Vaatekomeron salaisuus

Eräällä ystävälläni oli mummola maalla vanhassa, sokkeloisessa puutalossa maaseudulla. Sen pihapiiriä hallitsivat kauan sitten punaiseksi maalatut puiset ulkorakennukset, joihin kuului kaikki vanhan maatilan perinteiset rakennukset navetasta puusaunaan ja valtavista ladoista autotalleihin.

Hän kertoi minulle, että rakasti mummonsa luona käymistä, sillä paikka oli maaginen kaikkine vanhoine tavaroineen ja mummon tarinatuokioineen. Hän ei kuitenkaan mielellään koskaan mennyt vanhan puutalon yläkertaan. Ihan yksinkertaisimmillaan senkin vuoksi, että aika oli siellä täysin pysähtynyt - mummo ei enää päässyt vanhojen jalkojensa kanssa kapeita, pimeitä portaita. Mutta myös sen vuoksi, että talon vinttikerros pelotti häntä lapsena.

Usein mummolla kyläillessään hän kertoo kuulleensa ripeitä askelia aikoinaan asutulta vinttikerrokselta ja sen puisesta portaikosta. Toisinaan tuntui siltä, kun joku hiipisi portaita alas hiljaa, hiljaa, hiljaa portaiden naristessa järjestelmällisesti ylhäältä alaspäin. Sitten yhtäkkiä puisten askelmien ritinä ja ratina lähtikin kohoamaan takaisin vintin synkkiin pimeyksiin täysin varoittamatta. Ystäväni tietenkin kertoi asiasta mummolleen, joka vain nauroi hervottomasti ja kehui ystäväni mielikuvitusta.

Kerran kuitenkin tapahtui jotain sellaista, joka järkytti ystävääni sydänjuuria myöten, ja hän sanoo edelleen, kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, että tapahtunut saa hänen sydämensä vieläkin laukkaamaan. Tuolloin mummolassa oli ollut kylässä myös ystäväni tädin perhe. Ystäväni lähti vanhempien serkkujensa kanssa talon vintille seikkailemaan ja kaikilla oli alkuun hauskaa. He leikkivät yläkerran monissa erikokoisissa tiloissa piiloleikkiä, vanhojen vaatteiden sekaan ja huonekalujen alle oli helppo piiloutua. Ystäväni meni sisään yhteen pieneen vaatekomeroon, jossa ummehtuneiden, vanhojen vaatteiden tuoksu täytti ilman. Serkuista olikin kuitenkin hauska ajatus lukita ystäväni vaatekomeroon asettamalla tuoli sen kahvan eteen toiselle puolelle.

Ystäväni ei ensin ymmärtänyt, että serkut olivat livahtaneet takaisin alakertaan ja jättäneet hänet yksin pimeään, lukittuun vaatekomeroon tunkkaisten vaatteiden keskelle. Hän istui pienen komeron lattialla odottaen heidän etsivän häntä. Ketään ei kuitenkaan hetkeen kuulunut ja ystäväni alkoi tulla kärsimättömäksi. Silloin hän kuuli hiljaista hyräilyä vaaterekin alta vaatemuurin takaa. Ystäväni säikähti ja kavahti kauemmas. Hyräily oli kuulostanut hänen mielestään pienen lapsen, tytön, hyräilyltä, mutta hän kutsui silti varovasti poikaserkkujaan nimeltä. Jos toinen heistä olisi vaikka päätynyt samaan paikkaan piiloon ja kyllästyneenä odotteluun alkanut lauleskella. Hyräily kyllä lakkasi, mutta tilalle laskeutui sitäkin kylmempi hiljaisuus.

Silloin ystävääni iski pakokauhu. Hän ryntäsi komeron ovelle, joka ei auennut. Pelko alkoi riehua hänen sisällään ja hän hakkasi ovea ja huusi serkkujaan nimeltä. Seistessään komeron lukitun oven edessä, kertoi hän tunteneensa yhtäkkiä kylmän käden tarraavan häntä nilkasta. Hän alkoi kirkua ja potkia jaloillaan hysteerisesti, huutaen äitiään niin lujaa kuin keuhkoillaan pystyi.

Ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan ystäväni pelkäsi kuollakseen, kunnes komeron oven takaa kuului ääniä ja ovi avautui vauhdikkaasti. Ystäväni äidin kasvot kurkistivat komeroon ja ystäväni heittäytyi tämän kaulaan. Hän oli äitinsä kertoman mukaan kalpea kuin valkoinen lakana ja näytti siltä, kuin olisi juuri kohdannut kummituksen.

Tapahtuneen jälkeen ystäväni serkut saivat kuulla kunniansa, mutta se ei muuttanut ystäväni kokemaa kauhua. Tapahtumat olivat jättäneet häneen pohjattoman syvät arvet. Hän ei uskaltanut nousta enää uudelleen vinttikerrokseen, ei ennen kuin aikuisiällä mummonsa jo kuoltua hän kävi läpi tämän tavaroita.

Vinttikerroksen makuuhuoneen vaatekomerosta, joka oli kuluneiden vuosien aikana muuttunut entistä ummehtuneemmaksi, löytyi rekissä roikkuvien vaatekappaleiden takaa lattialta vanha nukke. Samasta kohdasta, josta ystäväni oli hyräilyn kuullut vuosikymmeniä aikaisemmin. Hän oli aikuisiän myötä lakannut pelkäämästä yliluonnollista, mutta tuo löytö sai hänet uudelleen varuilleen. Vanhat, hyytävät pelontunteet iskivät hänen mieleensä salaman lailla. Kaikki ne pienten askeleiden kuuloiset tömähdykset yläkerrasta ja portaikosta. Hyräily vaatteiden takaa. Pieni kylmä käsi kiertymässä nilkan ympärille, valmiina vetämään elävän, nuoren tytön seuraansa ikuisuuteen...

Vuosia ystäväni oli selittänyt tapahtumat mielessään loppujen lopuksi mielikuvituksen tuotokseksi, sehän on turvallisin selitys. Vanhan, kammottavan nuken löytyminen vaatekomeron perukoilta sai hänen vankan päättäväisyytensä kuitenkin horjumaan.

Kuvituskuva; Nukke. Lähde:
finna.fi. Kuvan oikeuden
haltija: Uudenkaupungin museo

Entä jos tuon talon pimeissä kolkissa tosiaan asustikin jotain sellaista, joka olisi kaivannut seuraa omiin, ikuisiin ja ajattomiin leikkeihinsä? Ystäväni ei ehtinyt saada mummoltaan vastauksia talon historiasta, mutta jotain selittämätöntä se kätki sisälleen. Löysiköhän se jokin vintiltä koskaan rauhaa ja jatkoi matkaansa? Ystäväni mummon talo on jo purettu, paikalla komeilee nyt uusia kivitaloja. Ovatkohan uusien talojen asukkaat todistaneet selittämättömiä ääniä yläkerrastaan?

Vaikkakin en voi olla ajattelematta, oliko jotain vääränlaista energiaa jäänyt nukkeen kiinni. Tämä ei olisi ensimmäinen kerta, kun vastaavanlaista tapahtuisi. Kummittelevista nukeista on menneisyydessä kerrottu tarina jos toinenkin.

Kysyin ystävältäni missä nukke nykyään on ja hän kertoi halunneensa hankkiutua siitä eroon, mutta eräs hänen työkaverinsa oli vanhan, arvokkaan nuken halunnut ottaa itselleen ja entisöidä.

Missä nukke on tänä päivänä?

Toivon todella, ettei oman vanhan taloni välikatolla tai piilossa muissa sopukoissa. Toisaalta... Ehkä se on päätynyt juuri sinun kotiisi...

Mitä löydät omasta vaatekomerostasi?

