaa. Silloin nuorempi siskoksista kysyi vanhemmalta:

- Kerro sisareni, miksi annoit tuon kiltin perheen lehmän kuolla yön aikana?

Vanhempi sisar vastasi:

- Rakas pikkusisko, tulet vielä oppimaan, ettei kaikki ole aina sitä miltä näyttää.

Turhautuneena siskonsa vastaukseen, jatkoi pikkusisko matkaansa vaitonaisena.

Toisen päivän päätteeksi siskokset saapuivat suuren talon pihalle. He koputtivat toiveikkaina oveen, mutta kesti kauan, ennen kuin kukaan tuli avaamaan. Talon palvelija välitti siskosten pyynnön ruoasta ja yösijasta talon laiskalle emännälle, joka saapui lopulta katsomaan siskoksia nenänvarttaan pitkin. Kiristellen hampaitaan hän lupasi, että siskokset voisivat yhden yön nukkua talon kellarissa ja saisivat ruoaksi perheeltä jääviä ruoantähteitä, mikäli sellaisia olisi.

Yöllä pikkusisko heräsi viluun. Kylmä ilmavirta ujelsi hänen ihollaan ja se tuntui viilettävän talon yläkertaan portaita pitkin. Pikkusiskoa ei säälittänyt, vaikka näiden ihmisten talo vuosikin ja heitä paleltaisi, olivathan he tuntuneet paljon välinpitämättömämmiltä kuin edellinen lämminhenkinen perhe. Pikkusisko kurtisti kulmiaan, kun ilmavirta yhtäkkiä väheni ja loppui kokonaan. Hän katsoi ympärilleen, ja näki siskonsa viimeistelevän seinässä olevan valtavan reiän paikkaamista. Pikkusisko ponnahti pystyyn ja kysyi kiukkuisena:

- Kerro sisareni, miksi paikkaat tämän perheen vuotavan seinän, ettei heille tule vilu yöllä ja annoit kiltin perheen lehmän kuolla?

Vanhempi sisar vastasi tyynesti:

- Rakas pikkusisko, tulet vielä oppimaan, ettei kaikki ole aina sitä miltä näyttää.

Seuraavana aamuna enkelisiskot kiittivät isäntäväkeään vatsat kurnien ja jatkoivat matkaa. Illansuussa heidän oli aika palata takaisin omaan kotiinsa. Pikkusisko oli edelleen kiukkuinen sisarelleen, mutta ennen kuin hän ehti kysyä mitään, alkoi hänen sisarensa puhua:

- Toissayönä kiltin isäntäperheen luona maatilalla vieraili itse Kuolema. Se oli tullut noutamaan perheen äitiä. Anelin sitä säästämään perheen äidin, mutta se tarvitsi jonkin hengen mukaansa. Niinpä ohjasin sen perheen lehmän luo.

Töykeän isäntäperheen seinän väliin oli piilotettu kultaa kauan sitten, siispä peitin reiän, jotta he eivät löytäisi sitä. He olisivat käyttäneet sen vain omaan yltäkylläisyyteensä.

Rakas pikkusisko, kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää.