Siiven kahahdus

Tähän maagiseen aikaan vuodesta, taikuutta ja iloisia ihmeitä sisältävään joulunaikaan, ei voi olla puuttumatta lurauttamatta pientä blogipätkää siivekkäistä ystävistämme. Niistä, jotka jouluna koristavat montakin taloa erilaisissa muodoissa ja niistä, joiden väitetään vierailleen yön aikana, jos sängyn laidalta löytyy valkoinen höyhen.

Olen aina satunnaisesti törmännyt tarinoihin, joissa kerrotaan epätoivoisista ihmisistä, jotka suunnittelevat epätoivoisia tekoja, ja juuri kriittisellä hetkellä heidän elämäänsä astuu heille täysin tuntematon ihminen, joka onnistuu sanoillaan estämään heidän aikeensa. Kukapa ei olisi kuullut urbaania legendaa henkilöstä, joka on juuri hyppäämässä korkealta sillalta hyisevän veden kuolettavaan syleilyyn, kun hänen taaksensa ilmestyy "pelastava enkeli". Hyppääjälle täysin tuntematon henkilö osaakin yhtäkkiä valita juuri oikeat sanat ja tietää juuri oikeat asiat, joilla hän estää hyppääjän aikeet. Hyppääjä astuu alas sillankaiteelta kiittääkseen pelastajaansa, mutta tämä onkin kadonnut kuin tuhkana tuuleen.

Kirjassa Maailman mysteerit - Selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus Kustannus Oy 2013) kerrotaan väitettyjä kohtaamisia enkelten kanssa tapahtuneen kaikkialla maailmassa, eri kulttuureissa ja uskonnoissa. Usein ihmiset ovat jonkinlaisessa vaarassa sairauden tai välittömästi uhkaavan kuoleman vuoksi, ja enkelin kohtaaminen johtaa usein tällaisen vaaran poistumiseen. Kirjassa mainitaan autoilijat, jotka ovat ihmeen kaupalla viime hetkellä muuttaneet reittiään tai hidastaneet matkaansa juuri sen verran, että ovat välttyneet onnettomuudelta, jossa todennäköisesti olisivat menehtyneet. Muutoksen matkasuunnitelmassa on aiheuttanut radiouutinen, pientareella huitova ihminen (joka sittemmin katoaa) tai jopa viereen autossa yhtäkkiä ilmestynyt henkilö. On niitä, jotka ovat sairasvuoteellaan kohdanneet voimaannuttavan enkelinäyn tai niitä, jotka heräävät painajaisunesta nähden enkelin huoneessaan, ja myöhemmin paljastuu, että painajainen olikin enneuni, ja sen muistamalla pystyi henkilö vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Kirjassa mainitaan myös lapsi, joka kertoi yöllä nähneensä kodissaan kaksi enkeliä, jotka nostivat jotain ja lensivät pois. Samana yönä menehtyi tuon lapsen sisarus.

Enkeli-ilmiöitä järjellä selitettäessä tukeudutaan aivojen tutkimattomuuteen. Sveitsiläinen psykiatri Carl Gustav Jung (1875-1961) perusteli enkelten näkemisen pohjautuvan piilotajunnan energiavoimiin ja niiden vaikuttavan sieluun ja mieleen vakauttavasti. Maailman mysteerit -kirjassa mainitaan luonnontieteellisen tutkimuksen kompastuskiveksi tulkita enkeli-ilmestykset hallusinaatioiksi, sillä kirjan mukaan henkilön ollessa vakavassa vaarassa, ei voi olla kyse hallusinaatioista.

En ymmärtänyt miksei enkeli-ilmiöitä voisi selittää hallusinaatioilla, joten googletin tarkennusta tälle termille. Terveyskirjaston (Duodecim) mukaan hallusinaatiot tapahtuvat ilman ulkoista ärsykettä, eli näin ollen vaarantunne ja uhkaava tilanne eivät voisi laukaista hallusinaatioita. Enkeleiden kerrotaan ilmestyvän esimerkiksi pelon ja kauhun hetkellä, joten voisi olla mahdollista sanoa, etteivät nämä ilmiöt voi johtua hallusinaatioista. Jos haluaa selittää enkeli-ilmiön jollain aistiharhalla, täytyy tukeutua illuusioon, jossa aistiharha muodostuu todellisen ulkoisen ärsykkeen virheellisestä havainnoinnista tai tulkinnasta. Tällaisia ovat esimerkiksi optiset harhat ja kangastukset, sekä muut aistielämyksen vääristymät. Mutta eikö tässä tapauksessa pitäisi olla jotain aistittavaa, jotta sen voisi aistia väärin? Hahmot tienposkessa ovat mahdollisia, mutta puhuva ja liikkuva ihmisen hahmo, joka osaa sanoa juuri oikeat sanat? Se tuskin voi olla illuusiotakaan.

Jos haluaa lähteä rationaaliselle linjalle, on vahvin argumentti mielestäni ali- tai piilotajunnan puolella. Mielemme tiedostamaton osa, se johon emme halutessamme pääse käsiksi, mutta joka viestittää olemassaolostaan mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Aivomme ovat vielä tänäkin päivänä mystinen kokonaisuus, mutta voisiko todella olla mahdollista, että osaamme viestiä sieltä itsellemme selkeästi ja kuuluvasti muullakin tapaa kuin unien kautta? Kuin arvailemalla öisten näkyjemme piilomerkityksiä?

Mysteerikirjassa painotetaan, että enkelihavaintojen ollessa mahdotonta todella todistaa olevan yliluonnollisia tapahtumia tai luonnontieteellisesti selostettavissa, on kysymys enkelten olemassaolosta todella vain uskonasia. En ole tietääkseni kohdannut sellaista, mutta olen taas jonkin aikaa törmäillyt numeroihin 11 11, joita jopa "enkelinumeroiksi" väitetään. On eri asia lukea internetistä tai kuulla monen eri ihmisen kautta tarina siitä, kuinka joku kohtasi enkelin, kuin itse kokea se tai kuulla suoraan henkilöltä, jolle niin on käynyt. Olen hieman skeptinen, mutta avoinna uskomaan. On minullekin sattunut asioita, jotka ovat saaneet jonkun toteamaan, että minulla oli pakko olla "suojelusenkelini siipi välissä suojaamassa minua".

Kaikki enkelit eivät kuitenkaan kautta historian ole olleet oikean ja hyvän sanansaattajia, eikä enkeleitä käsittelevä blogiteksti olisi mitään, ellen vielä muistuttaisi ikivanhasta uskomuksesta. Kuuluisin ja pelätyin heistä kaikista on ensimmäinen arkkienkeli Lucifer, "valonkantaja". Arkkienkelit, eli "ensimmäiset sanansaattajat" olivat lähimpänä Jumalaa, mutta Luciferista tuli ylpeä ja vallanhimoinen. Legendan mukaan hän yritti kapinaa taivaallisessa valtakunnassa ja ns. Taivaallisen sodan jälkeen hänet karkotettiin valtakunnasta. Hänestä tuli langennut enkeli, piru, paholainen, ja hänen seuraajistaan demoneita. Eikä mikään tuskan määrä vielä tänäkään päivänä riitä hänelle...

Mitä ikinä kukin haluaa enkeleistä uskoa, on enkeli-ilmiö todella mielenkiintoinen, selittämätön tapahtuma. Onko kyse mielen tempusta vai paranormaalista ilmiöstä?

En osaa ottaa siihen kantaa.

Mutta yksi asia on varma. Maailma ei tunnu niin kylmältä paikalta, kun uskoo jonkun suojelevan selän takana. Olen avoin, ja taipuvainen uskomaan, se lämmittää sydäntä.

Mutta että höyhenet sängyn laidalla aamulla? Newsflash: Untuvapeitossasi tai -tyynyssäsi on reikä, paikkaa se.

Varjeltua joulua ja uutta vuotta arvon lukijat!

Kop, kop, kop...

Blogini ensimmäisenä vuonna spekuloin kotoani kuuluvien, selittämättömien äänien ja outojen tapahtumien johtuvan ehkä meillä säännöllisesti vierailevasta räyhähengestä. Kerroin uskovani niiden olemassaoloon, ja siihen, että niitä on kahta eri tyyppiä - elävien maailmaan (syystä tai toisesta) jääneiden kuolleiden ihmisten henkiä, tai epäpuhtaita henkiä, demoneja. Olen edelleen varma, että satunnaisesti tapahtuvat äänet ja ilmiöt johtuvat jostain paranormaalista energiasta, enkä sulje pois etteikö kotonani voisi olla jonkinasteinen räyhähenki, mutten usko sen olevan aggressiivinen. Ei ainakaan vielä. Mutta voiko se muuttua sellaiseksi, kun en ole reagoinut sen "toiveisiin" kaikkien näiden vuosien aikana?

