Vierailija

Marraskuiset illat ovat olleet synkässä pimeydessään kerrassaan houkuttelevia. Arjen kiireet ovat kuitenkin taittaneet minut täysin uupuneena hyvissä ajoin nukkumaan, ja olen nukkunut niin sikeästi ettei mikään öinen ääni olisi saanut minua hätkähtämäänkään. Tai jos olisin hätkähtänyt, olisin todennäköisesti vain mumissut: "Ei tänään henkiolennot, en jaksa nyt reagoida".

Muutettuani lapsuudenkotini läheisyyteen olen kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti kohdannut talossani ja sen ympäristössä outoja, selittämättömiä asioita. Tuoreimpana selkäpiitäni karmii edelleen karmea kirkaisu, jonka kuulin kesken elokuisen illan. Puhumattakaan metsän pimeydessä sattuneesta tapauksesta, josta kerroin teille vuosi sitten. Ja sitten on tapauksia, joissa tuntuu, kuin sisällä kotonani kulkisi jonkinlainen energiavirtaus aiheuttaen kylmiä ilmavirtoja ja elektronisten laitteiden häiriöitä.

Asuessani edellisessä kodissani, sain kokea oudon ja pelottavan kolahduksien sarjan, joka tuntui suorastaan aggressiivisesti lähestyvän minua. Ja hiljattain sellainen tapahtui myös tässä uudessa kodissani.

Olin yksin valveilla iltasella television ääressä kuullessani oudon kolahduksen selkäni takaa käytävältä. En kääntynyt katsomaan, mutta terävöitin aistejani ja katseeni suuntasi hajamielisesti ikkunoiden takana pimeyden päällä lepäävään heijastukseen käytävästämme, jossa kattovalo paloi kirkkaana. Yhtäkkiä, täysin yllättäen näin, kuinka epämääräinen hahmo kulki käytävän poikki heijastuksessa vauhdikkaasti, ilman että ääntäkään kuului. Hätkähdin ja hieroin silmiäni. Olin kyllä väsynyt, mutta näkemäni hahmo oli kovin aidon oloinen. Olisiko kuitenkin silmäni tehneet vain tepposet?

Nousin ylös ja lähdin käytävää kohti. Hiljaisuus hyökyi päälleni ja ainoa sen rikkova ääni oli lattian narahdus astuessani juuri oikeaan kohtaan. Kuulin jälleen kolahduksen, mutta tällä kertaa alakertaan johtavasta portaikosta. Lähdin äänen perään uteliaana ja varuillani. Alakerrassa kissamme loikoili takkahuoneen sohvan lämmössä katse tiiviisti kohti kylpyhuonettamme, sitten se kääntyi vilkaisemaan minua laajentunein pupillein. Silitin sen päätä ja se tuntui rauhoittuvan, kun yhtäkkiä kuulin veden lorahduksen kylpyhuoneesta. Kävelin katsomaan ja suihkun hana näytti kääntyneen päälle hiukan, tiputellen varovasti vettä kaakeleille, josta pisarat roiskuivat ympäriinsä muodostaen lattialle kauniita kuvioita. Sammutin hanan, mutta pysähdyin ihmettelemään lattiaa. Ensinnäkin, hana oli selvästi käännetty vuotamaan vähän, mutta lattia paljasti ettei asian laita ollut siten kovinkaan kauan. Lattiakaivoon ei ollut valunut vettä, ei edes jälkiä sinne kulkeneesta vetisestä urasta. Olisiko mahdollista, että hana olisi jäänyt päälle, mutta ei jostain syystä vuotanut aikaisemmin?

Kumarruin kuivaamaan lattialle päätyneitä pisaroita, kun selkäni takana kylpyhuoneen oven karmit pamahtivat niin, että säikähdin toden teolla. Käännähdin välittömästi katsomaan taakseni alkukantaisen "taistele tai pakene" -reaktion viilettämässä pitkin hermoratojani. Tunsin kiukun hulmahtavan sisälläni, koska puolisoni oli säikäyttänyt minut niin. Senhän oli pakko olla puolisoni, sillä ääni kuulosti siltä, kuin joku olisi lyönyt nyrkillä ovenkarmeja saaden ne paukahtamaan.

Koko alakerrassa ei kuitenkaan ollut ketään muuta, jopa kissani oli lähtenyt pakoon tapahtumia. Seisoin hetken hievahtamatta tarkastellen yön hiljaisuutta, mutta en kuullut enää rasahdustakaan. Seinällä raksuttavan kellon armoton nakutus oli ainoa merkki ajan kulumisesta eteenpäin. Olin yksin, mutta jotenkin minusta tuntui etten olisi aikaisemmin ollut.

Myöhemmin samalla viikolla kuulin samantapaisia kolahduksia ja eräänä iltana kylpyhuoneen hana oli taas kääntynyt. Keskustellessani puolisoni kanssa asiasta, emme päässeet suoraan sopivaan ratkaisuun. Ensin ajattelimme vesiputkissa olleen ilmaa, mutta se ei selittänyt ovenkarmien kolahdusta, sillä kyseisessä kohdassa ei kulje vesitäytteisiä putkia. Meidän oli myönnettävä, että on ihmisaivoille helpompi etsiä järjellisiä ratkaisuja ja pyrkiä löytämään kaikkeen selitykset silloinkin, kun sellaisia ei ole saatavilla. Kun asialla olisi jonkinlainen selitys, vaikka edes kehno sellainen, on ihmisen hyvä jatkaa elämäänsä huolettomana, uskoen, ettei mikään mitä järjellä ei voi selittää uhkaa hänen välitöntä olemassaoloaan tai tiukassa järjestyksessä olevaa maailmaansa. Kaikella kyllä on syy-seuraussuhteensa, mutta toisinaan syy on jotain uskomatonta, selittämätöntä. Toisinaan taas täydellinen mysteeri.

Minusta alkaa tuntua, että minun kannattaa jälleen kaivella vanhat radiopuhelimeni esille. Jos ne havaitsisivat jotain sellaista, mitä en tavallisilla ihmisen silmilläni pysty näkemään. Myös valkoinen kohina voi kantaa mukanaan vastauksia, jos on valmis kuuntelemaan.

Mutta olenko todella? Valmis?

Näin ilta-aikaan uskon olevani, mutta vastaukseni saattaa muuttua kun yön pimeys on käärinyt kaiken verhoonsa ja tunnen olevani täysin yksin...

Kuoleman katse

Kuolema on aihe, jota tuntuu olevan läheisempi käsitellä lähellä pyhäinpäivää, vainajien muistopäivää. Tänä vuonna olen muutenkin joutunut kosketuksiin sen kanssa, kun tuttaviani on laskettu ikuiseen lepoon maan poveen, myös ihan lähipiiristäni. Keskustelin kuolemasta erään saattohoitajan kanssa taannoin, kävimme asiaa alkuun läpi lähes kylmän tieteelliseltä näkökannalta. Hänellä tuntui olevan asiasta vankkaa kokemusta, olihan hän ollut läsnä monen ihmisen ottaessa viimeistä henkäystään.

Aktiivinen kuoleminen on käsite, josta en aikaisemmin tiennyt. Se on vaihe, joka kuolevalla alkaa kun kuolemanhetket alkavat olla lähellä. Sen kerrotaan kestävän suurin piirtein kolmisen päivää ja tällöin kuoleva ei välttämättä ole kovinkaan läsnä ympärillään olevista tapahtumista koko aikaa. Hänen verenpaineensa saattaa myös laskea merkittävästi, hengittäminen vaikeutuu ja kurkusta saattaa alkaa kuulua korinaa nesteiden kertyessä keuhkoihin. Hän saattaa myös hallusinoida, olla levoton tai hourailla. Toisinaan kuoleva on koomassa kokonaan tai osittain, tai häntä ei pysty herättää, sillä hän on niin uupunut.

Fyysisesti keho näyttää siis lukuisia merkkejä siitä, että loppu on lähellä. Ei ihmekään, että jatkuvasti saan lukea eläimistä, jotka ovat vaistonneet rakkaan ihmisensä kuoleman olevan lähellä - mikäli ihmiset pystyvät huomaamaan tapahtumia kehossa, ei se ole aisteiltaan tarkemmille eläimille minkäänlainen ongelma. Luinpa joskus jopa kirjan erään hoivakodin kissasta, jolla oli tapana asettua kuolevan vanhuksen luokse ja olla tämän kanssa hamaan loppuun saakka.

