Näytetään tekstit, joissa on tunniste keinutuoli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keinutuoli. Näytä kaikki tekstit

tiistai 31. lokakuuta 2023

Käsi, joka kiikkua keinuttaa

Tuttavallani on järvenrantatontillaan vanha torppa, jota hän käyttää majoittaakseen kaukaa saapuvia sukulaisia ja ystäviä kesälomien aikaan. Se on kuin kesämökki majoitusta autenttisimmillaan, torppaan ei tule juoksevaa vettä ja hädän yllättäessä yöllä, on löydettävä pihan nurkalla nököttävään ulkohuussiin asioimaan. Torppa on todennäköisesti yli 200 vuotta vanha, joten sen vanhat, puiset hirret ovat todistaneet yhtä jos toista ihmiskohtaloa, kuten sen pihamaalla rehevöityneet syreenit ja ikivanhat omenapuutkin.

Valtavan kiireisen syksyni vuoksi pääsen jakamaan tämän tarinan vasta nyt, vaikka tämä kävi jo loppukesästä. Torppaan majoittui tuolloin tuttavani sukulaispariskunta.

Torppa on sisälle vedetyistä sähköistä huolimatta kuin aikamatka menneisyyteen, lämmitys tapahtuu vanhan puuhellan avulla tilaan, joka on säästetty vieraiden käyttöön. Torpan eteistila ja muut huoneet ovat tuttavani varastotilana.

Torpan huoneessa vanhat, kupruiset ruutuikkunat avautuvat kolmeen eri ilmansuuntaan, yhdestä ikkunasta voi jopa nähdä suoraan sinisenä siintävälle järvenselälle. Kalustus on yksinkertainen ja väliaikaiseen majoitukseen sopiva, siellä on vain parisänky, pieni pöytä tuoleineen, vanha ruskea kaappi vaatteille ja ikkunan edessä kaunis, puinen keinutuoli, joka on kuulunut torppaan miltei niin kauan kuin torppa on ollut pystyssä.

Tuttavani on joskus kertonut minulle, että hänestä tuntuu toisinaan siltä, että torpassa oleskellessaan keinutuoli heilahtelee itsekseen, kuin siinä viimeisimpänä päivittäin istunut, viitisenkymmentä vuotta sitten menehtynyt mummo ei olisi koskaan siitä pois lähtenytkään. Aiheena tämä on erityisen kiehtovaa, sillä olen ennenkin kertonut keinutuoleista, jotka elävät jostain selittämättömästä syystä täysin omaa elämäänsä (ks. Paranormaalin Rajamailla: Mikä keinuen tulee, se viheltäen menee ja Paranormaalin Rajamailla: Keinutuoli). Tuttavani ei kuitenkaan jaa tätä tietoa herkästi vierailleen, sillä ei halua ketään herkkänahkaisempaa säikytellä.

Eräänä elokuun yönä oli tuttavani ystävät yöpymässä torpassa ja he olivat jo käyneet nukkumaan, elokuisen hämärän loistaessa sinisenä ikkunalasien takaa. Pariskunnan nainen heräsi yhtäkkiä ihmeelliseen nitinään ja oli erottavinaan keinutuolin suunnalla liikettä. Hän oli uskonut talon kissan päässeen torppaan ja alkanut kutsua sitä nimellä. Huoneen hämärässä kukaan ei kuitenkaan päästänyt enää pihaustakaan. Hänen miehensä nukkui sikeästi ja nainen päätti antaa asian olla, olihan kyse todennäköisesti vain hänen mielikuvituksensa tuotoksista.

Kuitenkin seuraavana yönä nainen heräsi samaan ääneen ja näki keinutuolin heilahtelevan. Hän herätti miehensäkin, joka pelästyi vaimonsa hätää. Mies nousi ylös ja käveli keinutuolin luo. Kuitenkin miehen päästyä aivan lähelle, pysähtyi keinutuoli äkisti ja itsestään. Kuin jokin olisi noussut siitä tai pysäyttänyt sen kädellään. Mies säikähti, mutta keräsi rohkeutensa ja harppoi keinutuolin luo. Hän jopa kokeili istua sille ja keinuttaa, mutta se ei päästänyt enää pienintäkään narahdusta.