Hiljattain koin kotonani jotain todella outoa. Jotain todella vaikeasti selitettävää. Jos haluaa kaivella tapahtuneelle järkevän selityksen, ei voi lähteä muulla kuin sattuma-kortilla peliin mukaan. Olen useampaan otteeseen maininnut blogissani vaatehuoneestamme, jonka liiketunnistinvalot elävät omaa elämäänsä, etenkin alkuyöstä ne syttyvät päälle kuin siellä kävisi joku. Joskus ne saattavat vain välähtää tai syttyvät, kun ajattelen etteivät ne ole vielä tänään syttyneet kertaakaan itsestään. Se on outoa, ja se on jatkunut jo vuosia (lue muutamasta aikaisemmasta kokemuksesta mm. teksteistä Alaskan aaveita, Tammikuun tapahtuma ja Yöllinen kohtaaminen).

Tämä kerta oli kuitenkin erilainen. Yö oli jo laskeutunut, ja olin menossa nukkumaan. Puolisoni oli yövuorossaan ja lemmikkini kuorsasivat omilla tahoillaan. Sammutin vessanvalot ja astuin käytävään. Yhtäkkiä öinen hämäryys välähti sinertävästä loisteputkivalosta, joka tulvi vaatehuoneestamme. Kuin liiketunnistin olisi avonaisesta ovesta  tunnistanut minut käytävältä. Olen varmasti aikaisemminkin kertonut, ettei se ole mahdollista, sillä vaatehuoneen oviaukko sijoittuu kauemmas ja "syvemmälle" asunnossamme. Liiketunnistin reagoi joskus aikanaan liikkeeseen, joka oli kohtisuorassa linjassa oviaukolta, mutta käänsimme sen osoittamaan kohti vaatehuoneen pimeää nurkkaa, jottei se suotta syttyisi joka ikisellä kerralla kun nopeasti nappaa vaikka pyyhkeen hyllyltä.

Katsoin huoneesta tulvivaa valoa, olen jotenkin niin tottunut sen olevan osa kotiani, etten tuntenut tapahtuneesta suurempaa jännitystä. Silloin liukuovi kuitenkin kolahti voimakkaasti. Säpsähdin hiukan ja rauhoitin kiihtyvään tahtiin lyövää sydäntäni sattumalla. Kävelin kohti makuuhuoneen ovea, kun aivan selkäni takaa vessanovi kolahti. Nyt minua jännitti jo jollain oudolla tavalla melko paljon, olin juuri tullut ulos siitä huoneesta. Astelin makuuhuoneeseen, mielestäni suljin oven selkäni takana ja tasasin hengitystä. Sattumaa, sattumaa, sattumaa...

Kolmas kolahdus pamahti korvani juuressa ja makuuhuoneemme ovi avautui selkäni takana itsekseen. Melkein hyppäsin ilmaan säikähdyksestä. Ovi ei avautunut rauhallisesti ja hiljaa, vaan melko voimakkaasti, kahva iski makuhuoneemme seinään. Käännyin katsomaan ja lähes rukoilin, että näkisin oven takana kissani tai koirani, vaikka tämä olisi ollut niillekin epätyypillistä käytöstä. Mutta seurassani oli vain yö ja pimeys. Ja ehkä...

Monesti valot ja mahdolliset äänet ovat rajoittuneet vaatehuoneeseemme tai sen liukuoviin, nyt ne olivat vyöryneet melkein iholleni. Ne eivät olleet enää vaatehuoneemme ilmiö, vaan jotain täysin muuta. Uutta, vahvempaa, erilaista. Kuin jokin voima olisi tullut vaatehuoneestamme ja seurannut minua makuuhuoneeseen.

Tämä yliluonnollinen, selittämätön tapahtuma on tuoreena muistissani, ja nostaa ihoni kananlihalle. Jokin energiavirta kulki asuntomme halki tuona alkuyönä. Mitä se tahtoi, mikä se oli? Haluanko todella tietää?

Tuona yönä läiskin itsekin lähes epätoivoisesti sattuma-korttia pelipöytään, jossa olin jo hävinnyt. Pokerinaamani petti viimeistään silloin, kun makuuhuoneen ovenkahva kolahti seinään.

Nyt, istuessani läppäri sylissäni yläkerrassamme teksti lähes valmiina edessäni, kuulen, kuinka alakerrassa vaatehuoneen valot napsahtavat päälle. Hiljaisuus on kammottava, äänekäs.

Minusta alkaa tuntua siltä, etten välttämättä valvo yksin.

Kop, kop, kop...

Kuka siellä?

Mistä tunnet sä ystävän?

Lapsien mieli on ihmeellinen; varaukseton ja epäluuloton. Monesti sanotaankin lapsien aistivan myös paranormaaleja asioita herkemmin. Ehkä juuri siksi lapsien suusta kuullut kommentit ovat myös monesti niitä kaikkein hyytävimpiä.

Kerroin aikaisemmin tänä vuonna reinkarnaatio-uskomuksista ja videosta, jossa kerrottiin kuuden "jälleensyntyneen" lapsen tarina. On aika pelottavaa ajatella, että oma lapsi alkaisi yhtäkkiä kertoa yksityiskohtaisesti jostain toisesta eletystä elämästä, vielä kammottavampaa olisi, jos sellainen elämä olisi mahdollista todistaa todella olleen - ja kuolleen. Kuitenkin, lapsen muistoja edellisestä elämästä järkyttävämpää, ovat mielestäni tarinat lasten mielikuvitusystävistä. Joissain lähteissä tarinat ovat selkeästi mielikuvituksen tuotetta, mutta jotkin nostavat kylmät väreet selkärankaa pitkin niskaan saakka. Sitä pahentaa väite, että moni lapsen mielikuvitusystävä olisikin todella demoninen voima tai henki, joka koettaa saada jalansijaa elävien maailmassa tehdäkseen tuhojaan. Toisaalta, jokunen tarina osoittaa mielikuvitusystävän todella olevan lempeä, jopa tuhoja ennaltaehkäisevä, joskus se paljastuu joksikin jo perheestä kuolleeksi perheenjäseneksi.

Törmäsin mielenkiintoisiin tarinoihin lasten mielikuvitusystävistä Thought Catalogin artikkelissa, ja haluankin jakaa niistä muutaman täällä:

Erään perheen kolmevuotiaalla tyttärellä oli mielikuvitusystävä, joka asui tytön vaatekomerossa. Tyttö kertoi ystävänsä nimen olevan Kelly, ja Kellyn istuvan keinutuolissa kun hän nukkuu. Tyttö myös leikki Kellyn kanssa. Pari vuotta myöhemmin, kun Kelly-aika oli jäänyt taakse, katsoivat tytön vanhemmat kauhuelokuvaa (Ryan Reynoldsin tähdittämää versiota Amityvillen kauhujen talosta), kun heidän tyttönsä sattui tulemaan yllättäen heidän taakseen. Tyttö totesi kylmänrauhallisesti kohdassa, jossa elokuvan tytöllä silmät ovat sysimustat, että "tuo näyttää ihan Kellyltä". Vanhempien kysyttyä "keneltä?" vastasi tyttö: "Kyllähän te tiedätte, siltä kuolleelta tytöltä, joka asui komerossani".

Yhden lastenhoitajan hoitamat kolmasluokkalaiset kaksospojat pelkäsivät pääsiäispupuksi pukeutunutta miestä, ja puhuivat hänestä usein. Illalla toinen pojista meni suihkuun yläkertaan toisen jäädessä katsomaan alakertaan televisiota lastenhoitajan kanssa. Sohvalla istunut poika sanoi yhtäkkiä lastenhoitajalle: "Sinun pitää mennä katsomaan Mattia". Vain parisen sekuntia tuon lausahduksen jälkeen alkoi Matt huutaa yläkerrassa kurkku suorana: "Hän on täällä! Hän on täällä!". Lastenhoitaja kiiruhti yläkertaan ja hänen piti tarkistaa kaikki huoneet ennen kuin Matt rauhoittui.

Eräs äiti kertoo tyttärestään, jonka mukaan hänen huoneessaan kävi aina öisin mies, joka piirsi sormellaan ristinmerkin tytön otsalle. Äiti kohautti asialle olkiaan, uskoen kyseessä olevan vain unen. Jonkin ajan päästä tyttö törmäsi kuitenkin vanhoihin perhevalokuviin, jotka hänen isän äitinsä oli lähettänyt. Tyttö tunnisti miehen kuvasta, ja sanoi hänen olevan se mies, joka vieraili öisin. Kuvassa oli tytön isän isä, joka oli kuollut 16 vuotta aikaisemmin. Keskusteltuaan miehensä kanssa äiti sai selville, että tämän isällä oli tapana piirtää ristinmerkki sormellaan poikansa otsaan tämän ollessa pieni.