Saattohoidossa työskentelevä sairaanhoitaja tunnistaa myös herkästi merkit, ja pystyy näin ollen varoittamaan omaisia lähellä olevasta hyvästien hetkestä. Vaikka hoitaja, jonka kanssa keskustelin asiasta suhtautuukin kuolemaan hyvin arkipäiväisesti ja käytännönläheisesti, kertoi hän ettei osaa selittää miksi kuoleman hetkellä tulee monelle kuolevalle "kuoleman katse" ja jopa hymy huulille. Kuolevat kuulemma saattavat olla hyvin poissaolevia, kunnes he yhtäkkiä havahtuvat ja alkavat tuijottaa kiinteästi huoneeseen johonkin tiettyyn pisteeseen. Siellä ei yleensä koskaan ole mitään erityistä ja jos asettuu katseen tielle, näyttää katse kulkevan suoraan lävitse. Kuolevat katsovat yhtäkkiä silmät loistaen tiettyyn paikkaan, saattavat jopa kurkottaa sinne tai hymyillä. Aivan kuin he näkisivät jotain tai jonkun tulevan luokseen.

Saattohoitaja sanoi, että haluaa uskoa heidän näkevän jonkun edesmenneen läheisensä tulevan hakemaan heitä rajan taakse, sillä suhteellisen pian "kuoleman katseesta" kuoleva lakkaa hengittämästä. Hän kertoi, että tuo kyseinen hetki on ihmeellinen tovi olla kuolevan lähellä. Kuin olisi yhtäkkiä osa jotain suurempaa ja siinä hetkessä voi myös uskoa kuoleman jälkeiseen elämään, vaikka hetkeä selitettäisiin tieteellisessä mielessä vain kylmästi kehon viimeisten endorfiinien vapautumisella.

Eräs kuoleva mies oli tällaisilla viimeisillä hetkillään kurkottanut kohti huoneen seinää ja sanonut, että sieltä hän nyt tulee. Kun hoitaja oli kysynyt tarkemmin asiasta, oli mies tuijottanut pitkään seinää kuin siihen olisi ilmestynyt aukko. Hän oli yrittänyt vähillä voimillaan nousta mutta ei ollut hievahtanutkaan. Viimeinen sana, jonka hän oli sanonut, oli hänen edesmenneen vaimonsa nimi. Vastaavanlaisia tapauksia on kuulemma usein, etenkin jos aktiivista kuolemaa tekevä ihminen pystyy puhumaan tai kommunikoimaan hiukankin. Tällainen käytös sopii hallusinointiin kyllä, mutta saattohoitajan mukaan siinä on jotain erilaista. Vahva läsnäolo, voimakas hetki. Tunnelmaa voisi kutsua jopa yliluonnolliseksi.

En ole koskaan ollut läsnä kenenkään kuollessa, mutta äitini kertomus toisen isoäitini kuolemasta kuulostaa tismalleen samalta. Hänkin oli yhtäkkiä katsonut eteenpäin kohti kattoa miltei onnellisen näköisenä ja kurottanut hauraalla kädellään jotain näkymätöntä kohti.

Mielestäni ajatus siitä, että kuoleman hetkellä voi olla niin pieni, mutta voimakas onnen hetki on lohdullista kuultavaa. On kyseessä sitten jälleennäkemisen hetki tai aivojen viimeinen temppu, on onni niin hauras asia, että sen läsnäolosta kannattaa iloita. Pohdin kuitenkin, voiko jokainen ihmismieli olla todella rakennettu niin samankaltaisesti, että kuoleman hetken reaktiot ovat täysin samanlaisia kemiallisia aivojen tapahtumia vai onko kyseessä todella jotain meitä suurempaa? Entä jos hetki ei olekaan sidonnainen soluihin tai tieteeseen, vaan onkin jonkinlainen todiste portin avautumisesta elävien ja kuolleiden maailman välillä? Jos ihminen heikoimmalla hetkellään, kirjaimellisesti kuolemanporteilla, paljastaakin totuuden?

Mitä tapahtuu elämän jälkeen? Rauha? Pimeys vai valo? Kohtaaminen toisella puolella odottavien rakkaiden kanssa vai sielun energian siirtyminen elämään kaikkialla ympärillämme?

Kukaan ei ole koskaan palannut kuolleista kertomaan.

Ehkä siksi, että tehtävämme ei ole tietää. Tehtävämme on elää tässä hetkessä, ei katsoa peläten tulevaisuuteen tai haikaillen menneisyyteen.

Mennyt aika on saavuttamattomissa ja tuleva aika arvaamattomissa. Jossain vaiheessa koittaa se hetki, jolloin jokaiselle meille paljastuu salaisuus kuoleman katseen takaa.

Mutta ei vielä.

Totuus tulee lapsen suusta

Olen ennenkin maininnut siitä, että lapset tuntuvat olevan lähempänä paranormaaleja tapahtumia, aistivan niitä herkemmin. Yliluonnollisen näkökulmasta se johtuu siitä, että lapset eivät ole tietoisesti vielä blokanneet mielensä kykyjä aistia maailmaa ympärillään, toisin kuin me aikuiset, joille selitettävissä olevat asiat tuntuvat olevan ainoat mahdolliset asiat. Lapsien mieli on avoin kaikelle ja kaikille.

Paranormaaleja tapahtumia kokevia lapsia selitetään myös sillä, että heidän kehittyvä mielensä luo tapahtumat ja kokemukset heidän päässään. Skeptikot ja ne, jotka haluavat selittää kaiken selittämättömän jollain tapaa järjellä, vannovat sen nimeen, että lasten kokemat paranormaalit asiat ovat vain kehittyvien aivojen illuusioita.

Tämä, kuten niin moni muukin paranormaali ilmiö, on kuitenkin kiistanalainen, eikä sitä suoraan voi selittää suuntaan tai toiseen. Itselleni suurimpana kysymyksenä tähän liittyen onkin, että miksi jotkut toiset lapset kokevat selvästi voimakkaammin paranormaaleja tapahtumia kuin toiset? Eikö tiede, jonka mukaan kehittyvät aivot aiheuttavat ilmiöt, yritäkin kertoa, että kaikkien lasten aivot kehittyvät saman kaavaan mukaan, hienoisilla yksilöllisillä vaihteluilla? Näin ollen yliluonnolliset asiat eivät ole suoraan rinnastettavissa aivojen kehitykseenkään. Mielestäni on hyvin mahdollista, että toiset lapset, riippuen ajasta, paikasta ja olosuhteista, pystyvät aistimaan paremmin maailmaa, jota aikuissilmä ei näe.

Tällaisesta sain jälleen kerran ihmeellisen todistuksen, kun eräänä kauniina, ruskaisena syysaamuna olin juoksulenkillä. Pysähdyin erään päiväkodin eteen pohtimaan mihin suuntaan lähtisin. Vaihtoehtoina oli kaunis metsäpolku tai pyörätie hieman suuremman tien varteen. Tietenkin minua alkoi houkutella metsään meno, kun kuulin takaani lapsen äänen, joka sanoi, ettei minun kannata mennä sinne.

Käännyin äänen suuntaan ja näin pienen pojan roikkuvan päiväkodin aidassa ja katsovan minua. Hänen piponsa oli vinossa, kun hän nojaili aidan metalliseen reunaan ja hänen pienten silmiensä tarkka katse oli suoraan minuun. Tervehdin häntä ja kysyin iloisella äänellä miksei hän suosittele metsään menoa, vaikka on niin upea ilmakin. Hän sanoi tietävänsä, että satutan itseni siellä. Kavahdin hiukan, mahdollisimman huomaamattomasti, naurahdin ja sanoin, että siispä minun täytyy olla varovaisempi. Poika vaan tuijotti. Sanoin hänelle heipat ja lähdin metsää kohti, kun kuulin hänen vielä sanovan: "Varo isoa ruskeaa". Vilkaisin vielä poikaa, mutta tämä oli jo lähtenyt kirmaamaan kohti muiden lasten joukkoa.

Kohtaaminen myllersi mielessäni kävellessäni upean kuusimetsän siimeksessä. Kyseessä oli kuitenkin lapsi, ja lapset puhuvat mitä sattuu. Työnsin ajatuksen mielestäni ja keskityin nauttimaan syysaamusta. Kun olin kulkenut tovin, astuin vahingossa hiukan syrjään polulta. Sain kenkäni tukevasti sivulla olevan kiven päälle, mutta yhtäkkiä kivi vierähtikin altani ja liukkaat sammaleet saivat jalkani lipeämään. Kaaduin polun sivuun sammaleiseen kivikkoon ja jysäytin polveni kiveen. Hetken aikaa kipu oli niin kova, että pidätin henkeäni. Käännyin istumaan kosteaan maahan ja annoin pahimman kivun laantua ennen kuin yritin nousta ylös. Noustessani huomasin, ettei pahin kipu tullutkaan polvestani, vaan olin nyrjäyttänyt nilkkani siinä sähellyksessä. Alkuun jalkani ei kestänyt lainkaan, mutta pikkuhiljaa sain varattua sille painoa ja pääsin horjuen ja ontuen eteenpäin. Löysin vankan kepin, otin siitä tukea ja käännyin takaisin tulosuuntaani, sillä se olisi lyhin matka kotiin.

