Verikreivitär

Unkaria ravisutti 1600-luvun alussa järkyttävä sarja nuorten tyttöjen ja naisten surmia. Satojen nuorien, jopa vain 12-vuotiaiden, kerrotaan menettäneen henkensä "ikuisen nuoruuden" -aatteesta lumoutuneen aatelisnaisen vuoksi, naisen, joka on myös yksi vampyyrilegendan kantaäideistä. Tämä nainen tunnettiin myöhemmin nimellä Verikreivitär.

Vuosina 1560-1614 eläneen unkarilaisen kreivittären, Erzsébet Báthoryn, elämä on synnyttänyt monia kauhutarinoita, legendoja ja uskomuksia. Báthorya on jälkikäteen kutsuttu vampyyriksi ja noidaksi, ja hän oli eräs raa'immista sarjamurhaajista kautta ihmiskunnan historian. Slovakiassa sijaitsevan Cachticen linnan uskotaan olevan Báthoryn hengen riivaama, sillä siellä hän asui, murhasi ja lopulta kuoli.

Erzsébet Báthory kasvoi aatelisessa perheessä ja päätyi jo 15-vuotiaana "hyviin" naimisiin kreivi Nádasdyn kanssa vuonna 1575. Erzsébet ei ollut tasapainoinen ja rauhallinen aatelisnainen, vaan kreivin pitkien poissaolojen aikana hän usein pahoinpiteli kamarineitojaan ja linnan henkilökuntaa, silmittömän raivon vallassa. Hänellä oli skitsofreeninen, epäilevä luonne, joka sai hänet toisena päivänä hulluksi kiukusta, toisena säyseäksi, jopa kylmän manipuloivaksi.

Verikreivittären julmuuden, turhamaisuuden ja kauneuden palvonnan johdattelemana (huom. ilman varsinaista, todellista näyttöä) syntyi myös uskomus, että kreivitär olisi kylpenyt  uhriensa, nuorten neitsyeiden veressä säilyttääkseen, ja pitääkseen yllä, oman nuoren kauneutensa. Kerrotaan, että hän olisi huomannut veren nuorentavan ihoaan pahoinpideltyään yhtä kamarineitoaan, veren ensimmäisen kerran roiskuessa päälleen. Kreivitär silpoi ja kidutti uhrejaan poikkeuksellisen julmilla ja verisillä tavoilla, usein heidän vereensä kauttaaltaan peittyen. Väitetään, että neitsyttä roikotettiin Erzsébetin yläpuolella tämän ollessa kylpyammeessaan, ja kreivittären halutessa, uhrin kaula viillettiin auki ja tämä sai verisen suihkunsa. Oli kyse sitten verisistä kylvyistä tai ei, näytti kreivitär varmasti siltä kuin olisi noussut sellaisesta juuri toimitettuaan surmatyönsä.

Huhut verikreivitärtä vastaan muuttuivat syytteiksi, kun hän alkoi valita lopulta uhreikseen aatelisnaisia, alempisäätyisten naisten vähennyttyä merkittävästi lähialueilla. Syytteet otettiin vakavasti ja kreivittären linna tutkittiin. Heti ensimmäisellä kerralla linnasta löytyi yhden naisen ruumis ja toinen uhri, kuolemankielissä. Lisäksi linnasta löytyi kidutuskammio, jonka runsas välineistö tarjosi lisää todisteita murhista ja kidutuksesta, tuskanhuudoista, jotka linnan käytävillä olivat kaikuneet.

Erzsébet Báthory jäi lopulta kiinni teoistaan, mutta välttyi kuolemantuomiolta korkean asemansa ansiosta. Hänen apulaisiaan sen sijaan iskettiin epäröimättä päätä lyhyemmiksi. Erzsébet jätettiin "arestiin" Cachticen linnan umpeen muurattuun huoneistoon, vaikka hän ei virallista tuomiota koskaan saanutkaan. Kreivitär kuoli aatelisessa lintuhäkissään neljä vuotta myöhemmin.

Vaikka verikreivitär on kuolemansa jälkeen saanut nimityksiä, jotka viittaavat hänen olleen yliluonnollinen olento, on silti ainoa todistettu nimitys hänelle kylmäverinen sarjamurhaaja. Hänen verenhimonsa ja tekonsa ovat tallentuneet historiankirjoihin yhtenä sysimustana ihmiselämänä, pahuuden perikuvana. Noin täydellinen, aukoton pahuus jättää varmasti jälkensä, enkä yhtään epäile sekä Erzsébetin että hänen uhriensa piinattujen sielujen vaeltelevan vielä tänäkin päivänä Cachticen linnan raunioilla.

Siinä onkin jälleen yksi paranormaali matkailukohde, joka minunkin on lisättävä listoilleni.