La Pascualita

Chihuahuassa, Meksikossa, on eräs morsiusvaateliike, joka on kuuluisampi kuin moni vastaava. La Popularin suosion takana ei kuitenkaan piile kahiseva kaftaani tai täydellinen tylli, vaan liikkeen mallinukke. 90 vuotta sitten nimittäin liikkeen silloinen omistaja, Pascuala Esparza, hankki näyteikkunaansa somistamaan hyvin aidon näköisen mallinuken esittelemään uusinta kevätmallistoa. Nukke herätti välittömästi valtavaa kiinnostusta ja huomiota, sillä se muistutti suuresti itse omistajaa. Kaupungilla alkoi kiertää huhu, että mallinukke ei ollutkaan muovista tai vahasta valmistettu, vaan Pascualan kuolleen tyttären balsamoitu ruumis.

Pascualan tytär oli menehtynyt vain hiukan aikaisemmin omana hääpäivänään traagisesti musta leski -hämähäkin puremasta levinneeseen myrkytykseen. Mallinuken yhtäläisyys tyttären ja tämän äidin ulkonäköön sai huhut välittömästi liikkeelle. Pascuala yritti kieltää huhun todellisuuden, mutta karmaisevalla tavalla aidon näköinen mallinukke ruokki tarinaa sitkeästi. Mallinukke sai nimen La Pascualita, ja liikkeessä vierailleet kertovat tuntevansa olevan tarkkailun kohteena nuken lähettyvillä. La Pascualitan katseen kerrotaan seuraavan liikkeessä kävijöitä ja sen on huhuttu vaihtavan vaivihkaa itsestään asentoaan.

La Pascualitan huhutaan ja uskotaan siis olevan kokonaan tai ainakin osittain tuoreeltaan balsamoitu nuori nainen. Monessa lähteessä kerrotaan kuitenkin, ettei kyseessä voi olla oikea ruumis, sillä sellaisen muumiointi ei ole niin helppoa kuin moni saattaa luulla. Tarua vastaan puhuvat ovat sitä mieltä, ettei La Pascualita voi mitenkään olla oikeaa kudosta, sillä se on säilynyt kaikki nämä vuodet merkittävän hyvin. Vaikka heidänkin on myönnettävä, että 1930-luvun nukkekäsityöksi on jälki karmaisevan aidon näköistä. Mallinuken iho näyttää järkyttävän todelliselta, etenkin kädet ovat äärimmäisen yksityiskohtaiset kynsiä myöten ja hiustenkin kerrotaan näyttävän oikean ihmisen päänahasta kasvaneelta. Lisäksi La Pascualitan jaloissa näkyy verisuonia. Eikä La Pascualita olisi suinkaan ensimmäinen, saati viimeinen, mallinukeksi balsamoitu ruumis. 1900-luvun alkupuolella lainsuojaton Elmer McCurdy päätyi kuolemansa jälkeen tällaiseksi ja hänen maanpäällinen ruumiinsa kulkeutui vuosikymmenien ajan paikasta toiseen niin, ettei kukaan lopulta tiennyt kyseessä olleen oikean ruumiin.

Mikäli La Pascualita todella on hääpäivänään menehtyneen nuoren naisen maallinen ruumis, ei ole mielestäni ihmekään, että tämän muumion kerrotaan kummittelevan. Onhan se pakotettu kaikki nämä vuodet elämään uudelleen ja uudelleen unelmaansa, joka ei koskaan käynyt toteen. Entä mitä tulee äitiin, joka tekisi näin tyttärelleen? Pascualan kerrotaan järkyttyneen ihmisten väitteistä, mutta hän ei silti koskaan hankkiutunut mallinukesta eroon ja mielestäni se on erikoinen fakta. Vaikka kyseessä olisikin vain normaali mallinukke, eikö se muistuttaisi häntä joka päivä tyttärestään häiritsevällä tavalla? Huhut eivät koskaan lakanneet, eikä niitä ole todistettu suuntaan tai toiseen.

Kaikessa kauheudessaan, tässä legendassa on jotain äärimmäisen kiehtovaa, mutta myös vatsaa vääntävää. Kaiken ymmärtää pelkästään nähdessään tämän muumiomorsiamen kädet. Kuin ruumiin sormet jäykistyneenä hetkeen, jolloin viisarit seisahtuivat.

