Kuulen, ja kuuntelen, jatkuvasti mielelläni eri ihmisten kokemia paranormaaleja tapahtumia ja yliluonnollisia, selittämättömiä asioita. Jokin aika sitten korviini kantautui tarina, jonka haluan jakaa lukijoideni kanssa, koska siinä on jotain selkäpiitä pahemman kerran karmivaa.
Olen joskus itse leikitellyt ajatuksella, että peilin takana ei olekaan vaan seinät tai vaatekaapin pölyttyvät vaatteet, vaan peili onkin todella keino katsoa vastakkaiseen maailmaan. Joskus viihdytin itseäni ajatuksella, että saattaisin saada peilikuvani kiinni tekemästä asiat hieman eri tavalla kuin minä itse. Enkä todella koskaan uskonut kenenkään koskaan kokeneen mitään sen kaltaista. Sehän nyt vain kuulostaa täysin uskomattomalta.
Hanna (nimi muutettu) oli juuri muuttanut väliaikaiseen vuokra-asuntoon odotellessaan uuden kotinsa valmistumista. Hän oli ostanut upouuden kerrostalon asunto-osakkeen omakseen, mutta valmistumiseen menisi vielä reilu vuosi. Asuntoa vailla, hän tarttui kiireesti hieman epämääräiseen, yksityisen vuokranantajan tarjoukseen asunnosta vanhan puutalon yläkerrassa.
Talo oli joskus aikanaan ollut kolmen eri perheen asuntona, sen alakerrassa oli molemmissa päädyissä identtiset, toisilleen peilikuvalliset asunnot, ja yläkerrassa pienempi tila, jota rajoitti harjakaton ja kylmien varastohuoneiden rakenteet. Hannalla oli huoneistoonsa oma sisäänkäynti talon takapihalla, josta hän pääsi portaita pitkin asuntoonsa. Vaikka koko talo oli kuin muinaisjäänne, oli yläkerran asuntoon remontoitu eteis-, pesu- ja keittiötilat, joten Hanna koki hyvin voivansa viettää vain reilun vuoden tässä erikoisessa asumuksessa.
Hanna oli asunut talossa vasta parisen viikkoa, kun tapahtumat alkoivat. Asunto, ja koko talo, tuntuivat elävän omaa elämäänsä, kuten vanhoilla taloilla on usein tapana. Lattiat natisivat kuin joku kävelisi niillä alinomaa, tuntui siltä kuin tavarat vaihtaisivat paikkoja ja joskus Hannan ihon pinnalla tuntui selittämätöntä, kylmää ilmaa. Kaikki tämä oli täysin loogista. Vanhat talot pitävät ääntä, niissä vetää ja väliaikaisena asujana muuttolaatikoiden keskellä on helppoa hävittää taju siitä, missä mikäkin tavara aina on.
Eräänä iltana kuitenkin Hanna oli lähdössä illanviettoon ystäviensä kanssa ja teki viimeisen silmäyksen eteistilojen vaatekaapin peilioveen. Hän heitti nopeasti hymyn kasvoilleen, mutta se ei näyttänyt yltävän silmiin saakka. Hän kohautti harteitaan ja lähti. Palatessaan kotiin hän muisti asian jälleen, kun hänestä vaikutti siltä, että peilikuvan liikkeissä oli jotain outoa verrattuna hänen omiin liikkeisiinsä. Hän syytti asiasta paria viinilasillista, jotka oli ystäviensä kanssa juonut.
Muutamien viikkojen sisään hän huomasi peilikuvan "käyttäytyvän" hieman eri tavalla, ja hän alkoi syyttää liian vilkasta mielikuvitustaan. Tapahtumat kiihtyivät viikkojen sisällä, Hanna huomasi kerran illan hämärässä, että hymyn sijaan peilikuva näytti vain tuijottavan häntä. Eräänä yönä hän havahtui kauhuissaan nähdessään sängyn vieressä seisovan hahmon. Hän nousi pikaisesti ylös huudahtaen, ja ymmärsi, että sängyn viereisessä peilissä näkyi hahmo, joka näytti hänen omalta peilikuvaltaan. Hanna sai tarpeekseen, hän peitti kaikki asunnon peilit.
Peilien peittämisen jälkeen rauha laskeutui asuntoon joksikin aikaa, kunnes peilit alkoivat kolahdella öisin. Hanna ei uskaltanut kertoa tapahtumista kuin yhdelle luotettavalle ystävälleen, joka oli sitä mieltä, että asunnossa on hometta, aiheuttaen Hannan kokemat selittämättömät tapahtumat. Paikalle vuokranantajan luvalla tilatut homekoirat jättivät kuitenkin paikat merkitsemättä. Hanna oli varma, että asunnossa on jotain muuta. Joko jotain homekoirilta huomaamatta jäänyttä sienikasvustoa tai jotain yliluonnollista. Pahaa ja selittämätöntä. Hanna päätti muuttaa ja irtisanoi vuokransa, hän asui hetken ystävänsä nurkissa, kunnes sai uuden väliaikaisen vuokra-asunnon. Tapahtumat eivät jatkuneet enää uudessa asunnossa.
Hanna alkoi uskoa, että asunnon ilmassa tosiaan oli jotain, joka aiheutti hänelle harhoja ja hallusinaatioita. Hän tyyntyi ja sai mielessään kuohuvan pelon aisoihin muutettuaan pois. Hän kiitti onneaan, ettei terveydelle haitalliset hajutekijät olleet ehtineet ilmeisesti tehdä pysyvämpää vahinkoa hänen kehossaan ja mielessään.
Jonkin ajan kuluttua muutosta uuteen väliaikaiseen asuntoonsa hänen siskonpoikansa kuitenkin tuli yökyläilemään hänen luonaan, kuten oli ollut tapana aina välillä jo useamman vuoden ajan. Illalla nukkumaan mennessään yhdeksänvuotias poika totesi Hannalle, että on hyvä kun hän ei enää asunut siinä vanhassa talossa. Hanna naurahti ja tiedusteli mikä sai pojan sanomaan niin. Poika vastasi tätinsä peilikuvan katsoneen häntä aina ilkeästi, ja tuijottaneen häntä kerran peilistä kun hän oli ollut nukkumassa.
Hannan sydän hyppäsi kurkkuun, mutta hän ei näyttänyt sitä pojalle. Hän oli varma, ettei koskaan ollut maininnut pojalle peilistä, eikä siskolleenkaan, sillä vaikka he olivatkin ystäviä, hän tietää että sisko olisi pitänyt häntä välittömästi kajahtaneena. Vain Hannan hyvä ystävä tiesi, eikä tämä ollut kertonut kenellekään.
Mitä asunnossa todella tapahtui? Mikä aiheutti Hannan kokemat paranormaalit ilmiöt? Vastausta ei ole, ja tapahtumat ovat edelleen mysteeri. Ainakin siihen saakka, kunnes asunnon seuraava vuokralainen kertoo oman kantansa.
Jos uskaltaa...
Kerro, kerro kuvastin, piileekö takanasi muitakin?
tiistai 10. joulukuuta 2019
keskiviikko 20. marraskuuta 2019
Urbaani legenda: Blue Baby, Baby Blue
 |
| Kuvituskuva. Henkilökuva, kuvaaja Klint Kustaa Emil 1910-1939. Kuvakokoelma Satakunnan Museo. Lähde: finna.fi |
Tarina alkaa siitä, kun syntyi mitä sinisimmät silmät omistava poikavauva, joka saikin heti syntymänsä jälkeen lempinimen Baby Blue silmiensä ansiosta. Kerrotaan, että kaikki halusivat heijata vauvaa sylissään saaden katsoa tarkasti sen kauniin sinisinä tuikkiviin silmiin. Ainoastaan lapsen äiti ei ollut kiinnostunut lapsestaan, hänelle sosiaalinen asema seurapiireissään merkitsi kaikkea. Niinpä äiti istui tuntikausia peilin edessä valmistautuen eri illallistapahtumiin, mutta aina näin tehdessään Baby Blue itki kehdossaan, kaivaten äitinsä syliin, jossa hän rauhoittui välittömästi. Äidin tämä sai kuitenkin entistä hermostuneemmaksi, sillä hän uskoi jo muiden kuiskuttelevan hänen selkänsä takana, ja seurapiirien ovien sulkeutuvan edessään.
Eräänä iltana äiti päätti aloittaa valmistautumisen illanviettoon aikaisemmin, ehtiäkseen varmasti ajoissa kuntoon, vaikka Baby Blue huutaisikin. Kuitenkin samalla sekunnilla, kun äiti istui peilinsä ääreen, alkoi vauva itkeä lohduttomasti. Äidin hermot pettivät, ja hän heitti parfyymipullonsa peiliin, rikkoen sen säpäleiksi. Tämä sai hänet suistumaan entistä pahemmin raiteiltaan, sillä nyt hänellä ei enää olisi edes peiliä, jonka edessä laittautua. Jokin napsahti hänen mielessään, hän nappasi särkyneen peilin palasen ja lähestyi se kädessään vauvan kehtoa. Hetken päästä Baby Blue ei enää itkenyt.