Päästyäni ulos metsästä katsoin päiväkodin suuntaan. Piha oli täynnä lapsia kuin pieniä väriläiskiä hiekkaisella temmellyskentällä. Tunnistin kuitenkin erään pojan kauempana päiväkodin pihalla. Minua varoittanut poika seisoi paikallaan ja näytti tuijottavan suoraan minuun. Hän oli kaukana, mutta hetki oli jotenkin erikoinen, ja minulla oli tunne, että hän katsoi minua toruen. Kuin ilmaistakseen "mitäs minä sanoin". Lapsia juoksi hänen edestään kauempaa ja lähempää, mutta näytti siltä kuin hänen tuijotuksensa olisi katkeamaton.

Kotona pidellessäni nilkassani kylmäpussia naurahdin itsekseni. Tapahtumien oli pakko olla sattumaa, ja mielikuvitukseni oli lisännyt siihen omat mausteensa. Näinhän sen oli pakko olla. Pieni poika halusi vaan jotain jutella, ei hän olisi millään voinut osata ennustaa vieraalle ihmiselle tapahtuvaa asiaa. Lisäksi olin varma, että olin kuullut hänen puhuvan isosta ruskeasta, ja olin myös varma siitä, ettei metsässä ollut yhtäkään karhua tai vastaavaa vaanimassa minua, kun loukkaannuin. Kaikenlaista se mielikuvitus teettää, pohdin.

Päivän aikana kävi ilmi, ettei jalkani ollut pahassa kunnossa ja pystyin liikkua sen varassa. Tapahtumat alkoivat tuntua jo koomiselta mielessäni. Aloin epäillä, että olin pojan sanojen takia tavallista jännittyneempi ja siksi liikeratani eivät olleet metsässä täysin normaaleja. Pojan varoitus oli toisin sanoen mennyt minulla ihon alle.

Myöhemmin illalla olin lähdössä varovaisesti koiranpentuni kanssa ulkoilemaan, kun kuulin läheltä hevosen kavioiden kopsetta. Puiden välistä näin suuren, ruskean hevosen lähestyvän ja samassa sekunnissa tajusin, että koirani oli vielä irti. Mieleeni välähti päiväkodin pojan aamuiset sanat, ja tartuin koiraani salamannopeasti. Se on vielä niin nuori ja kokematon, että se saattaisi juosta hevosen luo, säikäyttää kenties koiraan tottumattoman eläimen, tulla tallotuksi kuoliaaksi ja vaikka aiheuttaa ratsastajan tippumisen kyydistä. Kauhukuvat vilistivät mielessäni pidellessäni koiraani ja katsoessani ratsun poistumista näköpiiristä.

Tapahtuman jälkeen olin hetken todella hämilläni. Olen varma, etten olisi osannut toimia niin ripeästi ilman pienen pojan aikaisempaa varoitusta. Yksi sattuma on aina mahdollista, mutta toisen kanssa alkoi epäilykseni horjua. Entä jos pojalle olikin oikeasti tullut jonkinlainen tuntemus, ennakkoaavistus, tapahtumien kulusta? Mitä jos tällaisia on tullut useamminkin, tai jos joillain lapsilla on suurempi herkkyys tämän kaltaisiin? Varma asia on, että sain kokea jotain todella outoa ja ihmeellistä tuona päivänä.

Tajusin myös, että olen satunnaisesti itsekin kokenut etiäisiä. Olen joskus kuullut, kuinka puolisoni on tullut kotiin ja lattia on narahtanut siitä tutusta, samasta kohdasta mistä se aina narahtaa, mutta ketään ei ollut paikalla. Siitä jonkin ajan päästä puolisoni on oikeasti tullut ja lattia on oikeasti narahtanut. Olen myös toisinaan nähnyt todenmakuisia unia, joiden jälkeen minulla on hieman erilainen olo kuin normaalin unennäön jälkeen. Pian on tapahtunut jotain, joka unesta olisi ymmärrettävissä. Näin kävi myös ystäväni kuollessa.

Mikä on totta, mikä tarua? Mikä yliluonnollista ja mikä ei? Mihin tuntemuksiin luottaa?

Sen olen ainakin oppinut, että ei ole mitään haittaa pysyä avoimin mielin ja sydämin.

Joskus elämä ja aistien voima voi yllättää mitä ihmeellisimmillä tavoilla.

Kirkaisu yön sydämestä

Elokuun pimentyneet illat ovat olleet maagista katseltavaa ja kuunneltavaa. Kuinka lähellä puoltayötä voikaan olla näin metsänreunassa niin sysipimeää, ettei näe astua eteensä ilman taskulamppua?

Eräänä tällaisena iltana jäin kuuntelemaan luonnon ääniä ulkorapulle nuoren koiraystäväni kanssa. Havahduimme molemmat piakkoin selkärankaa pitkin kiirivään kirkaisuun kauempaa metsästä.

Asumme suuren metsäalueen kupeessa, jossa harjut kohoilevat toinen toistaan korkeammiksi ja vain yksi hiekkatie viistää poikki metsämaiseman, jonka perukoilla myös pahamaineinen Verivalkama sijaitsee. Kirkaisu kuulosti ilmansuunnallisesti tulevan Verivalkaman suunnalta, mutta oli selvästi kaukana.

Naurahdin ääneen ja tunsin itseni hölmöksi, kun olin säikähtänyt. Senhän oli pakko olla jonkin yöllisen metsän eläimen tai linnun rääkäisy, vaikka mielestäni se oli kuulostanut nuoren tytön kirkkaalta ja voimakkaalta kirkaisulta. Jäin kuitenkin kuuntelemaan, jos kyseessä vaikka tosiaan olisi joku, joka tarvitsisi apuani.

Hetken päästä kirkaisu kuului uudelleen. Yhtä pitkänä ja venyvänä, yhtä karmaisevana. En voinut mitään sille, että ihoni nousi kananlihalle sekä äänen että kylmenevän loppukesän illan vuoksi. Lopulta tuhahdin ääneen. Kyseessä voisi olla jokin lintu, vaikken olekaan vastaavaa ääntä ennen kuullut lähimetsistämme kantautuvan.

Muualtakin kuului satunnaisia linnun räksytyksiä ja metsän puiden oksat napsahtelivat tuulessa. Aloin lohduttautua ajatuksella kaukaisesta, joskin todennäköisesti suuresta linnusta. Ainakin ennemmin sellainen, kuin hädissään kirkuva tyttö, joka on eksynyt pimeään metsään.

Sitten kirkaisu kuului taas. Kauhukseni huomasin, että se ei yhtäkkiä kuulostanutkaan enää kaukaiselta, vaan tulevan lähimmän, ison harjun päältä tai ehkä sen toiselta puolelta. Terästin aistini ja kuuntelin sydämeni alkaen lyödä kiivaammin. Ehkä iso lintu oli lentänyt lähemmäs.

Kun kirkaisu kuului uudelleen, ponkaisin pystyyn. Se oli selvästi kuulunut lähempää. Ääni oli vielä kirkkaampi, selkeämpi ja karmivampi. Jännitin aistini. Koirani oli siirtynyt ihmetellen jalkojeni lähettyville.

Tuijotin äänen suuntaan yön hiljaisessa mustuudessa ja melkein odotin, että kuulen äänen taas. Kun mitään ei tuntunut tapahtuvan, käännyin kohti ovea ja tartuin kahvasta, oli aika mennä nukkumaan. 

Käteni jähmettyi kahvalle ja pelon väreet kulkivat selkärankaani pitkin, kun kuulin kirkaisun jälleen. Käännyin jännityksen pamppaillessa sisälläni katsomaan tonttimme laidalla olevaa, pimeydessä vellovaa metsäpolun päätä. Viimeisin kirkaisu oli kuulostanut tulevan sieltä. Vain kivenheiton päästä minusta.

Kun koirani alkoi haukkua kohti pimeyttä, sain pelosta kangistuneet jalkani liikkeelle ja miltei loikkasin sisälle taloon koira kintereilläni. Varmistin, että ovi oli lukossa ja annoin sykkeen tasaantua. Olin turvassa. Olinhan?

Yöllä oli vaikea nukahtaa, mutta lopulta onnistuin. Kuitenkin aamulla herätessäni jysähti muistiini, että olen kuullut tuon saman kirkaisun ennenkin. Tismalleen saman, selkäpiitä jäätävän kirkaisun, joka ei oikeasti kuulosta edes linnulta, vaan tytöltä. Olin kuullut tuon saman äänen, tismalleen vuosi sitten ensimmäistä kertaa. Viime vuoden elokuussa kirjoitin blogiini siitä, kirkaisusta rajan takaa.

Ei voi olla sattumaa, että kuulen saman, hyisevän äänen vuosi sitten elokuussa ja nyt sama toistui, saman kuukauden aikana.

Sitä sanotaan, että kammottavat tapahtumat sitovat siitä vapautuvan energian paikkaan ja aikaan. Luulen, että näin todella on. Mutta mikä tuo ääni on, ja miksi minä kuulen sen? Pitäisikö minun ymmärtää siitä jotain? Jokin kammottava tunne sisälläni sanoo, että se saattaa liittyä jotenkin Verivalkamaan.

