Murhaniemi

Bodominjärveä Murhaniemeltä

Kukapa meistä ei olisi koskaan kuullut Bodominjärven ratkaisemattomasta murhamysteeristä? Vuonna 1960 5. kesäkuuta kolme nuorta surmattiin raa'asti Bodominjärven niemellä, heidän nukkuessaan teltassa. Teltan narut katkaistiin ja hyökkääjä iski uhrejaan ensin todennäköisesti kivellä telttakankaan läpi. Kaikilla uhreilla, myös eloonjääneellä Nils Gustafssonilla, oli päänseudullaan tylpän esineen aiheuttamia iskuvammoja, mutta vain kahta oltiin puukotettu, Seppo Boismania ja Maili Björklundia. Puukotuksista huolimatta näillä kahdella todettiin kuitenkin sama kuolinsyy kuin seurueen kolmannella kuolonuhrilla, Anja Mäellä. Syyksi todettiin kallonmurtuman aiheuttama aivoruhje.

Bodominjärven surmat aiheuttivat laajan tutkinnan ja spekulaatioiden vyöryn, jonka saatteeksi yksi murhaajaepäilty hirttäytyi vankeudessa. Rikos on tänäkin päivänä ratkaisematta, mutta siitä löytyy värikäs skaala tietoa internetin syövereistä, puhumattakaan lukuisista dokumenteista, joissa tuon kohtalokkaan yön tapahtumiin pureudutaan yhä uudelleen ja uudelleen, uuden oivaltamisen toivossa. Minä en käsittele tai arvaile rikoksen taustoja nyt enempää, vaikka minulla, kuten kaikilla tapauksesta kiinnostuneilla, oma teoriani yön tapahtumista onkin. Tällä kertaa haluan jakaa kanssanne erään telttailijan omakohtaisen, yliluonnollisen kokemuksen kuuluisasta Murhaniemestä. Tämä henkilö halusi jakaa tarinansa kanssani, ja sain luvan julkaista sen blogissani.

Janne (nimi muutettu) kertoi, että Bodominjärven surmat olivat kiinnostaneet häntä aina, osittain sen vuoksi, että hän on kotoisin läheltä tapahtumapaikkaa, osittain tapauksen päälle lyödyn mysteerin leiman vuoksi. Vuonna 2010 syksyllä hän halusi kahden ystävänsä kanssa kokea Bodominjärven Murhaniemen tunnelman ja kaverukset yöpyivät samassa paikassa, jossa 50 vuotta sitten oli kolme nuorta kokenut karmean päätöksen elämälleen. He eivät halunneet yöpyä paikalla tismalleen tapahtumayönä, sillä olivat epäilleet tuon ajankohdan houkuttelevan paikalle useammankin jännitystä telttaretkiinsä kaipaavan (jossa he muuten olivat oikeassa: 50 vuotta Bodominjärven surmista; Murhapaikasta tuli kaatopaikka). Illan pimetessä kaverukset sytyttivät nuotion ja grillasivat makkaraa, joivat muutaman oluen ja keskustelivat kohtalokkaan yön käänteistä. Puolenyön aikoihin he sukelsivat telttaan nukkumaan.

Yöllä Janne säpsähti hereille, ymmärtämättä täysin syytä sille. Hän nousi istumaan makuupussissaan ja kuulosteli maailmaa teltan ympärillä. Hän oli jostain syystä täysin hereillä ja päätti käydä teltan ulkopuolella haukkaamassa raitista ilmaa ja laskemassa illalla juodut oluet ja vedet kuusen juurelle. Syksyisen kylmä ilma iski vastaan heti teltan ulkopuolella ja Janne toimitti asiansa pikaisesti päästäkseen takaisin makuupussin lämpöön. Teltalle päästyään hänet kuitenkin pysäytti outo, uikuttava ääni niemenkärjestä. Hän jähmettyi niille sijoilleen ja koetti tähystää pimeydessä kohti järvenselkää ja niemennokkaa. Silloin hän näki niemenkärjessä seisovan hahmon. Hän oli vähällä huudahtaa säikähdyksestä, mutta tarkennettuaan katseensa huomasi hän hahmon olevan selin itseensä, järvelle tuijottaen. Janne hiipi hieman lähemmäksi hahmoa ja erotti, että nuori nainen seisoi paikoillaan keho hieman vavahdellen, kuin hän itkisi voimakkaasti. Janne kysyi kovaan ääneen onko naisella kaikki hyvin, mutta tämä ei reagoinut hänen ääneensä.