Lisää aiheesta:

Wikipedia - Erzsébet Bàthory
Wikipedia - Elizabeth Bathory
theresabathory.com
rejectedprincesses.com

Verivalkama

Yksi pelottavimmista kauhuelokuvista on mielestäni The Blair Witch Project - se on ahdistava, koukuttava ja karmiva, juuri oikeissa suhteissa. Kuitenkin kaikista kamalimman siitä tekee ystäväni isälle sattuneet tapahtumat lapsuudenmaisemieni metsissä.

Ystäväni isä vaelteli ja telttaili paljon lähimetsissä, hän aina hoki minulle ja ystävälleni, että "metsä on turvallinen paikka, kaupungeissa sitä vain kuuluu pelätä". Hänen mukaansa metsässä ei ollut pelolle sijaa, mikään tai kukaan ei uhkaa kulkijaa siellä. Siksi hän ei itse osannut kodin turvassa ja lämmössä pelätä tapahtumia, joista kertoi meille erään syksyisen vaelluksensa päätteeksi. Voi olla, että jos hän olisi katsonut kauhuelokuvia ja nähnyt Blair Witch Projectin, olisi hänen suhtautumisensa ollut toisenlainen.

Hän löysi vanhoja karttoja kotiseudustamme. Kartoissa risteili mitä oudoimmat ja vanhimmat paikannimet kullekin mäelle ja maatalolle, mutta suurimman huomion vei keskelle valtavaa metsää merkitty alue, jonka päällä luki pienin kirjaimin Verivalkama. Kun hän tutustui tarkemmin asiaan, löysi hän viittauksia siitä, että tuota paikkaa olisi mahdollisesti saatettu aikaisemmin käyttää jonkinlaisena "uhrilehtona". Seikkailijaluonteena hän innostui löydöstään välittömästi, pakkasi rinkkansa, telttansa ja koiransa, ja lähti vaellukselle.

Oli kaunis syyskuinen päivä hänen lähtiessään talsimaan talonsa takapihan kautta metsän uumeniin. Koira lähti matkaan mukaan innoissaan, nuuskien metsän tuoksuja ympärillään. Kun kilometrit taittuivat ja metsähehtaarit ympärillä kasvoivat, muuttui koira epävarmaksi, jopa levottomaksi. Se kulki tiiviisti isäntänsä kannoilla, varoen jäämästä paria metriäkään jälkeen.

Kaksikko löysi Verivalkaman kartan ja kompassin avulla, mutta tuolloin koira oli jo todella hermostunut, säpsähteli metsästä kuuluvia rasahduksia ja napsahduksia. Koko illan ja yön koira pysyi tiiviisti kiinni isäntänsä kyljessä, toisinaan hermostuneesti vikisten. Ystäväni isä epäili, että koira olisi syönyt jotain pahentunutta matkalla, mutta toisaalta hermostunut käytös tuntui yltyvän sitä enemmän mitä pidemmälle yö eteni.

Aamuyöllä ystäväni isä havahtui voimakkaaseen töminään, joka kiersi pienen etäisyyden päässä hänen telttaansa. Koira oli entistä levottomampi, jopa selkeästi peloissaan. Kuulosti siltä, että jokin juoksi telttaa ympäri muutamien metrien säteellä, yhä uudelleen ja uudelleen. Ystäväni isä oletti ja halusi uskoa, että kyseessä oli vain peura. Minä en ole koskaan nähnyt yhtäkään peuraa, joka juoksee kovalla vauhdilla tömistellen telttoja ympäri, vaan mieleeni pamahti samantien muistikuvat Blair Witchistä.

Aamulla, hänen herätessään, oli teltan edustalla ollut nuotiopaikka levitelty tasaiseen, kauniiseen ympyrään, jonka halkaisija oli suunnilleen viisi metriä. Koira luimisteli tiukasti isäntänsä vierellä aamiaishetket, eikä osoittanut minkäänlaista ruokahalua. Kuitenkin heti kun kaksikko kotiutui, ahmi se ruokansa ja kävi nukkumaan niin kuin olisi valvonut vähintään kuukauden yhteen menoon.

Ystäväni isä ei palannut enää Verivalkamalle, sillä vaikka hän ei uskonut, että metsässä olisi jotain pelättävää, oli tuo yö jättänyt pysyvät jälkensä häneen.

Muutamaa viikkoa myöhemmin ystäväni takapihalle ilmestyi outo ympyränmuotoinen alue. Ympyrän alueen sammal oli muuttunut ruskeaksi ja kuivunut kuoliaaksi, vaikka syksyisin sadetta yleensä riitti. Ystäväni isä naureskeli, että sama kuvio toistui kohdassa, josta hän aloitti ja johon hän lopetti vaelluksensa, sekä Verivalkaman nuotiopaikalla. Minua ja ystävääni ei liiemmin naurattanut.

Tavoitteenani on uskaltaa joskus itse yöpyä teltassa Verivalkamalla. Mutta sitä varten tarvitsen vielä rutkasti enemmän rohkeutta.