Totuus tulee lapsen suusta

Olen ennenkin maininnut siitä, että lapset tuntuvat olevan lähempänä paranormaaleja tapahtumia, aistivan niitä herkemmin. Yliluonnollisen näkökulmasta se johtuu siitä, että lapset eivät ole tietoisesti vielä blokanneet mielensä kykyjä aistia maailmaa ympärillään, toisin kuin me aikuiset, joille selitettävissä olevat asiat tuntuvat olevan ainoat mahdolliset asiat. Lapsien mieli on avoin kaikelle ja kaikille.

Paranormaaleja tapahtumia kokevia lapsia selitetään myös sillä, että heidän kehittyvä mielensä luo tapahtumat ja kokemukset heidän päässään. Skeptikot ja ne, jotka haluavat selittää kaiken selittämättömän jollain tapaa järjellä, vannovat sen nimeen, että lasten kokemat paranormaalit asiat ovat vain kehittyvien aivojen illuusioita.

Tämä, kuten niin moni muukin paranormaali ilmiö, on kuitenkin kiistanalainen, eikä sitä suoraan voi selittää suuntaan tai toiseen. Itselleni suurimpana kysymyksenä tähän liittyen onkin, että miksi jotkut toiset lapset kokevat selvästi voimakkaammin paranormaaleja tapahtumia kuin toiset? Eikö tiede, jonka mukaan kehittyvät aivot aiheuttavat ilmiöt, yritäkin kertoa, että kaikkien lasten aivot kehittyvät saman kaavaan mukaan, hienoisilla yksilöllisillä vaihteluilla? Näin ollen yliluonnolliset asiat eivät ole suoraan rinnastettavissa aivojen kehitykseenkään. Mielestäni on hyvin mahdollista, että toiset lapset, riippuen ajasta, paikasta ja olosuhteista, pystyvät aistimaan paremmin maailmaa, jota aikuissilmä ei näe.

Tällaisesta sain jälleen kerran ihmeellisen todistuksen, kun eräänä kauniina, ruskaisena syysaamuna olin juoksulenkillä. Pysähdyin erään päiväkodin eteen pohtimaan mihin suuntaan lähtisin. Vaihtoehtoina oli kaunis metsäpolku tai pyörätie hieman suuremman tien varteen. Tietenkin minua alkoi houkutella metsään meno, kun kuulin takaani lapsen äänen, joka sanoi, ettei minun kannata mennä sinne.

Käännyin äänen suuntaan ja näin pienen pojan roikkuvan päiväkodin aidassa ja katsovan minua. Hänen piponsa oli vinossa, kun hän nojaili aidan metalliseen reunaan ja hänen pienten silmiensä tarkka katse oli suoraan minuun. Tervehdin häntä ja kysyin iloisella äänellä miksei hän suosittele metsään menoa, vaikka on niin upea ilmakin. Hän sanoi tietävänsä, että satutan itseni siellä. Kavahdin hiukan, mahdollisimman huomaamattomasti, naurahdin ja sanoin, että siispä minun täytyy olla varovaisempi. Poika vaan tuijotti. Sanoin hänelle heipat ja lähdin metsää kohti, kun kuulin hänen vielä sanovan: "Varo isoa ruskeaa". Vilkaisin vielä poikaa, mutta tämä oli jo lähtenyt kirmaamaan kohti muiden lasten joukkoa.

Kohtaaminen myllersi mielessäni kävellessäni upean kuusimetsän siimeksessä. Kyseessä oli kuitenkin lapsi, ja lapset puhuvat mitä sattuu. Työnsin ajatuksen mielestäni ja keskityin nauttimaan syysaamusta. Kun olin kulkenut tovin, astuin vahingossa hiukan syrjään polulta. Sain kenkäni tukevasti sivulla olevan kiven päälle, mutta yhtäkkiä kivi vierähtikin altani ja liukkaat sammaleet saivat jalkani lipeämään. Kaaduin polun sivuun sammaleiseen kivikkoon ja jysäytin polveni kiveen. Hetken aikaa kipu oli niin kova, että pidätin henkeäni. Käännyin istumaan kosteaan maahan ja annoin pahimman kivun laantua ennen kuin yritin nousta ylös. Noustessani huomasin, ettei pahin kipu tullutkaan polvestani, vaan olin nyrjäyttänyt nilkkani siinä sähellyksessä. Alkuun jalkani ei kestänyt lainkaan, mutta pikkuhiljaa sain varattua sille painoa ja pääsin horjuen ja ontuen eteenpäin. Löysin vankan kepin, otin siitä tukea ja käännyin takaisin tulosuuntaani, sillä se olisi lyhin matka kotiin.

