maanantai 27. kesäkuuta 2016

Olio vedessä

Herkullisiin aiheisiin on tartuttava kun niitä sattuu eteen, lähdekritiikkiä sen suuremmin suorittamatta. Iltalehti uutisoi sunnuntaina 26.6. kahdesta ruotsalaisesta tytöstä, joiden uintireissun valokuvaaminen oli synnyttänyt hämminkiä sekä tytöissä että ruotsalaisessa Aftonbladet-lehdessä. (katso alkuperäiset artikkelit sekä juttuun liittyvä valokuva: Iltalehti ja Aftonbladet)

14-vuotias Isabelle oli ollut ystäviensä kanssa uimareissulla Tukholman lähellä, ja napsannut valokuvan tovereistaan. Myöhemmin kotonaan hän oli katsonut kuvaa tarkemmin, ja järkyttynyt nähdessään vedessä lähellä ystäviään oudonnäköiset kasvot. Isabelle lähetti kuvan Aftonbladetille saadakseen selityksen oudolle ilmestykselle, mutta toistaiseksi on saanut vain arvailuja. Vedenpinnan alla häämöttävän olion on epäilty olevan labradorinnoutaja, alien tai auringon aiheuttama, selittämättömän heijastus.

Niin moni asia saattaa synnyttää epämääräisiä, pelottavia ilmestyksiä valokuviin, mutta Isabellen ottamassa kuvassa veden alla "kelluvat" kasvot muistuttavat Hollywoodin maalaamia mielikuvia alieneista. Minulle nousi tämän kuvan myötä välittömästi muistikuva vuosia sitten viettämästäni kesäpäivästä ystäväni kanssa. Olimme uimassa kymmenisen kilometrin päässä kotoamme, mutapohjaisessa järvessä, kun ystäväni kirkaisi yhtäkkiä ja lähti uimaan kohti rantaa. Itsekin veden tummia syvyyksiä hieman jännittäen otin välittömästi muutaman ripeän uimaliikkeen päästäkseni rantaan. Ystäväni sanoi, että oli tuntenut jo veteen mennessään oudon kosketuksen ihollaan, ajatellut sen olevan järvikasvi tai vaikka kala. Mutta hetki sitten jokin oli ottanut hänen nilkastaan kiinni, nykäisten häntä pinnan alle.

Katsoin ystävääni ja auringon heijastamaa metsämaisemaa järven pinnalla. Vedenpinta oli petollisen rauhallinen, pikimusta, oli mahdoton nähdä mitä pohjassa lojui. Emme uskaltaneet enää mennä takaisin veteen, ja syrjäiselle järvelle olen myöhemmin palannut vain uittaakseni koiraani. Vaikea sanoa mikä ystäväni nilkkaan tarttui, saattoihan se olla vain vesikasvi, vaikka harvemmin ne kietoutuvat itsestään kiinni jalkaan sen ollessa paikoillaan pohjassa kiinni.

Järvi sijaitsee melko lähellä Verivalkaman korpimetsiä (lue: Verivalkama), joten en lähde uintimielessä koettelemaan onneani sinne ihan heti uudelleen. En saa mielestäni tarinaa pojasta, joka kertoman mukaan hukkui järveen kalastusreissullaan. Entä jos hän on edelleen järven pohjassa, odottaen, vaanien?

Ruotsalaistyttöjen kuvassa voi olla mitä tahansa, kunnes toisin todistetaan. Vaikka kyseiseen järveen hukkuneen, katkeran pojan sielu, joka haluaa itselleen seuraa järvenpohjan ikuiseen ajattomuuteen.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Unenkuuntelija

Yliluonnolliset tarinat herättävät mielenkiintoni paremmin kuin mikään muu. Mitä pelottavampi ja todenmakuisempi tarina, sitä pahemmin olen koukussa. Kiinnostuin eräästä tarinasta pari päivää sitten, kun luin amerikkalaisesta naisesta, Jennystä. Vaikka tarina ei aiheuttanut minulle unettomia öitä, antoi se minulle työkaluja, jotta voisin paremmin "etsiä omia demonejani".