Lähestyessään naista varovaisesti Janne kuuli naisen todella itkevän, nyyhkytys tuntui kuuluvan joka puolelta hänen ympäriltään, mutta hän ajatteli sen johtuvan syksyisen yön seisovasta ilmasta. Janne kysyi vielä naiselta oliko tämä kunnossa, muttei saanut vastausta. Hän kääntyi katsomaan telttaa kohti jännittyneenä, kuin varmistaakseen sen olevan vielä paikoillaan, ystäviensä olevan vielä kunnossa, mutta kun hän kääntyi kohtaamaan niemenkärjessä itkevän hahmon uudelleen, ei missään enää näkynyt ketään. Janne kompuroi taaksepäin ja pyörähti nopeasti ympäri. Niemi oli kapea, nainen ei millään olisi voinut kulkea hänen ohitseen yhtäkkiä, huomaamatta. Pelko iski Janneen ja hän syöksyi takaisin telttaan, herättäen ystävänsä, jotka luulivat Jannen koettavan vain pelotella heitä. Ystävät nauroivat Jannen "hyvälle yritykselle" ja jatkoivat uniaan.

Janne pujottautui takaisin makuupussiinsa käyden läpi kokemaansa. Hän oli edelleen liian kauhuissaan nukkuakseen, ja pohti tapoja, joilla vakuuttaa kaverit yön oudosta sattumasta aamulla. Alkuun hän kuunteli teltan ympäristöä ja sydämensä kovaa sykettä, mutta jossain vaiheessa uni vei uudelleen voiton.

Aamuyöllä Janne heräsi, kun toinen hänen ystävistään tönäisi häntä kevyesti ja kuiskasi peloissaan:

"Kuuletko tuon?"

Janne kuulosteli ja tajusin kauhuissaan, että teltan läheltä kuului risujen rasahduksia, kuin joku kävelisi telttaa ympäri. Askeleet lähenivät ja hetken kuluttua kaverukset kohtasivat toistensa kalpeat kasvot ja kauhusta laajenneet pupillit, he lukivat toistensa kasvoilta, että joku oli todella tullut seisomaan heidän telttansa viereen. Sekunnit venyivät ja tuntuivat tunneilta, Janne ei uskaltanut edes hengittää. Telttakankaalle tipahti jotain, ehkä vain pieni puusta pudonnut oksa, mutta se sai Jannen ystävän karjaisemaan. Seurueen kolmaskin jäsen heräsi hätkähtäen, ja kerättyään hetken rohkeutta kolmikko syöksyi ulos teltasta valmiina kohtaamaan ahdistelijansa - vain huomatakseen että niemi oli tyhjä, kaikkialla oli kuolemanhiljaista.

Kaverukset kiersivät niemen pariin otteeseen kivet ja oksat aseinaan, mutta he olivat ainoat paikalla. Teltan luokse palattuaan he huomasivat, että yksi teltan kannatinnaruista oli katkennut - tai katkaistu. Pelko kumppaninaan ystävät palasivat telttaansa yrittäen hermostuneesti nauraa tapahtumat pois, mutta kukaan heistä ei nukkunut enää silmällistäkään. Jannen ystävät eivät myöskään enää nauraneet, kun hän kertoi aikaisemmin yöllä tapahtuneen yliluonnollisen kokemuksensa. Aamulla vähäpuheiset ja väsyneet ystävät pakkasivat tarvikkeensa ja suuntasivat pois Murhaniemestä, aikomuksenaan olla koskaan palaamatta.

Olen itsekin käynyt katsastamassa Murhaniemen, tosin en uskaltaisi mennä sinne telttailemaan. Paikan historia nostaa ihon kananlihalle ja tunnelma niemessä on jotenkin sähköinen, jännittävä. Paikka on kaunis ja näkymä Bodominjärvelle upea, mutta sitä on mahdotonta ihailla muistamatta verta, joka niemen maaperään on vuodatettu.




Japanissa uskotaan Onryoihin, kostonhimoisiin henkiin, jotka saattavat olla sidottuja kuolinpaikkaansa. Ne ovat yleensä sellaisia yureita, henkiä, jotka ovat kuolleet jonkin voimakkaan tunteen saattelemana, esimerkiksi vihan, kateuden tai raivon, eivätkä pysty jatkamaan matkaansa eteenpäin. Onryot ovat usein sodan, luonnonkatastrofin, petoksen, murhan tai itsemurhan uhreja, jotka näyttäytyvät samanlaisena, kuin olivat kuolinhetkellään. Ne ovat kärsiviä ja kostonhimoisia, ja tahraavat kuolinpaikkansa kirouksella, joka voi tarttua kuolinpaikalla käyvään elävään kiinni ja vaikuttaa tämän elämään vielä vuosienkin päästä, jopa tuhoten sen.

Mitä tapahtui tuolla niemellä 5. kesäkuuta vuonna 1960? Onko sinne jäänyt kostonhimoinen henki odottamaan oikeaa hetkeä tai oikeaa henkilöä saapumaan paikalle, tuhotakseen tämän? Entä jos niemenkärjessä nyyhkyttävä nainen olikin runnottu ja verinen puukoniskuista, niin kuin onryo?

Varmaa on vain se, että tuona yönä kolme nuorta ihmistä saivat surmansa aivan liian varhain, ja ettei mikään maanpäällinen voima ole pystynyt syyllistä rankaisemaan.

