Älä katso taaksesi

Lapsuuden kotini maisemissa, joista tuli reilu vuosi sitten kotimaisemiani uudelleen, olen kohdannut monet paranormaalit ja selittämättömät tapahtumat elämässäni. Monet paikat täällä muistuttavat minua tapahtumista ja saavat ihoni kananlihalle, mutta keskellä metsää asuessani olenkin muuttunut rohkeammaksi. Kiinnostuneemmaksi kuulemaan enemmän, kokemaan enemmän. Syöksymään outoa ääntä kohti ja selvittämään sen alkuperän. Ehkä kuitenkin vain siihen asti, kunnes jotain äärimmäisen pelottavaa tapahtuu jälleen.

Eräs lähellä asuva tuttavani tuntee kiinnostukseni selittämättömyyksiin, ja kertoi minulle kulkeneensa melko lähellä kotiani sijaitsevaa metsäpolkua pimeänä pyhäinpäivän iltana. Hän oli todella peloissaan kerratessaan tapahtumaa minulle seuraavana päivänä täydessä päivänvalossa.

Hän oli kulkenut taskulampun kanssa metsän hiljaisuudessa, nauttien raikkaasta syysillasta vetäen keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa. Metsä oli tuoksunut loppusyksyltä. Rämeiltä ja märältä maalta, mädäntyneiltä lehdiltä ja kostealta mullalta. Jossain vaiheessa ilma oli kuitenkin tuntunut muuttuvan lähes seisovaksi ja tuttavani kertoi nähneensä tumman hahmon seisovan polulla liikkumatta. Hän oli yrittänyt kysyä hahmolta oliko tämä kunnossa, mutta tunnelma oli muuttunut niin ahdistavaksi hahmon seistessä keskellä pimeää metsää täysin liikkumatta, täysin hiljaa, että tuttavani oli päättänyt kiiruhtaa pois. Hahmo oli kuulemma seissyt selvästi keskellä polkua kauempana, mutta oli ollut vaikea erottaa sitä tarkemmin taskulampun hiipuvien patterien suomassa loisteessa.

Pyysin tuttavaani näyttämään tarkan tapahtumapaikan, sillä aikomuksenani oli palata sinne tulevan illan pimeydessä. Kun illan pimeys sitten laskeutui, varmistin että minulla oli mukana puhelimeni kuvaamista varten ja taskulamppu tuoreilla pattereilla.

Polku, jolla hahmo oli seissyt

Saavuin suon laidalla metsäisessä kohdassa kulkevalle polulle pimeyden ollessa niin syvää, että se tuntui nielevän koko maailman ympäriltäni. Olisin tuntenut olevani yksin maailmankaikkeudessa ellei metsä olisi satunnaisesti ilmoittanut olemassaolostaan oksien napsahtelulla ja risujen rasahtelulla, sekä omaperäisellä loppusyksyn tuoksullaan. Olin sammuttanut taskulamppuni ja seisoin hievahtamatta paikoillani, imien tietoa ympäriltäni muilla aisteillani.

Jonkin ajan päästä, kun mitään ei ollut tapahtunut, aloin tuntea oloni kylmäksi ja sytytin lampun. Suuntasin sen valon eteenpäin polulla ja tuijotin eteenpäin räpäyttämättä silmiäni. Lopulta niitä alkoi kivistää ja minun oli pakko räpytellä. Silloin taskulampun valoi säröili ja välkkyi. Naurahdin hermostuneena. Eivätkö taskulamput ja kaikki mahdolliset valot ala aina välkkyä kauhuelokuvissa, kun jotain yliluonnollista on lähellä? Toisaalta vanhan tarun mukaan valojen alkaessa välkkyä, on kuollut astunut huoneeseen. Löin lamppua pari kertaa ja sen välkyntä tuntui rauhoittuvan. Terästin aistejani ja tähystin valokeilalla tarkasti polkua eteenpäin. Lähdin kävelemään, kun yhtäkkiä taskulamppu simahti jälleen kokonaan.

