Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää

Siinä mökissä on aina ollut jotain kummallista, mutta tuolloin todella tuntui, että jokin tarkkaili meitä. Sinä päivänä lupasin, etten enää häiritse mökin pihamaan rauhaa kulkemalla sen halki, enkä ole niin uskaltanut tehdä. Tuntui, että kohtasin jotain pahaa tuolloin, enkä ole uskaltanut lähteä testaamaan onneani uudelleen.

Olen aikaisemminkin kertonut, kuinka joka kylässä on omat kummitustalonsa ja mökkinsä (lue: Kummitustalo, Kummituskämppä ja Pieni hylätty mökki). Myös nykyisen asuinpaikkani läheisyydessä on erään niityn laidalla pieni, punainen puumökki. Uudet talot valtaavat täällä alaa, mutta niitty on säilynyt koskemattomana, kuin myös sen laidalla kököttävä mökki. Joitakin vuosia sitten keksin, kuinka kivan pikku kävelyn niityllä saa tehtyä, kun oikaisee takaisin tuon punaisen mökin pihamaan kautta.

Astuin koirani kanssa mökin pihalle epäröimättä, sillä mökki on ollut hylättynä jo kauan. Sen ikkunat ovat laudattu umpeen ja ulkorakennuksen katto repsottaa romahtamispisteessä. Kukaan ei varmastikaan loukkaantuisi, jos tekisimme tästä oikoreitin takaisin.

Pihamaan tunnelma oli jollain tapaa outo, jopa aavemainen. Niityllä oli tuullut niin, että olin saanut kiskoa hupun tiukasti päälleni, mutta yhtäkkiä ilma suorastaan seisoi. Kaikkialla oli hiljaista. Pieni mökki nökötti pihan laidalla, ulkorakennuksen rännistä tippui vettä lammikkoon. Syksy oli jo pitkällä, pihalla kesän aikana kasvanut villiintynyt, hoitamaton heinikko oli luovuttanut taistelussaan, ja vaipunut keltaisena pihamaan pintaa vasten. Koirani kulki lähelläni, nuuhkien maata. Kiinnitin huomiota, että sen selkäkarvat olivat hiukan koholla, kuten aina jos se vaistoaa jotain uhkaavaa. Koirani tuntien uhkaavaa saattoi olla myös vapaana kulkevan kissan tuoksu, joten en reagoinut asiaan sen kummemmin.

Koirani lähti yhtäkkiä viereltäni, hiipi lähemmäs mökkiä kuin pätkivässä filmissä. Ensin hieman eteenpäin, pysähdys, tarkkaileva katse kohti mökkiä. Naurahdin sille, tuossa vaiheessa sen eteneminen oli vielä minusta huvittavaa. Katsoin mökkiin ja huomasin, että laudatun ikkunan raossa näkyi jotain vaaleaa, ehkä verhokangasta. Jostain syystä jännitys kohosi sisälläni ja huusin koiraani vierelleni. Jokin alkukantainen vaisto sisälläni käski minua lähtemään mökin pihalta.

Vilkaisin uudelleen laudatun ikkunan rakoon, josta ei näkynyt muuta kuin hylätyn mökin mustaa pimeyttä. Pysähdyin. Olin varma, että raossa oli ollut jotain. Huusin koiraani ponnekkaammin.

Se jolkotteli vierelleni, ja päästyään kenkieni juurelle, oksensi se rajusti aamiaisensa pihamaalle. Säikähdin, sillä koirallani ei ole tapana oksennella herkästi. Nappasin koiran kiinni ja lähdin pikaisesti jatkamaan matkaani.

Kotia kohti mennessä koirani oli jotenkin poissaolevan näköinen, apea. Uskoin sen johtuvan huonosta olosta, ja olin huolissani, sillä en tiennyt mistä yhtäkkinen oksentaminen saattoi johtua. Koirani oksensi vielä kotimatkan aikana, ja vilkuili taakseen kuin riivattu. Oksennuksen joukossa ei ollut muuta kuin aamiaisen rippeitä ja mahanesteitä. Aloin huolestua koirani voinnista. Vuosia aikaisemmin se oli kärsinyt myrkytyksestä, ja pelkäsin saavani toisinnon niistä kamalista päivistä, jolloin pelkäsin parhaan ystäväni hengen puolesta.