La Pascualita tuijottaa edelleen lasittunein silmin morsiusvaateliikkeen asiakkaita, ikuisesti odottaen omaa vuoroaan...

Urbaani legenda: Nukke, joka vanheni

Kauhunuket, riivatut nuket, kirotut nuket... Internet tarjoaa kauhunnälkäiselle aimo annoksia nukeista, jotka ovat piinanneet omistajiaan painajaisilla, pahaenteisillä äänillä, itsestään liikkuvilla tavaroilla ja jopa fyysisillä vaurioilla. Useiden tarinoiden yhteydessä annetaan ymmärtää, että edesmenneen omistajan levoton sielu olisikin jotenkin päätynyt aikaisemmin elottomaan nukkeen, aiheuttaen siten ongelmia eläville.

Japanissa kerrotaan jopa nukesta, jonka hiukset kasvavat ilman mitään tieteellistä selitystä. Okiku-nuken hiuksien on todettu kasvavan 1940-luvulta saakka, siitä lähtien kun nuken omistanut tyttölapsi kuoli espanjantautiin.

Kaikista karmaisevin nukkeen liittyvä inhimillinen piirre löytyi kylläkin erään perheen ullakolta, kun he kaivoivat esille lastensa lelut, jotka olivat säilöneet pahvilaatikoihin 11 vuotta aikaisemmin. Perheellä oli suunnitelmissa muuttaa, ja he kävivät myös ullakolle varastoimansa tavarat läpi. Eräästä lelulaatikosta löytyi kuivahtanut ja kuihtunut, ihmisen näköinen muumioitunut "ruumis", jonka vanhemmat tunnistivat tyttärensä nukeksi vain sen yllä olleen neuleen vuoksi. Nuken elottomat silmät näyttivät tuijottavan suoraan heihin, kuin jotain yhä kytisi nuken sisällä.

Vanhemmat järkyttyivät, että aikaisemmin pyöreäposkinen ja sileä ihoinen vauvanukke oli muuttunut niin radikaalisti, kuin se olisi vanhentunut yhdentoista ullakolla viettämänsä vuoden aikana. He olivat varmoja, että jokin paha voima oli päässyt käsiksi nukkeen, eivätkä he halunneet pitää sitä hetkeäkään kauempaa, peläten joutumista tekemisiin paranormaalin kanssa. Raihnainen nukke sai uuden kodin, josta se vaihtoi melko nopeasti vielä kolmannelle osapuolelle. Express UK -lehden mukaan nukesta maksettiin melkoinen summa, eikä sen nykyistä olinpaikkaa, tai ulkonäköä, ole yleisessä tiedossa.

Nuken vanhenemista on koitettu selittää tieteellisesti, esimerkiksi ullakon kylmällä ja kostealla ilmalla. Perheen mukaan tämä ei voinut aiheuttaa nukessa tapahtunutta muutosta, sillä se ei suinkaan ollut ainoa lelu tai nukke ullakolla. Minkälaisesta materiaalista tehty nukke voi kuivahtaa, rypistyä ja vanheta, kun se suljetaan yksin pahvilaatikkoon?

Tämä legenda on erittäin kiehtova ja kammottava samaan aikaan. Sen todenperäisyydestä en osaa sanoa mitään varmuudella, mutta leikitään näin pyhäinpäivän kunniaksi ajatuksella, että kuolleiden olisi mahdollista asettua elottomiin asioihin ja esineisiin, muuttaen niiden rakennetta.

Minulla itselläni ei ole kokemusta kuiskuttelevista kauhunukeista tai kikatuksesta alakerrassa kun tiedän olevani yksin kotona. Siitäkin huolimatta ei tulisi mieleenikään ostaa kirpputorilta käytettyä nukkea, jonka lasiset silmät tuijottavat ohikulkijoita ahnaasti hyllyltään.

Etenkin tänä iltana olisin äärimmäisen varovainen kaiken yliluonnollisen suhteen, onhan tänään se päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme.

