Roger that

Kuinka monesti olenkaan tänne maininnut kotonani olevasta vaatehuoneesta, jonka liiketunnistin valot syttyvät toisinaan ilman syytä, kuin niihin vaikuttaisi jokin selittämätön energia (edeltävä tekstini aiheesta: Kop, kop, kop...). Hiljattain valojen kanssa tapahtui jälleen jotain täysin uudenlaista, ja haluan jakaa sen kanssanne.

Suurin piirtein kuukausi takaperin, tapahtui systemaattisesti kotonani outoja. Jostain syystä heräsin noin viikon verran joka yö, lähes samaan aikaan yön pikkutunneilla ja tunsin tarvetta siirtyä pois makuuhuoneesta hetkeksi. Joka kerran astuessani keskelle yön synkkää pimeyttä ja suljettuani makuuhuoneen oven perässäni, välähti tutulla tavalla vaatehuoneessamme valot päälle.

Ensimmäisen kerran tämän tapahtuessa hymähdin itsekseni. Ilmiöstä on tullut tuttu, eikä sähkölaitteiden selittämättömät toimintahäiriöt tarkoita suoraan minkäänlaista merkkiä yliluonnollisesta toiminnasta. Edes edellisen kokemukseni jännittävä, jopa ahdistava, tunnelma tuoreena muistissa ei saanut jännitystä sykähtämään sisälläni. Seuraavana yönä reaktioni oli jokseenkin samanlainen, minua huvitti, että sattuma sai yön toistumaan lähes samanlaisena. Kolmantena yönä tapahtumien toistuessa, jähmetyin jo hetkeksi hämmästelemään tilanteen toistuvaa kuviota. Kuinka monta samanlaista yötä voisi enää laskea sattuman piikkiin?

Neljäntenä yönä heräsin jälleen ja lähdin kohti makuuhuoneen ovea. Painoin käteni kahvalle ja odotin hetken, oven raosta ei heijastunut valoa eli vaatehuoneen lamppu ei ollut jo valmiiksi päällä. Astuin ulos ja suljin jälleen makuuhuoneen oven. Odotin hetken, ajattelin käydä hieman ulkona hengittämässä raikasta ilmaa saadakseni paremmin unta. Liikahtaessani uudelleen, syttyivät valot jälleen vaatehuoneeseemme. Olen aikaisemminkin kertonut, ettei liiketunnistimen ole mahdollista mitenkään havaita liikettä makuuhuoneemme edessä, sillä se on syvennyksessä ja välissä on vielä seinää ja portaat yläkertaankin. Tämän lisäksi tunnistin on suunnattu vaatehuoneen perukoille, jotta se ei, ironisesti, syttyisi liian herkästi. Kissa näytti myös nukkuvan koiramme kanssa samalla sohvalla alakerrassa, kuten joka yö, eli senkään liike ei voinut aiheuttaa valojen syttymistä.

Tuona yönä terassille suuntaamisen sijasta, kävelinkin vaatehuoneeseen. Odotin hiljaa, hengittäen hyvin rauhallisesti saanko jotain tuntemuksia tilasta, mutta mitään ei tapahtunut. Joskus, kun valot siellä ovat syttyneet yllättäen, ne myös sammuvat saman tien, kun huoneeseen menee, mutta nyt ei käynyt edes niin. Pelkkä yön hiljaisuus humisi ympärilläni, naurahdin ja poistuin vaatehuoneesta.

En olisi ikinä uskonut, että tuo sama tilanne toistuisi neljänä yönä peräkkäin, ja kun niin kävi vielä viidentenäkin, minua alkoi jo hieman pelottaa. Voiko olla niin, että valot ovat välkkyneet pitkin yötä, ja tämä kaikki on vain hyvin epätodennäköistä sattumaa? Valot eivät välky pitkin päivää, eivätkä yleensä paljon iltaisin tai öisinkään, ja niinpä sattuman todennäköisyys hiipui pois mielestäni jännityksen ottaessa kontrollia. Mistä siis on kyse?

