Olen saanut kokea ja kuulla yhtä ja toista uutta asiaa muuttoni jälkeen. Paluu lapsuudenkotini takaisiin maisemiin on ollut myös täynnä muistoja menneistä. Ehkä parasta antia on kuitenkin ollut ihmiset, keitä täällä olen tavannut ja joiden kanssa olen päässyt keskustelemaan. Vaikka osa naapureiden kasvoista onkin ollut tuttuja, olen täällä aikuisena asuessani saanut enemmän tarinaa ja taustaa jokaisen kasvon taakse. Hiljattain jäin keskustelemaan erään hiekkatiemme varrella asuvan iäkkään naisen kanssa ja hänen kertomuksensa isästään ja tämän kesämökistä painui syvälle mieleeni.
Nainen kertoi isänsä aikoinaan rakentamasta kesänviettopaikasta noin tunnin ajomatkan päässä kotoaan. Kun hän oli itse nuori tyttönen, tuli hänenkin vietettyä sisarustensa kanssa monet kauniit kesät pienen hirsimökin rannoilla loiskutellen järvivedessä tai tähystellen pilvikuvioita taivaalla. Hän kertoi, kuinka kesämökki oli etenkin isälle tärkeä, eikä tätä juuri kesän aikana näkynyt heidän kaupungin laitamilla olevassa kodissaan. Hän oli joskus kysynyt äidiltään miksi isä vietti niin paljon aikaa mökillä, johon äiti oli vastannut vain yksiselitteisesti, että isä nauttii omasta rauhastaan. Toisinaan perhe vietti myös miltei koko kesän mökillä, mutta isä pyrki olemaan siellä miltei puolet vuodesta, eikä häntä tuntunut haittaavan ettei mökkiin tullut juoksevaa vettä. Sähköt sinne oli vedetty.
Kun isä sittemmin eläköityi leipätyöstään, hän olisi halunnut lähes jäädä asumaan mökilleen. Naapurinrouva kertoi, että hänen isänsä tuntui levottomalta kotona kaupungin kupeessa, ja puheetkin yleensä kääntyivät mökkiin ja kaikkiin siellä odottaviin töihin. Kun perheen äiti kuoli yllättäen yöllä sydänkohtaukseen, muutti isä mökkiinsä. Oli hänellä heidän kaupunkikotinsa, mutta se oli lähinnä vain virallisissa tiedoissa asuinpaikkana, isää enää harvoin sieltä tavoitti.
Naapurinrouvan isä asusteli mökillään ja ikääntyessään kieltäytyi lähtemästä, vaikka moni toimista oli käynyt hänelle jo liian raskaaksi, ja naapurini näki kuinka ennen niin hyvin huollettu mökki alkoi hiljalleen repsottaa. Vanhalla miehellä ei ollut enää nuoria jäseniä joilla ylläpitää ajan hampaan tylysti kaluamaa järven ranta tönöä, mutta kuten monelle meistä käy iän myötä, myös vanhus muuttui yhä jääräpäisemmäksi ja ilmoitti lopulta lähtevänsä mökistään vain jalat edellä.
Eräänä kylmänä talvisena päivänä kuitenkin tapahtui jotain odottamatonta. Naapurini oli lähtenyt katsomaan isänsä vointia, sillä tämä ei ollut useista yrityksistä huolimatta vastannut matkapuhelimeensa. Isä löytyi lojumasta puuliiterin lattialta, ja tytär soitti välittömästi hätäkeskukseen. Hänen isänsä saatiin ajoissa sairaalaan, jossa kävi ilmi tämän saaneen aivohalvauksen. Vanhus joutui jäädä sairaalahoitoon, jossa hän hoki tiukasti palaavansa kotiin seuraavana päivänä. Sitten taas seuraavana, sitä seuraavana, sitä seuraavana... Lopputalven ja alkukevään aikana isä hieman kuntoutui, ja hän alkoi jakaa innokkaasti ohjeita kaikista kevään töistä, mitä mökillä tulisi suorittaa. Hän aikoi vahvasti palata tekemään töitä itse. Häntä kiukutti, kun kaappikello oli varmasti vetämättä monelta kerralta, ulko-oven ja puuliiterin saranat rasvaamatta ja saunankin piipun koloihin tekisi lintu pesän, jollei niitä paikattaisi.
Kun aurinko alkoi olla jo korkealla, ja lumista oli enää jäljellä hippunen, sai naapurinrouvan isä kuitenkin toisen aivohalvauksen ja menetti täysin kykynsä liikkua ja puhua. Hän jäi letkuihin sairaalaan, kunnes kaikki päättyi eräänä yönä kaikessa hiljaisuudessa.