Lähempänä kotia koirani luikki jaloissani, ja aloin olla melko varma, että edessä on eläinlääkärireissu. Kun avasin kotioven, oli koiralla suorastaan kiire sisälle. Eteisaulaan päästyään tarkkailin sitä riisuutuessani ulkovaatteista. Sen selkäkarvat olivat jälleen pystyssä ja se tuijotti yhteen huoneen nurkkaan, hievahtamatta. Kutsuin koiraani nimeltä, lepertelin sille, mutta sen katse ei herpaantunut.

Naurahdin hermostuneesti ja töytäisin kevyesti koiraani, jonka katse oli edelleen kiinni valkoisessa nurkassa, jossa ei ollut edes varjoja. Jokin sai minut sanomaan ääneen:

"Olen pahoillani, että kuljin pihasi poikki. Lupaan, etten enää koskaan tee niin."

Ja kuin salamaniskusta koirani kääntyi ja heilautti minulle häntäänsä. Kuin sanoakseen, että kaikki oli taas hyvin. Loppupäivän se käyttäytyi jälleen täysin normaalisti ja vaikutti terveeltä, enkä ole sen koommin nähnyt sen käyttäytyvän noin.

Oliko tuon aamupäivän selittämättömät yhteensattumat vain surkeiden sattumusten sarjaa, vai olimmeko todella loukanneet jotain halkaisemalla hyytävän rauhallisen pihan ajattomuutta?

Entä jos jokin todella vahti taloa ja sen pihan rauhaa, ja se jokin päätti seurata minua kotiin rangaistakseen minua paikassa, jossa minä uskon olevani turvassa?

Mielikuvituksessani näen tyhjässä nurkassa pitkän, räsyisissä vaaleissa rievuissa seisovan köyryn hahmon, jonka hartiat ovat taittuneet eteenpäin ja selkä kaarella. Sysimustat, takkuiset hiukset roikkuvat kasvoilla peittäen kaikki kauheudet alleen. Luurankomaisen ohuet kädet ja pitkät, luisevat sormet naksuvat, kun olento nostaa kätensä, osoittaen minuun luunvalkealla sormellaan. Kosto on oleva suloinen.

Todellisuudessa nurkka oli täysin tyhjä. Kiistämättömän tyhjä. On miljoona syytä, miksi koirani saattoi käyttäytyä niin kuin teki ja miksi se oli pahoinvoiva. Mutta mitä se luuli näkevänsä nurkassa, sitä en saa koskaan tietää.

Silti tuo päivä jäi muistoihini päivänä, jolloin tein lupauksen, jota en koskaan saa rikkoa.

Enkä ole mennyt lähelle mökkiä enää sen koommin.

Murhaniemi

Bodominjärveä Murhaniemeltä

Kukapa meistä ei olisi koskaan kuullut Bodominjärven ratkaisemattomasta murhamysteeristä? Vuonna 1960 5. kesäkuuta kolme nuorta surmattiin raa'asti Bodominjärven niemellä, heidän nukkuessaan teltassa. Teltan narut katkaistiin ja hyökkääjä iski uhrejaan ensin todennäköisesti kivellä telttakankaan läpi. Kaikilla uhreilla, myös eloonjääneellä Nils Gustafssonilla, oli päänseudullaan tylpän esineen aiheuttamia iskuvammoja, mutta vain kahta oltiin puukotettu, Seppo Boismania ja Maili Björklundia. Puukotuksista huolimatta näillä kahdella todettiin kuitenkin sama kuolinsyy kuin seurueen kolmannella kuolonuhrilla, Anja Mäellä. Syyksi todettiin kallonmurtuman aiheuttama aivoruhje.

Bodominjärven surmat aiheuttivat laajan tutkinnan ja spekulaatioiden vyöryn, jonka saatteeksi yksi murhaajaepäilty hirttäytyi vankeudessa. Rikos on tänäkin päivänä ratkaisematta, mutta siitä löytyy värikäs skaala tietoa internetin syövereistä, puhumattakaan lukuisista dokumenteista, joissa tuon kohtalokkaan yön tapahtumiin pureudutaan yhä uudelleen ja uudelleen, uuden oivaltamisen toivossa. Minä en käsittele tai arvaile rikoksen taustoja nyt enempää, vaikka minulla, kuten kaikilla tapauksesta kiinnostuneilla, oma teoriani yön tapahtumista onkin. Tällä kertaa haluan jakaa kanssanne erään telttailijan omakohtaisen, yliluonnollisen kokemuksen kuuluisasta Murhaniemestä. Tämä henkilö halusi jakaa tarinansa kanssani, ja sain luvan julkaista sen blogissani.

