Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää

Siinä mökissä on aina ollut jotain kummallista, mutta tuolloin todella tuntui, että jokin tarkkaili meitä. Sinä päivänä lupasin, etten enää häiritse mökin pihamaan rauhaa kulkemalla sen halki, enkä ole niin uskaltanut tehdä. Tuntui, että kohtasin jotain pahaa tuolloin, enkä ole uskaltanut lähteä testaamaan onneani uudelleen.

Olen aikaisemminkin kertonut, kuinka joka kylässä on omat kummitustalonsa ja mökkinsä (lue: Kummitustalo, Kummituskämppä ja Pieni hylätty mökki). Myös nykyisen asuinpaikkani läheisyydessä on erään niityn laidalla pieni, punainen puumökki. Uudet talot valtaavat täällä alaa, mutta niitty on säilynyt koskemattomana, kuin myös sen laidalla kököttävä mökki. Joitakin vuosia sitten keksin, kuinka kivan pikku kävelyn niityllä saa tehtyä, kun oikaisee takaisin tuon punaisen mökin pihamaan kautta.

Astuin koirani kanssa mökin pihalle epäröimättä, sillä mökki on ollut hylättynä jo kauan. Sen ikkunat ovat laudattu umpeen ja ulkorakennuksen katto repsottaa romahtamispisteessä. Kukaan ei varmastikaan loukkaantuisi, jos tekisimme tästä oikoreitin takaisin.

Pihamaan tunnelma oli jollain tapaa outo, jopa aavemainen. Niityllä oli tuullut niin, että olin saanut kiskoa hupun tiukasti päälleni, mutta yhtäkkiä ilma suorastaan seisoi. Kaikkialla oli hiljaista. Pieni mökki nökötti pihan laidalla, ulkorakennuksen rännistä tippui vettä lammikkoon. Syksy oli jo pitkällä, pihalla kesän aikana kasvanut villiintynyt, hoitamaton heinikko oli luovuttanut taistelussaan, ja vaipunut keltaisena pihamaan pintaa vasten. Koirani kulki lähelläni, nuuhkien maata. Kiinnitin huomiota, että sen selkäkarvat olivat hiukan koholla, kuten aina jos se vaistoaa jotain uhkaavaa. Koirani tuntien uhkaavaa saattoi olla myös vapaana kulkevan kissan tuoksu, joten en reagoinut asiaan sen kummemmin.

Koirani lähti yhtäkkiä viereltäni, hiipi lähemmäs mökkiä kuin pätkivässä filmissä. Ensin hieman eteenpäin, pysähdys, tarkkaileva katse kohti mökkiä. Naurahdin sille, tuossa vaiheessa sen eteneminen oli vielä minusta huvittavaa. Katsoin mökkiin ja huomasin, että laudatun ikkunan raossa näkyi jotain vaaleaa, ehkä verhokangasta. Jostain syystä jännitys kohosi sisälläni ja huusin koiraani vierelleni. Jokin alkukantainen vaisto sisälläni käski minua lähtemään mökin pihalta.

Vilkaisin uudelleen laudatun ikkunan rakoon, josta ei näkynyt muuta kuin hylätyn mökin mustaa pimeyttä. Pysähdyin. Olin varma, että raossa oli ollut jotain. Huusin koiraani ponnekkaammin.

Se jolkotteli vierelleni, ja päästyään kenkieni juurelle, oksensi se rajusti aamiaisensa pihamaalle. Säikähdin, sillä koirallani ei ole tapana oksennella herkästi. Nappasin koiran kiinni ja lähdin pikaisesti jatkamaan matkaani.

Kotia kohti mennessä koirani oli jotenkin poissaolevan näköinen, apea. Uskoin sen johtuvan huonosta olosta, ja olin huolissani, sillä en tiennyt mistä yhtäkkinen oksentaminen saattoi johtua. Koirani oksensi vielä kotimatkan aikana, ja vilkuili taakseen kuin riivattu. Oksennuksen joukossa ei ollut muuta kuin aamiaisen rippeitä ja mahanesteitä. Aloin huolestua koirani voinnista. Vuosia aikaisemmin se oli kärsinyt myrkytyksestä, ja pelkäsin saavani toisinnon niistä kamalista päivistä, jolloin pelkäsin parhaan ystäväni hengen puolesta.

Lähempänä kotia koirani luikki jaloissani, ja aloin olla melko varma, että edessä on eläinlääkärireissu. Kun avasin kotioven, oli koiralla suorastaan kiire sisälle. Eteisaulaan päästyään tarkkailin sitä riisuutuessani ulkovaatteista. Sen selkäkarvat olivat jälleen pystyssä ja se tuijotti yhteen huoneen nurkkaan, hievahtamatta. Kutsuin koiraani nimeltä, lepertelin sille, mutta sen katse ei herpaantunut.

Naurahdin hermostuneesti ja töytäisin kevyesti koiraani, jonka katse oli edelleen kiinni valkoisessa nurkassa, jossa ei ollut edes varjoja. Jokin sai minut sanomaan ääneen:

"Olen pahoillani, että kuljin pihasi poikki. Lupaan, etten enää koskaan tee niin."

Ja kuin salamaniskusta koirani kääntyi ja heilautti minulle häntäänsä. Kuin sanoakseen, että kaikki oli taas hyvin. Loppupäivän se käyttäytyi jälleen täysin normaalisti ja vaikutti terveeltä, enkä ole sen koommin nähnyt sen käyttäytyvän noin.