Äiti havahtui raivokkaasta horroksestaan, ja huomasi verisen peilin sirpaleen painautuneen tiukasti kämmeneensä. Hän kiiruhti takaisin kehdon äärelle, ja näki poikavauvansa sinisten silmien ikuisesti jähmettyneen katseen, ensimmäistä kertaa ymmärtäen kuinka kauniit silmät vauvalla todella olivatkaan. Ahdistuksen ja surun murtamana, äiti surmasi itsensäkin samalla peilin sirpaleella.
Blue Baby, Baby Blue -"kauhupelissä" yritetään kutsua tämä sinisilmäinen vauva omaan syliin heijattavaksi. Vauva ei kuitenkaan ole enää sama herttainen pienokainen, vaan äitinsä järkyttävän teon mädättämä, demoninen olento. Mikäli vauvan paino ilmestyy pelin aikana syliin, on vauva tiputettava avoimeen vessanpönttöön, vedettävä pönttö ja rynnättävä pois vessasta mahdollisimman nopeasti, muutoin Baby Bluen äiti ilmestyy peiliin hakemaan vauvansa takaisin ja surmaten sen varastajan.
Internetin syövereistä löytyy tietenkin ohjeet pelin pelaamiseen:
1. Astu alkuyöstä vessaan. (Tämä vaihtelee, osassa ohjeista neuvotaan tekemään tämä tasan kello kolme aamuyöllä, mikä voikin olla onnistumisen kannalta parempi ajankohta, onhan silloin alkamassa Paholaisen tunti.)
2. Sammuta valot ja lukitse ovi.
3. Suuntaa pimeässä katseesi peiliin ja aseta käsivartesi siten, kuin pitelisit sylissäsi pientä vauvaa.
4. Tuudita käsiäsi hellästi edestakaisin ja lausu rauhallisesti ääneen "Blue Baby, Baby Blue" yhteensä 13 kertaa.
5. Sanotaan, että kahdeksannen kerran aikana saatat alkaa tuntea painoa sylissäsi. Jatka siitä huolimatta.
6. Kun alat tuntea raavintaa tai kutiamista käsivarsissasi tai jaloissasi, on aika lopettaa.
7. Tiputa painontunne sylistäsi vessanpönttöön, vedä pönttö ja kiiruhda ulos vessasta, sulje ovi perässäsi. Jos et ehdi ulos ajoissa, saatat nähdä Baby Bluen äidin hahmon ilmestyvän peiliin tai raavinnan tunteen ihollasi käyvän tuskalliseksi.
Jos ensi yönä tai vaikka tulevana viikonloppuna uskallat lähteä kokeilemaan, kerro miten kävi. Tapahtuiko mitään, vai tunsitko painon käsivarsiesi hellässä syleilyssä?
Oliko sylissäsi hetken aikaa demoninen Baby Blue, vai tekikö aivosi sinulle temput yön synkässä pimeydessä?
Vain sinä voit ottaa selvää siitä...
torstai 31. lokakuuta 2019
Henkimaailman juttuja -näyttely
Ensinnäkin, karmaisevaa halloweenia! Mikäs sen parempi tapa viettää selittämättömästi unetonta paholaisen tuntia, kuin julkaisemalla uusi blogiteksti?
Sitten asiaan:
Sain kuulla Hämeenlinnassa meneillään olevasta Museo Skogsterin (Hämeenlinnan kaupunginmuseo) ilmaisnäyttelystä nimeltä Henkimaailman juttuja, ja tiesin, että minun on päästävä paikan päälle tarkistamaan kyseinen näyttely ennen kuin se vaihtuu. Ehdinkin lokakuun aikana osallistua ilmaiseen opaskierrokseen, jollaisia tilassa järjestetään päivittäin (ti-su) klo 13:00.
Näyttely oli hyvin suppea ajatellen sitä, miten paljon enemmän paranormaaleja tapahtumia ja uskomuksia maailmassa on, mutta opaskierroksen ansiosta siitä sai todellakin irti ainutlaatuisen kokemuksen. Kierros alkoi hämäläisten muinaisista jumalista ja taikauskosta, kävi läpi muutamaa paikallista kummitustarinaa, -esinettä ja -miljöötä sekä yliluonnollisuutta popkulttuurissa, huijauksissa ja kummitusten metsästämisessa. Kaikkein eniten minuun teki vaikutuksen tarinat kuoleman ja kuolevaisuuden käsittelystä suomalaisessa historiassa, sillä osa seikoista oli minulle vielä täysin uusia.
Kävi ilmi, että ennen vanhaan uskottiin mitä vahvimmin siihen, että vainaja kuoltuaan pyrkii palaamaan kotiin, ja sen paluu tulisi estää muistuttamalla sitä omasta kuolemastaan. Vainajat vietiin jalat edellä talosta pois, jotta ne eivät voisi katsella mistä ovat tulleet ja palata takaisin, ja niiden kuolleiden, joiden uskottiin palaavan ehkä jopa vihaisina kummittelemaan, jalat ja kädet solmittiin yhteen arkussa, jotta palaaminen vaikeutuisi.
Opaskierroksen aikana minulle tuli vastaan uusi termi hautajaissaattueen etenemisestä. Kun ruumis kuljetettiin haudattavaksi, oli tapana pysähtyä matkan varrella kotoa hautapaikalle tekemään karsikko vainajalle. Tämä tarkoitti sitä, että valittiin reitin varrelta metsäpaikka ja puista karsittiin alempia oksia. Yhden puun rungosta kuorittiin kaarnaa, ja paljaan puun pinnalle kaiverrettiin vainajan nimi ja kuolinvuosi. Tämän uskottiin estävän kotiinsa takaisin lähtevän vainajan matkaa, sillä hän muistaisi karsikon nähdessään olevansa kuollut, ja palaisi takaisin hautaansa.
Kiehtovaa oli myös kuulla uskomuksesta, jonka mukaan jokaiselle sielulle olisi määrätty tietyn mittainen taival maan päällä. Tällöin esimerkiksi onnettomuuden ja rikosten uhrien sielut saattoivat jäädä herkemmin vaeltamaan keskuuteemme, sillä heidän sielujensa matka elävien keskuudessa olisi katkaistu liian aikaisin. Tällaiset sielut jäivät helposti piinaamaan eläviä. Samankaltaisia uskomuksia on edelleen nykypäivänä, kun ajatellaan että niillä, jotka ovat traagisesti menehtyneet, saattaa olla jotain viestitettävää eläville tai keskeneräisiä asioita elävien keskuudessa.
Kierroksella kerrottiin myös uskomuksesta, jonka mukaan kaikki kuolevat kaksi kertaa. Ensin maanpäällinen kuori kuolee ja sielu siirtyy toispuoleiseen maailmaan, jossa sielu vaeltaa niin kauan, kun hänet muistaa joku maanpäällä elävä sielu. Kun viimeinenkin muisto elävien maailmassa vainajasta kuolee, menehtyy myös sielu rajan takana. Saaden ehkä ikuisen rauhan, palkinnon tai rangaistuksensa.
Näyttelyssä oli esillä paljon mielenkiintoista tavaraa, kuten kummittelevan kartanon miljööhön ujutettu seinäkello, jonka museolle lainannut yksityishenkilö kertoi olevan niitä kelloja, joka oli pysähtynyt talon isännän kuolinhetkellä. Olen aikaisemmin syventynyt vastaavaan tekstissäni Kun aika seisahtuu. Toinen erityisen tuttu näyttelyesine oli Wetterhoffin kummituskaappi. Kierroksen aikana esiteltiin lyhyesti sen historia ja pahamaineisuus kummituskaappina, mutta tarina erosi himpun verran kuulemastani. Opaskierroksen aikana kerrotussa tarinassa kaapin kummittelu olisi rauhoittunut heti, kun erään työntekijän uneen ilmestynyt kaapintekijä, Fredrika Wetterhoff, oli kertonut haluavansa kaappiin kirjoja, ja kirjoja oli tuotu. Aikaisemmin jututtamani työntekijä taas kertoi tämän rauhoittaneen kummitelua, muttei lopettaneen sitä kokonaan.
Näyttelyssä sai kertoa myös anonyymisti omista kokemuksistaan ja selasinkin kuvan kirjasen läpi innolla. Yliluonnollisia, selittämättömiä tapahtumia on käynyt monelle, ne ovat useita meistä yhdistäviä tekijöitä. Silti, niistä on tabu puhua ääneen. On hienoa, että näyttely antoi mahdollisuuden jakaa kokemansa samanhenkisten kanssa ilman leimautumisen pelkoa.
Museo Skogsterin näyttely on avoinna vielä 19.1.2020 saakka, aivan Hämeenlinnan torin kupeessa. Ehdit vielä paikalle jos kiinnostuit. Itse olen tyytyväinen, että ehdin. Etenkin näin pyhäinpäivän kynnyksellä henkimaailman jutut ovat erityisen lähellä meidän elävien maailmaa. Onhan se päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme...