Satuin muistamaan kotonani olevat radiopuhelimet, joista toinen oli joskus mennyt itsestään päälle ja säikäytti melkein hiukset päästäni, kun siitä alkoi kuulua valkoista kohinaa ja tuntemattoman naisen ääntä. Uskoin radiopuhelimen kaapanneen jonkun muun signaalin, mutta en tietenkään voinut saada siihen varmuutta, puhelin hiljeni ja kun avasin yhteyden kysyäkseni "kuka siellä", en saanut vastausta. Nappasin toisen radiopuhelimen käteeni ja napautin sen päälle. Kävelin hiljaa ja jännittyneenä radiopuhelin kädessäni vaatehuoneeseemme, jossa liiketunnistimen sytyttämä kylmän sininen loisteputki värisi valoaan yöhön.

En ole koskaan kokeillut minkäänlaisia "välineitä", joilla voisi yrittää saada yhteyttä tuonpuoleiseen maailmaan, silmiemme ulottumattomissa oleviin energiakenttiin, mutta jostain syystä ajattelin, että mikäli jokin paranormaali voima on saanut lampun syttymään joka yö kuin merkiksi minulle, voi se voima ottaa minuun yhteyttä radiosignaalien avulla. Seisoin hetken vaatehuoneessamme puristaen tiukasti radiopuhelinta otteessani, mutta hiljaisuus oli edelleen korviahuumaava. Jännitys kipristeli vatsani pohjassa ja olin lähes varma, että hetkenä minä hyvänsä kuulen jotain.

Jonkin ajan kuluttua luovutin sydän pamppaillen. Olin ehkä jopa hieman kiitollinen siitä, etten ollut kuullut mitään, en ollut varma olisinko kuitenkaan ollut todellisuudessa tarpeeksi rohkea ja valmis kestämään sen.

Koitti kuudes yö, valot välähtivät jälleen päälle, kun seisoin makuuhuoneen ulkopuolella. Tällä kertaa katsoin suoraan kohti käytävää, johon sininen valo niin tutusti oli joka yönä valaissut avonaisesta liukuovesta. Jännitys nakersi sisälläni, ja tiesin, että tänään otan uudelleen radiopuhelimen mukaani, ja odotan vielä hetken sen jälkeen, kun järkeni on viimeisen kerran käskenyt minua poistumaan.

Saavuin vaatehuoneeseen, ihollani oli kylmiä väreitä. Uskoin sen johtuvan jännityksestä. Radiopuhelin oli hiljaa kädessäni. Vaatehuoneen lamput välähtivät sammuksiin ja uudelleen päälle, niin ne eivät olleet aikaisempina öinä tehneet. Pelko hiipi jumputtamaan takaraivooni. Odotin hetken yrittäen pysyä rauhallisena. Sitten, täysin yllättäen, vaikka siihen olinkin näennäisesti varautunut, radiopuhelin alkoi kohista kädessäni. Jokin yhteys oli muodostunut, mutta en tiedä minne. Voimakas särähdys kertoi yhteyden katkenneen ja tuijotin puhelimen näyttöä peloissani.

Otin muutaman askeleen taaksepäin vaatehuoneessa, aloin epäillä, että uskaltaisin yrittää enää kauemmin. Radiopuhelimen linja särähti taas auki, kova, valkoinen kohina täytti huoneen. Minusta kuulosti siltä, kuin kohinan taustalta kuuluisi viheltävää, kimeää ääntä. Tässä vaiheessa sykkeeni oli varmasti jo reilusti koholla, jokin sisälläni sai minut vakuuttuneeksi, että radiopuhelimesta kuuluneet äänet eivät olleet vain jokin sattumanvarainen, kaapattu radiosignaali. Yhteys katkesi jälleen, yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Hiljaisuus laskeutui ympärilleni, mutta kuulin sydämeni hakkaavan ja veren kohisevan korvissani. Jotain oli tapahtunut.