Rohkeuteni ei riittänyt käydä katsomassa lähempää, mistä kirkaisu oli tullut. Siinä oli jotain perustavanlaatuisesti pielessä. En usko, että yksikään elävä olento olisi tietoisesti uskaltanut lähestyä sitä, ei ainakaan yksin ollessaan. Mutta olisiko sitä kuullut suurempi joukko, vai oliko se tarkoitettu vain tietyille korville?

Jäin myös pohtimaan, mikäli vuodentakainen kirkaisu liittyi tämän kertaiseen tapaukseen, miksi kuulin sen nyt viisi kertaa?

Kokemukseni jälkeen, olen ollut valppaana käydessäni yöllä ulkona koirani kanssa, mutten ole kuullut ääntä uudelleen.

Se, kuten moni muukin paranormaali asia, jää vielä toistaiseksi mysteerin verhon kietomaksi. Maailmankaikkeuden pimeimmät kolkat eivät ole tarkoitettu ihmisaisteille. Me emme välttämättä kestäisi sitä.

Kuten sanotaan - tieto lisää tuskaa.

Hyvästi, ystävä

Kerroin teille vuosia sitten unesta, jota en koskaan unohda. Kuinka oudon ahdistava tunne unessa valtasi minut ja kaikki tuntui todelliselta. Jälkeenpäin tuntui, että isoäitini ilmestyminen uneeni vain muutama päivä ennen hänen kuolemaansa oli kuin enne.

Tänä vuonna uneni ovat olleet tavanomaisia - ilman ahdistavaa tunnetta tai todenmakuisuutta. Unensieppaajani on pitänyt painajaiset kurissa edelleen ja olen saanut jälleen kokemuksia siitä, kuinka joka yö uusi tarina vie minut mennessään. Kuitenkin... Eräänä lopputalven yönä näin unen, joka jäi vaivaamaan minua. Muistellessani jälleen tunnetta, joka minulla oli sen unen aikana, jolloin kohtasin nukkuessa isoäitini, havaitsin yllätyksekseni, että tunnelma oli samanlainen. Totta, mutta ei kuitenkaan. Ahdistus, mutta ei painajaismainen. Ystävä, joka kuoli muutaman päivän kuluttua unestani.

Melkein viisitoista vuotta sitten ulkomailla työskennellessäni tapasin erään henkilön, jonka kanssa juttu luisti ja meillä oli hauskaa yhdessä. Hän oli lomalla armeijan yksiköstä, joka oli silloin sijoitettuna lähelle. Sain monia muitakin uusia tuttavuuksia tuon ajanjakson aikana, mutta loppujen lopuksi hän oli ainoa, kenen kanssa yhteydenpito kesti läpi vuosien ja elämän muutosten.

Tapasimme muutaman kerran kasvotusten vielä sen jälkeenkin, kun olin jo muuttanut takaisin Suomeen, mutta pääasiassa ystävyytemme perustui ajatusten vaihtoon sähköpostitse ja whatsappilla. Vuosien saatossa yhteydenpitomme hiipui hetkeksi, mutta löysimme ystävyytemme uudelleen surullisten uutisten myötä. Ystäväni oli sairastunut harvinaiseen, aggressiiviseen syöpään.

Hän taisteli, ja hän todella taisteli lujaa. Hänellä oli syytä pitää kiinni elämästä, sillä hän oli juuri hiljattain mennyt naimisiin ja eli syövästään huolimatta onnellista aikaa. Viime vuonna joulukuun alussa hänen vointinsa oli kuitenkin hetkeksi romahtanut, mutta hän kertoi silti olevansa toiveikas uusien, kokeellisten hoitojen suhteen. Nämä viestit, joista saatoin aistia uuden toivon kipinän, jäivät kuitenkin viimeisiksi viesteiksi välillämme.

Luulin koko joulukuun, että ystäväni eli onnellista uutta toivoa sisältävää aikaa tuoreen vaimonsa kanssa, mutta kun en ollut kuullut hänestä mitään tammikuuhun mennessä, aloin huolestua. Lähetin hänelle usein viestejä whatsappiin, ja näin että hän oli käynyt paikalla. En kuitenkaan ymmärtänyt, miksei hän vastannut.

Yhteisen tuttavan kautta sain kuulla, että hänen vointinsa oli huonontunut merkittävästi, eikä toivoa ollut juuri enää nähtävissä. Ja eräänä yönä näin jälleen todenmakuisen unen, jonka tunnelma muuttui lopulta ahdistavaksi.

Unessa ovikellomme soi ja mentyäni avaamaan sen, oli ystäväni sen takana. Hämmästyin suunnattomasti, sillä hän asui toisella puolen maapalloa ja olin myös unessa huolissani miten hänen syöpähoitonsa voivat nyt edetä. Ystäväni halasi minua ja tuli sisään, keskustelimme pitkään ja lopuksi hän sanoi, että hänen oli pakko tulla vielä puhumaan kanssani. Hän hyvästeli minut ja sanoi toivovansa, että ymmärrän, mutta hän oli liian väsynyt enää jatkamaan. Pyysin häntä taistelemaan, mutta hän pudisti päätään ja vastasi olevansa nyt valmis, kun on hyvästellyt kaikki. Väsymys oli liian kova, hän halusi nukkua. Ja niin hän lähti. 

Aamulla heräsin surullisena. Tuntui kuin hän olisi todella käynyt hyvästelemässä, mutta ajattelin sen olevan vain pääni uninen tuotos. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin vieraillut unissani, eikä niin ole käynyt jälkeenpäinkään, joten olin hieman epäröivä asian suhteen. Samana päivänä sain kuitenkin puhelun yhteiseltä tuttavaltamme. Minulle kerrottiin että ystäväni oli saanut keuhkokuumeen ja vajonnut edellisenä päivänä syvän tajuttomuuden tilaan. Hän ei ollut herännyt kertaakaan sen jälkeen. Hän oli sairaalassa, ja tilanne näytti huonolta. Olisi kyse enää tunneista tai enintään parista päivästä, ja hän olisi poissa. Päivää myöhemmin hän kuoli, tulematta enää kertaakaan tajuihinsa.

En voinut olla ihmettelemättä unta, jonka näin. Järjellisesti ajateltuna aivoni saattoivat muokata unen sopimaan silloisiin asioihin, mutta tämä oli jo toinen kerta, kun tietty tunnelma oli vallannut minut unen aikana, ja muutaman päivän sisällä unessa vieraillut oli kuollut. Entä jos ystäväni oli todella mahdollista matkustaa toiselle puolen maapalloa, kun hän oli koomaa vastaavassa tilassa? Mielemme on tutkimaton paikka, ja meissä virtaava elämän energia täysin käsittämätöntä.

Oli kyseessä mitä tahansa, oli uneni ystävästäni lohdullinen. En koskaan saanut sanoa hänelle hyvästejä maanpäällisessä todellisuudessa, mutta ehkä tein sen jossain toisessa, selittämättömässä ja yliluonnollisessa ulottuvuudessa. Oli kyseessä sitten uni tai oikea yhteys, vaalin muistoa mielessäni. Ja toivon, että vierailen itsekin rakkaideni unissa hyvästelemässä heidät, kun hiekka valuu tyhjiin oman elämäni tiimalasissa.

Aikamme maan päällä on niin rajallista. Stephen King kirjoitti kerran, että loppujen lopuksi aika rakkaidemme kanssa paljastuu aina liian lyhyeksi, oli se kuinka pitkä tahansa. Jos on olemassa pienikin mahdollisuus pidentää hyvästien jätön hetkeä, moni varmasti tarttuisi siihen.

Tiedän, että ystäväni harjoitti aikanaan meditaatiota ja kertoi minulle tarinoita uskomattomista meditaatio sessioista, jolloin ajan käsite hämärtyi täysin tai hän koki jopa ruumiista irtautumisen kokemuksia. Haluaisin uskoa, että hänen mentaalinen voimansa oli niin vahva, että hän löysi vielä reitin luokseni.

Unien maailma on täynnä mysteereitä. Ja sellaiseksi tämäkin jäänee ikuisesti.

Kesämökki

Olen saanut kokea ja kuulla yhtä ja toista uutta asiaa muuttoni jälkeen. Paluu lapsuudenkotini takaisiin maisemiin on ollut myös täynnä muistoja menneistä. Ehkä parasta antia on kuitenkin ollut ihmiset, keitä täällä olen tavannut ja joiden kanssa olen päässyt keskustelemaan. Vaikka osa naapureiden kasvoista onkin ollut tuttuja, olen täällä aikuisena asuessani saanut enemmän tarinaa ja taustaa jokaisen kasvon taakse. Hiljattain jäin keskustelemaan erään hiekkatiemme varrella asuvan iäkkään naisen kanssa ja hänen kertomuksensa isästään ja tämän kesämökistä painui syvälle mieleeni.