Jennyllä oli ollut noin kuukauden verran käytössään Android-puhelimen sovellus Sleep As Android, kun unisovellus oli nauhoittanut yöllisen sananvaihdon Jennyn ja toistaiseksi tuntemattoman ihmisen/olennon kanssa. Jennyn omien sanojen mukaan hän oli täysin yksin tuona yönä. Sovelluksen ideana on, että nukkuja käynnistää sen käydessään nukkumaan ja se nauhoittaa nukkumisen aikana tapahtuvan puheen ja äänet. Tällä tavoin nukkuja voi aamulla kuunnella öiset mielipiteensä, äännähdyksensä ja muut erikoiset makuuhuoneesta kuuluvat äänet.

Esimerkkitapauksessa Jennyn tallenteisiin oli ilmestynyt kello kahden aikaan yösydännä jotain selittämätöntä. Kun hän aamulla kuunteli öiset tapahtumat, järkyttyi hän kuullessaan oman äänensä kysyvän "Mitä teet?" ja saadessaan siihen vieraan äänen hiljaisen vastauksen "En mitään". Hetken kuluttua ääni lisäsi vielä "Sen tekivät he". Nauhoituksen taustalla kuuluu epämääräistä naksuntaa, joka esiintyi samana yönä pitkän aikaa, alkaen vaimeasti ja koventuen kellon lähestyessä kahta yöllä. Jenny koetti selittää matalaa, maskuliinista ääntä järjen kanssa, että hän itse olisi vastannut eri äänellä omaan kysymykseensä, mutta kuulunut ääni oli hertseissä aivan eri luokkaa kuin Jennyn oma ääni. Oheisesta linkistä Weekinweird-sivuille voitte käydä lukemassa aiheesta kertovan artikkelin ja kuunnella nauhoitteen: weekinweird.com.

Minä ja vilkas mielikuvitukseni tietysti kuvitti mieleeni jo traagisen kummitustarinan, että Jennyn huoneessa olisi tuolloin vieraillut miespuolinen, järkyttävän kuoleman kokenut kummitus tai henki. Hän olisi vastannut Jennylle sillä välin kun huoneen nurkassa seisoo kolme, aavemaisen kalpeaa, valkoisiin yökaapuihin pukeutunutta tyttöä, naputtaen ensin Jennyn makuuhuoneen ovea, sitten seinää, sängyn jalkopäätyä, lähestyen... Ehkä mies esti tyttöjä satuttamasta Jennyä, tai ehkä hän oli koko tapahtuman alku ja juuret.

Leikittelen hetken aikaa karmaisevalla kummitustarinalla kunnes järkeni hyppää ohjaksiin ja työntää ajatusvirralleni "jäitä hattuun". Jään pohtimaan Jennyn sanomaa lausetta. Hän ei tekstin mukaan muista sanoneensa sitä, mikä on kyllä täysin normaalia unissapuhumiselle. Kuitenkin, olen kuullut unissapuhujien tarinointia, ja puhe on aina hyvin, hyvin epäselvää. Jennyn lausuma lause on kirkas, selkeä, eikä kuulosta lainkaan unenpyörteistä heräilevän mielen aikaansaannokselta. Jotain jutussa haiskahtaa, mutta haluan silti nauttia sen nostattamista kylmistä väreistä edes hetken.

Se, mikä paljastui todelliseksi helmeksi tämän jutun myötä, on unen nauhoittaminen. Häpeäkseni myönnän, etten ollut kuullut vastaavanlaisista sovelluksista aikaisemmin. Olen pohtinut keinoja tallentaa oman kotini öisiä ääniä ja ilmiöitä jollain tavalla, mutta olen hylännyt ajatuksen toistaiseksi, sillä minulta on puuttunut työvälineet toiveeni toteuttamiseen. Tämän artikkelin myötä tutustuin käytössäni olevan puhelimen vaihtoehtoihin ja latasin siihen Sleep Recorder -nimisen sovelluksen toiveikkaana - ehkä saan jotain samanlaista materiaalia kuin Jenny todistamaan makuuhuoneeni pimeyden öisiä ääniä.