Toivotaan, ettei niistä yksikään asetu hyllyillämme viattoman näköisenä istuviin nukkeihin...

Kuollut astuu huoneeseen

Viime yönä säpsähdin hereille tasan klo 03:33 rajuun ukonilmaan. Sade hakkasi ikkunoita ja kattoa, salamat välähtelivät verhojen takana. Sen kaltaiseen rajuilmaan on jotenkin jännittävää ja hermostuttavaa herätä, ilma tuntuu samaan aikaan sekä painostavalta että sähköiseltä. Tunne siitä, että mitä tahansa voi tapahtua millä sekunnilla hyvänsä pitää vahvasti kiinni käsillä olevassa hetkessä. Olen hereillä, olen läsnä.

Olen joskus kuullut, että ukonilmalla henkimaailman ja fyysisen todellisuuden portit aukeavat, kuka tahansa voi astua hetkeksi toiselle puolelle. Tekstissäni Räyhähenki  mainitsin valojen välkkymisen ja sammumisen johtuvan kuolleen astumisesta huoneeseen, ja ukonilmalla valot eivät juuri muuta teekään kuin välky holtittomasti.

Salamointi ja taivaankantta rumpusetin lailla jylisyttävät jyrähdykset viitoittivat minut yöllä muistojeni tielle ja lapsuudessani/nuoruudessani kokemiini ukkosmyrskyihin. Yksi pelottavimmista seikoista ukonilmalla oli se, että lankapuhelimiin ei saanut vastata mikäli ne pirahtivat soimaan. Muistan kysyneeni miksi en saa vastata, kuka siellä sitten soittaa. Sain vastauksen "ei kukaan", jolloin aloin uskoa kummitusten pystyvän soittaa ukkosen aikana. Kuka muukaan se olisi lapsen mielestä voinut olla, kun puhelin soi ilman että kukaan oikeasti soitti?

Lukioikäisenä yksi ukkosmyrsky jäi mieleeni paremmin kuin mikään toinen sitä ennen tai sen jälkeen. Olin jo sen verran "vanha", että oli lapsellista pelätä jyrähdyksiä ja salamointia, hakeutua sen vuoksi muiden perheenjäsenten joukkoon. Niinpä olin yksin makuuhuoneessa myrskyn iskiessä täydellä voimallaan päällemme. Jyrinä oli voimakasta ja tuli läheltä, kuin ukkoskuuro roikkuisi aivan talon kattomme yläpuolella. Erään kovan paukauksen päätteeksi valot välähtivät ja kuulin huoneen nurkasta elektronisia piippauksia, ensin tiheänä sarjana, sitten hidastuen nopeasti ja päättyen lopulta muutamien nuottien laskevaan, surumieliseen sointuun. Pengoin äänenlähteen esille ja hetken päästä pidin käsissäni sisareni pattereilla toimivaa peliä, jossa "noppaa" heitettiin painamalla nappia. Valo vilkkui vielä pahaenteisessä kohdassa, jossa oli suuri punainen X-kirjain, "menetit vuorosi". Laskin pelin käsistäni ja korviini kantautui makuuhuoneen vaatekomerosta vaimeaa, mekaanista kikatusta, joka päättyi lauseeseen "kiss me". Kikatus jatkui ja jatkui alkaen kuulostaa melkein hysteeriseltä vaikka tiesin, ettei se ollut mahdollista. Se päättyi ja alkoi aina uudelleen, lopettaen sarjansa samaan lauseeseen.

Tiesin kyseessä olevan sisareni unohdetun, kammottavan pusunuken, mutta en ollut koskaan kuullut sen joutuvan vastaavanlaiseen oikosulkuun. Ääni tuli monien tavaroiden peittoamana, kuuluen vain tukahdutetusti. Sisareni nukkeajat olivat ohi jo aikapäiviä sitten, ihme että kyseisessä karmivassa kapistuksessa oli enää edes potkua.