Janne (nimi muutettu) kertoi, että Bodominjärven surmat olivat kiinnostaneet häntä aina, osittain sen vuoksi, että hän on kotoisin läheltä tapahtumapaikkaa, osittain tapauksen päälle lyödyn mysteerin leiman vuoksi. Vuonna 2010 syksyllä hän halusi kahden ystävänsä kanssa kokea Bodominjärven Murhaniemen tunnelman ja kaverukset yöpyivät samassa paikassa, jossa 50 vuotta sitten oli kolme nuorta kokenut karmean päätöksen elämälleen. He eivät halunneet yöpyä paikalla tismalleen tapahtumayönä, sillä olivat epäilleet tuon ajankohdan houkuttelevan paikalle useammankin jännitystä telttaretkiinsä kaipaavan (jossa he muuten olivat oikeassa: 50 vuotta Bodominjärven surmista; Murhapaikasta tuli kaatopaikka). Illan pimetessä kaverukset sytyttivät nuotion ja grillasivat makkaraa, joivat muutaman oluen ja keskustelivat kohtalokkaan yön käänteistä. Puolenyön aikoihin he sukelsivat telttaan nukkumaan.

Yöllä Janne säpsähti hereille, ymmärtämättä täysin syytä sille. Hän nousi istumaan makuupussissaan ja kuulosteli maailmaa teltan ympärillä. Hän oli jostain syystä täysin hereillä ja päätti käydä teltan ulkopuolella haukkaamassa raitista ilmaa ja laskemassa illalla juodut oluet ja vedet kuusen juurelle. Syksyisen kylmä ilma iski vastaan heti teltan ulkopuolella ja Janne toimitti asiansa pikaisesti päästäkseen takaisin makuupussin lämpöön. Teltalle päästyään hänet kuitenkin pysäytti outo, uikuttava ääni niemenkärjestä. Hän jähmettyi niille sijoilleen ja koetti tähystää pimeydessä kohti järvenselkää ja niemennokkaa. Silloin hän näki niemenkärjessä seisovan hahmon. Hän oli vähällä huudahtaa säikähdyksestä, mutta tarkennettuaan katseensa huomasi hän hahmon olevan selin itseensä, järvelle tuijottaen. Janne hiipi hieman lähemmäksi hahmoa ja erotti, että nuori nainen seisoi paikoillaan keho hieman vavahdellen, kuin hän itkisi voimakkaasti. Janne kysyi kovaan ääneen onko naisella kaikki hyvin, mutta tämä ei reagoinut hänen ääneensä.

Lähestyessään naista varovaisesti Janne kuuli naisen todella itkevän, nyyhkytys tuntui kuuluvan joka puolelta hänen ympäriltään, mutta hän ajatteli sen johtuvan syksyisen yön seisovasta ilmasta. Janne kysyi vielä naiselta oliko tämä kunnossa, muttei saanut vastausta. Hän kääntyi katsomaan telttaa kohti jännittyneenä, kuin varmistaakseen sen olevan vielä paikoillaan, ystäviensä olevan vielä kunnossa, mutta kun hän kääntyi kohtaamaan niemenkärjessä itkevän hahmon uudelleen, ei missään enää näkynyt ketään. Janne kompuroi taaksepäin ja pyörähti nopeasti ympäri. Niemi oli kapea, nainen ei millään olisi voinut kulkea hänen ohitseen yhtäkkiä, huomaamatta. Pelko iski Janneen ja hän syöksyi takaisin telttaan, herättäen ystävänsä, jotka luulivat Jannen koettavan vain pelotella heitä. Ystävät nauroivat Jannen "hyvälle yritykselle" ja jatkoivat uniaan.