Latasin ohjelman eilen ja testasin sitä viime yön ajan. Tallennuksia oli yhteensä kahdeksan kappaletta, joista en valitettavasti saanut vielä mainitsemisen arvoista materiaalia. Nauhoitteelta kuului jossain vaiheessa hymähdykseni, mutta muutoin se oli pääosin pelkkää kohinaa ja epämääräistä naksuntaa.

Hetkinen. Naksuntaa?
Kuulostaa tutulta...
Palaamme asiaan.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Olen ollut täällä ennenkin

Mikään muu ei tee hetkestä samaan aikaan sekä epätodellista ja unenomaista että kouriintuntuvan todellista. Olet hereillä, kävellyt tietoisesti johonkin paikkaan, jossa järkesi sanoo ettet ole koskaan aikaisemmin käynytkään. Silti aistisi huutavat sinulle joka suunnasta, vakuuttaen, että et näe, haista ja tunne tätä paikkaa ensimmäistä kertaa. Kaikki tähän liittyvä on sinulle tuttua, olet ollut täällä aikaisemmin. Mutta tiedät ettet ole. Aistisi ja järkesi sekoittavat mielesi, ja hetken sisimpääsi kouraisee unenomainen tunne, kuin ailahdus jostain kauan sitten kokemastasi. Kun déjà vun vaikutus hiipuu, jättää se jälkeensä oudon kuulumattomuuden tunteen, selittämättömän olotilan, jonka vaikutus ympäröi sinua vielä hetken kuin sankka sumu. Ajan myötä kokemasi mielentila painuu unohduksiin, kunnes taas jokin paikka, ihminen tai kokemus herättelee "entiselämyksen"-tunteen sinussa.

Olen kokenut déjà vun erittäin vahvana muutaman kerran elämässäni, ja se muistuttaa joka kerran valveunta, epätodellista kellumista aika-avaruudessa. Ilmiönä déjà vu on kiehtova, äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta myös toisinaan ahdistava. Kun tunne tulee, irtaudun hetkeksi todellisuudesta yrittäessäni epätoivoisesti saada ajatukseni kasaan, mistä tunnen tämän paikan? Olen hereillä, mutta uneksin.

Déjà vulle on annettu aikojen saatossa kymmeniä erilaisia selityksiä, toiset tieteellisempiä kuin toiset. Paranormaaleista selityksistä suosituin ja uskotuin on viittaus déjà vun ja edellisten elämien välillä, sitä pidetään todisteena reinkarnaatiosta, jälleensyntymisestä. Että nykyisessä elämässä kokemamme déjà vut ovatkin todella merkkejä jostain edellisessä elämässämme koetusta asiasta, tilanteesta tai tapahtumasta. Ilmiötä selitetään myös perimällä, että vanhempiemme, isovanhempiemme ja heidän vanhempiensa vahvimmat muistot jättäisivät mieleemme jälkiä, jotka ponnahtavat laukaisevan tekijän läsnäollessa pinnalle. Kuin kuolleet rakkaamme todella eläisivät vielä meissä itsessämme, jossain syvällä mielemme varjoisissa uumenissa. Myös yhteys uniin, ennustamiseen ja astraaliprojektioon (eli kehostapoistumiskokemuksen aikana tapahtuva liikkuminen) mainitaan monessa eri lähteessä.

Tieteellinen puolikin käsittelee déjà vuta muistojen kautta, mutta ne muistot ovat omiamme, ehkä jopa kokonaan unohdettuja. Muistot saattavat olla jossain tiedostamattoman muistimme perukoilla, ja jonkin muistuttaessa meitä kokemastamme, pyrkivät muistot pinnalle. Emme kuitenkaan pysty liittämään niitä alkuperäiseen yhteyteensä, joka aiheuttaa sekavan tunteen sisällämme. Déjà vuta selitetään myös siten, että aivomme prosessoivat koko ajan näkemäämme ja kokemaamme tiedostamattamme, jolloin entiselämyksen-tunteen aiheuttaakin sadat eri muistojen palaset, jotka kokoavat eteemme tutun tilkkutäkin - kuin kaikista parhaimman valeasun. Wikipediassa havaintopsykologi Jukka Häkkinen selittää tuttuuden tunteen johtuvan siitä, että kaksi tiedonkäsittelyvirtaa kulkevat perille eri ajassa, "missä"-tieto vasta myöhemmin "mikä"-tiedon kanssa (lähde: Wikipedia - Déjà vu).