Nuken hilpeä, samaa kaavaa toistava kikatus oli jollain tapaa irvokas vastakuva ulkona jylläävälle säätilalle, ja se tunkeutui syvälle mieleeni ahdistavasti. Se oli liikaa, poistuin huoneesta hyvin nopeasti. Pyysin äitiäni mukaan kuulemaan saman, mutta tullessamme takaisin oli nukke jo hiljentynyt, eikä huoneessa ollut mitään muita ääniä kuin taustalla raivoava ukkonen. Outoa, että sillä oli niin kova voima, niin suuri sähkölataus. Ellei kuitenkin..?

Metsien keskellä varttuneena opin muistamaan ukkosmyrskyt myös siitä, että ne saattoivat ottaa nykyajan mukavuudet tuntikausiksi pois käytöstämme. Sähkökatkokset olivat etenkin pimeänaikaan jännittävä, jopa pelottava asia. Suhtautumiseni ukonilmaan juontaa pitkälti kotoani, ja vaikka en nykyään enää pelkääkään, synnyttävät ne silti minussa pelonsekaista kunnioitusta.

Myös, ja etenkin, siksi, että paranormaali teoria porttien avonaisuudesta nostattaa ihoni kananlihalle aina kun aivan yläpuolellani jyrähtää ja huoneen valot välähtävät.

Nukkesaari - Isla de las Munecas

Mikään ei ole niin kiehtovaa kuin kunnollinen, selkäpiitä syvältä karmiva yliluonnollinen tarina - oli se sitten totta tai tarua. Tällainen on tarina Isla de las Munecasta, nukkesaaresta Mexico Cityn eteläpuolella. Saari on poikkeuksellinen, sillä se on täynnä nukkeja, roikkumassa puista ja talojen seinistä irvokkaasti. Osa nukeista on menettänyt päänsä tai jonkin raajoistaan, ja niiden sieluttomat silmät tuijottavat ohikulkijoita armottomasti.

Tarinan mukaan saaren huoltomies, Don Julian Santana Barrera, löysi 1900-luvun puolivälissä saaren rannalta hukkuneen tytön, joka ei elvytysyrityksistä huolimatta palannut enää henkiin. Pian traagisen tapahtuman jälkeen huoltomies löysi vedestä ajelehtivan nuken, ja kunnioituksesta menehtynyttä tyttöä kohtaan ripusti Barrera nuken puuhun, osoittaakseen tukensa "tytön hengelle".

Barrera alkoi uskoa, että nuket, joita hän keräili saarellaan ja ripusti esille, olivat riivattuja tytön hengellä. Barreran läheiset kertovat miehen muuttuneen vuosien varrella, kuin jokin suurempi voima olisi ottanut hänestä vallan. Lopulta, viisikymmentä vuotta tytön kuoleman jälkeen, löytyi huoltomies kuolleena - hukkuneena tismalleen samaan paikkaan rantamatalikossa kuin tyttökin. Saaren asukit uskovat, että Barreran henki on jäänyt myös asumaan saarelle ja sen lukuisiin nukkeihin.

Isla de las Munecas onkin tänäpäivänä "paranormaalista matkailusta" kiinnostuneiden suosikkikohde. Myös ne, jotka eivät usko riivattuihin nukkeihin ovat myöntäneet, että tuossa saaressa on jotain pahasti vialla. He kertovat, että siellä kulkeminen saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin ja tuntuu siltä, kuin joku tarkkailisi heidän jokaista askelmaansa. Kuin kuolema olisi lähellä.

Saaresta kiinnostuneet voivat tutkia lisää saaren omilta nettisivuilta isladelasmunecas.com tai vain googlettamalla, sillä kuvahaun tulokset paljastavat toinen toistaan karmeampia, irvokkaampia nukkeja roikkumassa luonnottomissa asennoissa, tuijottaen tyhjyyteen. Myös Iltalehti on uutisoinut saaresta yhtenä aavemaisimmista paikoista maailmassa.

Nukkesaari riivattuine kauhunukkeineen - sinne täytyy päästä jonain päivänä.