Klo 03:17 aamuyö, ja yhtäkkiä kissani tasainen kehräys vieressäni lakkaa. Katson sitä ja se tuijottaa huoneen nurkkaan silmät rävähtämättä. Itse en näe mitään, en kuule mitään, mutta jännitys kohoaa sisälläni. Onhan nyt tosiaan pahamaineisin aika olla hereillä. Kissani nousee lokoisasta lekotteluasennosta valmiusasentoon, tuijottaen edelleen silmät pyöreinä samaa kohtaa huoneessa. Rapsutan sitä, mutta se ei anna huomionsa herpaantua. Olen hiljaa. Muutamaa minuuttia myöhemmin kissani asettuu jälleen makaamaan, edelleen vilkuillen samaa kohtaa varuillaan. Hiljalleen sen kehräys alkaa taas kantautua korviini. Mikä säikäytti sen? Mitä huoneen nurkassa oli?
Raottakaamme hieman lisää ovea tuonpuoleiseen, jos uskallamme. Pyhäinpäivän läheisyydessä kaikki on mahdollista.
Sitten asiaan:
Näyttely oli hyvin suppea ajatellen sitä, miten paljon enemmän paranormaaleja tapahtumia ja uskomuksia maailmassa on, mutta opaskierroksen ansiosta siitä sai todellakin irti ainutlaatuisen kokemuksen. Kierros alkoi hämäläisten muinaisista jumalista ja taikauskosta, kävi läpi muutamaa paikallista kummitustarinaa, -esinettä ja -miljöötä sekä yliluonnollisuutta popkulttuurissa, huijauksissa ja kummitusten metsästämisessa. Kaikkein eniten minuun teki vaikutuksen tarinat kuoleman ja kuolevaisuuden käsittelystä suomalaisessa historiassa, sillä osa seikoista oli minulle vielä täysin uusia.
Kävi ilmi, että ennen vanhaan uskottiin mitä vahvimmin siihen, että vainaja kuoltuaan pyrkii palaamaan kotiin, ja sen paluu tulisi estää muistuttamalla sitä omasta kuolemastaan. Vainajat vietiin jalat edellä talosta pois, jotta ne eivät voisi katsella mistä ovat tulleet ja palata takaisin, ja niiden kuolleiden, joiden uskottiin palaavan ehkä jopa vihaisina kummittelemaan, jalat ja kädet solmittiin yhteen arkussa, jotta palaaminen vaikeutuisi.
Opaskierroksen aikana minulle tuli vastaan uusi termi hautajaissaattueen etenemisestä. Kun ruumis kuljetettiin haudattavaksi, oli tapana pysähtyä matkan varrella kotoa hautapaikalle tekemään karsikko vainajalle. Tämä tarkoitti sitä, että valittiin reitin varrelta metsäpaikka ja puista karsittiin alempia oksia. Yhden puun rungosta kuorittiin kaarnaa, ja paljaan puun pinnalle kaiverrettiin vainajan nimi ja kuolinvuosi. Tämän uskottiin estävän kotiinsa takaisin lähtevän vainajan matkaa, sillä hän muistaisi karsikon nähdessään olevansa kuollut, ja palaisi takaisin hautaansa.
 |
| Kello jäi ikuisesti näyttämään talon isännän kuolinaikaa. |
Kiehtovaa oli myös kuulla uskomuksesta, jonka mukaan jokaiselle sielulle olisi määrätty tietyn mittainen taival maan päällä. Tällöin esimerkiksi onnettomuuden ja rikosten uhrien sielut saattoivat jäädä herkemmin vaeltamaan keskuuteemme, sillä heidän sielujensa matka elävien keskuudessa olisi katkaistu liian aikaisin. Tällaiset sielut jäivät helposti piinaamaan eläviä. Samankaltaisia uskomuksia on edelleen nykypäivänä, kun ajatellaan että niillä, jotka ovat traagisesti menehtyneet, saattaa olla jotain viestitettävää eläville tai keskeneräisiä asioita elävien keskuudessa.
 |
| Fredrika Wetterhoffin tekemä kummitus- kaappi esillä näyttelyssä. |
Museo Skogsterin näyttely on avoinna vielä 19.1.2020 saakka, aivan Hämeenlinnan torin kupeessa. Ehdit vielä paikalle jos kiinnostuit. Itse olen tyytyväinen, että ehdin. Etenkin näin pyhäinpäivän kynnyksellä henkimaailman jutut ovat erityisen lähellä meidän elävien maailmaa. Onhan se päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme...
Klo 03:17 aamuyö, ja yhtäkkiä kissani tasainen kehräys vieressäni lakkaa. Katson sitä ja se tuijottaa huoneen nurkkaan silmät rävähtämättä. Itse en näe mitään, en kuule mitään, mutta jännitys kohoaa sisälläni. Onhan nyt tosiaan pahamaineisin aika olla hereillä. Kissani nousee lokoisasta lekotteluasennosta valmiusasentoon, tuijottaen edelleen silmät pyöreinä samaa kohtaa huoneessa. Rapsutan sitä, mutta se ei anna huomionsa herpaantua. Olen hiljaa. Muutamaa minuuttia myöhemmin kissani asettuu jälleen makaamaan, edelleen vilkuillen samaa kohtaa varuillaan. Hiljalleen sen kehräys alkaa taas kantautua korviini. Mikä säikäytti sen? Mitä huoneen nurkassa oli?
Raottakaamme hieman lisää ovea tuonpuoleiseen, jos uskallamme. Pyhäinpäivän läheisyydessä kaikki on mahdollista.
sunnuntai 29. syyskuuta 2019
Magiaa metsässä
Löysin taannoisella metsäkävelylläni jotain häiritsevää, joka sai selkäpiin karmimaan. En ole juuri viihtynyt metsissä ilman uskollista koiraystävääni, mutta toisinaan on pakko päästä suurten puiden, sammalten ja luonnon rauhoittavaan syleilyyn. Tällä kertaa happihyppely metsässä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhoittava.
Jo metsään mennessä minulla oli kummallinen tunne, joka sai minut pälyilemään olkani yli. Kuin joku seuraisi kulkuani. Ravistin tuntemukset harteiltani, sillä ajattelin sen johtuvan puhtaasti siitä, etten ole tottunut kulkemaan metsäpolkuja yksin. Koiran kanssa oloni ei koskaan ollut yhtä rauhaton. Jonkin matkaa kuljettuani metsän synkkä tunnelma ympärilläni tuntui tiivistyvän, ja päätin, että tämä irtiotto arjesta riittää tällä kertaa. Täydellisen rauhan saavuttamiseksi en ollut ottanut edes puhelinta mukaan, se olisi saattanut tuoda mieleeni jonkinasteista turvallisuudentunnetta.
Olin aikaisessa kääntyä ympäri, kun katseeni harhaili tumman kuusikon aluskasvillisuuteen. Näytti siltä, kuin sammalta olisi tallottu ja pengottu maassa. Kävelin tarkastelemaan näkyä lähempää. Maahan oli myllerretty hieman muodottoman näköinen pentagrammi, jonka keskellä maassa makasi irvokas, harmahtava kangasnukke. Näytti siltä, kuin nuken päässä olisi oikeita ihmisen hiuksia epämääräisinä tukkoina ja sen silminä toimivat kankaaseen ilmeisesti tussilla piirretyt pienet, ylösalaiset ristit. Näky oli lähes kuvottava, ja minua alkoi pelottaa. Paikassa oli tosiaan synkkä, voimakas tunnelma, tuntui siltä kuin luontokin ympärilläni olisi ollut täysin hiljaa. Mitä ikinä täällä olikin tehty, liittyi siihen vähintään joku todella häiriintynyt ihmisyksilö, pahemmassa tapauksessa jotain voimakkaampaa.
Lähdin hämärän laskeutuessa metsästä melko vauhdikkaasti ja jännityksen vallassa, jokainen ympäriltäni kuuluva kahahdus hermostuttaen minua. Päätin tulla pian uudelleen, jotta saisin kuvan paikasta. Kun seuraavan kerran pääsin paikan päälle, oli jäljellä vain takaisin paikoilleen potkittua sammalta ja karmaiseva tuntu siitä, että olin todistanut aikaisemmin jotain todella väärää. Mieleeni nousi välittömästi ajatus siitä, etten välttämättä ollutkaan metsässä yksin ensimmäisellä kerralla nuken nähdessäni. Ehkäpä tekijällä oli vielä hommat kesken, ja hän piileksi jossain lähellä kun kävin tapahtumapaikalla, tarkkaillen minua ja liikkeitäni. Ajatus siitä oli kammottava.
En ole koskaan pahemmin uskonut voodoo-nukkeihin, mutta näkemäni sai minut tutkimaan asiaa. Metsässä oli selvästi yritetty tehdä jonkinlaista voodoo-taikaa, vaikkakaan pentagrammi ei voodoo-uskomuksiin liitykään. Kaikki näkemäni viittasi mustaan magiaan, sillä pentagrammi viittaa vahvasti satanismiin, vaikkakin ironista kyllä, se tarkoitti alkujaan myös kristillisessä uskonnossa päinvastaista. Pentagrammi oli kristinuskossa alkujaan nimittäin viiden aistin ja terveyden symboli, jonka uskottiin keskiajalla suojaavan noidilta ja pahoilta hengiltä. Vasta myöhemmin se liitettiin vahvasti saatananpalvontaan.