Déjà vun vastakohta, jamais vu, tarkoittaa tuttua tapahtumaa tai tilannetta, joka kokijan tiedetään tuntevan, mutta hän kokee tilanteen täysin uutena. Tämä kokemattomuuden tunne yhdistetäänkin usein muistinmenetys-potilaisiin, afasiaan (eli aivojen vaurion tai toimintahäiriön aiheuttamaan kielelliseen häiriöön) ja epileptikoihin.

Minä näen paljon unia, ja omalla kohdallani voisi hyvinkin toimia selitys déjà vun ja unien yhteydestä, että uneksin paikoista ja asioista, ja hereillä ollessani mieleni yhdistää todellisuuden ja unen maailmat. Mutta olen kokenut déjà vun myös unissani. Palaan toisinaan samoihin paikkoihin nukahtaessani, ja ne tuntuvat joka kerran tutummilta, vaikka tiedän etten valveillaollessani ole koskaan nähnytkään niitä. Jos déjà vun kokeminen hereillä ollessa tuntuu jo siltä kuin näkisi unta, voitte kuvitella kuinka pyörälle mieleni menee, kun matkaan unissani samaan aikaan sekä äärimmäisen tuttuihin että täysin, kiistattoman tuntemattomiin paikkoihin.

Mielestäni järkevin selitys déjà vulle on muistojen tilkkutäkki, mutta sekään ei ole aukoton. Nimittäin mikäli aivomme prosessoisivat jatkuvasti vanhoja muistojamme ja yhdistelisivät niitä uusiin, miksi emme koe déjà vuta aina ja jatkuvasti? Puhumattakaan siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kokeneet tätä entiselämyksen-tunnetta, miksi heidän aivonsa toimisivat eri tavalla?

Kysymyksiini ei luultavasti ole olemassa oikeaa vastausta, vedenpitävää selitystä, kuten ei déjà vullekaan, ei todella. Ja se, jos mikä, tekee siitä niin äärimmäisen kiehtovaa.

Lue lisää:

Yle.fi - Déjà vu
Wikipedia.org - Déjà vu
paranormal-encyclopedia.com

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Ei valoa käytävän päässä

Edellisessä blogitekstissäni kerroin ensimmäisestä (ja toistaiseksi ainoasta) spiritistisestä istunnosta, johon olen osallistunut. Kynnys on korkea - onko järkevää sekaantua johonkin sellaiseen, josta ei välttämättä ole paluuta?

Ystäväni, jonka isä patikoi Verivalkamalle, kertoi minulle isänsä serkusta, joka päätyi hoitoon epämääräisen, vaietun psykiatrisen sairauden vuoksi. Nainen meni muutamassa kuukaudessa erittäin huonoon kuntoon, ja lopulta, vajaa kaksi vuotta sairastumisestaan, päätyi hän alle kolmekymppisenä haudan lepoon. Naisen perhe piti sairauden omana tietonaan, mutta ystäväni korviin kantautui eräs kammottava tarina sairastumisen syystä.

Kerrottiin, että nainen olisi parin ystävänsä kanssa hankkinut Ouija-laudan ja päättänyt kokeilla sitä tositoimessa. Alkuun mitään erikoista ei tapahtunut, mutta ystävykset kyselivät sinnikkäästi, janoten yliluonnollista kokemusta. Lopulta he saivat vastauksen, kun vaatekaapin sisällä rymähti. Nainen avasi kaapinovet, valahtaen kalpeaksi ja ilmoittaen haluavansa lopettaa välittömästi, toivoen ystävien vievän Ouija-laudan pois silmistään. Muut eivät olleet huomanneet kaapin sisällä mitään erikoista ja kyselivät naiselta mitä hän oli nähnyt. Alkuun hän ei suostunut kertomaan, mutta antautui lopulta ystäviensä vaatimuksille ja paljasti näkemänsä.