Nainen kertoi isänsä aikoinaan rakentamasta kesänviettopaikasta noin tunnin ajomatkan päässä kotoaan. Kun hän oli itse nuori tyttönen, tuli hänenkin vietettyä sisarustensa kanssa monet kauniit kesät pienen hirsimökin rannoilla loiskutellen järvivedessä tai tähystellen pilvikuvioita taivaalla. Hän kertoi, kuinka kesämökki oli etenkin isälle tärkeä, eikä tätä juuri kesän aikana näkynyt heidän kaupungin laitamilla olevassa kodissaan. Hän oli joskus kysynyt äidiltään miksi isä vietti niin paljon aikaa mökillä, johon äiti oli vastannut vain yksiselitteisesti, että isä nauttii omasta rauhastaan. Toisinaan perhe vietti myös miltei koko kesän mökillä, mutta isä pyrki olemaan siellä miltei puolet vuodesta, eikä häntä tuntunut haittaavan ettei mökkiin tullut juoksevaa vettä. Sähköt sinne oli vedetty.

Kun isä sittemmin eläköityi leipätyöstään, hän olisi halunnut lähes jäädä asumaan mökilleen. Naapurinrouva kertoi, että hänen isänsä tuntui levottomalta kotona kaupungin kupeessa, ja puheetkin yleensä kääntyivät mökkiin ja kaikkiin siellä odottaviin töihin. Kun perheen äiti kuoli yllättäen yöllä sydänkohtaukseen, muutti isä mökkiinsä. Oli hänellä heidän kaupunkikotinsa, mutta se oli lähinnä vain virallisissa tiedoissa asuinpaikkana, isää enää harvoin sieltä tavoitti.

Naapurinrouvan isä asusteli mökillään ja ikääntyessään kieltäytyi lähtemästä, vaikka moni toimista oli käynyt hänelle jo liian raskaaksi, ja naapurini näki kuinka ennen niin hyvin huollettu mökki alkoi hiljalleen repsottaa. Vanhalla miehellä ei ollut enää nuoria jäseniä joilla ylläpitää ajan hampaan tylysti kaluamaa järven ranta tönöä, mutta kuten monelle meistä käy iän myötä, myös vanhus muuttui yhä jääräpäisemmäksi ja ilmoitti lopulta lähtevänsä mökistään vain jalat edellä.

Eräänä kylmänä talvisena päivänä kuitenkin tapahtui jotain odottamatonta. Naapurini oli lähtenyt katsomaan isänsä vointia, sillä tämä ei ollut useista yrityksistä huolimatta vastannut matkapuhelimeensa. Isä löytyi lojumasta puuliiterin lattialta, ja tytär soitti välittömästi hätäkeskukseen. Hänen isänsä saatiin ajoissa sairaalaan, jossa kävi ilmi tämän saaneen aivohalvauksen. Vanhus joutui jäädä sairaalahoitoon, jossa hän hoki tiukasti palaavansa kotiin seuraavana päivänä. Sitten taas seuraavana, sitä seuraavana, sitä seuraavana... Lopputalven ja alkukevään aikana isä hieman kuntoutui, ja hän alkoi jakaa innokkaasti ohjeita kaikista kevään töistä, mitä mökillä tulisi suorittaa. Hän aikoi vahvasti palata tekemään töitä itse. Häntä kiukutti, kun kaappikello oli varmasti vetämättä monelta kerralta, ulko-oven ja puuliiterin saranat rasvaamatta ja saunankin piipun koloihin tekisi lintu pesän, jollei niitä paikattaisi.

Kun aurinko alkoi olla jo korkealla, ja lumista oli enää jäljellä hippunen, sai naapurinrouvan isä kuitenkin toisen aivohalvauksen ja menetti täysin kykynsä liikkua ja puhua. Hän jäi letkuihin sairaalaan, kunnes kaikki päättyi eräänä yönä kaikessa hiljaisuudessa.

Mökki jäi naapurilleni, sillä hänen sisaruksensa eivät olleet sen hoidosta kiinnostuneita. Niinpä naapurinrouva alkoi laittaa mökkiä tehden samalla surutyötä paikassa, joka oli ollut hänen isälleen niin kovin rakas. Mitä enemmän hän mökillä aikaa vietti, myös yhdessä miehensä kanssa, sitä enemmän siellä havaitsi eriskummallisia asioita. Kaappikello tuntui jääräpäisesti pysähtelevän vähän väliä, ja monet kerrat näistä pysähdyksistä viisarit osoittivat lähelle hänen isänsä yöllistä kuolinaikaa. Sekä mökin ulko-ovi, että puuliiterin ovi aukenivat toisinaan itsestään selkäpiitä karmivan narinan säestyksellä, vaikka ne olisivat olleet lujasti säpissä. Toisinaan näytti siltä kuin saunamökin ikkunassa seisoisi hahmo katsomassa mökkiä kohti.

Myös naapurinrouvan mies kohtasi outoja asioita. Kerran hänen nikkaroidessaan uutta kuistia mökkiin oli hän tuntevinaan reippaan taputuksen olkapäällään ja luuli kyseessä olevan vaimonsa. Kääntyessään, hän ei kuitenkaan nähnyt ketään, mutta maassa hänen lähellään oli vanha vasara. Se oli kuulunut vanhukselle, eikä sitä ollut näkynyt vuosiin. Naapurinrouva kertoi myös tapauksesta jolloin hän oli nauttinut kesäpäivästä ja laineen liplatuksista laiturilla ja kuullut kuinka hänen miehensä käveli laiturille ja sanoi vaimeasti: "Hyvä näin". Kun hän kääntyi hymyillen kohtaamaan miehensä, oli laituri hänen takanaan tyhjä, mutta tapauksesta tuli lämmin olo.

Erään hämärän syysillan päätteeksi oli pariskunta nautiskellut takkatulen loimusta mökin sisällä tietäen, että pian olisi aika laittaa mökki talviteloille, kun keskustelu oli kääntynyt naisen isään. Pariskunta keskusteli ihmetellen siitä, miten mökki oli ollut rouvan isälle niin tavattoman rakas. Hyvin oudosti tämän keskustelun lomassa kaappikello alkoi soida. Molemmat hätkähtivät, sillä oikutteleva kaappikello ei ollut soinut enää vuosiin. Mies ponnahti pystyyn katsomaan kelloa lähemmin, varovasti sitä tönäisten, sillä viisarit eivät osoittaneet yhteenkään tasalukuun tai puolikkaaseen tuntiin. Mies kopautti kevyesti nyrkillään kelloa ja täysin yllättäen tipahti jostain sen takaa rispaantunut lappunen.

Pariskunta nosti lappusen lattialta ja heidän hämmästyksekseen se oli reunoista rispaantunut valokuva naisesta lapsena mökillä perheensä kanssa. Kuva oli varmasti joskus tippunut kellon taakse, mutta nyt se tuntui viestiltä.

Naapurinrouva kertoi minulle, että ajan kanssa selittämättömät, yliluonnolliset tapahtumat mökillä alkoivat hiipua, kuin hänen isänsä olisi lopulta saanut rauhan ja todennut kaiken olevan jälleen niin kuin piti. Häntä kuitenkin lohduttaa ajatus, että kaikkien tapahtumien valossa tuntui todella siltä, että isä vielä pääsi laitoksesta takaisin rakkaaseen mökkiinsä. Ei ehkä ihan siten kuin olisi toivonut, mutta jollain tapaa kuitenkin. Mökiltä löytynyt kuva oli hänelle vastaus kaikkeen. Isä oli rakastanut mökkiä pohjattoman paljon siksi, että hänen elämänsä onnellisimmat hetket elettiin siellä. Sen sijaan, että hän olisi halunnut tehdä uusia muistoja jossain toisessa paikassa, hän vaali jo elettyä aikaa.

Olin onnellinen ja otettu siitä, että tämä tarina jaettiin kanssani, sillä siinä tuntui olevan jotain maagista ja jotain uskomattoman lohdullista. Kuin todella voisimme vielä silloinkin, kun sydämiemme syke hiljenee, palata kotiin kunnes olemme valmiita jatkamaan eteenpäin. Mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Myös naapurini isä on kaikessa jääräpäisyydessään inspiroiva persoona. Olemme elossa vain hetken verran ja vaikka toisten huomioon ottaminen ja empatia ovat äärimmäisen tärkeitä, eikö olekin tärkeää seurata omaa sydäntään ja elää oma elämänsä. Juuri sellaisena kuin sen haluaa?

Toimi omien arvojesi mukaan, ole uskollinen itsellesi. Elä sellainen elämä, jonka itse muistat. Loppujen lopuksi olet ainoa, kenelle sillä todella on merkitystä.