Voodoo-nukeista kerrotaan kirjassa Maailman mysteerit, selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus 2016), että ne ovat yleensä kankaasta, vahasta tai savesta tehtyjä nukkeja. Rituaalit kohdistuvat tiettyyn henkilöön tarkoituksena vahingoittaa häntä tai vähintäänkin asettaa hänet rituaalin suorittajan valtaan. Tällainen yhteys nuken ja uhrin välille voi syntyä, kun nukkeen liitetään uhrin hiuksia, kynsiä tai elimistön eritteitä. Kirjassa kerrotaan, että nukkea jollain tapaa vahingoittaessa, ilmenee sama vaikutus myös uhrin vastaavassa ruumiinosassa ja jos nukke kokonaan hävitetään, sen edustaman henkilön uskotaan olevan tuomittu kuolemaan.
Huolimatta voodoo-nuken saamasta pahasta maineesta ja rinnastettavuudesta mustaan magiaan, on voodoo-uskonto kuitenkin alunperin viaton uskonto, jonka ulkopuoliset ovat leimanneet pahamaineiseksi. Kirjassa Maailman mysteerit kerrotaan, että voodoon lähtökohdat ovat Länsi-Afrikassa, josta se levisi orjuuden mukana muille mantereille. Voodoossa käytetyt luut, pääkallot ja tanssirituaalit saivat sivustakatsojat uskomaan kyseessä olevan mustan magian tai vainajien palvonnan. Myös eläinuhrien käyttö saattoi järkyttää, vaikka lähinnä kyseessä oli eläimen teurastaminen syömiskäyttöön julkisessa seremoniassa, joka oli omistettu voodoo-jumalille.
Wikipediassa voodoo-nukeista kerrotaan, että niitä voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan ja nukkeen täytyy alkuun yhdistää oikea henkilö kirjoittamalla tämän nimi siihen, tai liittämällä hänen valokuvansa nukkeen. Tämän jälkeen nukkeen liitetään jotain henkilön omaa, kuten esimerkiksi hiuskiehkura tai vaatekappale.
Ehkäpä metsässä todistamani näky olikin siis jonkinlainen suojelusloitsun kaltainen yritys tiettyä henkilöä kohtaan. Jos otetaan pentagrammin alkuperäinen tarkoitus ja se, että nukke oli asetettu kuvion sisälle, voisi kuvitella sen liittyvän jotenkin tämän henkilön suojaamiseen. En millään muista varmuudella, oliko nukkeen tuikittu jotain vahingoittavan näköistä. Haluaisin todella uskoa kyseessä olleen jonkin hyvän tarkoituksen. Mutta...
Jokin nuken järkyttävässä ulkomuodossa kuitenkin saa minut vahvasti toiselle kannalle. Nukke ei näyttänyt siltä, että sitä tehdessä olisi ajateltu rakasta henkilöä, jota halutaan suojella. Se oli niin irvokkaan näköinen, että sellainen voi syntyä vain äärimmäisestä vihasta ja pohjattomasta raivosta. Ja ehkä juuri se oli kaikkein pelottavinta nuken näkemisessä.
Oli tässä sitten todella sotkeuduttu johonkin mustaan magiaan tai ei, on järkyttävää ajatella, että kuka tahansa ohikulkijoistani on häilynyt niin häiriintyneen vihan vallassa, että on nähnyt kaiken tuon vaivan. Emme pysty näkemään kanssaihmistemme mieliin ja sielujen syvimpiin kolkkiin, ja voi olla että se on hyvä asia. Joissakin meissä piilee sisällä pahuutta, jonka mustuus nielisi elävältä.
Vanhassa intiaanien tarinassa kerrotaan, että sisällämme taistelevat kaksi sutta. Toinen on paha: täynnä vihaa, kateutta, surua, katumusta, ahneutta, ylimielisyyttä, itsesääliä, syyllisyyttä, paheksuntaa, valheita ja egoa. Toinen on hyvä: täynnä iloa, rauhaa, rakkautta, toivoa, tyyneyttä, nöyryyttä, kiltteyttä, hyväntahtoisuutta, empatiaa, anteliaisuutta, totuutta ja myötätuntoa.
Entä kumpi näistä susista sisällämme lopulta voittaa taiston?
Se, jota me ruokimme.
Jo metsään mennessä minulla oli kummallinen tunne, joka sai minut pälyilemään olkani yli. Kuin joku seuraisi kulkuani. Ravistin tuntemukset harteiltani, sillä ajattelin sen johtuvan puhtaasti siitä, etten ole tottunut kulkemaan metsäpolkuja yksin. Koiran kanssa oloni ei koskaan ollut yhtä rauhaton. Jonkin matkaa kuljettuani metsän synkkä tunnelma ympärilläni tuntui tiivistyvän, ja päätin, että tämä irtiotto arjesta riittää tällä kertaa. Täydellisen rauhan saavuttamiseksi en ollut ottanut edes puhelinta mukaan, se olisi saattanut tuoda mieleeni jonkinasteista turvallisuudentunnetta.
Olin aikaisessa kääntyä ympäri, kun katseeni harhaili tumman kuusikon aluskasvillisuuteen. Näytti siltä, kuin sammalta olisi tallottu ja pengottu maassa. Kävelin tarkastelemaan näkyä lähempää. Maahan oli myllerretty hieman muodottoman näköinen pentagrammi, jonka keskellä maassa makasi irvokas, harmahtava kangasnukke. Näytti siltä, kuin nuken päässä olisi oikeita ihmisen hiuksia epämääräisinä tukkoina ja sen silminä toimivat kankaaseen ilmeisesti tussilla piirretyt pienet, ylösalaiset ristit. Näky oli lähes kuvottava, ja minua alkoi pelottaa. Paikassa oli tosiaan synkkä, voimakas tunnelma, tuntui siltä kuin luontokin ympärilläni olisi ollut täysin hiljaa. Mitä ikinä täällä olikin tehty, liittyi siihen vähintään joku todella häiriintynyt ihmisyksilö, pahemmassa tapauksessa jotain voimakkaampaa.
Lähdin hämärän laskeutuessa metsästä melko vauhdikkaasti ja jännityksen vallassa, jokainen ympäriltäni kuuluva kahahdus hermostuttaen minua. Päätin tulla pian uudelleen, jotta saisin kuvan paikasta. Kun seuraavan kerran pääsin paikan päälle, oli jäljellä vain takaisin paikoilleen potkittua sammalta ja karmaiseva tuntu siitä, että olin todistanut aikaisemmin jotain todella väärää. Mieleeni nousi välittömästi ajatus siitä, etten välttämättä ollutkaan metsässä yksin ensimmäisellä kerralla nuken nähdessäni. Ehkäpä tekijällä oli vielä hommat kesken, ja hän piileksi jossain lähellä kun kävin tapahtumapaikalla, tarkkaillen minua ja liikkeitäni. Ajatus siitä oli kammottava.
En ole koskaan pahemmin uskonut voodoo-nukkeihin, mutta näkemäni sai minut tutkimaan asiaa. Metsässä oli selvästi yritetty tehdä jonkinlaista voodoo-taikaa, vaikkakaan pentagrammi ei voodoo-uskomuksiin liitykään. Kaikki näkemäni viittasi mustaan magiaan, sillä pentagrammi viittaa vahvasti satanismiin, vaikkakin ironista kyllä, se tarkoitti alkujaan myös kristillisessä uskonnossa päinvastaista. Pentagrammi oli kristinuskossa alkujaan nimittäin viiden aistin ja terveyden symboli, jonka uskottiin keskiajalla suojaavan noidilta ja pahoilta hengiltä. Vasta myöhemmin se liitettiin vahvasti saatananpalvontaan.
Voodoo-nukeista kerrotaan kirjassa Maailman mysteerit, selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus 2016), että ne ovat yleensä kankaasta, vahasta tai savesta tehtyjä nukkeja. Rituaalit kohdistuvat tiettyyn henkilöön tarkoituksena vahingoittaa häntä tai vähintäänkin asettaa hänet rituaalin suorittajan valtaan. Tällainen yhteys nuken ja uhrin välille voi syntyä, kun nukkeen liitetään uhrin hiuksia, kynsiä tai elimistön eritteitä. Kirjassa kerrotaan, että nukkea jollain tapaa vahingoittaessa, ilmenee sama vaikutus myös uhrin vastaavassa ruumiinosassa ja jos nukke kokonaan hävitetään, sen edustaman henkilön uskotaan olevan tuomittu kuolemaan.
Huolimatta voodoo-nuken saamasta pahasta maineesta ja rinnastettavuudesta mustaan magiaan, on voodoo-uskonto kuitenkin alunperin viaton uskonto, jonka ulkopuoliset ovat leimanneet pahamaineiseksi. Kirjassa Maailman mysteerit kerrotaan, että voodoon lähtökohdat ovat Länsi-Afrikassa, josta se levisi orjuuden mukana muille mantereille. Voodoossa käytetyt luut, pääkallot ja tanssirituaalit saivat sivustakatsojat uskomaan kyseessä olevan mustan magian tai vainajien palvonnan. Myös eläinuhrien käyttö saattoi järkyttää, vaikka lähinnä kyseessä oli eläimen teurastaminen syömiskäyttöön julkisessa seremoniassa, joka oli omistettu voodoo-jumalille.