Seitsemäntenä yönä minua jännitti mennä nukkumaan, ja ennen sitä, avasin radiopuhelimen vielä vaatehuoneessamme. Olin laittanut valot päälle sinne itse huitomalla liiketunnistimen edessä kättäni (koska normaalisti se on ainoa tapa saada ne valot syttymään). Tunnelma oli kuitenkin hyvin erilainen, lämmin ja turvallinen. Yöllisten tapahtumien aikoihin, melkein aistin ilmassa sähköä, mutta sekin on kaikki saattanut olla vain unenpöpperöisen mieleni aiheuttaman jännitystilan vuoksi väärin tulkittua tunnelmaa. Joka tapauksessa tuo visiitti vaatehuoneen kautta ennen nukkumaanmenoa sai minut uinumaan kuin murmeli, koko yön halki. En herännyt kertaakaan, en siis tiedä mitä tuona yönä enää tapahtui.

Kun näiden tapahtumien jälkeen heräilin yöllä seuraavia kertoja joko raikkaan ilman toivossa tai vessahädän vuoksi, ei vaatehuoneen valot syttyneet kertaakaan koko yöllisen hereillä olo jaksoni aikana. Ja niin ei ole käynyt edelleenkään. Valot toimivat kuitenkin normaalisti, kun huoneeseen menee ja heilauttaa kädellään ne päälle.

Mikä ihme, outo ja selittämätön seikka sai vaatehuoneen valot syttymään tuon viikon ajan joka yö? Voiko todella olla, että jokin yritti ottaa minuun yhteyttä? Vai voiko sattumalla ratsastaa tämänkin asian yli?

Olen huvin vuoksi, satunnaisesti käynnistänyt radiopuhelimiakin, mutta ne ovat pysyneet hiljaa. Olen pohtinut sitä vaihtoehtoa, että hankkisin jonkin sellaisen välineen, jolla väitetysti voi saada yhteyden paranormaalin rajamaille ja niiden yli. Radiopuhelimen särinä ja taustalta kaikuva, korvia vihlova vihellys ovat tallentuneet muistiini. Jokin äänessä häiritsi minua, jopa piinasi, jonkin aikaa tapahtuman jälkeen. Kuulemassani oli jokin epätoivoinen, ehkä surumielinen sävy. Mutta mitä se tarkalleen ottaen oli?

Ainoa varma asia tapahtuneen suhteen on, että jostain radiopuhelin nappasi signaalinsa. Mutta tuliko se muutaman kilometrin kantaman sisältä omasta ulottuvuudestani? Miksei. Voihan olla, että valojen syttyminen ja viimeisen illan radiopuhelin yhteys oli kaikki vain pienen prosentin sattumakauppaa.

Mutta entä jos näin ei ollutkaan? Puntaroin usein sattuman ja tarkoituksellisuuden kanssa, mutta ehkä todella haluankin vain haastaa itseni - ja teidät - ajattelemaan: entä jos ei ole olemassa sattumia? Entä, jos kaikella tosiaan onkin tarkoitus, jokin syvempi, näkymätön merkitys?

Sanotaan, että henkiolennoille vaatii suuria ponnistuksia saada yhteys elävien maailmaan. Ehkä nämä muutaman päivän ponnistukset saivat sen taas hiljenemään useammaksi viikoksi.

Tai ehkä se sai asiansa kerrottua. Valitettavasti viesti ei vain ollut selkeä.

Kop, kop, kop...

Blogini ensimmäisenä vuonna spekuloin kotoani kuuluvien, selittämättömien äänien ja outojen tapahtumien johtuvan ehkä meillä säännöllisesti vierailevasta räyhähengestä. Kerroin uskovani niiden olemassaoloon, ja siihen, että niitä on kahta eri tyyppiä - elävien maailmaan (syystä tai toisesta) jääneiden kuolleiden ihmisten henkiä, tai epäpuhtaita henkiä, demoneja. Olen edelleen varma, että satunnaisesti tapahtuvat äänet ja ilmiöt johtuvat jostain paranormaalista energiasta, enkä sulje pois etteikö kotonani voisi olla jonkinasteinen räyhähenki, mutten usko sen olevan aggressiivinen. Ei ainakaan vielä. Mutta voiko se muuttua sellaiseksi, kun en ole reagoinut sen "toiveisiin" kaikkien näiden vuosien aikana?

