Uni, jota en koskaan unohda

En malta pysyä teksteissäni poissa unien erittäin mielenkiintoisesta maailmasta. Olen kirjoittanut jo unihalvauksista ja unensieppaajista, unohtamatta painajaisia ja muita yösydännä vaanivia pahuuksia, mutta nyt haluan kertoa yhdestä tietystä unesta, joka jäi vaivaamaan minua heti sen nähtyäni - ja vielä näin vuosiakin myöhemmin.

Olen aina nähnyt vilkkaita ja tapahtumarikkaita unia, joissa ei välttämättä ole edes minulle tuttuja kasvoja tai paikkoja. Unissani on lähes aina "juoni" ja ne ovat viihdyttäviä, todenmakuisia. Nukkuminen on minulle nykyään miellyttävä kokemus, sillä sen avulla näen ja koen uutta, joka yö. Yleensä tiedostan näkeväni unta ja pystyn katselemaan sen tapahtumia kuin elokuvaa, joskus uneni on jopa jatkunut seuraavana yönä siitä mihin jäi, kun nukahtaessani muistelen sitä tarpeeksi.

Reilu kolme vuotta sitten näin lyhyen unen, josta muistan edelleen tarkasti jokaisen pienenkin yksityiskohdan, kuin olisin todella kokenut tuon tilanteen oikeasti. Muistan kuinka unessani oli kesäyö, sillä katsoin ulos isoäitini kodin makuuhuoneesta ja ikkunan takana auringonlasku värjäsi taivaan oranssinpunertavaksi rehevien, vihreiden koivujen takana. Ilmassa leijaili sama tuttu, rakas tuoksu, kuin joka kerran käydessäni isoäitini luona. Tämä paikka oli ollut minulle lapsuusvuosieni aikana kuin toinen koti, täynnä hyviä muistoja.

Isoäitini makuuhuone oli hieman erilainen unessani. Isoisäni puolelta kymmenen vuotta tyhjänä ollut parisänky valtasi suurimman osan huoneesta, kuten todellisuudessakin, mutta sängyn jalkopäädyn seinää vasten ei ollutkaan vaatekaappien ruskeankellertävät ovet, vaan suuri valkoinen piironki, jonka päällä oli ovaalinmuotoinen peili. Unen tunnelma oli outo, jollain tavalla ahdistava. Huoneessa ei ollut muita kuin minä ja ikkunan takana upea ilta, joka kääntyi vääjäämättä kohti synkkää yötä, tunsin sen selkäytimessäni.

Kävelin piirongin ohi ja istuin parisängyn jalkopäätyyn, isoäitini puolelle. Isoisäni puoli oli unessani, ja todellisuudessa, enää vain paikka johon päiväpeitto käännettiin syrjään yön ajaksi. Kohotin katseeni piirongin päällä olevaan peiliin, josta minua takaisin katsoikin isoäitini. Tiesin olevani minä, mutta peili väitti minun olevan hän. Isoäitini katsoi minua suoraan silmiin vakaalla, viisaalla katseella, räpäyttämättä, ja kohotti etusormensa huuliensa eteen. Samaan aikaan kuulin ja en kuullut shhh-sihausta isoäitini peilikuvalta. Hän laski kätensä takaisin alas ja minä siirsin oman katseeni jännittyneenä syliini. Kääntelin käsiäni ja katsoin niitä tarkasti, mutta ne olivat minun, tunsin verisuonten ja jänteiden paikat, sormuksen, ihon nuoruuden. Kun kohotin jälleen katseeni peiliin, katsoin omaa peilikuvaani silmiin.

Ulkona maisemaa värjännyt kaunis auringonlasku oli muuttunut sysimustaksi yöksi, aivan kuin loppusyksy olisi syönyt kesän valon. Huoneen kattovalo oli päällä, se oli oudon teollinen, kuin kylmä, sinertävä loisteputken valo. Huoneen ikkunasta heijastui minun säikähtäneet kasvoni ja makuuhuoneen nurkissa värjyi varjoja.

Heräsin ahdistuneena, peloissani ja päättäväisenä häätää tuon kammottavan unen jokainen yksityiskohta mielestäni. Nousin ylös sängystä ja lueskelin hetken aikaa kirjaa, karistellen unenrippeet pois.

Aamulla unen muisto oli hämärtynyt, ja se alkoi vaipua unohdukseen. Sinne se olisi jäänytkin, ellei paria kuukautta myöhemmin isoäitini olisi kuollut juuri samalla paikalla, kuin missä unessani istuin. Se kesäyö vei hänet pois luotamme.

Ehkä vain sattumankaupalla mieleni oli luonut uneen täsmälleen samanlaiset olosuhteet, kuin todellisuudessa oli tapahtuva. Jälkeenpäin olen pohtinut unta, ja miksi isoäitini hyssytteli minulle? Silloin ajattelin, etten saisi puhua näkemästäni unesta. Unessa hän jakoi kanssani salaisuuden, mutta myös muistutti siitä, että hän on aina oleva osa minua, tärkeä pala menneisyyttäni ja henkilökohtaista historiaani, maa, josta juureni ovat kasvaneet.

Tuona yönä näin unen, jota en unohda koskaan.