Päästyäni ulos metsästä katsoin päiväkodin suuntaan. Piha oli täynnä lapsia kuin pieniä väriläiskiä hiekkaisella temmellyskentällä. Tunnistin kuitenkin erään pojan kauempana päiväkodin pihalla. Minua varoittanut poika seisoi paikallaan ja näytti tuijottavan suoraan minuun. Hän oli kaukana, mutta hetki oli jotenkin erikoinen, ja minulla oli tunne, että hän katsoi minua toruen. Kuin ilmaistakseen "mitäs minä sanoin". Lapsia juoksi hänen edestään kauempaa ja lähempää, mutta näytti siltä kuin hänen tuijotuksensa olisi katkeamaton.

Kotona pidellessäni nilkassani kylmäpussia naurahdin itsekseni. Tapahtumien oli pakko olla sattumaa, ja mielikuvitukseni oli lisännyt siihen omat mausteensa. Näinhän sen oli pakko olla. Pieni poika halusi vaan jotain jutella, ei hän olisi millään voinut osata ennustaa vieraalle ihmiselle tapahtuvaa asiaa. Lisäksi olin varma, että olin kuullut hänen puhuvan isosta ruskeasta, ja olin myös varma siitä, ettei metsässä ollut yhtäkään karhua tai vastaavaa vaanimassa minua, kun loukkaannuin. Kaikenlaista se mielikuvitus teettää, pohdin.

Päivän aikana kävi ilmi, ettei jalkani ollut pahassa kunnossa ja pystyin liikkua sen varassa. Tapahtumat alkoivat tuntua jo koomiselta mielessäni. Aloin epäillä, että olin pojan sanojen takia tavallista jännittyneempi ja siksi liikeratani eivät olleet metsässä täysin normaaleja. Pojan varoitus oli toisin sanoen mennyt minulla ihon alle.

Myöhemmin illalla olin lähdössä varovaisesti koiranpentuni kanssa ulkoilemaan, kun kuulin läheltä hevosen kavioiden kopsetta. Puiden välistä näin suuren, ruskean hevosen lähestyvän ja samassa sekunnissa tajusin, että koirani oli vielä irti. Mieleeni välähti päiväkodin pojan aamuiset sanat, ja tartuin koiraani salamannopeasti. Se on vielä niin nuori ja kokematon, että se saattaisi juosta hevosen luo, säikäyttää kenties koiraan tottumattoman eläimen, tulla tallotuksi kuoliaaksi ja vaikka aiheuttaa ratsastajan tippumisen kyydistä. Kauhukuvat vilistivät mielessäni pidellessäni koiraani ja katsoessani ratsun poistumista näköpiiristä.

Tapahtuman jälkeen olin hetken todella hämilläni. Olen varma, etten olisi osannut toimia niin ripeästi ilman pienen pojan aikaisempaa varoitusta. Yksi sattuma on aina mahdollista, mutta toisen kanssa alkoi epäilykseni horjua. Entä jos pojalle olikin oikeasti tullut jonkinlainen tuntemus, ennakkoaavistus, tapahtumien kulusta? Mitä jos tällaisia on tullut useamminkin, tai jos joillain lapsilla on suurempi herkkyys tämän kaltaisiin? Varma asia on, että sain kokea jotain todella outoa ja ihmeellistä tuona päivänä.

Tajusin myös, että olen satunnaisesti itsekin kokenut etiäisiä. Olen joskus kuullut, kuinka puolisoni on tullut kotiin ja lattia on narahtanut siitä tutusta, samasta kohdasta mistä se aina narahtaa, mutta ketään ei ollut paikalla. Siitä jonkin ajan päästä puolisoni on oikeasti tullut ja lattia on oikeasti narahtanut. Olen myös toisinaan nähnyt todenmakuisia unia, joiden jälkeen minulla on hieman erilainen olo kuin normaalin unennäön jälkeen. Pian on tapahtunut jotain, joka unesta olisi ymmärrettävissä. Näin kävi myös ystäväni kuollessa.