Ilma alkoi tuntua minusta raskaalta ja seisovalta. Tästä johtuen lähdin jatkamaan polkua eteenpäin reippaammin, kun onnistuin saamaan taskulamppuni valokeilan jälleen hohtamaan kohti sysipimeää metsää. Minulle tuli tunne kuin metsä, jonka rauha ympärilläni on normaalisti kuin lämmin ystävän halaus, olisi työntänyt minua pois luotaan. Lähdin.

Kotona olin hetken aikaa ajatuksissani ja mieleni harhaili. En ollut täysin varma oliko mitään loppujen lopuksi tapahtunut, vai oliko taskulampun valojen välkkyminen sattumalta oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa vain laukaissut pelon sisälläni ja aiheuttanut tuntemukseni. Vaikkakin olen montaa kertaa täälläkin todennut, en välttämättä usko sattumiin.

Mieleeni tulvivat muistot aikaisemmista kokemuksistani näissä metsissä. Muistin sen kammottavan syksyn, jolloin minua ja ystävääni tuntui vaanivan joku metsän pimeydessä. Häiriköivän ja ahdistelevan. Muistin tarinan Suomiehestä, jonka suo ei ollut tämän kertaisesta tapahtumapaikasta järin kaukana. Mutta eniten mielessäni sykki se kerta, jolloin olin kohdannut koirani kanssa juuri tässä metsässä vain kivenheiton päässä yhden pelottavimmista kohtaamisistani pimeässä ja se sattui olemaan tismalleen samaan vuoden aikaan. Marraskuun pimeinä iltoina. Tällä kertaa minulla ei vain ollut koiraa mukanani vaistoamassa jotain, mitä surkeat ihmisaistini eivät kyenneet vaistoamaan.

Myöhemmin tavatessani tuttavaani, kysyi hän heti olinko todella uskaltanut mennä metsään tuolloin. Hän miltei kiemurteli pelonsekaisesta jännityksestä odottaessaan vastaustani. Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut ja näin kuinka väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän sanoi, että juuri noin se oli käynyt hänellekin.

Yritin oikaista hänen väärää käsitystään painottamalla, etten ollut nähnyt mitään. En yhtään mitään.

Tuttavani sanoi:

"Et niin. Tietenkään. Silloin kun valosi alkoi välkkyä, se oli takanasi. Kun olisit kääntynyt ympäri olisit nähnyt."

Yhtäkkiä se metsä on jälleen karmaiseva mielestäni. Kylmät väreet nousevat iholleni myöntäessäni tämän, ja tähyillessäni nyt ikkunastamme näkyvää pimeyttä.

Mitä yö kätkee sisälleen?

Älä katso taaksesi...

Täysikuu

Hieman lokakuun puolenvälin jälkeen yöuneni jäivät huonoiksi. Heräsin keskellä yön pimeyttä virkeänä ja oli vaikeaa saada unen päästä uudelleen kiinni, ja aamulla oli vaikeaa saada silmiä auki ja päästä sängystä ylös. Lokakuun 20. päivän yö oli tällainen, ja päätin nousta hetkeksi kuuntelemaan yön hiljaisuutta. Astuessani olohuoneeseemme huomasin, kuinka se kylpi sinertävässä valossa, kuin ikkunoiden viereen olisi sytytetty katuvalo. Hymyilin itsekseni, sillä tunsin tämän valon erittäin hyvin. Täysikuu.

Yötaivas ja täysikuu, lokakuu -21. Kuvituskuva.

