Ei valoa käytävän päässä

Edellisessä blogitekstissäni kerroin ensimmäisestä (ja toistaiseksi ainoasta) spiritistisestä istunnosta, johon olen osallistunut. Kynnys on korkea - onko järkevää sekaantua johonkin sellaiseen, josta ei välttämättä ole paluuta?

Ystäväni, jonka isä patikoi Verivalkamalle, kertoi minulle isänsä serkusta, joka päätyi hoitoon epämääräisen, vaietun psykiatrisen sairauden vuoksi. Nainen meni muutamassa kuukaudessa erittäin huonoon kuntoon, ja lopulta, vajaa kaksi vuotta sairastumisestaan, päätyi hän alle kolmekymppisenä haudan lepoon. Naisen perhe piti sairauden omana tietonaan, mutta ystäväni korviin kantautui eräs kammottava tarina sairastumisen syystä.

Kerrottiin, että nainen olisi parin ystävänsä kanssa hankkinut Ouija-laudan ja päättänyt kokeilla sitä tositoimessa. Alkuun mitään erikoista ei tapahtunut, mutta ystävykset kyselivät sinnikkäästi, janoten yliluonnollista kokemusta. Lopulta he saivat vastauksen, kun vaatekaapin sisällä rymähti. Nainen avasi kaapinovet, valahtaen kalpeaksi ja ilmoittaen haluavansa lopettaa välittömästi, toivoen ystävien vievän Ouija-laudan pois silmistään. Muut eivät olleet huomanneet kaapin sisällä mitään erikoista ja kyselivät naiselta mitä hän oli nähnyt. Alkuun hän ei suostunut kertomaan, mutta antautui lopulta ystäviensä vaatimuksille ja paljasti näkemänsä.

Kaapinovien sisäpuolella olevat suuret peilit olivat tapansa mukaan heijastaneet toisensa, muodostaen päättymättömän "peilikäytävän". Tällä kertaa käytävä ei ollutkaan jatkunut loputtomiin, vaan nainen oli nähnyt sen päässä hautajaiset, arkun ja surevia ihmisiä. Hän kertoi, että surijat olivat olleet hänen perheensä ja ystävänsä, myös samat joiden kanssa hän sillä hetkellä oli. Hän uskoi hautajaisten olevan omansa.

Ehkä näky vei naisen järjen hänen vatvoessaan sitä mielessään yhä uudelleen ja uudelleen. Tai ehkä jokin vieras, pahantahtoinen voima todella pääsi tuolloin raapaisemaan naisen sisintä hieman liian läheltä. Spekulointia on moneen makuun ja mielipiteitä useita, mutta varmasti voi sanoa, että ennen tuota tapahtumaa naisen psyykkinen terveys oli täysin kunnossa. Tuon illan jälkeen mikään hänessä ei enää palautunut ennalleen.

Myös eräs minun lähisukulaiseni on kertonut kokeilleensa spiritismiä Ouija-laudalla. Perinteiseen tapaan tarvittiin uhkarohkeita ja yllytyshulluja ystävyksiä sekä pimeä, kynttilöin varusteltu huone. Ryhmä oli kokoontunut suuren pöydän äärelle ja kukin vannoi jälkikäteen käsi sydämellä, ettei ollut millään tavalla syypää tapahtuneeseen. Kaikki olivat olleet kauhuissaan ja lopettaneet kokeilunsa välittömästi tapahtuneen jälkeen, suorastaan singahtaneet pois pöydän ääreltä.

Ystävykset olivat kysyneet Ouija-laudalta: "Onko piru täällä?".

Hetken päästä he olivat saaneet vastauksen, kun laudan osoitin liikkui heidän sormiensa alla ja tiputteli heille kirjaimia yksi kerrallaan.

Vastaus oli ollut: "Pöydän alla".

Kurkotus tuonpuoleiseen

Spiritismi tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan meedioiksi kutsutuilla henkilöillä on kyky ottaa yhteys vainajien henkiin (lähde: Wikipedia - Spiritismi).

Spiritismi sai alkunsa jo 1800-luvulla Yhdysvalloissa, ja on sittemmin saanut suosiota kaikkialla. Eräs tunnetuimmista spiritismissä käytetyistä välineistä on Ouija-lauta, jonka avulla uskotaan olevan mahdollista saada viestejä tuonpuoleisesta - sanoja, tai jopa kokonaisia lauseita. Minulla ei (vielä) ole Ouija-lautaa, saatika varteenotettavaa kokemusta spiritistisistä istunnoista, mutta muistan erään vuosia sitten tapahtuneen, aran yritykseni ottaa yhteyttä edesmenneeseen.

90-luvulla, käydessäni ala-astetta, silloisen parhaan ystäväni äiti kuoli ärhäkkään sairauteen. Äidin menettäminen on kova paikka kenelle tahansa, mutta sen ikäinen lapsi käsittelee asian täysin omanlaisesti. Toisinaan ystäväni oli surun murtama, toisinaan huoleton kuin pilvetön taivas. Kuolema oli käsitteenä vaikea ymmärtää, hänellä kesti sisäistää seikka, ettei hänellä ollut enää äitiään.