Kaapinovien sisäpuolella olevat suuret peilit olivat tapansa mukaan heijastaneet toisensa, muodostaen päättymättömän "peilikäytävän". Tällä kertaa käytävä ei ollutkaan jatkunut loputtomiin, vaan nainen oli nähnyt sen päässä hautajaiset, arkun ja surevia ihmisiä. Hän kertoi, että surijat olivat olleet hänen perheensä ja ystävänsä, myös samat joiden kanssa hän sillä hetkellä oli. Hän uskoi hautajaisten olevan omansa.

Ehkä näky vei naisen järjen hänen vatvoessaan sitä mielessään yhä uudelleen ja uudelleen. Tai ehkä jokin vieras, pahantahtoinen voima todella pääsi tuolloin raapaisemaan naisen sisintä hieman liian läheltä. Spekulointia on moneen makuun ja mielipiteitä useita, mutta varmasti voi sanoa, että ennen tuota tapahtumaa naisen psyykkinen terveys oli täysin kunnossa. Tuon illan jälkeen mikään hänessä ei enää palautunut ennalleen.

Myös eräs minun lähisukulaiseni on kertonut kokeilleensa spiritismiä Ouija-laudalla. Perinteiseen tapaan tarvittiin uhkarohkeita ja yllytyshulluja ystävyksiä sekä pimeä, kynttilöin varusteltu huone. Ryhmä oli kokoontunut suuren pöydän äärelle ja kukin vannoi jälkikäteen käsi sydämellä, ettei ollut millään tavalla syypää tapahtuneeseen. Kaikki olivat olleet kauhuissaan ja lopettaneet kokeilunsa välittömästi tapahtuneen jälkeen, suorastaan singahtaneet pois pöydän ääreltä.

Ystävykset olivat kysyneet Ouija-laudalta: "Onko piru täällä?".

Hetken päästä he olivat saaneet vastauksen, kun laudan osoitin liikkui heidän sormiensa alla ja tiputteli heille kirjaimia yksi kerrallaan.

Vastaus oli ollut: "Pöydän alla".

torstai 9. kesäkuuta 2016

Kurkotus tuonpuoleiseen

Spiritismi tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan meedioiksi kutsutuilla henkilöillä on kyky ottaa yhteys vainajien henkiin (lähde: Wikipedia - Spiritismi).

Spiritismi sai alkunsa jo 1800-luvulla Yhdysvalloissa, ja on sittemmin saanut suosiota kaikkialla. Eräs tunnetuimmista spiritismissä käytetyistä välineistä on Ouija-lauta, jonka avulla uskotaan olevan mahdollista saada viestejä tuonpuoleisesta - sanoja, tai jopa kokonaisia lauseita. Minulla ei (vielä) ole Ouija-lautaa, saatika varteenotettavaa kokemusta spiritistisistä istunnoista, mutta muistan erään vuosia sitten tapahtuneen, aran yritykseni ottaa yhteyttä edesmenneeseen.

90-luvulla, käydessäni ala-astetta, silloisen parhaan ystäväni äiti kuoli ärhäkkään sairauteen. Äidin menettäminen on kova paikka kenelle tahansa, mutta sen ikäinen lapsi käsittelee asian täysin omanlaisesti. Toisinaan ystäväni oli surun murtama, toisinaan huoleton kuin pilvetön taivas. Kuolema oli käsitteenä vaikea ymmärtää, hänellä kesti sisäistää seikka, ettei hänellä ollut enää äitiään.

Vain muutamia päiviä ystäväni äidin menehtymisen jälkeen kertoi ystäväni, että hänen vanhempiensa makuuhuoneesta oli kuulunut iltaisin kolahduksia, vaikka hänen isänsä ei vielä ollut huoneessa tai välttämättä lainkaan kotona. Ystäväni oli myöskin nähnyt unta, että hänen äitinsä oli tullut yöllä hänen sänkynsä viereen, uni oli ollut hyvin todenmakuinen. Hän kuiskasi minulle hiljaisella äänellä, kuin peläten reaktiotani, tuntevansa äitinsä olevan vielä läsnä. Olimme nähneet jossain elokuvassa kuinka ihmiset olivat kerääntyneet rinkiin kutsumaan kuolleiden henkiä, pitäen sormenpäitään joko ylösalaisin käännetyn lasin tai jonkinlaisen osoittimen päällä (tuolloin Ouija-lauta oli minulle vielä vieras käsite, hyvä niin). Silloin saimme idean kokeilla kutsua ystäväni äitiä, jotta hänellä olisi mahdollisuus viimeisiin hyvästeihin.