Se ei poista sitä seikkaa, ettei murhaajalla ole/ollut silti omat demonit taisteltavanaan.

Verivalkama

Yksi pelottavimmista kauhuelokuvista on mielestäni The Blair Witch Project - se on ahdistava, koukuttava ja karmiva, juuri oikeissa suhteissa. Kuitenkin kaikista kamalimman siitä tekee ystäväni isälle sattuneet tapahtumat lapsuudenmaisemieni metsissä.

Ystäväni isä vaelteli ja telttaili paljon lähimetsissä, hän aina hoki minulle ja ystävälleni, että "metsä on turvallinen paikka, kaupungeissa sitä vain kuuluu pelätä". Hänen mukaansa metsässä ei ollut pelolle sijaa, mikään tai kukaan ei uhkaa kulkijaa siellä. Siksi hän ei itse osannut kodin turvassa ja lämmössä pelätä tapahtumia, joista kertoi meille erään syksyisen vaelluksensa päätteeksi. Voi olla, että jos hän olisi katsonut kauhuelokuvia ja nähnyt Blair Witch Projectin, olisi hänen suhtautumisensa ollut toisenlainen.

Hän löysi vanhoja karttoja kotiseudustamme. Kartoissa risteili mitä oudoimmat ja vanhimmat paikannimet kullekin mäelle ja maatalolle, mutta suurimman huomion vei keskelle valtavaa metsää merkitty alue, jonka päällä luki pienin kirjaimin Verivalkama. Kun hän tutustui tarkemmin asiaan, löysi hän viittauksia siitä, että tuota paikkaa olisi mahdollisesti saatettu aikaisemmin käyttää jonkinlaisena "uhrilehtona". Seikkailijaluonteena hän innostui löydöstään välittömästi, pakkasi rinkkansa, telttansa ja koiransa, ja lähti vaellukselle.

Oli kaunis syyskuinen päivä hänen lähtiessään talsimaan talonsa takapihan kautta metsän uumeniin. Koira lähti matkaan mukaan innoissaan, nuuskien metsän tuoksuja ympärillään. Kun kilometrit taittuivat ja metsähehtaarit ympärillä kasvoivat, muuttui koira epävarmaksi, jopa levottomaksi. Se kulki tiiviisti isäntänsä kannoilla, varoen jäämästä paria metriäkään jälkeen.

Kaksikko löysi Verivalkaman kartan ja kompassin avulla, mutta tuolloin koira oli jo todella hermostunut, säpsähteli metsästä kuuluvia rasahduksia ja napsahduksia. Koko illan ja yön koira pysyi tiiviisti kiinni isäntänsä kyljessä, toisinaan hermostuneesti vikisten. Ystäväni isä epäili, että koira olisi syönyt jotain pahentunutta matkalla, mutta toisaalta hermostunut käytös tuntui yltyvän sitä enemmän mitä pidemmälle yö eteni.

Aamuyöllä ystäväni isä havahtui voimakkaaseen töminään, joka kiersi pienen etäisyyden päässä hänen telttaansa. Koira oli entistä levottomampi, jopa selkeästi peloissaan. Kuulosti siltä, että jokin juoksi telttaa ympäri muutamien metrien säteellä, yhä uudelleen ja uudelleen. Ystäväni isä oletti ja halusi uskoa, että kyseessä oli vain peura. Minä en ole koskaan nähnyt yhtäkään peuraa, joka juoksee kovalla vauhdilla tömistellen telttoja ympäri, vaan mieleeni pamahti samantien muistikuvat Blair Witchistä.

Aamulla, hänen herätessään, oli teltan edustalla ollut nuotiopaikka levitelty tasaiseen, kauniiseen ympyrään, jonka halkaisija oli suunnilleen viisi metriä. Koira luimisteli tiukasti isäntänsä vierellä aamiaishetket, eikä osoittanut minkäänlaista ruokahalua. Kuitenkin heti kun kaksikko kotiutui, ahmi se ruokansa ja kävi nukkumaan niin kuin olisi valvonut vähintään kuukauden yhteen menoon.

Ystäväni isä ei palannut enää Verivalkamalle, sillä vaikka hän ei uskonut, että metsässä olisi jotain pelättävää, oli tuo yö jättänyt pysyvät jälkensä häneen.

Muutamaa viikkoa myöhemmin ystäväni takapihalle ilmestyi outo ympyränmuotoinen alue. Ympyrän alueen sammal oli muuttunut ruskeaksi ja kuivunut kuoliaaksi, vaikka syksyisin sadetta yleensä riitti. Ystäväni isä naureskeli, että sama kuvio toistui kohdassa, josta hän aloitti ja johon hän lopetti vaelluksensa, sekä Verivalkaman nuotiopaikalla. Minua ja ystävääni ei liiemmin naurattanut.

Tavoitteenani on uskaltaa joskus itse yöpyä teltassa Verivalkamalla. Mutta sitä varten tarvitsen vielä rutkasti enemmän rohkeutta.