Hiljattain koin kotonani jotain todella outoa. Jotain todella vaikeasti selitettävää. Jos haluaa kaivella tapahtuneelle järkevän selityksen, ei voi lähteä muulla kuin sattuma-kortilla peliin mukaan. Olen useampaan otteeseen maininnut blogissani vaatehuoneestamme, jonka liiketunnistinvalot elävät omaa elämäänsä, etenkin alkuyöstä ne syttyvät päälle kuin siellä kävisi joku. Joskus ne saattavat vain välähtää tai syttyvät, kun ajattelen etteivät ne ole vielä tänään syttyneet kertaakaan itsestään. Se on outoa, ja se on jatkunut jo vuosia (lue muutamasta aikaisemmasta kokemuksesta mm. teksteistä Alaskan aaveita, Tammikuun tapahtuma ja Yöllinen kohtaaminen).

Tämä kerta oli kuitenkin erilainen. Yö oli jo laskeutunut, ja olin menossa nukkumaan. Puolisoni oli yövuorossaan ja lemmikkini kuorsasivat omilla tahoillaan. Sammutin vessanvalot ja astuin käytävään. Yhtäkkiä öinen hämäryys välähti sinertävästä loisteputkivalosta, joka tulvi vaatehuoneestamme. Kuin liiketunnistin olisi avonaisesta ovesta  tunnistanut minut käytävältä. Olen varmasti aikaisemminkin kertonut, ettei se ole mahdollista, sillä vaatehuoneen oviaukko sijoittuu kauemmas ja "syvemmälle" asunnossamme. Liiketunnistin reagoi joskus aikanaan liikkeeseen, joka oli kohtisuorassa linjassa oviaukolta, mutta käänsimme sen osoittamaan kohti vaatehuoneen pimeää nurkkaa, jottei se suotta syttyisi joka ikisellä kerralla kun nopeasti nappaa vaikka pyyhkeen hyllyltä.

Katsoin huoneesta tulvivaa valoa, olen jotenkin niin tottunut sen olevan osa kotiani, etten tuntenut tapahtuneesta suurempaa jännitystä. Silloin liukuovi kuitenkin kolahti voimakkaasti. Säpsähdin hiukan ja rauhoitin kiihtyvään tahtiin lyövää sydäntäni sattumalla. Kävelin kohti makuuhuoneen ovea, kun aivan selkäni takaa vessanovi kolahti. Nyt minua jännitti jo jollain oudolla tavalla melko paljon, olin juuri tullut ulos siitä huoneesta. Astelin makuuhuoneeseen, mielestäni suljin oven selkäni takana ja tasasin hengitystä. Sattumaa, sattumaa, sattumaa...

Kolmas kolahdus pamahti korvani juuressa ja makuuhuoneemme ovi avautui selkäni takana itsekseen. Melkein hyppäsin ilmaan säikähdyksestä. Ovi ei avautunut rauhallisesti ja hiljaa, vaan melko voimakkaasti, kahva iski makuhuoneemme seinään. Käännyin katsomaan ja lähes rukoilin, että näkisin oven takana kissani tai koirani, vaikka tämä olisi ollut niillekin epätyypillistä käytöstä. Mutta seurassani oli vain yö ja pimeys. Ja ehkä...

Monesti valot ja mahdolliset äänet ovat rajoittuneet vaatehuoneeseemme tai sen liukuoviin, nyt ne olivat vyöryneet melkein iholleni. Ne eivät olleet enää vaatehuoneemme ilmiö, vaan jotain täysin muuta. Uutta, vahvempaa, erilaista. Kuin jokin voima olisi tullut vaatehuoneestamme ja seurannut minua makuuhuoneeseen.

Tämä yliluonnollinen, selittämätön tapahtuma on tuoreena muistissani, ja nostaa ihoni kananlihalle. Jokin energiavirta kulki asuntomme halki tuona alkuyönä. Mitä se tahtoi, mikä se oli? Haluanko todella tietää?