Kolmannen yön illalla pariskunta päätti tehdä asialle jotain, sillä naista oli alkanut hermostuttaa ajatus keinutuolin karmivaan narinaan heräämisestä. Mies otti sängyn päältä yhden kauniisti kirjoituista koristetyynyistä ja työnsi sen keinun jalaksien alle. Nyt tuolin olisi mahdotonta alkaa keinua itsestään. Helpottuneina molemmat kävivät nukkumaan.

Yö sujuikin rauhallisissa merkeissä, kunnes nainen havahtui jälleen tuttuun ääneen. Hän herätti välittömästi miehensä, joka napsautti huoneeseen valot päälle. Huone oli tyhjä, eikä missään ollut liikettä, saati kuulunut pihaustakaan. Mutta koristetyyny oli nostettu lattialta keinun jalasten alta keinutuoliin, kuin se ei olisi koskaan lattialla käynytkään.

Pariskunta päätyi nukkumaan valot päällä loppuyön ja kun he ottivat tapahtumat puheeksi tuttavani kanssa, oli tämän pakko paljastaa omat tunteensa liittyen torpan keinutuoliin. Vaikka ajatus tuntui kaikista hiukan kammottavalta, pystyivät he sopimaan, että pariskunta voisi ehkä ensi kesänäkin vierailla, mutta vain mikäli keinutuoli siirrettäisiin siksi ajaksi pois torpasta.

Tuttavani kertoi tarinan minulle naureskellen, mutta aistin silti pelkoa tuntemattomaan hänen äänensä alle hyvin kätkeytyneenä. Tiedustelin, mitä mahtaisi tapahtua, jos keinutuoli siirrettäisiin sen tavanomaiselta paikalta, entä jos jokin läsnäoleva energia ei tästä ilahtuisi?

Tuttavani pohti hetken vastausta, mutta totesi sitten, että keinutuoli jääkööt paikoilleen toistaiseksi.

Loppujen lopuksi sehän on vain keinutuoli.

Eikö niin?




tiistai 28. helmikuuta 2023

Mikä keinuen tulee, se viheltäen menee

Kuvituskuva; Puinen keinutuoli raamatullisilla kaiverruksilla.
Kuvaaja Gustaf Welin, Turun Museokeskus.
Kuvan lähde finna.fi
Vuosia sitten kerroin teille lapsuuden aikaisesta tuttavastani ja paranormaalista kokemuksesta, johon liittyi tuttavani keinutuoli. Vierailin jälleen samaisen tuttavan luona tammikuussa, iloisena jälleennäkemisestä. Hän asuu nykyään suhteellisen lähellä muutettuamme lapsuuden kotini maisemiin, mutta tapaan häntä silti aivan liian harvoin. Jotenkin myös tuntuu, että hän mieluummin vierailee muualla kuin kutsuu ketään kotiinsa, saahan hän vaellella keskellä omaa yksinäistä hiljaisuuttaan kaikki päivät ja hakeutuu välillä mielellään muiden ihmisten keskuuteen, irti omista arkisista rutiineistaan.

Paitsi tuttavani tapaamista, odotin myös sanoinkuvaamattoman paljon vanhan keinutuolin näkemistä pitkästä aikaa. Rupateltuamme tovin ja juotuamme kahvit, hakeuduinkin hiljalleen kuin magneetin vetovoimasta lähemmäs ja lähemmäs huonetta, jossa tiesin keinutuolin viimeksi olleen. Kun tuttavani poistui käymään vessassa, jäin nauttimaan vanhan talon äänistä. Odotin jännittyneenä kuulevani tutun keinutuolin narahduksen, mutta sitä ei tullut tällä kertaa. Tilaisuus teki minusta varkaan, ja kurkistin ovesta olohuonemaiseen kamariin, jossa keinutuoli oli. Siinähän se, samassa paikassa kuin ennenkin, kuin tähän huoneeseen ei koskaan ajan hammas olisi yltänytkään tiukalla purennallaan.

Tuijotin keinutuolia hetken uskaltamatta räpäyttää, paloin halusta kokea jälleen saman ilmiön kuin vuosia aikaisemmin, mutta keinutuolin puiset pienat pysyivät hievahtamatta paikallaan. En voinut välttää pettymyksen humahdusta sisälläni, suljin oven ja palasin kahvipöydän ääreen.