Yksi pariskunta kuuli itkuhälyttimestä, kuinka heidän kaksivuotias tyttärensä totesi toisessa huoneessa jollekin toiselle: "Mitä? Hyvä on, minä kerron hänelle". Hetken päästä tyttö käveli vanhempien huoneeseen ja sanoi äidilleen: "Mary sanoo, että teet hyvää työtä". Mary oli tytön äidin isoäiti, joka oli jo menehtynyt.

Erään lapsenvahdin kuusivuotias vahdittava poika oli mennyt pari tuntia aikaisemmin nukkumaan. Lapsenvahti kävi kurkistamassa pojan huoneeseen onko siellä kaikki hyvin. Poika ei ollut sängyssään, vaan seisoi huoneen nurkassa kasvot seinää päin. Lapsenvahdin kysyessä mitä poika teki, tämä kääntyi häneen päin, hymyili, nosti sormen huulilleen ja kuiskasi "shhh". Kun lapsenvahti kysyi asiaa uudelleen, poika vastasi: "Jätä meidät rauhaan. Tämä on rangaistukseni".

Thought Catalogin eräässä toisessa artikkelissa taasen yksi lapsenvahti kertoo, kuinka vahti kolmevuotiasta serkkuaan isoäitinsä talossa keskellä metsää. Serkkutyttö kertoi lapsenvahdille ystävästään, joka hänellä täällä oli. Lapsenvahti kysyi tytöltä missä tämän ystävä asui, tyttö osoitti kohti pimeää metsää. Tyttö sanoi ystävänsä asuvan metsälasten kanssa. Muutaman minuutin päästä tyttö jatkoi: "Siellä on eräs nainen. Hän tappoi lapset, ja nyt heidän pitää pysyä metsässä".

Lisäksi on lukuisia tarinoita lapsista, joiden mielikuvitusystävät tietävät asioita, joita itse lapset eivät voi mitenkään tietää. Asioita esimerkiksi vanhempiensa menneisyydestä (jolloin usein kerrotaan mielikuvitusystävän olevan joku kuollut perheenjäsen) tai jopa nykyisen kotinsa aikaisemmista asukkaista. Erittäin järkyttäviä ovat myös tarinat, joissa lapsi alkaa vihjata tappamisesta tai kuolemasta, sillä yhdenkään lapsen mielen ei pitäisi painia tuollaisten asioiden kanssa. Sen kaltaisissa tarinoissa onkin yliluonnollisen aspektin sijaan katsottava tarkemmin lapsen omaan perheeseen, joka ei välttämättä olekaan terve ympäristö kasvaa.

Lapsen mielikuvitus on niin vilkas, että en yhtään epäile suurimman osan mielikuvitusystävistä olevan todella sitä - mielikuvitusta. Mutta jotkut tarinat eivät jätä tälle kaikkein loogisimmalle selitykselle jalansijaa. Miten lapsi voi tietää asioita, joita hänen ei pitäisi olla mahdollista tietää? Monesti kyseessä on vielä lapsi, joka ei osaa edes lukea, miten hän onkisi tietonsa luodakseen "täydellisesti suunnitellun mielikuvitusystävän"?

Viimeksi vieraillessani siskoni luona, kertoi hänen kolmevuotias poikansa valkoisesta hahmosta huoneessaan. Hahmo pelottaa poikaa, eikä hän halua sen vuoksi nukkua omassa sängyssään. Viimeksi hahmo oli seissyt oviaukon edessä ja poika oli juossut sen ohi päästäkseen nukkumaan vanhempiensa väliin, mutta joskus hahmo on ollut sängyn vieressä. Kuuntelin poikaa ja lohdutin häntä sanomalla, että öisin pimeässä näkee helposti asioita, joita ei ole oikeasti olemassa. Sanoin, ettei pimeydessä ole hahmoja, hirviöitä tai mitään muutakaan. Ja jos jotain näkee, niin siitä ei kannata välittää, se ei ole todellista. Sanoin hänelle myös, että on kuitenkin hyvä mennä vanhempien luo jos pelottaa. Mielessäni olin kuitenkin jännittynyt. Kuka minä olen oikeasti sanomaan mikä on totta ja mikä ei? Varsinkin, kun itse  uskon maailmassa olevan muutakin kuin järjellä selitettävät asiat. Kokemukseni paranormaalista ja yliluonnollisista selittämättömyyksistä ovat todellisia, vaikka itsekin haluan ne välillä kyseenalaistaa ja selittää järjellä. Joskus se ei vaan onnistu. Mutta koska kyseessä oli pelokas lapsi, oli lähestymistapani aiheeseen ehkä paras juuri tällaisenaan.

On vaikea sanoa, mitkä tapahtumat lapsuudesta juurtuvat mieliimme ja muokkaavat meistä niitä aikuisia, joita olemme tänä päivänä. En itsekään koskaan unohda ensimmäistä selittämätöntä tapahtumaa elämässäni. Toiset meistä kohauttavat olkiaan ja järkeilevät kokemuksensa mielikuvituksella tai muulla tavoin, jotkut jopa unohtavat kaiken, kun taas toiset hyväksyvät, että kaikkea ei voi selittää järjellä. Minusta jokaisen kannattaisi säilyttää edes hiukkanen sitä lapsen uskoa, joka avartaa mielen ja työntää epäuskon syrjemmälle.

Ihmeitä tapahtuu. Selittämättömiä asioita tapahtuu. Paranormaaleja ilmiöitä tapahtuu. Ja niitä tapahtuu edelleen, vaikka kieltäytyisimme uskomasta. Koen, että kieltämällä ne, muutumme vain "sokeiksi" niille.

Free your mind.

Karmaisevaa halloweenia kaikille!

P.S. Muistakaa pyhäinpäivänä, vainajien muistopäivänä, kuolleet kulkevat keskuudessamme. Kun valot välähtävät, on kuollut astunut huoneeseen...

Selkouni

Kuvituskuva; Lentäjän uni. Kuvaaja sot.virk. Kauko Kivi 2.7.1944,
Sotamuseo. Kuvan lähde: finna.fi.
Mahtoivatkohan sota-ajan lentäjät uneksia mistään muusta kuin sodassa lentämisestä?

Olen aikaisemmin maininnut, että koen unien maailman äärimmäisen mielenkiintoisena ja yöt ovat muutoinkin jotenkin maagista aikaa, useimpien paranormaalien tapahtumien osuvan elämässäni pimeän tai hämärän aikaan. Ymmärrän hyvin, että skeptisesti paranormaaleihin tapahtumiin ja ilmiöihin suhtautuvat suhtautuvat herkästi yön yliluonnollisuuksiin olan kohautuksella ja lauseella "unta se vain oli". Mielemme on uskomaton avaruus, täynnä tutkimattomia kolkkia ja kykyjä, joihin emme unissammekaan voisi uskoa pystyvämme.

Tämän kertainen aiheeni ei juurikaan liity paranormaaleihin tapahtumiin, vaan on lähinnä äärimmäisen kiehtova aihe, ja joidenkin lähteiden mukaan jopa parapsykologiaa. Yleensä se kuitenkin tulkitaan tavallisen psykologian ja unitieteiden piiriin. Kyse on selkounista.

Nimittäin jo kauan ennen kuin edes tunsin termiä selkouni, näin sellaisia. Kykyni niihin lisääntyi, kun käsitin mistä oli kyse. Parhaimmillani minusta tuntui kuin katsoisin joka yö interaktiivisia elokuvia. Monissa unissani en välttämättä ollut edes itse läsnä, saatoin katsoa Scarlett Johanssonin ja Ryan Reynoldsin tähdittämää toimintaelokuvaa ja jos jokin kohta ei edennytkään mieleni mukaan, pystyin "kelaamaan" tapahtumia ja päättämään niiden kulun uudelleen. Myös unia, missä itse olin läsnä, oli helppo muokata. Saatoin tehdä tai sanoa jotain mielestäni typerää unessa, ja tiedostin täysin olevani unessa. Päätin, etten haluakaan tehdä noin tai sanoa niin, muutin untani ja se jatkui eri tavalla. Pystyin myös unessa toteamaan itselleni: "Okei, tämä on nyt unta. Pitäisiköhän jo herätä? Nääh, jatkan vielä hetken tämän katselua."

Unennäköni on minulle selkeää. TIedän, milloin näen unta, ja nautin sen katselusta. Enkä ole nähnyt painajaisia sen jälkeen, kun hankin unensieppaajan, joten olin siltäkin osin täysin turvassa. Siksi esimerkiksi unihalvauksen kokeminen oli jotain äärimmäisen pelottavaa. Sanotaan sen johtuvan siitä, että osa mielestä on vielä unessa, kun toinen osa alkaa jo heräillä (kuten valveunessa). Omalla kohdallani tiesin ja tunsin olevani täysin hereillä. Hereillä olon tunne on eri, kuin unennäkemisen tunne, selkounet. Ero oli selvä, ja kokemus kauhistuttava.