Tuona yönä läiskin itsekin lähes epätoivoisesti sattuma-korttia pelipöytään, jossa olin jo hävinnyt. Pokerinaamani petti viimeistään silloin, kun makuuhuoneen ovenkahva kolahti seinään.

Nyt, istuessani läppäri sylissäni yläkerrassamme teksti lähes valmiina edessäni, kuulen, kuinka alakerrassa vaatehuoneen valot napsahtavat päälle. Hiljaisuus on kammottava, äänekäs.

Minusta alkaa tuntua siltä, etten välttämättä valvo yksin.

Kop, kop, kop...

Kuka siellä?

Pitäisikö minun olla peloissani?

Kotini yliluonnolliset selittämättömyydet ovat tuntuneet rauhoittuvan vuosien varrella. Osittain se varmaan johtuu siitä, että etenkin yöaikaan tapahtuvat selittämättömyydet sälytän tottuneesti kissani syyksi, sillä vaihtoehdot saisivat toivoni sikeästä unesta lipumaan liian kauas ulottuvistani. Samalla, kun kissani saa syytteet kolahduksista yläkerrasta, tömähdyksistä portaissa ja ovenkahvojen narahduksista, nukkuu se monesti sikeänä tai tapahtumia seuraten. Kuitenkin se, että olen kieltänyt tapahtumien johtuvan muusta, on saanut ne selkeästi vähenemään. Olen ollut liian pelokas. Ja samalla tiedostamattani sulkenut kotioloissani kuudetta aistiani.

Paranormaaleista tosielämän tapahtumista ja tarinoista blogia kirjoittavana ihmisenä, minun pitäisi tietää paremmin. Minun pitäisi olla rohkeampi. Jossain vaiheessa silti jänis pääsi loikkaamaan lahkeisiini. Hetken aikaa painoin villaisella vaatehuoneemme, jossa valot elävät omaa elämäänsä, työhuoneemme, josta kuuluu selittämättömiä kolahduksia sekä monet muut eriskummalliset selittämättömyydet kotonani. Toisaalta rauha, jonka olkaa kohauttamalla sain, oli tervetullutta vaihtelua, mutta se ei kestänyt. Ja omassa hieman masokistisessa mielessäni olen siitä kiitollinen, täällähän alkoi melkein olla jo pitkästyttävää.

Tapahtuma, joka havahdutti minut jälleen maailmaani, jossa kuolleet eivät ole kaukana, kävi muutama viikko sitten. Olin sitä aikaisemmin kiinnittänyt huomiota vaatehuoneemme syttyviin valoihin, jotka esimerkiksi olivat aina öisin päällä käydessäni vessassa. Eräänä yönä nähdessäni valojen olevan pimeinä, sanoin huvittuneena ääneen "jaahas, taidanpa olla yksin tämän yön". Samassa valot syttyivät. Hymyni hyytyi.

Seuraavana päivänä olin yksin kotona, valmistautumassa lenkille koirani kanssa. Kissa norkui jaloissani alakerrassa. Kävellessäni yläkertaan johtavien portaiden ohi, kuulin keittiöstä keraamisen kolahduksen. Kuin kaksi lautasta lyötäisiin yhteen melko voimakkaasti. Pysähdyin kuulostelemaan, mutta muistin vain hetki sitten avanneeni tiskikoneen. Joku lautanen oli luultavasti ollut vain pois paikaltaan, tipahtaen koloonsa osuen voimakkaasti vierustoveriinsa.

Naurahdin, sillä edellisen yön valotempauksen jälkeen olin jälleen avannut mieleni asioille, joita ei välttämättä voi täysin järjellä selittää. Tämä kuitenkin oli selitettävissä. Kunnes yhtäkkiä sama ääni kuului uudelleen, yhtä voimakkaana kolahduksena. Jostain syystä aloin pohtia, mitä tekisin mikäli olisin kauhuelokuvassa. Ajatuksesta huvittuneena kysyin yläkertaan:

"Tarkoittaako tämä, että paranormaalit tapahtumat ovat taas alkaneet täällä?"