Haimme kynttilöitä ja tyhjän lasin ja kiiruhdimme tyhjään makuuhuoneeseen. Sytytimme kynttilät huolella ympärillemme tiiviiksi, tasaiseksi ympyräksi. Istuimme alas ja asetimme sormemme jännittyneinä lasin pohjaa vasten. Ystäväni alkoi pelätä, joten minä kysyin tyhjältä huoneelta kuollutta hänen nimellään, pyytäen häntä siirtämään lasia ystävääni kohden mikäli hän vielä oli paikalla. Huoneessa oli hiljaista, kynttilöiden liekit paloivat tasaisina, rauhallisina. Hiljaisuudesta tuli hetki hetkeltä raskaampaa.

Sekunnit nakuttivat eteenpäin, minuutti, toinen, kolmaskin vierähti. Ystäväni koetti saada kysytyksi jotain, mutta huomasin, että hän oli menettämässä uskoaan onnistumiseemme. Halusin antaa hänelle toivoa ja päätin siirtää itse lasia häntä kohden. Sormeni tuntui jäykältä ja jännittyneeltä lasin pintaa vasten, minun täytyi irrottaa se kevyesti, jotta saisin sen oikeaan asentoon ja juoneni toimimaan. Samalla hetkellä kun irrotin sormeni, nytkähti lasi lähes huomaamatta ystävääni kohden. Hän kohotti katseensa kauhistuneena minuun, tunsin myös jännityksen kasvavan. Ilma tuntui sähköiseltä.

Yhtäkkiä yksi kynttilä lähellä ystävääni alkoi lepattaa voimakkaasti, vaikka muiden liekit paloivat edelleen rauhallisesti, häiriintymättä. Liekin lepatus voimistui, ja hetken näytti siltä, että se sammuu. Sitten, yhtä selittämättömästi kuin oli alkanutkin, liekki rauhottui jälleen loimottamaan samassa, ajattomassa rytmissä muiden kynttilöiden kanssa.

Se oli kuitenkin jo liikaa ystävälleni, ja hän puhalsi nopeasti kaikki kynttilät sammuksiin, nappasi lasin lattialta ja syöksyi ulos huoneesta. Minä korjasin tärisevin käsin kynttilät ja menin hänen peräänsä. Puimme hetken aikaa tapahtunutta läpi, ystäväni oli kauhuissaan ja vannoi ettei ollut liikuttanut lasia, oli hädin tuskin koskenut siihen sormenpäällään. Olisin voinut uskoa hänen jotenkin vahingossa kiskaiseen lasia itseään kohti, mutta vain yhden kynttilän armoton lepatus oli antanut minulle syytä kyseenalaistaa rationaalisimman selityksen.

Olimme lapsia, ja kokemus oli molemmille liikaa, emme olleet valmiita. Jotain huoneessa tapahtui, ja vaikka lähes kaikki on aina myös järjellä selitettävissä, emme kumpikaan uskoneet siihen vaihtoehtoon. Päätin pakottaa itseni suhtautumaan loogisesti asiaan, tarvitsin sille jonkin muun selityksen kuin sen, että kuolleen henki olisi todella käynyt huoneessa kanssamme. Ajatuksena se oli niin kammottava, etten olisi uskaltanut kävellä yksin kotiin uskoen niin.

En ole kuitenkaan päässyt eroon ajatuksesta, että tuona iltana sotkeuduimme johonkin meitä paljon suurempaan. Asiaan, johon ei välttämättä kannata sekaantua lainkaan.

Varsinkaan, jos ei ole valmis maksamaan hintaan, joka siitä voi koitua maksettavaksi.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Korppien valtaama hautausmaa



Jokin siinä hautausmaassa oli pielessä, nyrjähtänyttä. Matkallani Skotlannin pääkaupungissa eksyin sinne vahingossa, sortuneen muurin takaa näkyvän polun houkuttelemana. Paikalla ei ollut muita ja hautakivet seisoivat muratin peittäminä, osa lohduttomasti vinossa tai jopa kaatuneena.