Monet kysyvät minulta, kuinka opettelin näkemään selkounia. En koskaan opetellut, mutta tein sen tietämättä vahingon kautta. Kuten sanoin, olen aina ollut kiinnostunut unien maailmasta. Näin todella eläviä ja jännittäviä unia jo lapsena, ja aloinkin pitämään niistä unipäiväkirjaa. Juuri tällainen unien muisteleminen heräämisen jälkeen on yleisin keino kehittää "uni-minää", mielentilaa, jossa itse on vahvasti läsnä nähdessään unta. Wikipedian mukaan tärkeitä selkounien opettelussa ovat myös motivaatio ja itsesuggestio, jonka avulla päättää muistaa unensa ja pitää ne mielessään hereillä ollessaan. Eräs keino on herätyskellon asettaminen tyypilliseen REM-uniaikaan, mutta itse (etenkin nykyään) huonounisena, en häiritsisi lepoa millään tavalla. Kun unesta saa otteen, voi alkaa tehdä ns. todellisuustestejä, jotka paljastavat, onko unessa vai hereillä. Tällaisia ovat asiat, jotka valvemaailmassa ovat itsestäänselvyyksiä, esimerkiksi peilikuvan selkeys, itsensä nipistäminen unessa (kivuntuottaminen, mutta unessa ei satu) ja fyysisten ominaisuuksien tehostuminen. Kukapa ei olisi lentänyt joskus unessaan?

Selkounet ovat yleisesti tunnettuja, mutta vähän tieteellisesti tutkittuja. 1980-luvulla Alan Worsley -niminen mies oli ensimmäisiä, joka tutki selkounia näyttämällä pystyvänsä kommunikoimaan esimerkiksi silmien liikkeillä unia nähdessään. Ajatuksena tuntuu uskomattomalta, että voisi unta nähdessään kuulla jonkun toisen äänen valvemaailmasta ja reagoida siihen kaikkien unimuurien läpi. Worsley kuitenkin todisti sen mahdolliseksi, myöhemmin myös Stephen LaBerge. Wikipediassa mainitaan kuitenkin, että heidän tutkimustensa tulokset ovat osittain kiistanalaisia.

Joidenkin kerrotaan pystyvän jopa päättämään täysin uniensa ympäristön, tapahtumat ja ihmiset unessa ympärillään, sekä kaivautumaan omiin muistoihinsa selkounien kautta. Tuohon en osaa sanoa itse mitään, sillä minun tapauksessani selkounet ovat vain "käynnissä", ja havahdun niihin "mukaan". En pysty päättämään unen henkilöitä tai miljöötä, mutta pystyn vaikuttamaan vahvasti tapahtumiin unien henkilöiden tekojen ja sanojen kautta. Ehkä, jos harjoittelisin lisää selkounien näkemistä, pystyisin esimerkiksi tuoda uneen mukaan henkilön, joka ei unen alussa mukana ollut.

Ongelmani selkounien kehittämisessä on vain viime aikoina ollut arkielämän kiire ja stressi, jotka ovat tehneet öistäni levottomia ja unistani lyhyitä ja katkonaisia. Päätinkin aloittaa unipäiväkirjan pitämisen uudelleen, jotta en menettäisi kontrollia uniini. Nukkuminen ja unien näkeminen on kuitenkin ollut elämässäni aina yön viihdyttävintä aikaa, en pysty kuvitellakaan olevani sellainen, jolle yöt ovat vain musta aukko tai katko vuorokaudessa. Selkounia katselleelle olisi kamalaa olla yhtäkkiä "uneton".

Entä sinä? Millaisia unia näet?

Haastan sinut, kokeile pitää unipäiväkirjaa edes pienistä unihetkistä, vaikket niitä kokonaan muistaisikaan. Ajan kanssa huomaat muistavasi yhä enemmän. Ehkä jonkin ajan kuluttua voit myös vaikuttaa uniesi tapahtumiin. Päättää pystyväsi tässä unessa lentämään, perua sanasi ja päättää sanovasi toisin, tai vain rentoutua ja katsella näyttelijöiden roolittamaa elokuvaa pääsi sisällä.

Ihmismieli ja unien maailma on jotain niin laajaa, ettemme varmaankaan koskaan pysty täysin tutkimaan, mihin kaikkeen kykenemme.

Mutta jostain on hyvä aloittaa.

Lisäksi se on äärimmäisen viihdyttävää. Miksipä ei, siis?

Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää

Siinä mökissä on aina ollut jotain kummallista, mutta tuolloin todella tuntui, että jokin tarkkaili meitä. Sinä päivänä lupasin, etten enää häiritse mökin pihamaan rauhaa kulkemalla sen halki, enkä ole niin uskaltanut tehdä. Tuntui, että kohtasin jotain pahaa tuolloin, enkä ole uskaltanut lähteä testaamaan onneani uudelleen.

Olen aikaisemminkin kertonut, kuinka joka kylässä on omat kummitustalonsa ja mökkinsä (lue: Kummitustalo, Kummituskämppä ja Pieni hylätty mökki). Myös nykyisen asuinpaikkani läheisyydessä on erään niityn laidalla pieni, punainen puumökki. Uudet talot valtaavat täällä alaa, mutta niitty on säilynyt koskemattomana, kuin myös sen laidalla kököttävä mökki. Joitakin vuosia sitten keksin, kuinka kivan pikku kävelyn niityllä saa tehtyä, kun oikaisee takaisin tuon punaisen mökin pihamaan kautta.

Astuin koirani kanssa mökin pihalle epäröimättä, sillä mökki on ollut hylättynä jo kauan. Sen ikkunat ovat laudattu umpeen ja ulkorakennuksen katto repsottaa romahtamispisteessä. Kukaan ei varmastikaan loukkaantuisi, jos tekisimme tästä oikoreitin takaisin.

Pihamaan tunnelma oli jollain tapaa outo, jopa aavemainen. Niityllä oli tuullut niin, että olin saanut kiskoa hupun tiukasti päälleni, mutta yhtäkkiä ilma suorastaan seisoi. Kaikkialla oli hiljaista. Pieni mökki nökötti pihan laidalla, ulkorakennuksen rännistä tippui vettä lammikkoon. Syksy oli jo pitkällä, pihalla kesän aikana kasvanut villiintynyt, hoitamaton heinikko oli luovuttanut taistelussaan, ja vaipunut keltaisena pihamaan pintaa vasten. Koirani kulki lähelläni, nuuhkien maata. Kiinnitin huomiota, että sen selkäkarvat olivat hiukan koholla, kuten aina jos se vaistoaa jotain uhkaavaa. Koirani tuntien uhkaavaa saattoi olla myös vapaana kulkevan kissan tuoksu, joten en reagoinut asiaan sen kummemmin.

Koirani lähti yhtäkkiä viereltäni, hiipi lähemmäs mökkiä kuin pätkivässä filmissä. Ensin hieman eteenpäin, pysähdys, tarkkaileva katse kohti mökkiä. Naurahdin sille, tuossa vaiheessa sen eteneminen oli vielä minusta huvittavaa. Katsoin mökkiin ja huomasin, että laudatun ikkunan raossa näkyi jotain vaaleaa, ehkä verhokangasta. Jostain syystä jännitys kohosi sisälläni ja huusin koiraani vierelleni. Jokin alkukantainen vaisto sisälläni käski minua lähtemään mökin pihalta.

Vilkaisin uudelleen laudatun ikkunan rakoon, josta ei näkynyt muuta kuin hylätyn mökin mustaa pimeyttä. Pysähdyin. Olin varma, että raossa oli ollut jotain. Huusin koiraani ponnekkaammin.

Se jolkotteli vierelleni, ja päästyään kenkieni juurelle, oksensi se rajusti aamiaisensa pihamaalle. Säikähdin, sillä koirallani ei ole tapana oksennella herkästi. Nappasin koiran kiinni ja lähdin pikaisesti jatkamaan matkaani.

Kotia kohti mennessä koirani oli jotenkin poissaolevan näköinen, apea. Uskoin sen johtuvan huonosta olosta, ja olin huolissani, sillä en tiennyt mistä yhtäkkinen oksentaminen saattoi johtua. Koirani oksensi vielä kotimatkan aikana, ja vilkuili taakseen kuin riivattu. Oksennuksen joukossa ei ollut muuta kuin aamiaisen rippeitä ja mahanesteitä. Aloin huolestua koirani voinnista. Vuosia aikaisemmin se oli kärsinyt myrkytyksestä, ja pelkäsin saavani toisinnon niistä kamalista päivistä, jolloin pelkäsin parhaan ystäväni hengen puolesta.