Keraaminen, voimakas kolahdus.

Olin hetken hiljaa. Sattumalla on kiero huumorintaju.

"Tarkoittaako tämä, etten ole yksin?"

Kello nakutti seinässä.

Tik tak. Tik Tak. Tik...

Kolahdus keittiöstä.

Lähdin päivänvalosta rohkaistuneena harppomaan yläkertaan, jossa viime syksynä oli kutsumaton vieras. Astelin suoraan avoimen tiskikoneen luo ilman epäilystäkään, että ääni oli tullut siitä. Katsoin puhtaana kiiltäviä astioita, mutta mikään ei ollut erikoisen sekaisin tai pois paikaltaan. Alatasolla oli keraamisia kulhoja ja lautasia. Kolauttelin niitä yhteen saadakseni saman äänen, ja hetken päästä kahden suuren puurokulhon yhteen kolahdus synnytti tismalleen samanlaisen kolahduksen, jonka olin jo kuullut kolme kertaa. Kulhot olivat siististi  ja tukevasti omilla paikoillaan, sain äänen kuulumaan vain käyttäessäni hiukan voimaa.

Jännittyneenä odotin hetken yläkerrassa jotain muuta tapahtuvaksi. Niin ei käynyt, joten aloin tehdä lähtöä uudelleen. Kävelin portaat alas, ja päästyäni viimeiselle askelmalle, sama, kova kolahdus kajahti alakertaan.

Kerran tai kaksi, helposti. Kolmas kerta jo kysymysmerkki, mutta että neljä kertaa? Sama, vieläpä voimakas kolahdus astioista neljä kertaa, vielä senkin jälkeen kun kävin itse niitä kolistelemassa? Outoa.

Jälleen pohdin mitä tekisin kauhuelokuvassa, ja vieläkin pelottomana, pienen virneen kanssa kysyin hiljaa kohti yläkertaa:

"Pitäisikö minun olla peloissani?"

Tik tak. Tik tak. Tik tak.

Kovensin ääntäni hieman, ja kysyin saman kysymyksen uudelleen.

Tik tak. Tik tak. Tik tak.

Mielessäni näin kauhuelokuvan, jossa henkilö kysyy vielä kolmannen kerran kovaa huutaen saman asian, ja vastaus tulee takaisin paljon kovempaa, ehkä jopa jollain karmivalla tavalla.

Tuo mielessäni hyppäsi jänis jälleen lahkeisiini, ja peräännyin välittömästi. Virne oli hiipunut pois jo hetki sitten, mutta aloin hyräillä kovaan ääneen, jotta en vahingossakaan kuulisi, mikäli vastaus olisi myöntävä.

Lähdin lenkille ajatuksissani.

Eriskummallista ja outoa, todella.

Vielä vähän matkaa kuljettuani, nousi toinen kysymys mieleeni.

Entä jos viimeisen kysymykseni kohdalla kolahdus ei olisi ollutkaan myöntävä vastaus. Mitäpä jos sain jo sellaisen?

Sitä kun sanotaan, että hiljaisuus on myöntymisen merkki...

Tammikuun tapahtuma

Viime viikolla pari outoa tapahtumaa saivat jälleen kylmät väreet selkääni. Vaatehuoneemme, josta olen aikaisemmin maininnut (viimeisimmän kerran mm. blogitekstissäni Alaskan aaveita), liiketunnistimien valot pamahtivat päälle ollessani huoneen vieressä. Peiliovi huoneeseen oli auki, mutta olemme suunnanneet liiketunnistimen yhteen huoneen kaukaisempaan peränurkkaan, jotta valot eivät syttyisi aina astuessamme huoneeseen. Yleensä tunnistimen edessä joutuu vielä huitomaan kättä mikäli haluaa valoa huoneeseen, herkkä se laite ei missään nimessä ole.