La Pascualita

Chihuahuassa, Meksikossa, on eräs morsiusvaateliike, joka on kuuluisampi kuin moni vastaava. La Popularin suosion takana ei kuitenkaan piile kahiseva kaftaani tai täydellinen tylli, vaan liikkeen mallinukke. 90 vuotta sitten nimittäin liikkeen silloinen omistaja, Pascuala Esparza, hankki näyteikkunaansa somistamaan hyvin aidon näköisen mallinuken esittelemään uusinta kevätmallistoa. Nukke herätti välittömästi valtavaa kiinnostusta ja huomiota, sillä se muistutti suuresti itse omistajaa. Kaupungilla alkoi kiertää huhu, että mallinukke ei ollutkaan muovista tai vahasta valmistettu, vaan Pascualan kuolleen tyttären balsamoitu ruumis.

Pascualan tytär oli menehtynyt vain hiukan aikaisemmin omana hääpäivänään traagisesti musta leski -hämähäkin puremasta levinneeseen myrkytykseen. Mallinuken yhtäläisyys tyttären ja tämän äidin ulkonäköön sai huhut välittömästi liikkeelle. Pascuala yritti kieltää huhun todellisuuden, mutta karmaisevalla tavalla aidon näköinen mallinukke ruokki tarinaa sitkeästi. Mallinukke sai nimen La Pascualita, ja liikkeessä vierailleet kertovat tuntevansa olevan tarkkailun kohteena nuken lähettyvillä. La Pascualitan katseen kerrotaan seuraavan liikkeessä kävijöitä ja sen on huhuttu vaihtavan vaivihkaa itsestään asentoaan.

La Pascualitan huhutaan ja uskotaan siis olevan kokonaan tai ainakin osittain tuoreeltaan balsamoitu nuori nainen. Monessa lähteessä kerrotaan kuitenkin, ettei kyseessä voi olla oikea ruumis, sillä sellaisen muumiointi ei ole niin helppoa kuin moni saattaa luulla. Tarua vastaan puhuvat ovat sitä mieltä, ettei La Pascualita voi mitenkään olla oikeaa kudosta, sillä se on säilynyt kaikki nämä vuodet merkittävän hyvin. Vaikka heidänkin on myönnettävä, että 1930-luvun nukkekäsityöksi on jälki karmaisevan aidon näköistä. Mallinuken iho näyttää järkyttävän todelliselta, etenkin kädet ovat äärimmäisen yksityiskohtaiset kynsiä myöten ja hiustenkin kerrotaan näyttävän oikean ihmisen päänahasta kasvaneelta. Lisäksi La Pascualitan jaloissa näkyy verisuonia. Eikä La Pascualita olisi suinkaan ensimmäinen, saati viimeinen, mallinukeksi balsamoitu ruumis. 1900-luvun alkupuolella lainsuojaton Elmer McCurdy päätyi kuolemansa jälkeen tällaiseksi ja hänen maanpäällinen ruumiinsa kulkeutui vuosikymmenien ajan paikasta toiseen niin, ettei kukaan lopulta tiennyt kyseessä olleen oikean ruumiin.

Mikäli La Pascualita todella on hääpäivänään menehtyneen nuoren naisen maallinen ruumis, ei ole mielestäni ihmekään, että tämän muumion kerrotaan kummittelevan. Onhan se pakotettu kaikki nämä vuodet elämään uudelleen ja uudelleen unelmaansa, joka ei koskaan käynyt toteen. Entä mitä tulee äitiin, joka tekisi näin tyttärelleen? Pascualan kerrotaan järkyttyneen ihmisten väitteistä, mutta hän ei silti koskaan hankkiutunut mallinukesta eroon ja mielestäni se on erikoinen fakta. Vaikka kyseessä olisikin vain normaali mallinukke, eikö se muistuttaisi häntä joka päivä tyttärestään häiritsevällä tavalla? Huhut eivät koskaan lakanneet, eikä niitä ole todistettu suuntaan tai toiseen.

Kaikessa kauheudessaan, tässä legendassa on jotain äärimmäisen kiehtovaa, mutta myös vatsaa vääntävää. Kaiken ymmärtää pelkästään nähdessään tämän muumiomorsiamen kädet. Kuin ruumiin sormet jäykistyneenä hetkeen, jolloin viisarit seisahtuivat.

La Pascualita tuijottaa edelleen lasittunein silmin morsiusvaateliikkeen asiakkaita, ikuisesti odottaen omaa vuoroaan...

Ken kaivoon kurkistaa...

Eräs ystäväni kertoi kerran koiran kanssa lenkkeillessään ajautuneensa syrjäiselle metsäpolulle, joka kulki selvästi jonkin vanhan pihapiirin poikki. Vanha traktorin perässä vedettävä heinäharava oli jäänyt luonnon valtaamaksi ruostumaan omaan rauhaansa, omenapuut ja syreenit rehottivat ja ympärillä kasvoi metsää ja sammaloituneet kivipaasit vihjasivat paikasta, jossa oli joskus ollut jonkun koti. Näytti siltä, kuin ympärillä kasvava metsä olisi nielaissut kaiken, kuin luonto olisi päättänyt ottaa takaisin omansa. Pihapiiri kiehtoi ystävääni, ja hän istahti hetkeksi kuuntelemaan keväistä linnunlaulua.

Ystäväni uskollinen, musta labradorinnoutaja istui maltillisesti omistajansa viereen, olihan se jo saanut kävellä kilometritolkulla. Hetken kuluttua koira kuitenkin valpastui ja vinkaisten nousi takaisin neljälle jalalleen. Se tuijotti metsän laitaan. Ystäväni koetti tähyillä puiden sekaan ja kuulosteli mahdollisia ääniä, mutta luonto hänen ympärillään kuulosti samalta kuin aikaisemminkin.

Yhtäkkiä koira, joka rakasti kaikkia ja kaikkea, päästi kurkustaan vaimean murahduksen. Ystäväni nousi seisomaan nähdäkseen paremmin. Hän lähti kävelemään metsänreunaa kohti koira epäröiden vierellään. Silloin hän kuuli jotain. Vaimeaa, kimakkaa vihellystä. Kuin eläimen uikutusta tai ulinaa. Hän terästi korviaan ja lähti kulkemaan kohti ääntä.

Metsänreunassa ystäväni näki vanhan, sammaloituneen kaivon ja paikansi äänen tulevan sen ympäristöstä. Ympäristö näytti niin hiljaiselta, että kummallinen ääni ei sopinut siihen alkuunkaan. Hän lähti hiljaisin askelin kohti kaivoa, mutta koira pisti jarrut pohjaan. Se oli selvästi päättänyt, että ääni oli sille liian epämiellyttävä. Ystäväni solmi koiranhihnan puuhun ja jatkoi itse kaivon luokse.

Kaivolla hän painoi korvansa kiinni sementtiin ja tosiaan, vaimea, valittava ääni tuntui kuuluvan sieltä. Ystäväni epäili, että jossain kohtaa kaivon sementtiä oli juuri sopiva rako ilmaa varten, ja raosta läpi puhaltava ilma se siellä vain metelöi. Hän nousi kaivon vierestä ja kääntyi huvittuneena koiransa puoleen. Mumisi sille sen jänishousuista ja pudisteli huvittuneena päätään. Sitten kuitenkin, tasaisesti ja niskakarvoja nostattavan hyytävästi vaimea, kimeä vihellys alkoi muuttua kovemmaksi ja kovemmaksi. Ystäväni hypähti kauemmas kaivon luota hämmästyneenä. Voisiko ilmarako enää selittää tuon?

Koira alkoi vikistä kauempana ja ystäväni lähti suuntaamaan takaisin sen luo. Kulkiessaan kauemmas kaivosta, kuului sieltä yhtäkkiä voimakas pamaus. Ystäväni loikkasi koiran luo ja käännähti jännittyneenä katsomaan taakseen, mutta mikään takana olevassa maisemassa ei ollut muuttunut. Hän kertoi, että oli hetken aikaa luullut kaivon betonikannen räjähtäneen irti ja lentävän päällensä. Ääni oli kuitenkin lakannut jo, mutta siinä pelossa, että se alkaisi kuulua uudelleen hän ei jäänyt aikailemaan, vaan nappasi koiran irti puusta ja he lähtivät yhteistuumin niin kauas kuin mahdollista tästä erikoisen tapahtuman miljööstä.

Koiran iloinen ja rento olemus palautui hetki hetkeltä, kun he pääsivät kauemmas. Ystäväni oli mietteissään pitkään kokemansa jälkeen, eikä osaa kertoa mitä koki tuolloin metsässä. Minulle tietenkin tuli hänen kertomuksestaan ensimmäisenä mieleen, että ehkäpä tuo kadonnut piha ei ollut kadonnut omasta tahdostaan, vaan se oli kadotettu tarkoituksella. Saattaa hyvinkin olla, että puiden katveessa nököttävä kaivo kätkee sisälleen muutakin, kuin mitä päälle päin näyttää. Kerroin ystävälleni, että ensimmäinen asia, joka mieleeni hänen kertomuksestaan tuli, oli kauhuelokuva The Ring. Jotka ovat nähneet sen, ymmärtävät vertaukseni. Kuten myös ystäväni, joka parkaisi ja kielsi minua jatkamasta. Hän vannoi, ettei koskaan palaa enää kyseiseen paikkaan, vaikka aionkin saada hänet pyörtämään päätöksensä joskus ja näyttämään tämän paikan minulle.