Kävelin ikkunan äärelle ja kohotin katseeni taivaalle. Kotimme taajaman ulkopuolella kaiken valosaasteen ulottumattomissa avarsi taivaalle upean pilvien laikuttaman näkymän kirkkaana loistavasta täysikuusta ja korkeuksista tähtikarttoineen. Ihailin näkymää hetken ja palasin sitten takaisin lämpimään sänkyyn. Siellä en saanut päästäni ajatusta kuun voimasta ihmiseen. Mielessäni pyöri myös käsite "kuuhulluus", sillä olin ollut myös poikkeuksellisen ärtynyt ja lyhytpinnainen näinä päivinä. Olin olettanut sen johtuvan univelasta, mutta entä jos täysikuu todella vaikuttaa ihmiseen, ja olinkin saanut maistaa pienen annoksen kuuhulluutta?

Eräs läheinen ystäväni, tavallisesti äärimmäisen rationaalisesti ajatteleva, kertoi minulle joskus yllättäen minut, että kuuhulluus oli hänen mielestään todellinen käsite. Hän työskenteli tuolloin Helsingin keskustassa eräässä maineikkaassa hotellissa yövuoroissa vastaanottovirkailijana. Olin tietenkin äärimmäisen kiinnostunut aiheesta ja vaadin häntä kertomaan näkemyksestään lisää. Hän kertoi huomanneensa tämän ihmisten käytöksestä. Lähes poikkeuksetta täyden kuun aikaan tapahtuivat kaikista erikoisimmat asiat ja kaikista kummallisimmat ihmispersoonat kuoriutuivat esille. Hän kertoi joutuneensa joka kuukausi etenkin täyden kuun aikaan soittamaan vartijan hakemaan hotelliin tunkeutujia, joista moni oli huumausaineen alaisena. Hotellihuoneista soiteltiiin mitä erikoisempia pyyntöjä tuolloin, ja osa ihmisistä vaikutti sekavammilta. Suuri määrä heistä kertoi seuraavana aamuna yönsä menneen huonosti, koska heillä oli ollut erilaisia nukkumisvaikeuksia. Tämä kyseinen ystäväni ei ole ainoa asiakaspalvelussa työskentelevä ystäväni, joka vannoo ihmisten käyttäytyvän "sekopäisesti" täyden kuun aikaan.

Kuun vaiheet ovat olleet tulkittuina ihmiskunnassa kautta aikojen ja ne liittyvät moniin uskomuksiin, myös muinaissuomalaisiin uskomuksiin. Kuunkierron mukaan on viljelty ja istutettu taimia, ja loppukuun aikoihin, kateen päivien eli kuivien päivien aikaan, ei ole ollut tuottoisaa tai hedelmällistä aikaa. Monissa uskomuksissa mainitaankin, että etenkin kuunkierron viimeinen torstai oli hedelmätön kadepäivä, jolloin kaikki mitä tehtiin joko kuivui, lahosi tai kuoli pois.

Kuun vaiheet ovat uusikuu, puolikuu, täysikuu ja kuun sirppi. Uusikuu tarkoittaa aikaa, jolloin taivaalla on vain kuun pimeä puoli. Uudesta kuusta alkaa kasvavan kuun vaihe, joka tarkoittaa ensin kuun sirppiä, sitten puolikuuta ja lopuksi täysikuuta, kunnes vähenevä kuu alkaa, ja valaistu kuu pienenee lopuksi taas uudeksi kuuksi.

Joidenkin tutkimusten mukaan kuun kierrolla on vaikutusta unenlaatuun, kun taas toisaalla kielletään ehdottomasti, että kuulla olisi minkäänlaista vaikutusta ihmiseen, että kyse on vain myytistä, jota on ruokkinut ihmisten tietämättömyys kuusta ja siihen liitetyt taruolennot, kuten ihmissudet.

Kuitenkin, on olemassa myös tieteellisesti ajattelevia ihmisiä, jotka uskovat, ettei kyseessä ole pelkästään myytti. Heidän näkökantansa perustuu siihen, että kuun ja auringon painovoiman liikutellessa jopa maapallon valtavia vesimassoja aiheuttaen vuorovesiä, voi sama vaikutus myös aiheuttaa ihmiskehon nesteiden liikehdintää tai tasapainon vaihtelua. Ihmiskeho kun pääosin on silkkaa nestettä.