Janne pujottautui takaisin makuupussiinsa käyden läpi kokemaansa. Hän oli edelleen liian kauhuissaan nukkuakseen, ja pohti tapoja, joilla vakuuttaa kaverit yön oudosta sattumasta aamulla. Alkuun hän kuunteli teltan ympäristöä ja sydämensä kovaa sykettä, mutta jossain vaiheessa uni vei uudelleen voiton.

Aamuyöllä Janne heräsi, kun toinen hänen ystävistään tönäisi häntä kevyesti ja kuiskasi peloissaan:

"Kuuletko tuon?"

Janne kuulosteli ja tajusin kauhuissaan, että teltan läheltä kuului risujen rasahduksia, kuin joku kävelisi telttaa ympäri. Askeleet lähenivät ja hetken kuluttua kaverukset kohtasivat toistensa kalpeat kasvot ja kauhusta laajenneet pupillit, he lukivat toistensa kasvoilta, että joku oli todella tullut seisomaan heidän telttansa viereen. Sekunnit venyivät ja tuntuivat tunneilta, Janne ei uskaltanut edes hengittää. Telttakankaalle tipahti jotain, ehkä vain pieni puusta pudonnut oksa, mutta se sai Jannen ystävän karjaisemaan. Seurueen kolmaskin jäsen heräsi hätkähtäen, ja kerättyään hetken rohkeutta kolmikko syöksyi ulos teltasta valmiina kohtaamaan ahdistelijansa - vain huomatakseen että niemi oli tyhjä, kaikkialla oli kuolemanhiljaista.

Kaverukset kiersivät niemen pariin otteeseen kivet ja oksat aseinaan, mutta he olivat ainoat paikalla. Teltan luokse palattuaan he huomasivat, että yksi teltan kannatinnaruista oli katkennut - tai katkaistu. Pelko kumppaninaan ystävät palasivat telttaansa yrittäen hermostuneesti nauraa tapahtumat pois, mutta kukaan heistä ei nukkunut enää silmällistäkään. Jannen ystävät eivät myöskään enää nauraneet, kun hän kertoi aikaisemmin yöllä tapahtuneen yliluonnollisen kokemuksensa. Aamulla vähäpuheiset ja väsyneet ystävät pakkasivat tarvikkeensa ja suuntasivat pois Murhaniemestä, aikomuksenaan olla koskaan palaamatta.

Olen itsekin käynyt katsastamassa Murhaniemen, tosin en uskaltaisi mennä sinne telttailemaan. Paikan historia nostaa ihon kananlihalle ja tunnelma niemessä on jotenkin sähköinen, jännittävä. Paikka on kaunis ja näkymä Bodominjärvelle upea, mutta sitä on mahdotonta ihailla muistamatta verta, joka niemen maaperään on vuodatettu.




Japanissa uskotaan Onryoihin, kostonhimoisiin henkiin, jotka saattavat olla sidottuja kuolinpaikkaansa. Ne ovat yleensä sellaisia yureita, henkiä, jotka ovat kuolleet jonkin voimakkaan tunteen saattelemana, esimerkiksi vihan, kateuden tai raivon, eivätkä pysty jatkamaan matkaansa eteenpäin. Onryot ovat usein sodan, luonnonkatastrofin, petoksen, murhan tai itsemurhan uhreja, jotka näyttäytyvät samanlaisena, kuin olivat kuolinhetkellään. Ne ovat kärsiviä ja kostonhimoisia, ja tahraavat kuolinpaikkansa kirouksella, joka voi tarttua kuolinpaikalla käyvään elävään kiinni ja vaikuttaa tämän elämään vielä vuosienkin päästä, jopa tuhoten sen.

Mitä tapahtui tuolla niemellä 5. kesäkuuta vuonna 1960? Onko sinne jäänyt kostonhimoinen henki odottamaan oikeaa hetkeä tai oikeaa henkilöä saapumaan paikalle, tuhotakseen tämän? Entä jos niemenkärjessä nyyhkyttävä nainen olikin runnottu ja verinen puukoniskuista, niin kuin onryo?

Varmaa on vain se, että tuona yönä kolme nuorta ihmistä saivat surmansa aivan liian varhain, ja ettei mikään maanpäällinen voima ole pystynyt syyllistä rankaisemaan.

Se ei poista sitä seikkaa, ettei murhaajalla ole/ollut silti omat demonit taisteltavanaan.