Kun nuo valot viime viikolla jälleen kerran ilman selitystä räpsähtivät päälle, tarkastin automaattisesti lemmikkieni sijainnit, mutta niistä kumpikaan ei ollut lähimaillakaan. Ilmiö jaksaa kummastuttaa minua joka kerran, niinpä sain sanotuksi ääneen "Mitä...", kun valot sammuivat yhtä salamannopeasti ja yhtäkkisesti kuin olivat syttyneetkin. Nyt ne olivat päällä vain kymmenisen sekuntia, vaikka niiden aikaohjauksen mukaan niiden pitäisi olla sytyttyään päällä useita minuutteja.

Tunsin jännityksen nostavan päätään, olin jälleen kerran todistamassa selittämättömyyttä omassa kodissani. Koetin järkeillä kyseessä olevan virtapiikin lähinnä sen vuoksi, että sydämeni alkoi hakata hitusen lujempaa. Silloin samaisesta huoneesta kuului voimakas pamahdus, kuin joku olisi lyönyt seinää nyrkillään. Hätkähdin ja astuin vaistomaisesti taaksepäin. Koiramme jolkotti vierelleni ja tuijotti vaatehuoneen pimeyteen kallistaen päätään. Sekin oli sitä mieltä, että ääni oli kuulunut sieltä, kenties se vielä näki jotain mitä itse en pystynyt ihmisen vaistoillani näkemään. Keräsin hetken rohkeutta ja astuin sitten pimeään huoneeseen, heilutin kättäni liiketunnistimen alla ja se napsautti valot päälle huoneeseen. Kaikki oli niin kuin ennenkin, vaikka silti ei kuitenkaan. Peräännyin huoneesta ja valmistauduin menemään nukkumaan.

Myöhemmin kiinnitin huomiota kissaamme, joka makasi vuoteemme päällä katse kiertäen makuuhuoneemme katonrajoja. Ajattelin sen seuraavan jonkin yöperhosen lentoa, mutta sen tiivis tuijotus sai minut epäilemään. Menin kissan luokse, jonka katse siirtyi makuuhuoneen toisesta ylänurkasta toiseen. Mieleni pohjalle muistui tarina, jonka jaoin kanssanne blogitekstissäni Paranormaalia matkailua: Britannian kummitushotelleja, siihenkin liittyi inhottavalla tavalla katonrajan nurkkaukset. Käännyin katsomaan kattoa ja yritin hahmottaa siellä jotain, edes pienen pientä hyönteistä, mutta katto hohkasi valkoisena ja tyhjänä. Käänsin katseeni takaisin kissaani, joka tuijottikin nyt suoraan hieman selkäni taakse. Yhtäkkiä sen pupillit laajenivat. Käännähdin välittömästi katsomaan taakseni, mutta en nähnyt siellä mitään. Kissa luikahti pois sängyltä jonkin säikäyttämänä ja juoksi piiloon loppuillaksi.

Tuona yönä minun oli vaikea käydä nukkumaan, oudot tapahtumat olivat säikäyttäneet minut. Väsymys vei kuitenkin voiton ja antauduin sängynpohjalle. Juuri kun olin saamassa unen päästä kiinni kuulin, kuinka makuuhuoneen inhottava nariseva kahva päästi tutun valituksensa pimeyteen. Väsynyt mieleni otaksui sen olevan puolisoni.

Hetken päästä silmäni rävähtivät auki ja kurkistin olkani yli ovea, joka oli nyt raollaan eikä kiinni kuten olin sen laittanut, jotta lemmikit antaisivat minun nukkua rauhassa.

Puolisoni oli lähtenyt jo aikoja sitten yövuoroonsa, olin yksin kotona ja makuuhuoneen ovi oli juuri avautunut itsestään.