Kun tuttavani palasi jutustelimme vielä tovin ennen kuin oli minun aikani päättää vierailu. Nousin ylös lähteäkseni, kun kuulin selkäni takaa suljetun oven toiselta puolelta tutun, väsyneen ja pitkän narinan. Pysäytin kaiken liikkeen ja kohotin katseeni voitonriemuisena tuttavaani, joka vain hymyili minulle lempeästi. Tajusin, ettei hän ollut kiinnittänyt ääneen huomiota, eikä yhdistänyt sitä mihinkään spesifiin asiaan. Minulle sen sijaan se oli merkki siitä lumotusta, taianomaisesta keinutuolista, jonka läheisyyteen liittyy jotain sellaista energiaa, mitä ei järjellä pysty selittämään.

Lähdin tuttavani luota kummastuttavan ilahtuneena, oli suorastaan huvittavaa kuinka paljon niin pienen hetken kestävä ääni pystyi mielialaani kohottamaan. Enhän edes voinut olla täysin varma sen tulleen keinutuolista, en mitenkään. Mutta jokin sisälläni kuitenkin oli vahvasti sitä mieltä.

Kun illalla olin kotona valmiina pistämään päiväni päätökseen ja painamaan pääni tyynyyn, haukahti nuori koirani yhtäkkiä ja murisi vaimeasti. Säpsähdin hiukan ja katsoin suuntaan, jonne koirani pelokas huomio oli kiinnittynyt. Sydämeni alkoi takoa hiukan lujemmin, kun huomasin oman keinutuolini keikahtavan pari kertaa eteen ja taakse, vain hiukan, mutta kuitenkin selvästi. Naurahdin ääneen. Kuinka hassu sattuma se olikaan, että kissani oli ollut keinutuolissa nukkumassa ja jostain syystä koirani oli reagoinut sen liikkeisiin. Minusta oli huvittavaa, että niin kävi juuri sinä päivänä, kun keinutuolit olivat mielessäni enemmän kuin koskaan muulloin.

Katsoin hetken keinutuoliamme, joka on myös kotiutunut meille sukupolvien takaa, kun kissani naukaisi unisena selkäni takaa. Käännähdin katsomaan juuri sopivasti nähdäkseni sen loikkivan portaikosta yläkertaan vierelleni. Täysin eri suunnasta, kuin olisi mahdollista. Mikäli se olisi ollut keinutuolissani.

Jos se ei ollut keikauttanut keinutuoliani, niin mikä sitten? Miksi koirani oli reagoinut niin vahvasti?

Aistivatko eläimet todella jotain mihin me ihmiset emme aisteillamme kykene?

Ja jos aistivat... Ajatus tuntuu hieman pelottavalta...

Eihän mikään olisi voinut seurata minua kotiin tuttavani luota?

Eihän..?




tiistai 4. lokakuuta 2016

Keinutuoli

Vierailin muutamia päiviä sitten erään lapsuudentuttavani kotona, maatilalla, jonka isännyyden hän on jo perinyt. Maatila, joka aikaisemmin oli täynnä elämän vilskettä lehmineen, kanoineen ja kissoineen, oli nyt hiljainen ja autio. Aikaisemmin taloa oli asuttanut jopa kolme sukupolvea samaan aikaan, nyt menneistä muistuttivat vain valokuvat hyllyillä.

Talossa asuva tuttavani ei tuntunut menneisyyden haamuja aristelevan, hän puheli tekemistään remonteista ja suunnitelmistaan talon suhteen samalla, kun minun silmissäni välähtelivät lukuisat muistot lapsuuteni aikana niin kovin tutuksi tulleista seinistä ja nurkista, lattioista ja huonekaluista. Tuttavani on jatkanut maanviljelystyötä isänsä ja isoisänsä saappaissa, kuluttaen samoja natisevia portaita yläkertaan kuin hekin. Lehmiä tilalla ei enää ole, mutta pimeä ja hämähäkinseittien verhoama navetta seisoo pihamaalla edelleen, hiljaisuuden peittämänä.