Lähempänä kotia koirani luikki jaloissani, ja aloin olla melko varma, että edessä on eläinlääkärireissu. Kun avasin kotioven, oli koiralla suorastaan kiire sisälle. Eteisaulaan päästyään tarkkailin sitä riisuutuessani ulkovaatteista. Sen selkäkarvat olivat jälleen pystyssä ja se tuijotti yhteen huoneen nurkkaan, hievahtamatta. Kutsuin koiraani nimeltä, lepertelin sille, mutta sen katse ei herpaantunut.

Naurahdin hermostuneesti ja töytäisin kevyesti koiraani, jonka katse oli edelleen kiinni valkoisessa nurkassa, jossa ei ollut edes varjoja. Jokin sai minut sanomaan ääneen:

"Olen pahoillani, että kuljin pihasi poikki. Lupaan, etten enää koskaan tee niin."

Ja kuin salamaniskusta koirani kääntyi ja heilautti minulle häntäänsä. Kuin sanoakseen, että kaikki oli taas hyvin. Loppupäivän se käyttäytyi jälleen täysin normaalisti ja vaikutti terveeltä, enkä ole sen koommin nähnyt sen käyttäytyvän noin.

Oliko tuon aamupäivän selittämättömät yhteensattumat vain surkeiden sattumusten sarjaa, vai olimmeko todella loukanneet jotain halkaisemalla hyytävän rauhallisen pihan ajattomuutta?

Entä jos jokin todella vahti taloa ja sen pihan rauhaa, ja se jokin päätti seurata minua kotiin rangaistakseen minua paikassa, jossa minä uskon olevani turvassa?

Mielikuvituksessani näen tyhjässä nurkassa pitkän, räsyisissä vaaleissa rievuissa seisovan köyryn hahmon, jonka hartiat ovat taittuneet eteenpäin ja selkä kaarella. Sysimustat, takkuiset hiukset roikkuvat kasvoilla peittäen kaikki kauheudet alleen. Luurankomaisen ohuet kädet ja pitkät, luisevat sormet naksuvat, kun olento nostaa kätensä, osoittaen minuun luunvalkealla sormellaan. Kosto on oleva suloinen.

Todellisuudessa nurkka oli täysin tyhjä. Kiistämättömän tyhjä. On miljoona syytä, miksi koirani saattoi käyttäytyä niin kuin teki ja miksi se oli pahoinvoiva. Mutta mitä se luuli näkevänsä nurkassa, sitä en saa koskaan tietää.

Silti tuo päivä jäi muistoihini päivänä, jolloin tein lupauksen, jota en koskaan saa rikkoa.

Enkä ole mennyt lähelle mökkiä enää sen koommin.

Käy kanssani kuolemaan, seuraa tankin pohjan tuonelaan

Vuonna 2013 maailmanlaajuisen uutiskynnyksen ylitti eräs tänäkin päivänä spekulointia aiheuttava katoamistapaus. Tammikuussa nuori opiskelijanainen Elisa Lam majoittui Los Angelesissa Cecil-hotellissa. Hän matkusti yksin, ja majoittui hotelliin jaettuun huoneeseen. Hänen huonetoverinsa kuitenkin valittivat hotellin henkilökunnalle naisen oudosta käytöksestä, ja hänet siirrettiin omaan huoneeseensa, josta hänen oli tarkoitus lähteä tammikuun viimeisenä päivänä.

Elisa otti yhteyttä vanhempiinsa jokaisena matkustuspäivänään, kunnes koitti tammikuun viimeinen. Hänen vanhempansa huolestuivat aktiivisesti yhteyttä pitävän tyttärensä katoamisesta, ja ottivat yhteyttä Los Angelesin poliisiin. Vanhemmat myös matkustivat paikan päälle auttamaan tyttärensä etsinnöissä. Selvisi, että Elisaa ei katoamispäivänään ollut nähnyt moni, mutta läheisessä kirjakaupassa hän oli asioinut. Hän oli käynyt ostamassa tuliaisia perheelleen ja pohtinut myyjän kanssa olisivatko jotkut teokset liian raskaita kantaa mukana matkustellessa. Myyjän kertoman mukaan Elisa oli käyttäytynyt ystävällisesti ja eloisasti.

Poliisien koirayksikkö kiersi hotellissa kattoa myöten, mutta koirat eivät onnistuneet löytämään Elisaa. Kaikkia huoneita ei kuitenkaan tutkittu, sillä poliiseilla ei tuossa vaiheessa ollut syytä epäillä rikosta. Elisa Lam oli kadonnut kuin tuhkana tuuleen.

Elisa Lamin katoamisen jälkeen Cecil-hotellin vieraat alkoivat valittaa huonosta vedenpaineesta, pahanmakuisesta ja -värisestä vedestä sekä veden epämiellyttävästä hajusta. 19. helmikuuta Elisa löytyi. Hänen ruumiinsa oli turvonnut ja mädäntynyt hotellin katolla olevassa vesitankissa. Tankista vesi tuli käyttöön hotellin huoneisiin, ravintolaan ja kahvilaan.

Cecil-hotelli ei ole enää toiminnassa vaan yksityinen omistaja kunnostaa tuota historiallisesti arvokasta, varjeltua kohdetta. Hotellin maine "elää" kuitenkin edelleen tarinoissa ja huhuissa. Se tunnetaan myös kirottuna hotellina tai kauhuhotellina, sillä siellä on ajan havinoissa moni siirtynyt tästä maailmasta tuonelaan. Osa tapauksista on ollut murhia, osa itsemurhia, mutta tuskaa ja levottomuutta hotellin seinät ovat sulkeneet sisälleen poikkeuksellisen paljon.

Myös Elisa Lamin kuolemaan liittyy vahvasti hotellin "riivattu" ilmapiiri. Nimittäin poliisi julkaisi ennen ruumiin löytymistä hotellin hissin turvakameranauhan, jossa Elisa näkyi katoamispäivänään. Hän käyttäytyy hermostuneesti, kuin joku, tai jokin, jahtaisi häntä. Hän painelee hätääntyneen oloisena, jopa peloissaan hissin nappeja, käy välillä hissin ulkopuolella ja tulee takaisin, näyttää jopa yrittävän piiloutua hissin seinämän taakse. Hän myös astuu välillä käytävälle, huitoo käsillään ja näyttää keskustelevan jonkun kanssa. Koko episodin aikana hissin ovet pysyvät apposeen ammollaan, täysin liikkumatta. Jokin riivaa Elisaa tuolloin, eikä se todellakaan ole vain epäkuntoinen hissi. Valvontakameran nauhoitusten julkaisun jälkeen epäiltiin, että Elisa olisi käyttänyt huumeita tai, koska sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, olisi hän voinut olla jonkinasteisessa psykoosissa videolla.

Videosta tekee jollain tapaa kylmäävän kammottavan se seikka, että hissi on kuin omaan aikaansa jämähtänyt, Elisan käyttäytyessä pelottavasti sen läheisyydessä. Kun Elisa lähtee pois, alkavat hissin ovet toimia, sulkeutuen ja avautuen tyhjään tilaan, yhä uudelleen ja uudelleen. Kuin se olisi ollut staattisessa toimimattomuuden tilassa, ja Elisan lähtö olisi rikkonut staattisuuden pysähtyneen verkon. Kuin tilassa olisi ollut läsnä jotain selittämätöntä energiaa, jonka ei ehkä siellä kuuluisi olla.

Alla turvakameran pätkä. Ei kaikista herkimmille!

Nauhan jälkeen julkaistiin myös teoria eräästä Japanissa ja Koreassa suositusta paranormaalista hissipelistä, jonka mukaan hissin nappuloita painamalla pääsee toiseen ulottuvuuteen, jossa on täysin yksin. Mysteerisessä pelissä hissin nappuloita pitää painaa tietyssä järjestyksessä ja seilata kerrosten väliä, kunnes lopulta hissiin astuu tuntematon nainen. Nainen on "paha henki", joka yrittää varastaa hississä matkustavan sielun, joten häntä ei saa huomioida mitenkään. Kerrotaan myös, että toisesta ulottuvuudesta palaavat käyttäytyvät hetken sekavasti. Olisiko Elisa pelannut kuolettavaa hissipeliä? Näin moni uskoo.

Elisan ruumiinavauksessa paljastui, että hänen veressään ei ollut jäämiä huumeista, ainoastaan hänen käyttämästään lääkityksestä. Ruumis löytyi vesitankista hotellin katolta, jonne ei ollut helppo päästä. Elisan ruumis löydettiin altaasta pahasti turvonneena ja alastomana, vedestä löytyivät myös naisen vaatteet. Kuoleman syyksi patologit ilmoittivat hukkumisen. Merkkejä fyysisestä väkivallasta ei löytynyt. Elisa Lam oli jotenkin onnistunut kiipeämään hotellin suljettuun vesitankkiin, ja hukkunut.