Vain muutamia päiviä ystäväni äidin menehtymisen jälkeen kertoi ystäväni, että hänen vanhempiensa makuuhuoneesta oli kuulunut iltaisin kolahduksia, vaikka hänen isänsä ei vielä ollut huoneessa tai välttämättä lainkaan kotona. Ystäväni oli myöskin nähnyt unta, että hänen äitinsä oli tullut yöllä hänen sänkynsä viereen, uni oli ollut hyvin todenmakuinen. Hän kuiskasi minulle hiljaisella äänellä, kuin peläten reaktiotani, tuntevansa äitinsä olevan vielä läsnä. Olimme nähneet jossain elokuvassa kuinka ihmiset olivat kerääntyneet rinkiin kutsumaan kuolleiden henkiä, pitäen sormenpäitään joko ylösalaisin käännetyn lasin tai jonkinlaisen osoittimen päällä (tuolloin Ouija-lauta oli minulle vielä vieras käsite, hyvä niin). Silloin saimme idean kokeilla kutsua ystäväni äitiä, jotta hänellä olisi mahdollisuus viimeisiin hyvästeihin.

Haimme kynttilöitä ja tyhjän lasin ja kiiruhdimme tyhjään makuuhuoneeseen. Sytytimme kynttilät huolella ympärillemme tiiviiksi, tasaiseksi ympyräksi. Istuimme alas ja asetimme sormemme jännittyneinä lasin pohjaa vasten. Ystäväni alkoi pelätä, joten minä kysyin tyhjältä huoneelta kuollutta hänen nimellään, pyytäen häntä siirtämään lasia ystävääni kohden mikäli hän vielä oli paikalla. Huoneessa oli hiljaista, kynttilöiden liekit paloivat tasaisina, rauhallisina. Hiljaisuudesta tuli hetki hetkeltä raskaampaa.

Sekunnit nakuttivat eteenpäin, minuutti, toinen, kolmaskin vierähti. Ystäväni koetti saada kysytyksi jotain, mutta huomasin, että hän oli menettämässä uskoaan onnistumiseemme. Halusin antaa hänelle toivoa ja päätin siirtää itse lasia häntä kohden. Sormeni tuntui jäykältä ja jännittyneeltä lasin pintaa vasten, minun täytyi irrottaa se kevyesti, jotta saisin sen oikeaan asentoon ja juoneni toimimaan. Samalla hetkellä kun irrotin sormeni, nytkähti lasi lähes huomaamatta ystävääni kohden. Hän kohotti katseensa kauhistuneena minuun, tunsin myös jännityksen kasvavan. Ilma tuntui sähköiseltä.

Yhtäkkiä yksi kynttilä lähellä ystävääni alkoi lepattaa voimakkaasti, vaikka muiden liekit paloivat edelleen rauhallisesti, häiriintymättä. Liekin lepatus voimistui, ja hetken näytti siltä, että se sammuu. Sitten, yhtä selittämättömästi kuin oli alkanutkin, liekki rauhottui jälleen loimottamaan samassa, ajattomassa rytmissä muiden kynttilöiden kanssa.

Se oli kuitenkin jo liikaa ystävälleni, ja hän puhalsi nopeasti kaikki kynttilät sammuksiin, nappasi lasin lattialta ja syöksyi ulos huoneesta. Minä korjasin tärisevin käsin kynttilät ja menin hänen peräänsä. Puimme hetken aikaa tapahtunutta läpi, ystäväni oli kauhuissaan ja vannoi ettei ollut liikuttanut lasia, oli hädin tuskin koskenut siihen sormenpäällään. Olisin voinut uskoa hänen jotenkin vahingossa kiskaiseen lasia itseään kohti, mutta vain yhden kynttilän armoton lepatus oli antanut minulle syytä kyseenalaistaa rationaalisimman selityksen.

Olimme lapsia, ja kokemus oli molemmille liikaa, emme olleet valmiita. Jotain huoneessa tapahtui, ja vaikka lähes kaikki on aina myös järjellä selitettävissä, emme kumpikaan uskoneet siihen vaihtoehtoon. Päätin pakottaa itseni suhtautumaan loogisesti asiaan, tarvitsin sille jonkin muun selityksen kuin sen, että kuolleen henki olisi todella käynyt huoneessa kanssamme. Ajatuksena se oli niin kammottava, etten olisi uskaltanut kävellä yksin kotiin uskoen niin.

En ole kuitenkaan päässyt eroon ajatuksesta, että tuona iltana sotkeuduimme johonkin meitä paljon suurempaan. Asiaan, johon ei välttämättä kannata sekaantua lainkaan.

Varsinkaan, jos ei ole valmis maksamaan hintaan, joka siitä voi koitua maksettavaksi.