Kesäillan melodia

Minulle ja sisarelleni on käynyt selittämättömiä asioita lapsuudenkodissamme (lue esim. blogitekstini Kuka pelkää pimeää?). Yleensä tapahtumat ovat sattuneet puitteiltaan otollisiin aikoihin yöllä tai loppusyksyn loputtomassa pimeydessä, kuitenkin täysin ennalta-arvaamatta. Mutta edes kesä ja sen kirkkaat illat ja valoisat yöt eivät ole esteenä eriskummallisille tapahtumille.

Vuosia sitten eräänä aurinkoisena kesälomailtana olin sisareni kanssa makuuhuoneessani vitsailemassa ja pelleilemässä, pitämässä hauskaa. Naurumme säteili ympäri huonetta, mutta hetken päästä erotin omien ääniemme seasta jotain sinne kuulumatonta. Naurumme hiipui pois ja katsoimme toisiamme kummastuneina, kun kuulimme avonaisen tuuletusikkunamme takaa kantautuvan vaimean hyräilyn. Hiivin lähemmäs ikkunaa, painaen korvani kiinni hyttysverkkoon. Aivan ikkunamme takaa seinän vierestä todella kuului miehen hyräilyä. Melodia oli ilomielinen, jopa kaunis, mutta se hyydytti silti veren suonissani. Minä ja sisareni olimme varmuudella kahden, eikä äänessä ollut mitään etäisestikään tuttua.

Sisareni kysyi minulta hiljaa, leuka aavistuksen verran vapisten, miksi joku mies on tullut metsästä ikkunamme taakse hyräilemään. En osannut vastata. Talomme takana oli vain metsää ja suota, emmekä olleet kuulleet kenenkään saapuvan etupihalle. Pyysin sisartani odottamaan, kun kiersin kaikki talomme takapihan suuntaan ikkunalliset huoneet, yrittäen kurkistella ulos peläten näkeväni siellä jonkun tuntemattoman. Toivoin, että marjastaja olisi vain eksynyt ja jatkanut matkaansa päästyään talollemme, hyräilyä ei muihin huoneisiin kuulunut.

Palasin huoneeni lattialla tismalleen samassa asennossa kyyhöttävän sisareni luo ja rauhoitin jännityksestä kiivastuneen hengitykseni. Kuulostelin avonaista ikkunaa, josta säikähdyksekseni vaimea hyräily edelleen kantautui. Ihmettelin kuiskaten sisarelleni äänen jatkuneen uudelleen, johon hän sanoi ettei se koskaan lakannutkaan.

Katsoin sisartani hetken lamaantuneena, kunnes vanhemman sisaruksen suojeluvaisto ponnahti päällimmäiseksi mieleni rauhattomalle pinnalle. Lähdin määrätietoisesti marssimaan kohti ulko-ovea, oli aika passittaa hyväntuulinen hyräilijä tiehensä, sisareni alkoi olla todella jo peloissaan. Määrätietoisuus riitti hyvin ovesta ulos ja talon sivustalle, kiukun sykkiessä suonissani saavuin talon nurkalle lähelle huoneeni ikkunaa ja pysähdyin kuuntelemaan. Melodinen, aina alusta uudelleen alkava hyräily tavoitti jälleen kuuloaistini ja ymmärsin, että saan syyllisen pian verekseltään kiinni. Adrenaliini pumppasi minuun rohkeutta, ja valmistauduin juoksemaan tarvittaessa pakoon niin lujaa kuin kintuistani irtoaisi, takaisin sisälle turvaan lukittujen ovien taakse.

Olin juuri aikeissa kurkistaa nurkan taakse, kun hyräily katkesi. Pidätin jännittyneenä hengitystäni ja kurkistin talon takapihalle, jossa minua vastassa oli tyhjä piha, koko takaseinän mitalta. Kavahdin kauemmas nurkalta nähdäkseni alueen tarkemmin, mutta missään ei näkynyt ketään, ei pienintäkään liikettä. Ei ollut piilopaikkoja, ei edes painaumia sammaleessa tai nurmikolla. Oli vain metsän hiljaisuus ja tuulen kohina etupihamme lehtipuissa. Juoksin pelon vauhdittamana sisälle, jossa sisareni tuli minua vastaan kiitollisena että olin häätänyt hyräilijän pois. Hän kysyi kuka siellä oli ollut, vastasin että eksynyt marjastaja samalla kun peitin käsieni vapinan häneltä.

Olin unohtanut kauniin, iloisen sävelen, joka ikkunastani tuolloin kantautui kunnes kuulin sen reilu viikko sitten uudelleen lapsuudenkotini metsissä. Alkuun luulin toisen ulkoilijan lähestyvän minua, mutta askeleita ei kuulunut, ainoastaan hyräilyä, joka sai minut pysähtymään ja kuuntelemaan. Odotin hetken paikoillani, koiranikin seisoi jähmettyneenä korvat koholla ja pää ymmärryksen puutteesta kallistellen. Otin muutamia varovaisia askeleita kohti hyräilyä saaden sen voimistumaan hieman, kunnes se yhtäkkiä katkesi, kuihtui kesäiltaan. Kylmät väreet kihelmöivät ihollani, kun muistini onki mieleeni aikaisemman kohtaamiseni saman melodian kanssa. Tälläkin kertaa ääni hävisi kuin kuiskaus tuuleen, samoin kuin sen tekijä. Jäin vielä hetkeksi metsään pyörimään ja katsomaan jos jostain tupsahtaisi toinen kulkija, mutta ketään ei näkynyt. Koirani alkoi käyttäytyä normaalisti heti äänen loputtua.

Hyräily on vain yksi monista oudoista, selitystä vailla olevista asioista, joita lapsuudenkotini kätkee sisälleen. Minun on yritettävä selvittää mitä tuolla alueella on aikaisemmin ollut, mitä siellä on tapahtunut. Saisinko selityksen oudolle hyräilyllekin? Voi olla, että se jää ikuisesti salaisuudeksi jonka vain metsä tietää, piiloutuen havujen ja juurien alle, odottamaan oikeaa hetkeä nousta pinnalle jälleen.