Elisa Lamin kuolema aiheuttaa edelleen tänäkin päivänä päänvaivaa sitä pohtiville. Vaikka näyttääkin ehkä selvältä Elisan hukkuneen tai hukuttautuneen psykoosin vallassa, jättää tuo kaikista järkevinkin teoria valtavia aukkoja jälkeensä. Ensinnäkin hotellin katolle pääsi aiheuttamatta hälytyksiä vain paloportaiden kautta, mutta sitä ei tietänyt moni. Ovet ja kulkutiet katolle olivat lukittuja. Toisekseen vesitankin luukku oli korkealla, hotellin työntekijätkin käyttivät erillisiä tikapuita päästäkseen tarkastamaan vettä. Elisan ruumiin löytöpäivänä katolla ei ollut mitään, joka viittaisi Elisan käyttäneen jotain apukeinoja tankkiin päästäkseen. Mikäli Elisa olisi päässyt tankin luukulle, olisi hänen täytynyt käyttää massiivista voimaa saadakseen tankin raskas luukku auki - ja kiinni perässään. Tämä kaikki vaikuttaa melko systemaattiselta toiminnalta psykoosissa hukkuneen naisen teoiksi.

Paitsi jos...

Elisa ei kärsinytkään psykoosista. Oliko hänen perässään joku? Eikö hänen kuolemansa ollutkaan vahinko tai itseaiheutettu?

Ja vielä kammottavampana vaihtoehtona: entä jos jokin yliluonnollinen voima todella vainosi häntä tuolla hotellissa? Vainosi hänet suoraan kuoleman kylmään ja kosteaan syleilyyn.

Teoriat Elisan kuolemasta tulevat vellomaan niin kauan kun ihmisiä on, ellei joku keksi todellista syytä ennen sitä. Kannattajia löytyy niin itsemurhaan, murhaan, vahinkoon, yliluonnollisiin voimiin kuin jopa palkkamurhaan. Mitä tahansa tapahtuikin, liittyy kuolemaan kysymyksiä, joihin emme koskaan saa vastausta.

Tieto siitä mitä todella tapahtui, painui vesitankin pohjaan Elisan kanssa. Hotellin levottomat sielut saivat jälleen yhden uuden onnettoman seuraansa, hylättyjen henkien hautausmaalle. Ehkäpä se oli niiden tavoite alun alkaenkin.

The more the merrier...

Juhannustaikaa

Ilta-Sanomien viihdearkusta osui silmiini mielenkiintoinen artikkeli juhannuksen ajan kummitustarinoista. Artikkelissa kerrotaan, että juhannusta on tyypillisesti pidetty Suomessa aikana, jolloin henget liikkuvat. Tänä keskikesän juhlana, jolloin pitkät päivät alkavat kääntyä kohti syksyn pimeneviä iltoja, on myös tehty kaikenlaisia taikoja. Myös kummitustarinoita on kerrottu ja kerrotaan, kun ihmiset kokoontuvat viettämään aikaa yhdessä mökkien hämärtyville pihoille, juhannuskokon hiipuvaan loisteeseen.

Kuten jo aikaisemmin kerroin blogitekstissäni Bloody Maryn legendasta, on etenkin nuorilla naisilla ollut tapana tehdä taikoja saadakseen etukäteen kurkkauksen tulevasta aviomiehestään. Myös Ilta-Sanomien artikkelin mukaan aina ei näitä nuoria naisia heijastuksesta takaisin katsonutkaan komea miekkonen, vaan toisinaan itse kuolema. Se tarkoitti, ettei kyseinen nuori nainen ehtisi naimisiin ennen kuin kuolema kävisi hänet korjaamassa pois elävien kirjoista.

Wikipediassa juhannustaioista kerrotaan, että ne ovat liittyneet ennen kaikkea lempeen, naimaonneen ja tulevaisuuteen. Sen mukaan juhannusta on pidetty ennen kaikkea hedelmällisyyden juhlana. Wikipedian sivuilla onkin melkoinen lista taikoja, joiden avulla voi päästä tekemään ennakkokatsauksen tulevaisuuden rakkaastaan.

Ilta-Sanomien artikkelin mukaan juhannuksena vaeltaisivat ennen kaikkea onnettoman rakkautensa vuoksi menehtyneiden neitojen henget. En aikaisemmin ollut kuullut tästä, enkä myöskään siitä, että Suomessa on uskottu juhannuksena henkien olevan liikkeellä. Uskoisin, että juhannuksen aikaisten henkien vaeltaminen on jäänyt lemmentaikojen varjoon, sillä kuulostaa jotenkin loogisemmalta, että tämä vehreä, yltäkylläinen kesäjuhla on juhlinut ennen kaikkea hedelmällisyyttä. Juhannuksesta on alkanut kausi, jolloin sadot alkavat kypsyä, taikoja on luultavasti tehty myös tuottamaan paremmat sadot syksyn korjuuseen. Syksyllä, ja etenkin pyhäinpäivän aikoihin, on uskottu kuolleiden nousevan häiritsemään eläviä, sillä luonnon kuihtuminen talvea varten on luonut suurta symboliikkaa myös tälle.

Artikkelissa kerrottiin kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen kummitustarina näin juhannuksen ratoksi. Siinä torpan seinän takaa kuului askeleita ja koputuksia, vaikka siellä ei tiedettävästi ketään voinut olla. Seinän takaa paljastui salahuone, josta löytyi talon entisen isännän luuranko. Koputukset lakkasivat, kun luuranko saatiin siunatuksi haudan lepoon. Isäntä oli surmattu salahuoneeseen, kun hänelle oli tullut riitaa varakkaita matkaajia ryöstäneiden maantierosvojen, rikoskumppaneidensa, kanssa.

Mieleeni palasivat muistot lapsuudenkotini läheisestä kummitustalosta, jossa koputukset ulko-oveen saivat minut karttelemaan taloa joksikin ajaksi. Tuossa tekstissäni sanoin meneväni koputtamaan uudelleen ulko-oveen, mutta en ole saanut siihen tarpeeksi rohkeutta. Kummitustalo seisoi pitkään paikallaan omassa iättömässä ikuisuudessaan seisahtuneena, kunnes kerran kuljettuani sen ohi järkytyin - ikkunat oli lyöty säpäleiksi, ja sisällä olleita tavaroita oli heitelty pitkin takkuista pihamaata. Äitini kertoi, että jotkut nuoret olivat kuuleman mukaan riehuneet siellä. Rikkonaiset ikkunat ammottivat talon ja sen sisällä värjyvien salaisuuksien synkkään pimeyteen, kunnes niiden päälle lyötiin puiset levyt. Ovet lyötiin kiinni laudoilla.

Mitä niihin nuorukaisiin tulee, en tiedä heistä muuta kuin sen, että ainakin yksi päätyi narun jatkoksi. Ehkä syynä karu, ongelmallinen elämä, päihteitä, väkivaltainen lapsuus, uskon puute parempaan...

Tai...

Ehkäpä nuo nuoret eivät tienneet mihin sekaantuivat tuona yönä, kun tuhosivat talon, jonka emäntä ei halunnut tulla häirityksi.

Ja jokin seurasi heitä kotiin.

Pitäisikö minun olla peloissani?

Kotini yliluonnolliset selittämättömyydet ovat tuntuneet rauhoittuvan vuosien varrella. Osittain se varmaan johtuu siitä, että etenkin yöaikaan tapahtuvat selittämättömyydet sälytän tottuneesti kissani syyksi, sillä vaihtoehdot saisivat toivoni sikeästä unesta lipumaan liian kauas ulottuvistani. Samalla, kun kissani saa syytteet kolahduksista yläkerrasta, tömähdyksistä portaissa ja ovenkahvojen narahduksista, nukkuu se monesti sikeänä tai tapahtumia seuraten. Kuitenkin se, että olen kieltänyt tapahtumien johtuvan muusta, on saanut ne selkeästi vähenemään. Olen ollut liian pelokas. Ja samalla tiedostamattani sulkenut kotioloissani kuudetta aistiani.

Paranormaaleista tosielämän tapahtumista ja tarinoista blogia kirjoittavana ihmisenä, minun pitäisi tietää paremmin. Minun pitäisi olla rohkeampi. Jossain vaiheessa silti jänis pääsi loikkaamaan lahkeisiini. Hetken aikaa painoin villaisella vaatehuoneemme, jossa valot elävät omaa elämäänsä, työhuoneemme, josta kuuluu selittämättömiä kolahduksia sekä monet muut eriskummalliset selittämättömyydet kotonani. Toisaalta rauha, jonka olkaa kohauttamalla sain, oli tervetullutta vaihtelua, mutta se ei kestänyt. Ja omassa hieman masokistisessa mielessäni olen siitä kiitollinen, täällähän alkoi melkein olla jo pitkästyttävää.