Wikipediassa voodoo-nukeista kerrotaan, että niitä voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan ja nukkeen täytyy alkuun yhdistää oikea henkilö kirjoittamalla tämän nimi siihen, tai liittämällä hänen valokuvansa nukkeen. Tämän jälkeen nukkeen liitetään jotain henkilön omaa, kuten esimerkiksi hiuskiehkura tai vaatekappale.
Ehkäpä metsässä todistamani näky olikin siis jonkinlainen suojelusloitsun kaltainen yritys tiettyä henkilöä kohtaan. Jos otetaan pentagrammin alkuperäinen tarkoitus ja se, että nukke oli asetettu kuvion sisälle, voisi kuvitella sen liittyvän jotenkin tämän henkilön suojaamiseen. En millään muista varmuudella, oliko nukkeen tuikittu jotain vahingoittavan näköistä. Haluaisin todella uskoa kyseessä olleen jonkin hyvän tarkoituksen. Mutta...
Jokin nuken järkyttävässä ulkomuodossa kuitenkin saa minut vahvasti toiselle kannalle. Nukke ei näyttänyt siltä, että sitä tehdessä olisi ajateltu rakasta henkilöä, jota halutaan suojella. Se oli niin irvokkaan näköinen, että sellainen voi syntyä vain äärimmäisestä vihasta ja pohjattomasta raivosta. Ja ehkä juuri se oli kaikkein pelottavinta nuken näkemisessä.
Oli tässä sitten todella sotkeuduttu johonkin mustaan magiaan tai ei, on järkyttävää ajatella, että kuka tahansa ohikulkijoistani on häilynyt niin häiriintyneen vihan vallassa, että on nähnyt kaiken tuon vaivan. Emme pysty näkemään kanssaihmistemme mieliin ja sielujen syvimpiin kolkkiin, ja voi olla että se on hyvä asia. Joissakin meissä piilee sisällä pahuutta, jonka mustuus nielisi elävältä.
Vanhassa intiaanien tarinassa kerrotaan, että sisällämme taistelevat kaksi sutta. Toinen on paha: täynnä vihaa, kateutta, surua, katumusta, ahneutta, ylimielisyyttä, itsesääliä, syyllisyyttä, paheksuntaa, valheita ja egoa. Toinen on hyvä: täynnä iloa, rauhaa, rakkautta, toivoa, tyyneyttä, nöyryyttä, kiltteyttä, hyväntahtoisuutta, empatiaa, anteliaisuutta, totuutta ja myötätuntoa.
Entä kumpi näistä susista sisällämme lopulta voittaa taiston?
Se, jota me ruokimme.
lauantai 31. elokuuta 2019
Bulevardi tuonpuoleiseen
Vierailen aina satunnaisesti kohteissa, joissa väitetään kummittelevan tai ilmenneen jonkinasteisia yliluonnollisia tapahtumia. Viime talvena pysähdyin hetkeksi erääseen Helsingin maineikkaaseen apteekkiin, jossa kerrotaan kummittelevan. Päätin kysäistä paikalla olevilta työntekijöiltä näkökantaa asiaan, ja tarkkailla heidän reaktioitaan. Vierailusta tuli mielenkiintoinen, joskaan ei kovin antava.
Iltalehden uutisoima tarina apteekki Bulevardiasta kiinnitti huomioni, ja lähdin paikan päälle. Linkin takaa paljastuu video, jossa Vanessa Kairulahti Helsingin kaupunginmuseosta kertoo apteekissa tapahtuneen paranormaalin ilmiön taustoja. Tapahtuma sijoittuu apteekin alkuajoille 1940-luvulle, kun apteekin farmaseutti lähti iltasella hakemaan alakerran kellaritiloista täydennystä lääkehyllyihin. Hän oli huomannut kellarissa kajastavan valon, ja oli luullut jonkun toisen työntekijän jättäneen valot päälle. Valo oli kuitenkin kertoman mukaan tullut henkiolennosta, jolla näkyi vaan pää, hartiat ja värisevä viitta. Henkiolento oli lähtenyt lähestymään farmaseuttia, joka oli lähtenyt pakoon vauhdikkaasti. Kummitus oli vaikuttanut apua anovalta. Farmaseutti säikähti kokemastaan niin, että lukittautui apteekin päivystyshuoneeseen, ja vaati kollegoiden tukea uskaltautuakseen ulos. Samainen farmaseutti ei enää kohdannut kummitusta, mutta etenkin apteekin alkuaikoina yksittäisiä paranormaaleja tapahtumia kävi myös muulle apteekin henkilökunnalle.
Vieraillessani paikan päällä odotin, että minua edeltänyt asiakas saisi asiansa hoidettua, ja henkilökunnan jäsen ehtisi ehkä hetken keskustella kanssani. Kun hän lähestyi minua, kerroin suoraan hänelle syyn vierailuuni ja mielenkiintoni apteekin paranormaalia historiaa kohtaan. Näin, että nainen ensin hieman häkeltyi, ja toinen apteekin työntekijä kauempaa kiinnitti myös huomionsa minuun. Hän ei osallistunut keskusteluun, mutta jäi kuuntelemaan. Kanssani keskustellut nainen kertoi, että on kuullut jotain kummitustarinasta, mutta ei tiedä siitä sen enempää. Hän sanoi, että on huomannut Helsingin kaupungissa järjestettävien kummituskävelyseurueiden pysähtyvän apteekin kohdalla, muttei itse ole kokenut, tai ainakaan tiedostanut kohdanneensa paranormaaleja tapahtumia. Hän kertoi myös, että alkuperäinen kellarivarasto ei ole enää samalla tavalla käytössä, vaan tiloissa on vuosien varrella tehty muutoksia. Minulle jäi tunne, että kanssani keskutellut nainen oli aiheesta kiinnostunut, mutta suhtautui siihen ehkä hieman arkaillen, ehkäpä siksi, ettei halua ajatella yliluonnollisten tapahtumien mahdollisuutta omalla työpaikallaan. Kauempana kuunnellut nainen näytti pälyileivän epävarmempana, kuin ei osaisi lukea olenko täysissä järjissäni. En saanut naisista irti mitään enempää, joten kiitin heitä kohteliaasti, nappasin voidepurkin hyllyltä ja siirryin kassalle.
Kassalla minua palveli nuori miesharjoittelija, joka kuulosti innostuneelta kuulemastaan. Hän ei myöskään ollut tutustunut harjoittelupaikkansa yliluonnolliseen puoleen, joten kertoi hieman naurahdellen, että onkin ihmetellyt kun on nähnyt joskus tavaroiden lennähtelevän itsestään hyllyiltä. Hän puhui hieman hiljempaa, kuin ei välittäisi kahden vanhemman työntekijän kuulevan.
Vierailuni jälkeen en pohtinut Bulevardian mahdollista kummitusta, vaan eniten suhtautumista yliluonnollisuuteen. Miksi se tuntuu olevan joillekin niin vaikeaa? Jopa minä itse kirjoitan blogiani nimimerkin takaa, mutten pelkää silti keskustella asioista kasvotusten. Johtuuko kielteinen suhtautuminen aiheeseen ensisijaisesti pelosta tuntematonta kohtaan vai vahvasta järkiperäisyydestä, joka tuomitsee toisinajattelijat välittömästi höyrähtäneiksi?
Kierrellessäni ja kohdatessani kummittelevia paikkoja, näen kaikenlaista suhtautumista. Bulevardiasta olisi saanut varmasti enemmän irti, jos paikalla olisi ollut erilainen henkilökunta. On helppo työskennellä asian suhteen, jos paikalla sattuu olemaan samanlainen henkilökunnan jäsen, kuin esimerkiksi Cafe Bar Hoffissa käydessäni kyselemässä Wetterhoffin kummituskaapista, mutta myös tällaisesta vierailusta saa ajatuksia ja ennen kaikkea uuden kokemuksen irti.
Aion piipahtaa Apteekki Bulevardiassa vielä toistekin ja katsoa ketä on paikalla sillä kertaa, jos sattuisi olemaan sellainen henkilö, kenellä olisi joku kummitustarina nykypäivän Bulevardiasta kerrottavanaan. Sitä odotellessa täytyy tyytyä sotavuosien jälkeisiin kokemuksiin, ja muihin urbaaneihin legendoihin, joita aiheesta kerrotaan.
Mikäli kellarikerroksessa aikanaan todella oli apua anova aave, löysikö se pelastuksensa? Vai odottaako se vain uinuvassa tilassa juuri oikeaa henkilöä, kenelle näyttäytyä.
Ehkä tämä kertomus ei olekaan vielä päättynyt...
maanantai 29. heinäkuuta 2019
Uinu, uinu lemmikkini
Tämä kuukausi on ollut minulle poikkeuksellisen vaikea. Kesäkuun lopussa, tasan kuukausi sitten 29.6. nimittäin menetin koiraystäväni, enkä liioittele hetkeäkään kertoessani, että se oli paras ystäväni.