Joitakin kiviä ei ole tarkoitettu käännettäviksi tai kaivoja kurkistettaviksi. Mutta jos rohkaisemme mielemme, mitä löydämme? Paluu tapahtumapaikalle, mysteerin alkulähteelle, on todennäköisesti itselleni vääjäämätöntä. Tarina houkuttelee minua syvästi.

Ystäväni labradorinnoutaja ei luultavammin jaa innostustani...

Hän tappoi minut

Ikuinen kysymys monen huulilla ja mielessä on mitä tapahtuu elämän jälkeen? Kun fyysinen olemuksemme makaa multana maan povessa, ajattoman ikuisuuden harmaan ja mustan sävyihin kiedottuna, mihin katoaa energia sisältämme, henki, sielu? Viime kesänä kävin erään vanhuksen kanssa mieltä avartavan keskustelun uudelleensyntymästä ja aihe on jäänyt kutkuttamaan mieleeni. Erityisen kiinnostavana pidän lapsia, jotka muistavat edellisen elämänsä. On uskomatonta, että joku niin pieni, kenellä hädin tuskin riittää ymmärrystä ympärillä olevaan, näkyvään maailmaan, pystyy kertoa niin spesifisti jostain tietystä ihmisestä, tapahtumasta tai paikasta. Joidenkin lasten kertomaa on jopa pystytty yhdistämään oikeisiin tapahtumiin. Miten on siis mahdollista, että juuri puhumaan oppinut lapsi osaisi kertoa todellisista historiallisista tapahtumista?

Yksi mielenkiintoisimmista tällaisista lapsista syntyi Golanin kukkuloille, Israelin ja Syyrian rajamaastoon. Lapsi syntyi erikoinen syntymämerkki päässään, pitkä punainen jälki. Kun poika oli kolmen vuoden ikäinen alkoi hän kertoa entisestä elämästään vanhemmilleen. Perhe harjoitti druusi-uskontoa, jonka mukaan kuollut druusilainen sielu siirtyy syntyvään druusiin. "Naissielut" aina naisiin ja miehet miehiin, eikä sielu koskaan synny uudelleen muuhun kuin druusi uskontoa harjoittavaan perheeseen. Tällaisen taustan kanssa perhe ei kääntänyt lapsen kertomuksia mielikuvituksen tuotteeksi tai villien unien aiheuttamiksi höpinöiksi, vaan sen sijaan perhe päätti ottaa asiasta paremmin selvää. Druusien tavoin on tyypillistä viedä lapsi edellisen elämänsä tapahtumapaikoille, mikäli lapsi muistaa edellisen elämänsä tarkoin.

Perhe vei pojan kylään, josta tämä väitti olevansa kotoisin. Poika kertoi, että hänet oli edellisessä elämässään surmattu kirveellä, isketty päähän juuri siihen kohtaan, jossa syntymämerkki oli. Druusien, ja muidenkin tiettyjen uskontojen, uskomuksiin kuuluu, että syntymämerkit lapsella liittyvät jotenkin tapaan, jolla hän on edellisessä elämässään kuollut. Poika ei muistanut vain kuolintapaansa, vaan osasi myös kertoa samassa kylässä asuneen murhaajansa nimen. Perhe kävi kysymässä asiasta väitetyltä murhaajalta, joka oli muuttunut välittömästi kalpeaksi ja kieltänyt ehdottomasti että hänellä oli asian kanssa mitään tekemistä. Paikalliset osasivat kertoa myös, että se poika, joka tämä edellisen elämänsä muistava poika väitti olevansa, oli kadonnut kuin tuhka tuuleen nelisen vuotta sitten.

Pojan muistot kuitenkin palautuivat kirkkaana hänen mieleensä ja hän pystyi johdattamaan perheensä ja paikallisia ihmisiä paikkaan, jonne hän kertoi tulleensa haudatuksi edellisessä elämässään. Kaikkien kauhuksi paikalta löytyi lapsen luuranko, jonka kallossa oli kirveen iskemä lovi, samassa paikassa kuin pojan syntymämerkki. Läheltä luurankoa löytyi myös kirves, joka todettiin murha-aseeksi.

Paikalliset viranomaiset ja pojan perhe kohtasivat uudelleen väitetyn murhaajan, joka lopulta tunnusti rikoksensa ja päätyi tuomituksi siitä.

Reinkarnaatiosta liikkuu paljon tarinoita ja huhuja, joista moni eittämättä valhetta ja sepitystä. Vanhempien on helppoa vaikuttaa lastensa mieleen kertomalla tarinoita ja hyvällä tuurilla tarinat saattavat saada lasten mielikuvituksessa siivet alleen ja osua yhteen jonkin ihmiskohtalon kanssa, sillä onhan tällä planeetalla tallustanut lukemattomia jalkapareja. Sitten on myös niitä vanhempia, jotka syöttävät itse lapsille tarinat heidän edellisistä elämistään, jotta saisivat huomiota ja pääsisivät otsikoihin ihmeellisen "uudelleen syntyneen lapsensa" kanssa. Mutta on myös niitä tarinoita, joissa täysin normaalin lapsuuden saanut lapsi osaa kertoa hyvinkin tarkasti asioita, joita hän ei ole mitenkään saattanut kuulla mistään aikaisemmin. Reinkarnaation takana vankasti seisovat uskovat, että lapsi on herkimmillään muistamaan edellisen elämän tapahtumat kahdesta kuuteen ikävuoden aikana, mutta siitä alkaen varhaiset muistot alkavat sekoittua liikaa eletyn elämän kanssa, ja on enää vaikea saada selkoa missä kohtaa raja menee.

Lapsien muistoja edellisistä elämistään on paljon ja haluaisin palavasti kohdata tällaisen lapsen. Siinä missä jotkin tarinat ovat keksittyjä, eivät kaikki ole. On todella olemassa selittämättömiä asioita muistavia lapsia. Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, kuinka lapset aistivat yliluonnollisia asioita herkemmin. Ymmärrän sen olevan täysin mahdollista, sillä elämän kylmä, kyyninen ja rationaalinen ajattelu ei ole vielä sulkenut heidän aistejaan. Heille mikä vain on mahdollista, ja he myös kokevat huomattavasti enemmän selittämättömiä, paranormaaleita ilmiöitä. Meidän aikuisten on vain niin helppo laittaa kaikki mielikuvituksen piikkiin. Todellisuudessa yliluonnollisia asioita kyllä tapahtuu kaikkialla ympärillämme, mutta aikuistuessamme menetämme joko kykymme nähdä ne tai uskoa niihin. Siinä missä se on jokaisen oma oikeus, haluan itse elää mieli avoimena.

Jos minulta suoraan kysytään, niin kallistun siihen, että osa lasten reinkarnaatiotarinoista on kyllä totta. Niin uskomattomalta kuin tämä tarina Golanin kukkuloiden pojastakin on, saattaa se hyvin olla totta - ainakin jossain määrin. Tämä, ja yhdeksän muuta mielenkiintoista uudelleensyntymisen tarinaa, löytyy myös YouTubesta "Top 10 Kids Who Remembered Their Past Lives".

Muistan joskus ajatelleeni ja blogissakin ääneen pohtineeni, josko tuntemattomat kasvot ja paikat unissa kielivät jälleensyntymisen ihmeestä ja kaikista eletyistä elämistä, joissa henkinen energiamme on virrannut. Unet tuntuvat karkaavan niin nopeasti heräämisen hetkellä, kuin siksi, että mieli olisi suunniteltu unohtamaan menneiden elämien muistot mahdollisimman nopeasti, jotta ne eivät haittaisi elettävää elämää. On kuitenkin fakta, että tieteilijät ja unitutkijat uskovat vieraiden kasvojen ja paikkojen olevan vain palapelin palasia oikeasta, meneillään olevasta elämästä, jotka aivot vain yhdistävät öisin unissa uuden näköisiksi paikoiksi ja ihmisiksi mielissämme. He myös uskovat, että unien tuntemattomat kasvot voivat olla kasvoja, jotka ohimennen näkee vaikka kadulla, mutta ei paina niitä sen kummemmin mieleensä - uni vain toistaa silmien näkemää, joka on tallentunut aivoihimme.

Joko siis tutkimaton osa pääkoppaamme on vastuussa monista yliluonnollisiksi oletetuista asioista, tai kyse todella on siitä miltä se näyttää. Erikoisinta, ja kiehtovinta on, ettei kukaan todella voi sitä tietää.

Uudelleensyntymä. Reinkarnaatio. Sielunvaellus. Energian siirtymä.