Tapahtuma, joka havahdutti minut jälleen maailmaani, jossa kuolleet eivät ole kaukana, kävi muutama viikko sitten. Olin sitä aikaisemmin kiinnittänyt huomiota vaatehuoneemme syttyviin valoihin, jotka esimerkiksi olivat aina öisin päällä käydessäni vessassa. Eräänä yönä nähdessäni valojen olevan pimeinä, sanoin huvittuneena ääneen "jaahas, taidanpa olla yksin tämän yön". Samassa valot syttyivät. Hymyni hyytyi.

Seuraavana päivänä olin yksin kotona, valmistautumassa lenkille koirani kanssa. Kissa norkui jaloissani alakerrassa. Kävellessäni yläkertaan johtavien portaiden ohi, kuulin keittiöstä keraamisen kolahduksen. Kuin kaksi lautasta lyötäisiin yhteen melko voimakkaasti. Pysähdyin kuulostelemaan, mutta muistin vain hetki sitten avanneeni tiskikoneen. Joku lautanen oli luultavasti ollut vain pois paikaltaan, tipahtaen koloonsa osuen voimakkaasti vierustoveriinsa.

Naurahdin, sillä edellisen yön valotempauksen jälkeen olin jälleen avannut mieleni asioille, joita ei välttämättä voi täysin järjellä selittää. Tämä kuitenkin oli selitettävissä. Kunnes yhtäkkiä sama ääni kuului uudelleen, yhtä voimakkaana kolahduksena. Jostain syystä aloin pohtia, mitä tekisin mikäli olisin kauhuelokuvassa. Ajatuksesta huvittuneena kysyin yläkertaan:

"Tarkoittaako tämä, että paranormaalit tapahtumat ovat taas alkaneet täällä?"

Keraaminen, voimakas kolahdus.

Olin hetken hiljaa. Sattumalla on kiero huumorintaju.

"Tarkoittaako tämä, etten ole yksin?"

Kello nakutti seinässä.

Tik tak. Tik Tak. Tik...

Kolahdus keittiöstä.

Lähdin päivänvalosta rohkaistuneena harppomaan yläkertaan, jossa viime syksynä oli kutsumaton vieras. Astelin suoraan avoimen tiskikoneen luo ilman epäilystäkään, että ääni oli tullut siitä. Katsoin puhtaana kiiltäviä astioita, mutta mikään ei ollut erikoisen sekaisin tai pois paikaltaan. Alatasolla oli keraamisia kulhoja ja lautasia. Kolauttelin niitä yhteen saadakseni saman äänen, ja hetken päästä kahden suuren puurokulhon yhteen kolahdus synnytti tismalleen samanlaisen kolahduksen, jonka olin jo kuullut kolme kertaa. Kulhot olivat siististi  ja tukevasti omilla paikoillaan, sain äänen kuulumaan vain käyttäessäni hiukan voimaa.

Jännittyneenä odotin hetken yläkerrassa jotain muuta tapahtuvaksi. Niin ei käynyt, joten aloin tehdä lähtöä uudelleen. Kävelin portaat alas, ja päästyäni viimeiselle askelmalle, sama, kova kolahdus kajahti alakertaan.

Kerran tai kaksi, helposti. Kolmas kerta jo kysymysmerkki, mutta että neljä kertaa? Sama, vieläpä voimakas kolahdus astioista neljä kertaa, vielä senkin jälkeen kun kävin itse niitä kolistelemassa? Outoa.

Jälleen pohdin mitä tekisin kauhuelokuvassa, ja vieläkin pelottomana, pienen virneen kanssa kysyin hiljaa kohti yläkertaa:

"Pitäisikö minun olla peloissani?"

Tik tak. Tik tak. Tik tak.

Kovensin ääntäni hieman, ja kysyin saman kysymyksen uudelleen.

Tik tak. Tik tak. Tik tak.

Mielessäni näin kauhuelokuvan, jossa henkilö kysyy vielä kolmannen kerran kovaa huutaen saman asian, ja vastaus tulee takaisin paljon kovempaa, ehkä jopa jollain karmivalla tavalla.

Tuo mielessäni hyppäsi jänis jälleen lahkeisiini, ja peräännyin välittömästi. Virne oli hiipunut pois jo hetki sitten, mutta aloin hyräillä kovaan ääneen, jotta en vahingossakaan kuulisi, mikäli vastaus olisi myöntävä.

Lähdin lenkille ajatuksissani.

Eriskummallista ja outoa, todella.

Vielä vähän matkaa kuljettuani, nousi toinen kysymys mieleeni.

Entä jos viimeisen kysymykseni kohdalla kolahdus ei olisi ollutkaan myöntävä vastaus. Mitäpä jos sain jo sellaisen?

Sitä kun sanotaan, että hiljaisuus on myöntymisen merkki...

Hukkunut Doreen

Joki oli hänelle tuttu. Hän oli peseytynyt ja uinut siinä sadat kerrat aikaisemminkin. Aurinko paistoi korkealla, päivä oli lämmin.

Saapuessaan rannalle, kylmyys kiertyi hänen ympärilleen ja sitoi hänet paikoilleen hetkeksi. Oli helle, mutta hänen ihonsa oli kananlihalla. Puistattava väristys vaelsi hänen selkärankaansa ylös niskaan saakka, ja sai hänet pudistamaan päätään ja ravistamaan käsiään.

Kuvittelen, hän ajatteli ja riisuutui laskeakseen jalkansa vilvoittavaan veteen.

Veden pinta väreili ja hän katsoi hetken sen rauhallisella pinnalla lenteleviä hyönteisiä. Ympäristö oli oudon hiljainen, edes linnut eivät laulaneet. Hänen mieleensä muistui tarina, jonka hänen ystävänsä oli hänelle kesäillan pimeydessä kuiskuttanut. Tarinan mukaan tuon joen syvimmässä pohjassa piili jokin olento, hirviö, jonka piti aika ajoin nousta pinnalle saalistaakseen uimarin sielun mukaansa syövereihin. Eräs hänen ystävistään oli kertonut nähneensä luurankomaiset kasvot pinnan alla, syvyyksissä.

Hän ravisti jälleen päätään ja työnsi kauhutarinan mielestään. Sitä se vain oli, tarina. Ja nyt hänen oli peseydyttävä. Hän oli uinut täällä satoja kertoja aikaisemminkin, mikään ei ollut muuttunut.

Veden syleily hänen ympärillään rauhoitti hänen levottoman mielensä. Tuttu ja turvallinen paikka. Hän ui hiukan pidemmälle kuin normaalisti, vain todistaakseen omalle mielelleen, että oli rohkeampi kuin todella olikaan. Uskalsi uhmata vaaraa.

Hän kellui pinnan päällä omissa maailmoissaan, eikä huomannut maailman ympärillään muuttuvan kuolettavan hiljaiseksi. Hyönteisten surinakin oli kaikonnut. Veden syvyyksissä, kaukana pinnan alla oli liikettä.

Yhtäkkiä hän tunsi jalassaan nykäisyn. Hän kirkaisi ja nosti päänsä pinnan yläpuolelle nähdäkseen ympärilleen. Vedenpinta oli edelleen rauhallinen, mutta jokin oli toisin. Rannalla hänet vallanneet kylmät väreet palasivat taas, voimakkaampina kuin koskaan aikaisemmin. Hän otti muutaman uimavedon rantaa kohti, ensin rauhallisemmin, sitten nopeammin, sovittaen vedot kiihtyvään sydämen sykkeeseensä.

Lähellä rantaa hän tunsi taas kovan, kylmän kosketuksen nilkkansa ympärillä. Hän avasi suun huutaakseen, mutta jokin nykäisi hänet pinnan alle ja suu täyttyi vedellä.

Veden pinta roiskui ja lainehti, kunnes tuli aivan hiljaista. Ja hitaasti, varovaisesti ilma täyttyi taas hyönteisten surinasta ja lintujen laulusta.

13-vuotiaan Doreen O'Sullivanin ruumis löydettiin Lockyer Creek -nimisen joen vesistä. Hän oli hukkunut.

Yllä oleva kuvaus on kuvitteellinen, mutta vuonna 1915 kyseiseen jokeen todella hukkui 13-vuotias tyttö Doreen O'Sullivan. Tyttö oli mennyt peseytymään joen pahamaineiselle paikalle, joka tunnetaan nimellä Murphy's Hole. Murphy's Hole on hieman yli kuusi metriä (20 jalkaa) syvä kohta joessa. Onnettomuus uutisoitiin paikallisessa lehdessä 22. marraskuuta vuonna 1915 (The Brisbane Courier, Trove - National Library of Australia). Doreenin ruumista ei löydetty etsinnöistä huolimatta tuntiin hukkumisen tapahduttua.