Omalla kohdallani haluan kokea lisää. Se, että vasta nyt havahduin tähän yhtäläisyyteen voi olla sattumaa, tai jotain jonka kanssa olen huomaamattani elänyt vuosikausia.

En ole vielä seuraavan täysikuun aikaan valmis lähtemään ulvomaan kuulle, mutta olen herännyt asian suhteen. Pidän mieleni avoinna, niin kuin jokaisessa selittämättömässä, kiistellyssä, yliluonnollisessa asiassa.

Joskus oppii parhaiten, kun on itse hiljaa ja vain kuuntelee maailmaa ympärillään.

Kuuntelee itseään.

Karmaisevaa Halloweenia ja tulevaa pyhäinpäivää! Se päivä vuodesta, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme...

Aikaisemmin aiheesta:

Halloweenkauhua

Vainajia muistaen

Kuolleet kulkevat keskuudessamme

Anna valosi loistaa

Olen hiljattain kiinnostunut tietämään enemmän eräästä vanhasta paranormaalin kyvyn muodosta. Tavat tulkita sitä ja kohdata sitä ovat muuttaneet muotoaan vuosisatojen vaihtuessa, mutta asiasta kerrotaan silti useissa lähteissä saman tyylisesti. Kyseessä on ihmisen valosäteily. Nykykielessä ilmiö tunnetaan parhaiten aurana.

Aura on ennenkaikkea parapsykologinen termi, jolla tarkoitetaan elollista olentoa ympäröivää energiakenttää. Kirjassa Maailman mysteerit - Selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus, 2013) kerrotaan, että ihmisen valosäteilystä alettiin kerätä tietoa 1940-luvulla. Tällöin todettiin ilmiötä esiintyvän eniten kahden eri ihmisryhmän keskuudessa, ja nämä ryhmät olivat sairaat ja syvästi uskovaiset. Haavat saattoivat loistaa kirkkaina tai vainajat himmeinä, jopa ihmisruumiin nesteet saattoivat säteillä, ja tästä mainitaan olevan jopa lääketieteellistä todistusaineistoa. Kirjassa kerrotaan, että parapsykologiassa aura määritellään ihmisen henkisen tilan säteilyksi, jonka tietyt näkijät tai meediot pystyvät näkemään. Auraa voidaan käyttää myös terapiamuotona, sillä sen kerrotaan olevan tunteiden ja terveyden voimakenttä.

Kirjassa mainitaan myös monien parapsykologien olevan samaa mieltä siitä, että auran syntymiseen vaaditaan auran vapauttajien ja auran havaitsijoiden yhteistyötä. Eli jotkut omaavat kyvyn vapauttaa auransa loistamaan ja toiset osaavat havaita sen. Toisin sanoen vaikuttaa siltä, kuin tässäkin olisi pohjimmiltaan kyse kuudennesta aistista. Tietynlaisesta erityisherkkyydestä, mahtavasta ylimääräisestä kyvystä tai salaperäisestä, valjastamattomasta voimasta. Joka tapauksessa jostain, johon täytyy uskoa ja suhtautua avoimesti.

Eräässä Healthlinen artikkelissa käsitellään auraa, ja sainkin siitä mehukkaasti lisätietoa aiheeseen. Ensinnäkin siinä käsitellään auraa energiana, joka jokaisesta kumpuaa. Näin ollen myös esimerkiksi tilanteet, joissa tietty ihminen saa olosi tuntumaan hyvältä, joku toinen kiusalliselta ja kolmannen kanssa on rentoa alusta alkaen eivät johtuisikaan mistään muusta, kuin siitä että tunnistat heistä hehkuvan energian. Heidän auransa, vaikket sitä näkisikään. Artikkelissa mainitaan kuitenkin, että auran näkemistä voi harjoitella, ja hyvä lähtökohta on aloittaa harjoittamalla "ääreisnäöllään katsomista". Niin sanotusti sivusilmällä saattaa nähdä auran helpommin, ja se saattaa olla valoa tai värejä.

Minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta auran näkemisestä. En ole koskaan itse nähnyt auraa, omaani tai kenenkään muun, enkä tunne henkilökohtaisesti ketään tämän kyvyn omaavaa. Toivon, että tämä blogiteksti tekee muutoksen tähän tilanteeseen. Ajatuksen tasolla tuntuu siltä, että auroja näkevä henkilö on todella sinut oman energiansa kanssa.

On todella kiehtovaa ajatella, että meistä jokaisesta säteilee ympärillemme jonkinlaista energiaa. Se selittäisi myös ne ihmiset, jotka tuntuvat valaisevan koko huoneen läsnäolollaan. Tai ne, joiden läsnäolo tuntuu imevän kaiken valon ja ilon tilasta. Jännittävällä tavalla tämä antaa myös mallia ajatukselle, jossa kuolemamme jälkeen sisällämme ollut energia vapautuu ulos kehoistamme. Mutta mitä sille sitten tapahtuu?

Kenties kierrämme kehää ja synnymme uudelleen? Ehkä jäämme vanhan kotimme nurkkiin epämääräisenä energiana tai jopa pahantahtoisena räyhähenkenä? Rajalla käyvät palaavat kertomaan kokemuksistaan uskoen kuoleman jälkeiseen elämään paremmassa paikassa. Sellaisessa, jossa on aina hyvä olla.

Oli kyseessä kenen tahansa uskomus, tai totuus, on varmaa, että siihen tarvitaan jokaisen sisällä virtaavaa, voimakasta energiaa.

Henki, sielu, aura...

Ehkei mitään tekemistä toistensa kanssa tai mitään todellista yhtäläisyyttä.

Tai ehkä - sama asia eri kuoressa.

Kirkaisu rajan takaa

Elokuu - mielestäni aina jotenkin poikkeuksellisen epätodennäköinen kuukausi paranormaaleille tapahtumille, kesä kun tuntuu olevan muutenkin rauhallista aikaa. Ellei jotain yksittäisiä tapahtumia oteta lukuun. Tämän vuoden elokuu toi kuitenkin jotain uutta ja pelottavaa.

Heräsin eräänä yönä kesken unennäön selkäpiitä jäätävään kirkaisuun. Se kuulosti mielestäni pienen lapsen, todennäköisesti tytön kirkaisulta, joka tulee aivan korvani juuresta. Havahduin hereille ja katsoin välittömästi puolisooni. Hän näytti kuitenkin nukkuvan rauhallisesti, joten rauhoittelin omankin mieleni, ääni oli kirkunut vain pääni sisällä. Niin se on, pakkohan sen oli olla niin, järkeni toisteli. Olin kuitenkin säikähtänyt sitä niin perusteellisesti, etten saanut hetkeen uudelleen unta. Pohdin silloin "katsomaani" unta, eikä kirkaisu sopinut siihen mitenkään, vaikka kuinka käänteli ja väänteli unen joustavia rakenteita ja tapahtumia mielessään.

Tuollainen yöllinen ääni on niin helppo heittää unen syyksi. Pelkäksi mielikuvituksen tuottamaksi tapahtumaksi. Yöllä asiaa pohtiessani epäröin kuitenkin. Tavallinen nukkuja ei olisi moksiskaan moisesta äänestä, mitä nyt olisi varmasti herännyt myös säpsähtäen, mutta ihminen, joka näkee useimmiten selkounia tai ainakin muistaa keskeneräisen unen herätessään yhtäkkiä sen katveesta, on pelottava kirkaisu korvan juuressa perin mystistä.