Jokainen on menettänyt jonkun, kokenut surua, ja jos ei, niin se tulee tapahtumaan aikanaan. Jotenkin en vierailuni aikana pystynyt karistamaan ajatusta, kuinka paljon lapsuudentuttavani on joutunut kokemaan. Elämä hänen ympärillään on muuttunut hiljaiseksi, ihmiset ovat joko menehtyneet tai muuttaneet pois, mutta hän yksin pitää tilaa pystyssä. Vanha maalaistalo, jolla on värikäs menneisyys... Pohdin jo saapuessani taloon, onko tuttavani todella siellä niin yksin kuin miltä näyttää. Sain vastauksen pohdintaani vierailuni aikana.

Keskustelimme ensin talon keittiössä, syysmyrskyn vihmoessa vettä ikkunan takana. Tuuli ujelsi pellon laidalla olevan talon nurkissa aavemaisella tavalla, ja talo tuntui suorastaan olevan elossa, kun vähän väliä jossain narahti lattia tai yläkerrasta kuului vaimeita tömähdyksiä. En halunnut mainita näistä tuttavalleni, sillä en tiedä onko hän koskaan ajatellut niihin mahdollisesti liittyvän mitään yliluonnollista, enkä halunnut antaa hänelle ajattelemisen aihetta mikäli niin olisi. Tapahtui ympärillä paranormaaleja asioita tai ei, voi yksin asuvalle ihmiselle pelkästään mielikuvitus olla vihollinen.

Minäkin suhtauduin ääniin alkuun tavanomaisesti. Vanhat talot pitävät meteliä, sehän on selvää. Mutta en pystynyt estämään itseäni siirtymästä syvemmälle talossa, kun kuulin kauempaa terävän narahduksen. Remontin tutkimisen verukkeella pääsin kävelemään vanhan makuukammarin halki, kun kuulin narahduksen uudelleen. Makuukammarin toinen ovi oli raollaan, huone sen takana täysin pimeä. Hiivin sille tuttavani kertoessa suunnitelmistaan makuuhuoneen suhteen ja raotin ovea. Sen takaa tuli esille tuttu olohuoneen tapainen, vanhoilla kalusteilla sisustettu huone, jonka keskellä oleva keinutuoli kiinnitti välittömästi huomioni. Jähmetyin oviaukkoon ja tuijotin hämärässä huoneessa itsestään keinuvaa keinutuolia.

Tuttavani tiedusteli kauempaa selkäni takaa haluanko nähdä myös sen huoneen. Räpyttelin silmiäni, mutta keinutuoli heilui edelleen hiljaa, lähes huomaamattomasti, edes takaisin. Käännyin tuttavaani päin ja nyökkäsin. Siirryimme olohuoneeseen, hän sytytti kattovalon ja kaikki näytti juuri sellaiselta, miltä pitääkin. Mikään ei liikkunut, keinutuoli seisoi hievahtamatta keskellä lattiaa. Astelin varovaisesti keinutuolin luo ja hivelin sormillani sen kuluneita kädensijoja. Painaessani tuolin liikkeelle, pääsi ilmaan terävä narahdus. Tismalleen samanlainen kuin aikaisemmin kuulemani.

Olin häkeltynyt ja hämilläni. En ole hetkeen kuullut tai nähnyt mitään erityisen suurta yliluonnollista tapahtumaa, ja aivoni työstivät järkeviä selityksiä uteliaalle mielelleni. Olinko nähnyt näkyjä, liian väsynyt kenties? Kuin todistaakseen näkemäni todeksi, välähtivät huoneen valot voimakkaasti. Tuttavani ihmetteli ääneen, viekö myrsky sähköt, minä en halunnut mainita, että viereisen huoneen valot eivät olleet välähtäneet. Kuten blogitekstissäni Räyhähenki kirjoitin, on olemassa uskomus, että valojen välähtäessä on kuollut astunut huoneeseen.

Lähdin maatilalta ajatusten pyöriessä vimmatusti päässäni. Sateenvarjoni alla vesipisaroiden ropinaa kuunnellen en voinut pohtia muuta kuin niitä lukuisia menneisyyden haamuja, jotka talossa asustavat.

Entä jos joku niistä on päättänyt jäädä lastaan, tai lastenlastaan, valvomaan?