Hukkuminen olisi kamala tapa menehtyä. Ensin koittaa pidätellä henkeään, mutta aivojen vaatiessa happea olisi lopulta vedettävä henkeä. Sen sijaan että keuhkot täyttyisivät raikkaasta ilmasta, tulvisi niihin nestettä, täyttäen jokaisen sopukan ja ontelon, kunnes ei enää tuntisi mitään. Mutta pelkästään hukkuminen ei tarkoita paranormaalia toimintaa tai tapahtumaa, eivätkä edes villit spekulaatiot hukkumissyistä. Doreen O'Sullivanin hukkumisesta mielenkiintoisen tekee seikka, joka tapahtui sata vuotta hukkumisen jälkeen.

Kim Davison ja Jessie Lu olivat kolmen lapsen kanssa uimassa Murphy's Holella vuonna 2015 marraskuussa, tismalleen sata vuotta Doreenin hukkumisen jälkeen, ja valokuvaan, joka heistä otettiin ilmestyi neljäskin lapsi, häilymään pinnan tuntumaan (valokuva löytyy aikaisemman linkin takana olevasta Daily Mailin artikkelista). Kim kertoo myös, että hänen tyttärensä jalkaan tartuttiin vedessä ainakin kahdesti, ja tunnelma oli jollain tapaa erikoinen joen tuntumassa.

Onko Doreen O'Sullivan edelleen läsnä hukkumispaikallaan? Yrittääkö hän vetää itselleen lapsia leikkiseuraksi joen synkän pohjan ikuisuuteen? Entä miksi hän hukkui, mitä tapahtui tuona marraskuisena päivänä?

Vielä erikoisemmaksi hukkuneen Doreenin tarinan tekee se, että neljän vuoden kuluttua marraskuussa 1919 myös Sydneyssä hukkuu Doreen O'Sullivan -niminen tyttö. Tyttö oli the Sydney Morning Heraldin mukaan hukkuessaan myös 12/13 -vuotias. Sydneyssä hukkuneen Doreenin ruumis löydettiin vasta seuraavana aamuna naaraamalla.

Teorioita on. Erään lähteen mukaan kyseessä on sarjamurhaaja, toisen mukaan jotain yliluonnollista, kolmas uskoo tähtiin kirjoitettuihin virheisiin ja neljäs huonoon tuuriin. Jotain Lockyer Creekissä kuitenkin on, ja voisi hyvin olla, että siellä virkistäytyminen jäisi viimeiseksi. Se yksi kesäinen päivä Verivalkaman lähettyvillä olevassa järvessä säikäytti minut pahanpäiväisesti veden alle nykivien kuolleiden suhteen. Puhumattakaan kaikista niistä salaisuuksista, joita veden hiljaisen pinnan alla makaa, odottaen oikeaa hetkeä, odottaen jonkun onnettoman sielun liittyvän seuraansa...

Kesä on juuri alkamaisillaan. Uskallatko sinä pulahtaa veteen, johon tiedät jonkun hukkuneen?

Se kosketus jalassasi ei välttämättä ollut järven pohjan kasvillisuutta.

Älä anna sen viedä sinua.

Wetterhoffin kummituskaappi

Hämeenlinnassa sijaitsee viehättävä vanhanaikaistyylinen kahvila, johon suunnistin taannoin lomallani. Satuin nimittäin kuulemaan kyseisessä kaupungissa asustavilta tuttaviltani, että Café Bar Hoffissa on kertoman mukaan kummituskaappi. Päätin käydä itsekin kaappia katsomassa, ja kuulostelemassa tunnelmaa sen lähettyvillä. Mielessäni poltteli saada kuulla työntekijöiltä kaappiin liittyvä kummitusjuttu, vielä mahtavampaa olisi todistaa itse jotain selittämätöntä tapahtumaa. Olen kerran aikaisemminkin törmännyt kahvilaan sijoitettuun kaappiin, jonka ympärillä velloo yliluonnollisia tarinoita. Tietenkin halusin kohdata tämän toisenkin, katsoa vetääkö sen tarina vertoja ensimmäiselle kohtaamalleni kummituskaapille.

Fredrika Sofia Wetterhoff, kahvilassa oleva kuva

Café Bar Hoffin kummituskaappi on todellakin ainutlaatuinen. Sen valmisti itse Fredrika Sofia Wetterhoff vuonna 1884 Tukholmassa, opiskellessaan tuolloin teknillisessä opistossa. Kaappi on yksityiskohtainen ja kaunis. Kun kahvilassa saapuu huoneeseen, jossa se on, ei voi olla kohtaamatta sen jylhää, mutta salaperäistä, olemusta. Fredrika Wetterhoffin voisi sanoa olleen aikaansa edellä, sillä hän perusti Hämeenlinnaan työkoulun, joka tarjosi tytöille käsityöalan koulutusta. Ensimmäisen kokeiluvuoden ajan koulussa opiskeltiin kudontaa, mutta lopulta myös alan opettajattaria koulutettiin siellä. Koulussa opiskeleville tytöille annettiin myös Fredrikan tärkeänä pitämää esteettistä kasvatusta, eli ns. "hyvän maun kehittämistä". Kaikki naisille suunnattu koulutus tuohon aikaan oli erinomainen lähtökohta tasa-arvoistumiselle, vaikka kyseinen koulutus nykyään miellettäisiinkin ehkä liian sukupuolistereotyyppiseksi. Kun Fredrika kuoli vuonna 1905, jäi hänen perustamansa koulu elämään, hänen perintönään maailmalle.

Café Bar Hoffin kummituskaappi ei ole siis mikään perinteinen kaappi. Se on matkannut paikalleen ensin Suomeen Tukholmasta, ja ollut yksityisomistuksessa, kunnes kaapin viimeisin yksityinen omistaja lahjoitti kaapin kahvilaan Wetterhoffin tiloihin. Saapuessani kahvilaan tarkkailin ensin kaappia, kuin odottaen jotain paranormaalia tapahtuvaksi hetkellä minä hyvänsä. Minun pitäisi kuitenkin tietää paremmin, sen kaltaisia asioita ei voi pyytää tapahtumaan. Kun selittämättömyyksiä ilmenee, ne tulevat hiipien, varoittamatta. Näin myös oli käynyt kahvilan työntekijälle, jolta kyselin kummituskaapista.

Hän kertoi, että kaapin ovet avautuvat itsestään. Hän on huomannut, että nämä tapahtumat sijoittuvat pääasiassa loppuviikoille tai viikonlopuille. Monesti iltaisin hänen siivotessaan kahvilaa kuuluu pahamaineisesta huoneesta se tietty narina‚ joka kertoo kaapinovien avautuneen - ja niin ne ovatkin, avoinna tyhjään huoneeseen, jossa ei todistettavasti ole ristin sielua. Voisi sanoa, että vanhat kaapit nyt vain ovat sellaisia, ne elävät omaa elämäänsä. Niiden ovet ja seinät voivat muuttaa muotoaan kosteudesta, kuivuudesta, vaikka ilmavirrasta. Ovien avautuminenhan ei yksistään tee kaapista kummituskaappia. Näin sitä ajattelee, ennen kuin kuulee, että ovet, jotka kaapissa avautuvat, ovat lukitut lasiovet. Ovet, joiden avain on kassan luona tallessa, visusti muualla kuin missä itse kaappi. Lukitut ovet eivät aukene itsestään, ja tuskinpa tuulenvireellä on tiirikkaa taskussaan.

Kahvilan työntekijä kertoi myös, että henkilö, joka luovutti kaapin kahvilan tiloihin oli nähnyt eräänä yönä unta, jossa hänelle oli ilmestynyt itse Fredrika Wetterhoff. Tämä oli sanonut haluavansa kaappiinsa kirjoja. Piakkoin sinne toimitettiin hyllyllinen vanhoja kirjoja, jotka myös sopivat sisustuksellisesti kaappiin erinomaisesti. Kummittelu ei kuitenkaan lakannut, vaikka on kuulemma ajan saatossa vähentynyt.

Tutkiskelin itsekin kaappia varovaisesti keskusteltuani kahvilan työntekijän kanssa. Alaosan ovet avautuvat helposti, ne eivät olleet lukossa, ja väliin oli työnnetty pahvinpala pitämään ne kiinni. Hellästi nykäisin myös lasiovea, valmiina murtamaan myytin.

No, myytti ei murtunut. Ovet todella olivat nasevasti lukossa. Miten lukko on saattanut antaa periksi, ellei sitä ole jokin yliluonnollinen voima ollut työntämässä? Jonkinlainen mystinen salaisuuden verho kaapin ympärillä velloo, ja ihana yliluonnollisuuden rauhattomuus täytti mieleni sen lähellä. Jäin vain paitsi itse kokemuksesta, mutta vähemmän kiehtovaa se ei kaapista ja sen tarinasta tehnyt.

Menneisyys ei ole jäänyt taakse mitä tähän kummituskaappiin tulee. Se on suljettuna lasiovien sisälle, pyrkien ulos aika ajoin.

Kerro, kerro kaappi,

ken ei tästä maailmasta poistunutkaan...