Voisivatko entisen elämänsä muistavat lapset olla todistajia reinkarnaatiosta? Ajatuksena se on lohdullista.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut - haluan uskoa ainakin siihen, ettei ole todella olemassa loppuja. On vain alkuja.

Parasomnia ja Parksin tapaus

Yksi iänkaikkisista suosikkiaiheistani on unet ja nukkuminen, sekä unien aikaiset paranormaalit ilmiöt. Parasomnia käsitteenä tarkoittaa kaikkia kliinisesti uni- ja valvetilaan liittyviä oireita unettomuudesta unissakävelyyn. Parasomniaan kuuluu siis myös kokemani kammottavat painajaiset, jotka unisieppari onnistui lopettamaan, ja unihalvaukseni sekä lapsuudenaikaiset unissakävelyni.

Unissakävelyn kerrotaan olevan suhteellisen tavallista 4-8 vuotiaille lapsille, sillä syvän unen määrä on heillä suurempi. On kuitenkin olemassa myös aikuisia ihmisiä, jotka vajoavat niin syvälle unen maailmaan, että pystyvät suorittamaan yksinkertaisia asioita kotonaan fyysisesti mielen olevan jossa kaukana, kuten esimerkiksi availla ovia ja ikkunoita, puhua sekavia tai jopa äärimmäisessä tapauksessa ajaa autoa. Unissakävelyn kerrotaan olevan vahvasti perinnöllistä, mutta esimerkiksi omassa tapauksessani en tunne muita perheen tai sukuni jäseniä, jotka olisivat kävelleet unissaan edes lapsena. Minulla on kuitenkin aina ollut vilkas "yöelämä" ja vahva kiinnostukseni unen maailmaan näkyy myös selkounissani.

Ehkä selkounien myötä minusta kuulostaa todella äärimmäiseltä, että joku ei pystyisi olla niin läsnä nukkuessaan, että keho voisi esimerkiksi lähteä ajamaan autolla ilman että mieli tietäisi siitä mitään. Se kuulostaa todella pelottavalta, miten kukaan voi menettää oman itsensä hallinnan niin totaalisesti? Jos pystyisi ajamaan unissaan autoa, voisiko käydä jotain pahempaakin? Eräs tällainen äärimmäinen ilmiö on Kenneth Parksin tapaus. Miehen, joka surmasi anoppinsa nukkuessaan.

Oli toukokuun 23 päivä vuonna 1987 Ontariossa, Kanadassa. Kenneth Parks, tai Unissakävelevä tappaja, nousee sängystään yöllä, kävelee autolleen ja ajaa määrätietoisesti yli kahdenkymmenen kilometrin matkan appivanhempiensa talolle. Siellä hän käytti hänelle annettua avainta mennäkseen sisään ja hakkasi anoppinsa metallisella rengasavaimella ja keittiöveitsellä kuoliaaksi. Hän yritti myös kuristaa appiukkonsa. Verisenä hän meni autolleen ja ajoi lähimmälle poliisiasemalle ja tunnusti surmanneensa jonkun.

Oikeudessa Parks vetosi syyntakeettomuuteensa ja oikeudenkäynnin aikana nähtiinkin todistajia, jotka todistivat Parksin tehneen rikoksensa unissakävellessään. Lääkärin mukaan Parks oli kärsinyt ensisijaisesti uniongelmista, eikä niinkään mistään sairaudesta, psykiatrisesta kuin neurologisestakaan. Viisi todistajaksi kutsuttua neurologia olivat samaa mieltä. Syyttäjän piti väitettä unissakävelyn aikana suoritetusta rikoksesta naurettavana, mutta valamiehistö oli vakuuttunut. Valamiehistö julisti oikeudenkäynnin päätteeksi Kenneth Parksin syyttömäksi.

Unispesialistit totesivat, että Parksilla oli poikkeavia aivoaaltoja hänen nukkuessa ja unissakävely historia. Taloudellinen ahdinko aiheutti hänelle voimakasta stressiä ja ahdistuneisuutta, joka edesauttoi unissakävelyilmiötä. Spesialistien mukaan tapahtumaketju, joka aiheutti Parksin voimakkaan ahdistuksen, ei olisi todennäköinen uudelleen, eli vastaavaa ei luultavasti enää tapahtuisi. Oikeudenkäynnissä tällä oli kuitenkin merkittävä voima, sillä tapauksen jälkeen hyväksyttiin mahdollisuus unissakävellessä tapahtuvista rikoksista. Vaikka Parks todettiinkin syyttömäksi, oli tapahtunut liikaa hänen avioliitolleen ja se hajosi jonkin ajan kuluttua. Parks kävi terapiassa unissakävelynsä vuoksi.

World Science Festivalin julkaisemassa asiantuntija Youtube-videossa käsitellään Parksin tapausta, ja siinä kerrotaan unissakävelyä tukeviksi seikoiksi Parksin unissakävelytaustan, josta oli näyttöä myös hänen sukulaisillaan. Lisäksi hän ei ollut pystynyt nukkua ennen rikosta pariin vuorokauteen, hänellä oli fyysistä ja henkistä stressiä. Rikosta edeltävänä päivänä hän oli juuri järjestänyt appivanhempiensa luona grillausjuhlat, joten hän oli mielessään ja todellisuudessa ajanut reittiä juuri aikaisemmin. Mitään motiivia appivanhempien tappamiselle ei ollut, ja spesialistit eivät osaa arvioida syytä miksi Parks äityi väkivaltaiseksi unissakävellessään. Suhde appivanhempiin oli hyvä ja Parksin anoppi kutsui jopa vävyään nimellä "lempeä jättiläinen".

Unissakävely on kautta aikojen tulkittu pelottavaksi ilmiöksi, ja aikaisemmin unissakävelijöitä saatettiin luulla vaikkapa kummituksiksi tai demonien riivaamiksi. Myös on ajateltu häiriintyneiden sielujen nostavan kantajansa yöllä sängystä. Unissakävely on ennen kaikkea tieteellinen ilmiö, mutta onko siinä kuitenkin jotain sellaista, mitä ei järjellä pysty selittämään?

Kuten esimerkiksi Kenneth Parksin tapauksessa. Miten on mahdollista, että kaikista näistä taustatekijöistä huolimatta Parks suoriutui unissaan niin kovin järjestelmällisesti, kuin suorittaakseen tehtävän, joka hänelle oli annettu? Miten on mahdollista, että toiset unissakävelevät mutisevat epäselvästi, virtsaavat makuuhuoneen nurkkaan ja käpertyvät lattialle nukkumaan, kun taas toiset, väitetysti, ajavat useita kilometrejä joutumatta onnettomuuteen tai aiheuttamatta sellaista?

Unissakävelyä tuntuu olevan monenlaista, jokainen unissakävely yhtä erilainen kuin ihminen itse. Mutta miten on mahdollista, että toiset pystyvät toimimaan kylmäverisen systemaattisesti ja toiset käyttäytyvät kuin järjeltään vajavaiset? Onko kyse "poikkeavista aivoaalloista nukkuessa" kuten Parksin tapauksessa, vai onko jollain yliluonnollisella asialla näppinsä pelissä. Varmaan on ainakin se, ettei unihäiriöitä kutsuta parasomniaksi aivan syyttä. Parasomnia-sanan alkuperä kun on para, joka tarkoittaa ennen kaikkea poikkeavaa, epänormaalia, normaalien sääntöjen vastaista tai sen yläpuolella olevaa ilmiötä, käsitettä tai asiaa ja somnia tulee latinan sanasta somnus, joka tarkoittaa nukkumista.

Yritin selvittää omaa sukuhistoriaani unikävelyssä, mutta sain selville toistaiseksi vain, että kaikilla sukupolvilla ainakin äitini puolella on esiintynyt unissapuhumista, ja jopa kauhukohtauksia. Tämä vaatinee lisätutkimuksia. Mitä tulee Parksin tapaukseen, en ole varma voiko näin ihan todella tapahtua pelkästään aivoissa tapahtuvan parasomnia-ilmiön vuoksi. Ja miten on mahdollista, siis todella mahdollista, että ei ole uskottu näin tapahtuvan uudelleen? MIksei samankaltaista stressiketjua, tai pahempaakin, voisi tulla uudestaan ja Parks tappaisi taas? Niin ei kuitenkaan käynyt, onneksi.

Omakohtaisista kokemuksista en tiedä muuta kuin asiat, jotka minulle on kerrottu. Unissapuhuja ja -kävelijä on kuin toinen ihminen - kaikki mitä hän tekee tai sanoo eivät tallennu hereillä olevan minän muistoihin. On kuin ihminen muuttuisi hengittäväksi, eläväksi koneeksi, jolla on tehtävä. Toisilla se tehtävä on makuuhuoneen nurkkaan virtsaaminen, toisilla jotain paljon kuolettavampaa.

Äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö, jossa tieteelläkin on vielä paljon työtä tehtävänään. Yhtä voimme kaikki olla kuitenkin siitä, että ihmismieli on pelottavan tutkimaton paikka.