Kuka pelkää pimeää?

Kasvoin maalla, metsän siimeksessä. Pimeys ympäröi lapsuudenkotiani joka suunnalta, vain vaimea pihavalo yritti epätoivoisesti karkottaa synkkyyden etupihaltamme. Lapsena leikin sisarusteni ja ystävieni kanssa pimeässä metsässä taskulamppujen kanssa, mutta nykyään tuntuu olevan vaikeaa uskaltaa edes asuintaajamani lähimetsään pimeänaikaan. Toisinaan jopa oman kodin öisessä pimeydessä liikkuminen saa jännityksen virtaamaan suonissani. Yön pimeydessä vaistoan, etten ole yksin.

Eräänä päivänä, kun olin jo muuttanut pois lapsuudenkodistani, istuin sisareni kanssa keittiömme pöydän äärellä. Syksy oli tuona marraskuun iltana kaikkein synkimmillään, ikkunasta heijastui vain omat kuvajaisemme pohjatonta pimeyttä vasten. Vanhempamme olivat molemmat iltatöissä, ja veljemme asui jo muualla. Keskustelimme aivan tavallisista asioista, nauroimme vitseillemme, nautimme toistemme seurasta. Yhtäkkiä toisesta päästä taloa kantautui nariseva, rahjustava ääni, jonka tunsin välittömäksi samaksi ääneksi kuin olohuoneemme nojatuoli päästää, kun sitä työnnetään lattialla. Ääni kesti viitisen sekuntia, sen jälkeen se lakkasi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Katsoin sisartani silmiin ja tunsin sydämen sykkeen kohoavan kaulalleni. Siskoni katsoi minua, ja olimme muutaman sekunnin hiljaa, tuijotimme toisiamme tietämättä mitä tehdä. Minä katsoin parhaakseni jatkaa keskustelua siitä, mihin olimme jääneet, sillä vanhasta kokemuksesta tiesin, ettei pelolle saa antaa valtaa. Jos ruokkii kauhuntunnetta sisällään, mielikuvitus lähtee varomattomaan ja arvaamattomaan laukkaan, lyöden bensaa liekkeihin. Keskustelumme takelteli hieman, molempia oli jäänyt vaivaamaan olohuoneesta kantautunut ääni.

Vain muutaman minuutin kuluttua ääni kantautui taas, mutta kesti tällä kertaa hieman kauemmin. Kysyin sisareltani, että kuuliko hän nojatuolin liikkuvan. Sisareni nyökkäsi ja myönsi hiljaa kalpeana kuulleensa. Kauhuntunne kietaisi minut verhoonsa, ja tunsin kuinka adrenaliini alkoi virrata elimistössäni.

Otin keittiöveitsen tärisevään käteeni ja lähdin hiipimään kohti olohuonetta, jonka kellertävä valo paljasti huoneen olevan tyhjä tunkeutujista. Kävelin peloissani nojatuolin luo ja toivoin, että olisin painanut tarkemmin sen aikaisemman sijainnin mieleeni. Kiersin vielä veitsen kanssa kotimme jokaisen kolkan ja sopen, tarkastin, että ovet ja ikkunat ovat kiinni, mutta en löytänyt ketään. Olin sekä helpottunut että entistä pelokkaampi. Vain fyysinen olento olisi pystynyt liikuttamaan raskasta tuolia, hoin mielessäni.

Linnottauduimme jälleen keittiöön ja laitoimme radion tarpeeksi kovalle, emme olleet valmiita kuulemaan enää yhtään paranormaalista ääntä talostamme. Radion pauhatessa siskoni kertoi, että toisinaan häntä pelottaa olla yksin kotona, kodistamme on alkanut kuulua enemmänkin ääniä, yhä kovempia ja agressiivisempia. Lohdutin sisartani parhaalla mahdollisella tavalla, eli vähättelemällä asiaa, ”talo vain asettuu paikoilleen”, vaikka en koskaan todella siihen itsekään uskonut.

Jos tuo nojatuolin liikkuminen olisi tapahtunut päivänvalossa, se ei olisi ollut yhtä pelottavaa. Olisin vaikka saattanut unohtaa sen ajan mittaan. Mutta pimeyteen ei voi luottaa, siinä on aina jotain enemmän kuin osaamme aavistaa. Yöt ovat usein tuoneet minulle vuosien varrella kauhunhetkiä, enkä viittaa näillä aikaisempaan tekstiini painajaisista ja unensieppaajista.

En ole ainoa, joka ”pelkää pimeää”, ja yön synkkyydellä on suuret tuhovoimat. Vuosia sitten törmäsin nimittäin tutkimukseen, jonka mukaan kello neljä aamuyöllä on ihmismielen epätoivon hetki. Silloin, tutkimuksen mukaan, moni kuolemansairaskin on luovuttanut taistelussaan ja antautunut pimeän yön matkaan.

Koetan etsiä tuon tutkimuksen vielä jostain, jotta saisin sen jaettua kanssanne. Siihen asti – hyvää yötä.