Koirani on esiintynyt tässäkin blogissa satunnaisesti, ja on ollut äärimmäisen iso ja tärkeä osa elämääni (muutamana mainittakoon tekstit: Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää, Ei haukku haavaa tee ja Jos metsään haluat mennä nyt). Vain sellaiset teistä, jotka ovat menettäneet joskus rakkaan lemmikkinsä, parhaan ystävänsä, voivat käsittää surun määrää, jonka tällainen menetys tuo tullessaan. Kaiken lisäksi meillä piti olla vielä vuosia jäljellä, koirani oli vasta saavuttanut yhdeksännen ikävuotensa, kun tavallista hammasleikkausta seuranneet vakavat komplikaatiot saattoivat minut ja puolisoni sen päätöksen äärelle, että koiralle oli pakko tehdä eutanasia ennen kuin kuolema iskisi kipeämmällä tavalla. Olimme surun murtaneita.
Tällaisen menetyksen äärellä haluaisi ennen kaikkea tukeutua siihen, että myös rakkaat lemmikkimme jatkavat jonnekin, etteivät nekään ole vain pelkkää energiaa, joka katoaa ikuisesti. Kuulin koirani kynsien rapsuvan lattiaa vasten, kun sen kuolemasta oli vasta viikko, ja ajattelin että pitääpä kissamme hyvin samanlaista ääntä kuin koiramme. Sitten muistin, että kissa on ulkona valjailla kiinni terassilla, se ei voinut mitenkään aiheuttaa ääntä. Kuulemani saattoi kuitenkin olla vain alitajuntani tuotosta, sillä avasin juuri silloin yläkerrassamme kaapin, jossa myös koiranherkkuja pidettiin, ja se sai aina vipinää koiraystäväni tassuihin. Ehkä alitajuntani oli niin tottunut kaapin avaamista seuraaviin ääniin, että mielikuvitukseni loi ne. Olisi kuitenkin lohdullista ajatella, että koiramme oli vielä jollain tapaa läsnä.
Kaikista erikoisin tapahtuma koirani kuolemaan liittyen kävi kuitenkin sen kuolemaa seuraavana päivänä. Perjantain ja lauantain välistä yötä olin viettänyt eläinsairaalassa, ja sunnuntaiaamuna havahduin väsyneenä ja turtana siihen tosiasiaan, että paras ystäväni oli lopullisesti poissa. Olin varma, että olin herännyt aikaisin, mutta vilkaistessani ranteessani aina loistavaa gps-aktiivisuuskelloa huomasin, että se näytti kellon olevan jo 10:36. Kurtistin kulmiani, en olisi uskonut nukkuvani niin myöhään. Havahduin täysin, kun huomasin, että kellonajan alapuolella luki La 29.
Oloni oli sekava, eikö eilen ollutkin lauantai 29.6.? Muistinko todella niin väärin, entä jos koirani kuolinpäivä olikin lauantai 28.? Hyvin mahdollista. Kokeilin näppäillä kelloni sivussa olevia nappeja, mutta ne eivät toimineet. Kelloni oli täysin jumissa. Yhtäkkiä tajusin, että se oli jumissa ajassa, jolloin koirani oli kuollut. Lauantai 29. klo 10:36.
Herätin puolisoni, joka ihmetteli asiaa yhtä paljon kuin minäkin. Olen kuullut ja lukenut paljon pattereilla toimivista ja vedettävistä kelloista, jotka ovat pysähtyneet kuoleman läsnäollessa, mutta tämä tapaus oli outo ja erilainen. Kello oli palautunut tuohon aikaan, sillä edellisen, surullisen päivän se oli toiminut normaalisti. Muistan sen siitä, kun päivän kuluessa laskin tunteja, jotka olin selvinnyt surun kanssa. Kelloni ei toiminut lainkaan, joten jouduin sammuttamaan sen, eikä se suostunut käynnistymään heti uudelleen. Emme ymmärtäneet mitä se tarkoitti, miten tuollaista voi edes tapahtua gps:n kautta aikansa päivittävälle älykellolle?
Siihen ei ole mitään järkevää selitystä, mutten myöskään ymmärrä paranormaalia kantaa. Mikä oli tämän viestin tarkoitus, vai oliko sellaista? Tapahtuneen jälkeen kelloni on toiminut moitteettomasti.
Nyt olen elänyt ikäväni kanssa jo kuukauden päivät, kiitollisena kaikista vuosista, jotka parhaan ystäväni kanssa sain. Sen tuhkat on haudattu lapsuudenkotini metsään, sillä siellä se aina viihtyi. Paikka, jossa saa rauhan.
Elämä on arvaamaton, ja se on lyhyt. Mitä tapahtuu sen jälkeen?
Se selviää jokaiselle myöhemmin.
Hyvästi, ystäväni.
Koirani on esiintynyt tässäkin blogissa satunnaisesti, ja on ollut äärimmäisen iso ja tärkeä osa elämääni (muutamana mainittakoon tekstit: Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää, Ei haukku haavaa tee ja Jos metsään haluat mennä nyt). Vain sellaiset teistä, jotka ovat menettäneet joskus rakkaan lemmikkinsä, parhaan ystävänsä, voivat käsittää surun määrää, jonka tällainen menetys tuo tullessaan. Kaiken lisäksi meillä piti olla vielä vuosia jäljellä, koirani oli vasta saavuttanut yhdeksännen ikävuotensa, kun tavallista hammasleikkausta seuranneet vakavat komplikaatiot saattoivat minut ja puolisoni sen päätöksen äärelle, että koiralle oli pakko tehdä eutanasia ennen kuin kuolema iskisi kipeämmällä tavalla. Olimme surun murtaneita.
Tällaisen menetyksen äärellä haluaisi ennen kaikkea tukeutua siihen, että myös rakkaat lemmikkimme jatkavat jonnekin, etteivät nekään ole vain pelkkää energiaa, joka katoaa ikuisesti. Kuulin koirani kynsien rapsuvan lattiaa vasten, kun sen kuolemasta oli vasta viikko, ja ajattelin että pitääpä kissamme hyvin samanlaista ääntä kuin koiramme. Sitten muistin, että kissa on ulkona valjailla kiinni terassilla, se ei voinut mitenkään aiheuttaa ääntä. Kuulemani saattoi kuitenkin olla vain alitajuntani tuotosta, sillä avasin juuri silloin yläkerrassamme kaapin, jossa myös koiranherkkuja pidettiin, ja se sai aina vipinää koiraystäväni tassuihin. Ehkä alitajuntani oli niin tottunut kaapin avaamista seuraaviin ääniin, että mielikuvitukseni loi ne. Olisi kuitenkin lohdullista ajatella, että koiramme oli vielä jollain tapaa läsnä.
Kaikista erikoisin tapahtuma koirani kuolemaan liittyen kävi kuitenkin sen kuolemaa seuraavana päivänä. Perjantain ja lauantain välistä yötä olin viettänyt eläinsairaalassa, ja sunnuntaiaamuna havahduin väsyneenä ja turtana siihen tosiasiaan, että paras ystäväni oli lopullisesti poissa. Olin varma, että olin herännyt aikaisin, mutta vilkaistessani ranteessani aina loistavaa gps-aktiivisuuskelloa huomasin, että se näytti kellon olevan jo 10:36. Kurtistin kulmiani, en olisi uskonut nukkuvani niin myöhään. Havahduin täysin, kun huomasin, että kellonajan alapuolella luki La 29.
Oloni oli sekava, eikö eilen ollutkin lauantai 29.6.? Muistinko todella niin väärin, entä jos koirani kuolinpäivä olikin lauantai 28.? Hyvin mahdollista. Kokeilin näppäillä kelloni sivussa olevia nappeja, mutta ne eivät toimineet. Kelloni oli täysin jumissa. Yhtäkkiä tajusin, että se oli jumissa ajassa, jolloin koirani oli kuollut. Lauantai 29. klo 10:36.
Herätin puolisoni, joka ihmetteli asiaa yhtä paljon kuin minäkin. Olen kuullut ja lukenut paljon pattereilla toimivista ja vedettävistä kelloista, jotka ovat pysähtyneet kuoleman läsnäollessa, mutta tämä tapaus oli outo ja erilainen. Kello oli palautunut tuohon aikaan, sillä edellisen, surullisen päivän se oli toiminut normaalisti. Muistan sen siitä, kun päivän kuluessa laskin tunteja, jotka olin selvinnyt surun kanssa. Kelloni ei toiminut lainkaan, joten jouduin sammuttamaan sen, eikä se suostunut käynnistymään heti uudelleen. Emme ymmärtäneet mitä se tarkoitti, miten tuollaista voi edes tapahtua gps:n kautta aikansa päivittävälle älykellolle?
Siihen ei ole mitään järkevää selitystä, mutten myöskään ymmärrä paranormaalia kantaa. Mikä oli tämän viestin tarkoitus, vai oliko sellaista? Tapahtuneen jälkeen kelloni on toiminut moitteettomasti.
Nyt olen elänyt ikäväni kanssa jo kuukauden päivät, kiitollisena kaikista vuosista, jotka parhaan ystäväni kanssa sain. Sen tuhkat on haudattu lapsuudenkotini metsään, sillä siellä se aina viihtyi. Paikka, jossa saa rauhan.
Elämä on arvaamaton, ja se on lyhyt. Mitä tapahtuu sen jälkeen?
Se selviää jokaiselle myöhemmin.