Mikä on totta, mikä tarua? Mikä yliluonnollista ja mikä ei? Mihin tuntemuksiin luottaa?

Sen olen ainakin oppinut, että ei ole mitään haittaa pysyä avoimin mielin ja sydämin.

Joskus elämä ja aistien voima voi yllättää mitä ihmeellisimmillä tavoilla.

Siiven kahahdus

Tähän maagiseen aikaan vuodesta, taikuutta ja iloisia ihmeitä sisältävään joulunaikaan, ei voi olla puuttumatta lurauttamatta pientä blogipätkää siivekkäistä ystävistämme. Niistä, jotka jouluna koristavat montakin taloa erilaisissa muodoissa ja niistä, joiden väitetään vierailleen yön aikana, jos sängyn laidalta löytyy valkoinen höyhen.

Olen aina satunnaisesti törmännyt tarinoihin, joissa kerrotaan epätoivoisista ihmisistä, jotka suunnittelevat epätoivoisia tekoja, ja juuri kriittisellä hetkellä heidän elämäänsä astuu heille täysin tuntematon ihminen, joka onnistuu sanoillaan estämään heidän aikeensa. Kukapa ei olisi kuullut urbaania legendaa henkilöstä, joka on juuri hyppäämässä korkealta sillalta hyisevän veden kuolettavaan syleilyyn, kun hänen taaksensa ilmestyy "pelastava enkeli". Hyppääjälle täysin tuntematon henkilö osaakin yhtäkkiä valita juuri oikeat sanat ja tietää juuri oikeat asiat, joilla hän estää hyppääjän aikeet. Hyppääjä astuu alas sillankaiteelta kiittääkseen pelastajaansa, mutta tämä onkin kadonnut kuin tuhkana tuuleen.

Kirjassa Maailman mysteerit - Selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus Kustannus Oy 2013) kerrotaan väitettyjä kohtaamisia enkelten kanssa tapahtuneen kaikkialla maailmassa, eri kulttuureissa ja uskonnoissa. Usein ihmiset ovat jonkinlaisessa vaarassa sairauden tai välittömästi uhkaavan kuoleman vuoksi, ja enkelin kohtaaminen johtaa usein tällaisen vaaran poistumiseen. Kirjassa mainitaan autoilijat, jotka ovat ihmeen kaupalla viime hetkellä muuttaneet reittiään tai hidastaneet matkaansa juuri sen verran, että ovat välttyneet onnettomuudelta, jossa todennäköisesti olisivat menehtyneet. Muutoksen matkasuunnitelmassa on aiheuttanut radiouutinen, pientareella huitova ihminen (joka sittemmin katoaa) tai jopa viereen autossa yhtäkkiä ilmestynyt henkilö. On niitä, jotka ovat sairasvuoteellaan kohdanneet voimaannuttavan enkelinäyn tai niitä, jotka heräävät painajaisunesta nähden enkelin huoneessaan, ja myöhemmin paljastuu, että painajainen olikin enneuni, ja sen muistamalla pystyi henkilö vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Kirjassa mainitaan myös lapsi, joka kertoi yöllä nähneensä kodissaan kaksi enkeliä, jotka nostivat jotain ja lensivät pois. Samana yönä menehtyi tuon lapsen sisarus.

Enkeli-ilmiöitä järjellä selitettäessä tukeudutaan aivojen tutkimattomuuteen. Sveitsiläinen psykiatri Carl Gustav Jung (1875-1961) perusteli enkelten näkemisen pohjautuvan piilotajunnan energiavoimiin ja niiden vaikuttavan sieluun ja mieleen vakauttavasti. Maailman mysteerit -kirjassa mainitaan luonnontieteellisen tutkimuksen kompastuskiveksi tulkita enkeli-ilmestykset hallusinaatioiksi, sillä kirjan mukaan henkilön ollessa vakavassa vaarassa, ei voi olla kyse hallusinaatioista.