Asia olisikin ehkä jäänyt vain omaksi pohdinnakseni, mutta seuraavana yönä sama tapahtui uudelleen. Tismalleen samalla kaavalla. Näin jotain miellyttävää unta (sillä painajaisia en ole nähnyt sitten unensieppaajan hankinnan), kun yhtäkkiä kuulin kovan kirkaisun vieressäni. Säpsähdin taas hereille ja minusta tuntui kylmäävällä tavalla, että ääni oli kuulunut ennemmin oikealta puoleltani, eli sängyn vierestä. Tilasta, jossa huone päättyy ulkoseinään ja ikkunaan, joka avautuu suureen metsään. Vilkaisin jälleen puolisoani, joka nukkui jälleen rauhallisesti. En käsittänyt ääntä nyt sen paremmin kuin edelliselläkään kerralla.

Sain nukkua pari yötä rauhassa, kunnes kirkaisu havahdutti minut vielä kolmannenkin kerran. Ja silloin kuulin, kuinka puolisoni sanoi puoliksi unissaan: "mikä hätänä". Nousin äkkiä istumaan sängyssä ja käännyin katsomaan puolisoani, joka näytti edelleen nukkuvan. Oliko hänkin todella kuullut jotain? Elokuisen yön pimentämä huone ei näyttänyt tutulta ja rauhoittavalta makuuhuoneeltani, vaan kylmän kolkolta paikalta. Jotain tuntui olevan vialla, mutta en päässyt käsitykseen siitä mitä. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin käpertyä takaisin peittoni suojaan yössä vaanivilta paranormaaleilta ilmiöiltä.

Aamulla kysyin puolisoltani mitä yöllä oli tapahtunut. Hän totesi, että minä olin pitänyt jotain meteliä. Olin päästäni pyörällä. Oliko kylmäävä kirkaisu tullut unestani, sänkyni vierestä vai kenties minusta? Voisiko olla niin, että minä olisin itse kirkaissut? Vai oliko se kuulostanut vasemmalla puolellani nukkuvaan puolisooni vain siltä, kuin ääni tulisi minusta, vaikka se tosiasiassa ei ollut tullut samasta sängystä alkuunkaan.

Jotain hänkin oli kuullut, ja puolihorteissaan siihen reagoinut. Minä kuitenkin hätkähdin hereille joka kerran kun kirkaisu ravisti minut kauhealla tavalla pois unenomaisesta rauhan maasta. Yhtenäkään kertana ääni ei sopinut meneillään olevaan uneeni, ja tämä ajatus jätti minut enemmän ymmälleen kuin mikään muu. Kuinka helppo selitys olisi, että kaikki tämä olisi tapahtunut vain pääni sisällä. Mutta onko helpoin reitti aina se oikea?

En tunne taloni entisiä asukkaita tai tiedä heidän historiaansa. Näillä mailla on kuitenkin asunut alkuperäisesti Karjalasta 40-luvulla evakkoon lähtenyt perhe ja tämän perheen poika rakensi aikanaan talon, jossa nyt asumme. Tästä sukuhaarasta ei enää ole hengissä kuin taloni rakentajan poika. Tiedän heillä olleen myös tyttären, mutta tämä tytär on jo kuollut, ja niin kävi käsittääkseni hänen aikuisiällään.

Varmaa on nyt vain se seikka, että jostain pikku tytön pelkoa täynnä oleva, sisuskaluja hyytävällä tavalla jäädyttävä kirkuna tuli, ja niin kävi kolmena eri yönä. Mielestäni, ulkoa tai... Sänkyni vierestä.

Yöllä ihminen on haavoittuvimmillaan, tajunnan rajamailla. Unien ja todellisuuden välimaastoissa. Silloin haluamme olla turvassa. Silloin meidän täytyy saada olla turvassa.

Mutta entäpä jos silloin, heikoimmalla hetkellämme, meitä on myös helpoin lähestyä rajan takaa? Entä, jos olemme silloin kaikkein lähempänä henkistä maailmaa?

Oliko yöllinen tapahtuma jonkinlainen viesti? Sirpaleinen muisto? Unta vai mieleni temppu?

En kuullut kirkaisua enää neljättä kertaa.

Ainakaan vielä...