Hyvästi, ystäväni.
tiistai 25. kesäkuuta 2019
Paranormaalaus
Aina silloin tällöin luen joko sivistykseksi, tai itseni kiduttamiseksi (riippuen teoksesta), jonkin kirjaklassikon. Viimeisimpänä valikoin kesäiltoihini Oscar Wilden teoksen Dorian Grayn muotokuva. Älkää huolestuko, tämä ei ole kirjablogi, mutta tämä kirja inspiroi minua kertomaan tietynlaisesta paranormaalista "genrestä".
Kirjassa Dorian Gray oli alkuun viaton ja puhtoinen, mutta helposti muovattavissa. Hänestä maalattiin muotokuva, ja pinnallisena Dorian toivoi kauneuden, joka hänessä nuorena oli, säilyvän ikuisesti. Miksei muotokuva voisi vanheta ja kantaa hänen syntiensä taakan kasvoillaan? No, näin kävi, ja muotokuva muuttui vuosi vuodelta rumemmaksi, sillä Dorian syöksyi synnistä toiseen, ja hänen sielunsa paloi mustaksi. Kirja on fiktiivinen, mutta entäpä tosielämän tarinat kummittelevista tauluista?
Löysin hyvän listauksen kummittelevista tauluista (myös YouTubessa melkein samalla kokoonpanolla: Haunted Paintings with Creepy Backstories). Listauksen ehkä tunnetuin taulu on nimeltään The Hands Resist Him, mutta se tunnetaan myös nimellä "eBay Haunted Painting". Toisen nimensä se sai, kun sen omistanut pariskunta laittoi sen myyntiin kertoen avoimesti paranormaaleista tapahtumista, joita sen lähettyvillä on sattunut. Maalauksessa on poika, joka seisoo suuren kokoisen tyttönuken vieressä. Heidän takanaan ovat synkät ikkunaruudut, joihin on painautunut käsiä. Pariskunta väitti, että maalauksen hahmot saattoivat lähteä taulusta öisin ja ilmestyä siihen huoneeseen, jossa taulu oli esillä. Maalauksen myös uskotaan aiheuttaneen taidegallerian omistajan ja taidekriitikon kuolemat, taidegallerian ollessa taulun ensimmäinen esillepanopaikka, ja kriitikon ollessa ensimmäinen, joka taulun arvosteli.
Listauksessa kerrotaan myös italialaisen taiteilijan, Giovanni Bragolin maalaussarjasta The Crying Boy, joiden kaikkien väitetään vetävän puoleensa tulta. Jokaisessa tämän sarjan teoksessa kuvataan nuorta poikaa, jonka poskia pitkin valuvat kyyneleet. Suru on vahvasti läsnä. Taulujen väitetään selvinneen tulipaloista, vaikka koko huone niiden ympärillä olisi palanut tuhkaksi. Jopa turmapaikalle ensimmäisenä saapuneet palomiehet ovat raportoineet samaa, hämmästyttävää asiaa tuhoista.
Monet, ehkä jopa kaikki meistä ovat tietoisia Edvard Munchin kuuluisasta teoksesta nimeltä Huuto, joka saa kylmät väreet kulkemaan katsojan selkärankaa pitkin. Taiteilijalla on kuitenkin toinen, vähemmän tunnettu teos, jonka ympärillä väitetään tapahtuvan paranormaaleja asioita. Tämä teos tunnetaan nimellä The Dead Mother. Maalauksen etualalla seisoo nuori tyttö, joka pitelee käsiä korvillaan kuin yrittääkseen estää totuutta vyörymään ylitseen ympäriltään kantautuvina surun valitteluina, seisoessaan äitinsä kuolinvuoteen äärellä. Vuoteessa makaa kalpea hahmo, joka on hiljentynyt iäksi. Väitetään, että ihmiset, jotka ovat katsoneet taulua liian kauan, ovat saattaneet alkaa huutaa selittämättömän hysterian vallassa. Ne, jotka ovat säilyttäneet hermonsa taulun läheisyydessä kertovat, että ovat kokeneet voimakkaita kylmiä väristyksiä ja epämiellyttäviä tuntemuksia katsoessaan taulua. Munchin uskotaan inspiroituneen taulun maalaamiseen ammentamalla omia muistojaan, sillä hänen äitinsä kuoli tuberkuloosiin hänen ollessaan vain viisi vuotta vanha. Taulun psykologiset vaikutukset ovat jo oma lukunsa, mutta niiden lisäksi väitetään, että tytön katse seuraa taulusta katsojaa, ja jotkut ovat jopa kuulleet äidin vuoteen lakanoiden kahisevan.
The Dead Mother ei ole ainoa paranormaalin listauksen taulu, jonka hahmon katseen väitetään seuraavan taulun läheltä kulkevia. Tällaisia ovat vielä esimerkiksi Bernardo De Galvezin muotokuva samannimisen hotellin tiloissa ja The Love Letters, johon uskotaan siirtyneen vuonna 1887 menehtyneen, neljä vuotiaan tytön haamun hänen menehdyttyään samassa hotellissa, jossa taulu oli esillä. Molempien näiden taulujen lähellä raportoidaan myös pyörryttävistä tuntemuksista ja kylmistä väreistä, taulut saavat sekä katsojansa, että lähellä olevat, tuntemaan itsensä huonovointisiksi.
Tämän kaltaisia tuntemuksia herättävät myös seuraavat teokset: Man Proposes, God Disposes, The Stagecraft, The Rain Woman ja The Anguished Man, jossa taiteilija käytti maalina myös omaa vertaan ja teki itsemurhan melko pian maalauksen valmistumisen jälkeen. Myös muita selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia kerrotaan tapahtuneen näiden taulujen läsnä ollessa, erään taulun esillepanohuoneessa on jopa havaittu tumma mieshahmo. Joissakin tapauksissa huoneen tavarat ovat vaihtaneet paikkoja, tai huoneesta on löytynyt selittämättömiä "vesivuotoja".
Listauksen viimeisintä taulua, Zdzislaw Beksińskin maalaamaa painajaismaista teosta ei kannata katsoa kovinkaan kauan, koska sen katsomisen uskotaan aiheuttavan välikäsien kautta lopulta katsojansa kuoleman. Maalauksen löytää nimellä Untitled Nightmarish Painting (nimeämätön, painajaismainen maalaus) ja se tuntuu olevan viikatemiehen suosiossa. Taiteilija menetti vaimonsa vuonna 1998, vuoden kuluttua siitä hänen poikansa teki itsemurhan ja vuonna 2005 taiteilija itse joutui murhan kohteeksi.
Nämä taulut ovat "vain" ne maailmalla tunnetut riivatut maalaukset, mutta niitä löytyy varmasti myös täältä koti-Suomesta. En osaa eritellä tuntemuksia nyt, mutta muistan kyllä joskus kohdanneeni niin karmaisevan suomalaisen teoksen, että se sai sisälleni hyytävän kylmyyden ja mustasi mieleni pitkäksi ajaksi.
Esineet voivat olla riivattuja, ne saattavat olla jonkin yliluonnollisen energian kourissa. Mutta minusta on jotenkin karmaiseva ajatella, että riivattu esine olisi vaikkapa jokin sellainen taulu, jossa on jokin ihmishahmo.
Voisiko mikään olla niin karmivaa, kuin astua öisen pimeyden saartamaan huoneeseen täysin varomattomana ja nähdä huoneen nurkassa seisova hahmo. Hahmo, jonka paikka seinälle ripustetusta muotokuvasta ammottaisi tyhjyyttään.
Riivattu esine tai huonekalu on tarpeeksi kammottava asia erikseen, mutta entä, kun riivatulla asialla on kasvot - silmät, joilla seurata? Joiden tuijotuksen huomaa seuraavan huoneen halki. Se on kuin ikkuna tuonpuoleiseen.
Ja ikkunasta voi kulkea molempiin suuntiin. Älä anna sen viedä sinua mukanaan.
Kirjassa Dorian Gray oli alkuun viaton ja puhtoinen, mutta helposti muovattavissa. Hänestä maalattiin muotokuva, ja pinnallisena Dorian toivoi kauneuden, joka hänessä nuorena oli, säilyvän ikuisesti. Miksei muotokuva voisi vanheta ja kantaa hänen syntiensä taakan kasvoillaan? No, näin kävi, ja muotokuva muuttui vuosi vuodelta rumemmaksi, sillä Dorian syöksyi synnistä toiseen, ja hänen sielunsa paloi mustaksi. Kirja on fiktiivinen, mutta entäpä tosielämän tarinat kummittelevista tauluista?
Löysin hyvän listauksen kummittelevista tauluista (myös YouTubessa melkein samalla kokoonpanolla: Haunted Paintings with Creepy Backstories). Listauksen ehkä tunnetuin taulu on nimeltään The Hands Resist Him, mutta se tunnetaan myös nimellä "eBay Haunted Painting". Toisen nimensä se sai, kun sen omistanut pariskunta laittoi sen myyntiin kertoen avoimesti paranormaaleista tapahtumista, joita sen lähettyvillä on sattunut. Maalauksessa on poika, joka seisoo suuren kokoisen tyttönuken vieressä. Heidän takanaan ovat synkät ikkunaruudut, joihin on painautunut käsiä. Pariskunta väitti, että maalauksen hahmot saattoivat lähteä taulusta öisin ja ilmestyä siihen huoneeseen, jossa taulu oli esillä. Maalauksen myös uskotaan aiheuttaneen taidegallerian omistajan ja taidekriitikon kuolemat, taidegallerian ollessa taulun ensimmäinen esillepanopaikka, ja kriitikon ollessa ensimmäinen, joka taulun arvosteli.