En ymmärtänyt miksei enkeli-ilmiöitä voisi selittää hallusinaatioilla, joten googletin tarkennusta tälle termille. Terveyskirjaston (Duodecim) mukaan hallusinaatiot tapahtuvat ilman ulkoista ärsykettä, eli näin ollen vaarantunne ja uhkaava tilanne eivät voisi laukaista hallusinaatioita. Enkeleiden kerrotaan ilmestyvän esimerkiksi pelon ja kauhun hetkellä, joten voisi olla mahdollista sanoa, etteivät nämä ilmiöt voi johtua hallusinaatioista. Jos haluaa selittää enkeli-ilmiön jollain aistiharhalla, täytyy tukeutua illuusioon, jossa aistiharha muodostuu todellisen ulkoisen ärsykkeen virheellisestä havainnoinnista tai tulkinnasta. Tällaisia ovat esimerkiksi optiset harhat ja kangastukset, sekä muut aistielämyksen vääristymät. Mutta eikö tässä tapauksessa pitäisi olla jotain aistittavaa, jotta sen voisi aistia väärin? Hahmot tienposkessa ovat mahdollisia, mutta puhuva ja liikkuva ihmisen hahmo, joka osaa sanoa juuri oikeat sanat? Se tuskin voi olla illuusiotakaan.

Jos haluaa lähteä rationaaliselle linjalle, on vahvin argumentti mielestäni ali- tai piilotajunnan puolella. Mielemme tiedostamaton osa, se johon emme halutessamme pääse käsiksi, mutta joka viestittää olemassaolostaan mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Aivomme ovat vielä tänäkin päivänä mystinen kokonaisuus, mutta voisiko todella olla mahdollista, että osaamme viestiä sieltä itsellemme selkeästi ja kuuluvasti muullakin tapaa kuin unien kautta? Kuin arvailemalla öisten näkyjemme piilomerkityksiä?

Mysteerikirjassa painotetaan, että enkelihavaintojen ollessa mahdotonta todella todistaa olevan yliluonnollisia tapahtumia tai luonnontieteellisesti selostettavissa, on kysymys enkelten olemassaolosta todella vain uskonasia. En ole tietääkseni kohdannut sellaista, mutta olen taas jonkin aikaa törmäillyt numeroihin 11 11, joita jopa "enkelinumeroiksi" väitetään. On eri asia lukea internetistä tai kuulla monen eri ihmisen kautta tarina siitä, kuinka joku kohtasi enkelin, kuin itse kokea se tai kuulla suoraan henkilöltä, jolle niin on käynyt. Olen hieman skeptinen, mutta avoinna uskomaan. On minullekin sattunut asioita, jotka ovat saaneet jonkun toteamaan, että minulla oli pakko olla "suojelusenkelini siipi välissä suojaamassa minua".

Kaikki enkelit eivät kuitenkaan kautta historian ole olleet oikean ja hyvän sanansaattajia, eikä enkeleitä käsittelevä blogiteksti olisi mitään, ellen vielä muistuttaisi ikivanhasta uskomuksesta. Kuuluisin ja pelätyin heistä kaikista on ensimmäinen arkkienkeli Lucifer, "valonkantaja". Arkkienkelit, eli "ensimmäiset sanansaattajat" olivat lähimpänä Jumalaa, mutta Luciferista tuli ylpeä ja vallanhimoinen. Legendan mukaan hän yritti kapinaa taivaallisessa valtakunnassa ja ns. Taivaallisen sodan jälkeen hänet karkotettiin valtakunnasta. Hänestä tuli langennut enkeli, piru, paholainen, ja hänen seuraajistaan demoneita. Eikä mikään tuskan määrä vielä tänäkään päivänä riitä hänelle...

Mitä ikinä kukin haluaa enkeleistä uskoa, on enkeli-ilmiö todella mielenkiintoinen, selittämätön tapahtuma. Onko kyse mielen tempusta vai paranormaalista ilmiöstä?

En osaa ottaa siihen kantaa.

Mutta yksi asia on varma. Maailma ei tunnu niin kylmältä paikalta, kun uskoo jonkun suojelevan selän takana. Olen avoin, ja taipuvainen uskomaan, se lämmittää sydäntä.

Mutta että höyhenet sängyn laidalla aamulla? Newsflash: Untuvapeitossasi tai -tyynyssäsi on reikä, paikkaa se.

Varjeltua joulua ja uutta vuotta arvon lukijat!