Mökki jäi naapurilleni, sillä hänen sisaruksensa eivät olleet sen hoidosta kiinnostuneita. Niinpä naapurinrouva alkoi laittaa mökkiä tehden samalla surutyötä paikassa, joka oli ollut hänen isälleen niin kovin rakas. Mitä enemmän hän mökillä aikaa vietti, myös yhdessä miehensä kanssa, sitä enemmän siellä havaitsi eriskummallisia asioita. Kaappikello tuntui jääräpäisesti pysähtelevän vähän väliä, ja monet kerrat näistä pysähdyksistä viisarit osoittivat lähelle hänen isänsä yöllistä kuolinaikaa. Sekä mökin ulko-ovi, että puuliiterin ovi aukenivat toisinaan itsestään selkäpiitä karmivan narinan säestyksellä, vaikka ne olisivat olleet lujasti säpissä. Toisinaan näytti siltä kuin saunamökin ikkunassa seisoisi hahmo katsomassa mökkiä kohti.
Myös naapurinrouvan mies kohtasi outoja asioita. Kerran hänen nikkaroidessaan uutta kuistia mökkiin oli hän tuntevinaan reippaan taputuksen olkapäällään ja luuli kyseessä olevan vaimonsa. Kääntyessään, hän ei kuitenkaan nähnyt ketään, mutta maassa hänen lähellään oli vanha vasara. Se oli kuulunut vanhukselle, eikä sitä ollut näkynyt vuosiin. Naapurinrouva kertoi myös tapauksesta jolloin hän oli nauttinut kesäpäivästä ja laineen liplatuksista laiturilla ja kuullut kuinka hänen miehensä käveli laiturille ja sanoi vaimeasti: "Hyvä näin". Kun hän kääntyi hymyillen kohtaamaan miehensä, oli laituri hänen takanaan tyhjä, mutta tapauksesta tuli lämmin olo.
Erään hämärän syysillan päätteeksi oli pariskunta nautiskellut takkatulen loimusta mökin sisällä tietäen, että pian olisi aika laittaa mökki talviteloille, kun keskustelu oli kääntynyt naisen isään. Pariskunta keskusteli ihmetellen siitä, miten mökki oli ollut rouvan isälle niin tavattoman rakas. Hyvin oudosti tämän keskustelun lomassa kaappikello alkoi soida. Molemmat hätkähtivät, sillä oikutteleva kaappikello ei ollut soinut enää vuosiin. Mies ponnahti pystyyn katsomaan kelloa lähemmin, varovasti sitä tönäisten, sillä viisarit eivät osoittaneet yhteenkään tasalukuun tai puolikkaaseen tuntiin. Mies kopautti kevyesti nyrkillään kelloa ja täysin yllättäen tipahti jostain sen takaa rispaantunut lappunen.
Pariskunta nosti lappusen lattialta ja heidän hämmästyksekseen se oli reunoista rispaantunut valokuva naisesta lapsena mökillä perheensä kanssa. Kuva oli varmasti joskus tippunut kellon taakse, mutta nyt se tuntui viestiltä.
Naapurinrouva kertoi minulle, että ajan kanssa selittämättömät, yliluonnolliset tapahtumat mökillä alkoivat hiipua, kuin hänen isänsä olisi lopulta saanut rauhan ja todennut kaiken olevan jälleen niin kuin piti. Häntä kuitenkin lohduttaa ajatus, että kaikkien tapahtumien valossa tuntui todella siltä, että isä vielä pääsi laitoksesta takaisin rakkaaseen mökkiinsä. Ei ehkä ihan siten kuin olisi toivonut, mutta jollain tapaa kuitenkin. Mökiltä löytynyt kuva oli hänelle vastaus kaikkeen. Isä oli rakastanut mökkiä pohjattoman paljon siksi, että hänen elämänsä onnellisimmat hetket elettiin siellä. Sen sijaan, että hän olisi halunnut tehdä uusia muistoja jossain toisessa paikassa, hän vaali jo elettyä aikaa.
Olin onnellinen ja otettu siitä, että tämä tarina jaettiin kanssani, sillä siinä tuntui olevan jotain maagista ja jotain uskomattoman lohdullista. Kuin todella voisimme vielä silloinkin, kun sydämiemme syke hiljenee, palata kotiin kunnes olemme valmiita jatkamaan eteenpäin. Mitä se ikinä tarkoittaakaan.
Myös naapurini isä on kaikessa jääräpäisyydessään inspiroiva persoona. Olemme elossa vain hetken verran ja vaikka toisten huomioon ottaminen ja empatia ovat äärimmäisen tärkeitä, eikö olekin tärkeää seurata omaa sydäntään ja elää oma elämänsä. Juuri sellaisena kuin sen haluaa?
Toimi omien arvojesi mukaan, ole uskollinen itsellesi. Elä sellainen elämä, jonka itse muistat. Loppujen lopuksi olet ainoa, kenelle sillä todella on merkitystä.