Oli kaunis, aurinkoinen iltapäivä Edinburghissa, mutta korkeat puut ikivanhalla hautausmaalla tekivät kaikkensa estääkseen auringon säteitä yltämästä maahan saakka. Hautausmaata hieman korkeammalla, muurin takana, kulki kävely- ja pyöräilytie, mutta harmaan, tummanpuhuvan kivimuurin taakse eivät elämän äänet kantautuneet. Joka puolella ympärilläni oli edesmenneiden ihmiskohtaloiden viidakko, jonka synkkää hiljaisuutta sävelsi korppien surumielinen raakunta.


Korppeja näytti olevan joka puolella ja tuntui siltä, että niiden metelöinti yltyi mitä pidemmälle kuljin hylätyllä hautausmaalla. Alkuun en tuntenut minkäänlaista pelkoa tai jännitystä, mutta korppien ääntely sai minut jonkin ajan kuluttua varpailleni. Korviini ei kantautunut mitään muita ääniä, ja raakunta alkoi kuulostaa jopa varoittavalta. Pariin otteeseen hätkähdin, kun puusta aivan läheltäni lehahti korppi lentoon, ilmaisten tyytymättömyytensä läsnäolooni.

Jos astuin syrjään polulta, aiheutin askelillani rasahduksia ja yläpuolelta minua 
tarkkailevien lintujen huutokonsertin. Äänet, jotka saivat pelon nostamaan päätään sisälläni, olivat yhtäkkiä läheltäni kuuluvat askeleenomaiset oksien katkeamiset ja rasahdukset. Yksikään korppi ei nostanut noista askelmista meteliä, ja tuolla hetkellä hiljaisuus oli paljon korviahuumaavampaa. Käänsin katseeni äänen suuntaan kohdaten vain vinossa seisovan hautakiven, jonka onneton omistaja oli päättänyt päivänsä jo 1800-luvun lopulla.

Jännittyneenä lähdin etsimään nopeaa tietä ulos hautausmaalta ja suuntasin matkapuhelimen kartan avulla kohti kalmiston keskellä kulkevaa kävelytietä ja pohjoisenpuoleista muuria, joka paljastui aivan liian korkeaksi kiipeämistä ajatellen. Lähdin seuraamaan muurin lähellä kulkevaa ohutta polkua ja minua kammotti ajatella kuinka monen kuolleen hautaa tulin vahingossa talloneeksi. Polun varrella oli vadelmapensaan tyylistä kasvistoa, jonka kippuraiset, piikikkäät oksat takertuivat vaatteisiini koettaen pitää minua otteessaan, kuin haluten minun jäävän hautausmaalle - kenties iäksi.

Raivasin tieni takaisin pääpolulle korppien levottomien äänien tahdittamana. Ympäriltäni kuului myös ihon kananlihalle nostattavaa narinaa vanhojen puiden hangatessa toisiaan vasten, sekä joitakin selittämättömiä, raskaampia räsähdyksiä maastosta. Tunnelma oli huumaavan aavemainen, olin samaan aikaan sekä peloissani että ekstaattinen. Ihoani kihelmöi ja jokin sisälläni kertoi hautausmaan olevan poikkeuksellinen. Kaikki tämä tapahtui keskellä kirkasta päivää, mitä siellä olisi voinutkaan kokea, jos eksyisi sen syövereihin keskellä synkintä yötä?

Löysin lopulta muurista saman aukon, mistä olin saapunutkin. Loikatessani toiselle puolelle kiinnitin ensimmäisenä huomiota lintujen liverrykseen. Taustalta kuului edelleen vaimeaa, harvasanaisempaa korppien raakuntaa, mutta minusta tuntui kuin olisin astunut toiseen maailmaan. Voisin vaikka vannoa, ettei Warristonin hautausmaalla kuulunut siellä käydessäni minkään muun elollisen olennon, kuin minun ja korppien, äänet.

Warristonin hautausmaa oli korppien valtaama. Tuskin oli sattumaa, että joissain myyteissä korpit tunnetaan kuolleiden sanansaattajina, viestinviejinä elävien ja kuolleiden keskuudessa.