Yliluonnollinen läsnäolo

Oudot tapahtumat eivät aina ole puhtaasti sidonnaisia vapaa-aikaani, vaan olen saanut kokea kummallisia myös työaikana. Viimeisin edellä mainittu tapaus sattui tänään, kun seinältä selkäni takaa tipahti yhtäkkiä taulu alas lattialle, rämähtäen voimakkaasti. Kanssani ollut asiakas näki tapauksen ja sanoi pelonsekaisesti, hermostuneesti nauraen, että olisi voinut vannoa taulun alkaneen heilua edestakaisin ennen irtoamistaan. Taulussa ei näkynyt olevan vaurioita, kiinnikkeet siinä ja seinässä näyttivät edelleen olevan tukevasti kiinni ja ehjiä.

Mieleeni palasi väistämättä eilisilta. Olin hukannut kamerani ja etsin sitä myöhään illalla epätoivoisesti ympäri taloa, myös sekavasta vaatehuoneestamme. Pengoin kaikki paikat, lopulta löytäen sen yläkerrasta tyytyväisen huudahdukseni saattelemana. Hypistelin hetken aikaa löydöstäni onnellisena, kunnes havahduin alakerrasta kuuluviin kolahduksiin.

Syöksyin alakertaan ja havaitsin äänien tulevan vaatehuoneestamme, jonne kiirehdin uskoen, että kissamme on suorittamassa ilkivaltaa siellä. Astuin huoneeseen, jonka liiketunnistin valot olivat edelleen päällä, ja näin kuinka vasemmalta puoleltani aivan silmieni edestä tipahti hyllyltä reppu. Lähes samantien oikealla puolella hyllyn reunalla istunut ikivanha pehmokarhuni kaatui eteenpäin ja tipahti jalkojeni juurelle. Lattialla oli muitakin tavaroita, ja hämmästyneenä silmäilin sekasorron vallassa olevaa vaatehuonetta. Osa tavaroista oli etsintäprosessini jäljiltä hujan hajan, mutta joukossa näkyi myös tavaroita, joita en ollut koskettanut tai siirtänyt, eikä syylliseksi epäilemääni kissaa näkynyt mailla halmeilla. En käsittääkseni ollut aivan niin raivokkaasti penkonut huonetta, että olisin aiheuttanut siellä pienen pyörremyrskyn tai laukaissut dominoefektin, jonka vaikutukset olisivat olleet niin suuret. Nostellessani tavaroita takaisin paikoilleen en voinut olla ajattelematta, että olinkohan etsinnälläni suututtanut jonkin, joka haluaisi olla rauhassa?

Tämä huone on juuri se paikka kotonamme, josta kerroin blogitekstissäni Räyhähenki. Huoneessa on jotain, mitä en aivan täysin pysty järjellä selittämään. Koko eilinen tapahtuma oli outo ja kävi niin yhtäkkiä, että hädin tuskin edes kylmät väreet ehtivät vilistää ihollani. Tänään taulun tipahtaessa niin kuitenkin kävi, useammankin kerran. Minusta oli outoa, että kaikista päivistä, jolloin taulu voisi lentää seinältä, se kävi juuri seuraavana päivänä kun vaatehuoneeni hyllyt olivat alkaneet itse tyhjentää sisustaansa. Molempia tapauksia yhdistää myös se, että ulkoisesti ei ollut mitään syytä havaittavissa tavaroiden putoilemisille. Työpaikallani, asiakkaan mukaan, taulu "heilautettiin" paikaltaan irti, kotonani hyllyt olivat edelleen suorassa, enkä varmasti ollut pakannut niitä ääriään myöten täyteen niin, että pengontani olisi rikkonut jonkin jännitteen.

Kollegani kertoi, että valvontakamera oli epäkunnossa tänään suurinpiirtein viitisentoista minuuttia huoneessa, jossa olin taulun tippuessa, juuri sopivasti tapahtumahetkellä. En siis pystynyt tarkistamaan asiakkaan väittämää jälkikäteen. Kamera oli kuulemma "jumittunut" ja näkymä katkeillut, mennyt hetkeksi täysin pimeäksi.

Outoja sattumia vai yliluonnollinen läsnäolo?

Rationaalinen puoleni yrittää epätoivoisesti kallistaa minua suuntaan, johon en millään saa avartunutta mieltäni enää käännettyä.