Oliko tuon aamupäivän selittämättömät yhteensattumat vain surkeiden sattumusten sarjaa, vai olimmeko todella loukanneet jotain halkaisemalla hyytävän rauhallisen pihan ajattomuutta?

Entä jos jokin todella vahti taloa ja sen pihan rauhaa, ja se jokin päätti seurata minua kotiin rangaistakseen minua paikassa, jossa minä uskon olevani turvassa?

Mielikuvituksessani näen tyhjässä nurkassa pitkän, räsyisissä vaaleissa rievuissa seisovan köyryn hahmon, jonka hartiat ovat taittuneet eteenpäin ja selkä kaarella. Sysimustat, takkuiset hiukset roikkuvat kasvoilla peittäen kaikki kauheudet alleen. Luurankomaisen ohuet kädet ja pitkät, luisevat sormet naksuvat, kun olento nostaa kätensä, osoittaen minuun luunvalkealla sormellaan. Kosto on oleva suloinen.

Todellisuudessa nurkka oli täysin tyhjä. Kiistämättömän tyhjä. On miljoona syytä, miksi koirani saattoi käyttäytyä niin kuin teki ja miksi se oli pahoinvoiva. Mutta mitä se luuli näkevänsä nurkassa, sitä en saa koskaan tietää.

Silti tuo päivä jäi muistoihini päivänä, jolloin tein lupauksen, jota en koskaan saa rikkoa.

Enkä ole mennyt lähelle mökkiä enää sen koommin.

Ei haukku haavaa tee

Sanotaan, että eläimet vaistoavat paranormaalit asiat meitä ihmisiä helpommin, jopa todennäköisemmin. Ehkäpä maailma on lemmikkiemme silmin jotain aivan muuta, kuin omat aikaan ja konkretiaan sidotut silmämme antavat ymmärtää. Eläimet elävät vaistojensa varassa, niillä ei ole mitään syytä kyseenalaistaa aistejaan, kun taas me ihmiset kyseenalaistamme helposti kaiken mikä menee ymmärryksemme ulkopuolelle.

Koirani, uljas, upea vahtikoirani ja ystäväni, varoitti minua hiljattain lapsuudenkodissani jostain. Tulimme hämärän laskeutuessa takaisin metsälenkiltä. Talvinen pakkaspäivä purppuraisine auringonlaskuineen oli tarjonnut puitteet mahtavalle, rentouttavalle kävelylle. Saavuimme lapsuudenkotini metsän varjostamaan pihaan, kun aurinko oli jo laskenut ja pimeys hiipi pihapiiriin kuin rosvo.

Koirani, joka aina tähän tuttuun, rakkaaseen paikkaan tullessaan juoksee jo portaille kauan ennen minua, pysytteli tällä kertaa jalkojeni juuressa. Katsoin pihatien päässä häämöttävää taloa. Oleskeluhuoneessa oli valot, talosta huokui rauhallista lämpöä. Yhtäkkiä koirani alkoi haukkua. Säpsähdin, sillä haukku alkoi niin arvaamatta. Katsoin koiraani, joka tuijotti taloa kohti silmät rävähtämättä ja matala murina nousi sen kurkusta.

Perheeni muitakin jäseniä pyyteettömästi rakastava koirani ei haukkuisi ikkunan läpi näkyviä tuttuja hahmoja. Kannustin koiraani kulkemaan kanssani lähemmäs rappusia, se eteni vuoroin haukkuen, vuoroin muristen, pysytellen tiivisti vierelläni. Tarpeeksi lähellä rappuja huomasin, ettei koiran katse ollut suuntautunut sisällä liikkuviin ihmisiin, vaan kuistiin ulko-oven edessä. Tunsin jännityksen nostavan päätään. Ulko-ovi on lähellä avainkaappia ja eteiseen on aikaisemminkin syttynyt valot itsestään (lue: Avain salaisuuteen ja Valo kesäyössä). En voinut olla pohtimatta näkikö tai vaistosiko koirani kuistilla jotain karmivaa, sinne kuulumatonta. Tähän elävien maailmaan kuulumatonta?

Pysähdyin lähelle rappuja ja seurasin koirani reaktiota. Se haukkui edelleen pelokkaana, varoittavasti.

Kunnes yhtäkkiä se lopetti. Sen asento muuttui ja se hypähti kuistille matalana nuuskimaan. Sen selkäkarvat olivat pystyssä, ja elekieli näytti varautuneelta. Astuin portaat sen luokse, mutta se ei tuntunut huomaavan. Seisoin hetken talvi-illan pimeydessä yrittäen ymmärtää koiraani ja sen alkukantaisia vaistoja. Kun raju vilunväristys kulki lävitseni, päätin siirtyä sisälle. Siellä koirani käyttäytyi jälleen normaalisti, ja paikalla olleet perheenjäseneni kyselivät minulta miksi se oli haukkunut.

Voisiko olla mahdollista, että koirani kohtasi sen saman selittämättömyyden, joka on koittanut kurkottaa puoleeni lapsuudenkodissani? Mieleeni muistui myös eräs toinen erikoinen selittämättömyys, joka koirani kanssa on käynyt, mutta se on jo toinen tarina - palaan siihen vielä.

Tuona iltana lapsuudenkotini pimenevällä pihamaalla koirani vaistot sanoivat taistele, puolusta tai pakene.

Haukku ei haavaa tee, mutta minut se jätti sillä kertaa kylmäksi.