Listauksessa kerrotaan myös italialaisen taiteilijan, Giovanni Bragolin maalaussarjasta The Crying Boy, joiden kaikkien väitetään vetävän puoleensa tulta. Jokaisessa tämän sarjan teoksessa kuvataan nuorta poikaa, jonka poskia pitkin valuvat kyyneleet. Suru on vahvasti läsnä. Taulujen väitetään selvinneen tulipaloista, vaikka koko huone niiden ympärillä olisi palanut tuhkaksi. Jopa turmapaikalle ensimmäisenä saapuneet palomiehet ovat raportoineet samaa, hämmästyttävää asiaa tuhoista.
Monet, ehkä jopa kaikki meistä ovat tietoisia Edvard Munchin kuuluisasta teoksesta nimeltä Huuto, joka saa kylmät väreet kulkemaan katsojan selkärankaa pitkin. Taiteilijalla on kuitenkin toinen, vähemmän tunnettu teos, jonka ympärillä väitetään tapahtuvan paranormaaleja asioita. Tämä teos tunnetaan nimellä The Dead Mother. Maalauksen etualalla seisoo nuori tyttö, joka pitelee käsiä korvillaan kuin yrittääkseen estää totuutta vyörymään ylitseen ympäriltään kantautuvina surun valitteluina, seisoessaan äitinsä kuolinvuoteen äärellä. Vuoteessa makaa kalpea hahmo, joka on hiljentynyt iäksi. Väitetään, että ihmiset, jotka ovat katsoneet taulua liian kauan, ovat saattaneet alkaa huutaa selittämättömän hysterian vallassa. Ne, jotka ovat säilyttäneet hermonsa taulun läheisyydessä kertovat, että ovat kokeneet voimakkaita kylmiä väristyksiä ja epämiellyttäviä tuntemuksia katsoessaan taulua. Munchin uskotaan inspiroituneen taulun maalaamiseen ammentamalla omia muistojaan, sillä hänen äitinsä kuoli tuberkuloosiin hänen ollessaan vain viisi vuotta vanha. Taulun psykologiset vaikutukset ovat jo oma lukunsa, mutta niiden lisäksi väitetään, että tytön katse seuraa taulusta katsojaa, ja jotkut ovat jopa kuulleet äidin vuoteen lakanoiden kahisevan.
The Dead Mother ei ole ainoa paranormaalin listauksen taulu, jonka hahmon katseen väitetään seuraavan taulun läheltä kulkevia. Tällaisia ovat vielä esimerkiksi Bernardo De Galvezin muotokuva samannimisen hotellin tiloissa ja The Love Letters, johon uskotaan siirtyneen vuonna 1887 menehtyneen, neljä vuotiaan tytön haamun hänen menehdyttyään samassa hotellissa, jossa taulu oli esillä. Molempien näiden taulujen lähellä raportoidaan myös pyörryttävistä tuntemuksista ja kylmistä väreistä, taulut saavat sekä katsojansa, että lähellä olevat, tuntemaan itsensä huonovointisiksi.
Tämän kaltaisia tuntemuksia herättävät myös seuraavat teokset: Man Proposes, God Disposes, The Stagecraft, The Rain Woman ja The Anguished Man, jossa taiteilija käytti maalina myös omaa vertaan ja teki itsemurhan melko pian maalauksen valmistumisen jälkeen. Myös muita selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia kerrotaan tapahtuneen näiden taulujen läsnä ollessa, erään taulun esillepanohuoneessa on jopa havaittu tumma mieshahmo. Joissakin tapauksissa huoneen tavarat ovat vaihtaneet paikkoja, tai huoneesta on löytynyt selittämättömiä "vesivuotoja".
Listauksen viimeisintä taulua, Zdzislaw Beksińskin maalaamaa painajaismaista teosta ei kannata katsoa kovinkaan kauan, koska sen katsomisen uskotaan aiheuttavan välikäsien kautta lopulta katsojansa kuoleman. Maalauksen löytää nimellä Untitled Nightmarish Painting (nimeämätön, painajaismainen maalaus) ja se tuntuu olevan viikatemiehen suosiossa. Taiteilija menetti vaimonsa vuonna 1998, vuoden kuluttua siitä hänen poikansa teki itsemurhan ja vuonna 2005 taiteilija itse joutui murhan kohteeksi.
Nämä taulut ovat "vain" ne maailmalla tunnetut riivatut maalaukset, mutta niitä löytyy varmasti myös täältä koti-Suomesta. En osaa eritellä tuntemuksia nyt, mutta muistan kyllä joskus kohdanneeni niin karmaisevan suomalaisen teoksen, että se sai sisälleni hyytävän kylmyyden ja mustasi mieleni pitkäksi ajaksi.
Esineet voivat olla riivattuja, ne saattavat olla jonkin yliluonnollisen energian kourissa. Mutta minusta on jotenkin karmaiseva ajatella, että riivattu esine olisi vaikkapa jokin sellainen taulu, jossa on jokin ihmishahmo.
Voisiko mikään olla niin karmivaa, kuin astua öisen pimeyden saartamaan huoneeseen täysin varomattomana ja nähdä huoneen nurkassa seisova hahmo. Hahmo, jonka paikka seinälle ripustetusta muotokuvasta ammottaisi tyhjyyttään.
Riivattu esine tai huonekalu on tarpeeksi kammottava asia erikseen, mutta entä, kun riivatulla asialla on kasvot - silmät, joilla seurata? Joiden tuijotuksen huomaa seuraavan huoneen halki. Se on kuin ikkuna tuonpuoleiseen.
Ja ikkunasta voi kulkea molempiin suuntiin. Älä anna sen viedä sinua mukanaan.
sunnuntai 26. toukokuuta 2019
Tunnen tuskasi, kerron kohtaloni
Eräs tuttavani työskentelee yrityksessä, joka ostaa ja huutokauppaa eteenpäin mm. kuolinpesän irtaimistoa. Hän kertoi minulle hiljattain tapahtumasta, joka oli sattunut erään vanhan rintamamiestalon irtaimiston arvioinnin yhteydessä. Hän antoi minulle luvan jakaa tarinansa täällä.
Hän oli saapunut hieman huonokuntoisen, sieltä täältä reunoista repsottavan, vanhan rintamamiestalon eteen toiveikkain mielin. Puhelimessa käydyn keskustelun perusteella talossa saattaisi olla arvokastakin antiikkia, ja sellainen oli hänen yritykselleen aina pienoinen lottovoitto. Moni vanhus ei välttämättä tiedä edes esineidensä arvoa, he saattavat käyttää arvokkaita tavaroita normaalissa käytössä ja asua ränsistyvissä taloissa, kontrastit ovat tuttavani mukaan joskus melko rajujakin - ja yllättäviä.
Pihalla tuttavaani vastassa oli mies, joka oli tehnyt arviointikäyntitilauksen. Hän oli talossa menehtyneen vanhuksen poika, henkilö, joka myös oli löytänyt ruumiin makaamasta hieman epämääräisessä asennossa sängyllään. Kyseessä oli ollut jonkinlainen sydänkohtaus, mies ei kertonut enempää, eikä tuttavani tehtävä ollut kysellä. Mies ojensi tuttavalleni avaimen asuntoon ja kertoi jatkavansa puutöitä liiterissä odotellessaan. Kaikki, millä olisi mitään arvoa, pitäisi kuulemma olla enemmän tai vähemmän esillä, mutta tuttavani pystyi lukemaan miehen kasvoilta, ettei hän halunnut viettää äitinsä kuolintalossa hetkeäkään enempää, kuin oli pakko.
Tuttavani hoiti tarkastuskierrosta rauhassa ja ammattitaidolla, merkiten tarkasti ylös tekemänsä löydöt. Hän kurkisti myös alakerran komeroihin, joissa näytti pääasiassa olevan joko vaatteita tai ruokakomerossa jäljelle jääneitä elintarvikkeita. Valokuvat lipaston päällä antoivat kuvaa elämästä, jota tämä talo oli kätkenyt sisälleen, mutta nyt jäljellä oli enää vain tyhjä kuori maanpäällisine tavaroineen.
Yläkertaan johtavien portaiden juurella tuttavani seisahtui hetkeksi. Hän oli tuntenut portailta alas päin valuvan kylmän ilman ihollaan, talo vuoti kuin seula. Sen seuraava määränpää olisi luultavasti purku-urakoitsijan jätelavalla, ja hän tunsi tavallaan sääliä, vaikka siihen ei hänen ammatissaan ollut varaa. Ei ollut varaa kiintyä tavaroihin, rakennuksiin tai ihmiskohtaloihin, joita nuo pitivät sisällään. Hän lähti nousemaan yläkertaan määrätietoisesti, mutta pysähtyi jälleen puolivälissä portaikkoa. Kuvitteliko hän vain, vai kuulostiko siltä kuin joku olisi seurannut häntä portaissa?
Hän tuhahti mielikuvalleen, ei hän yleensä ollut näin pelokas eikä varsinkaan taikauskoinen. Portaat narahtelivat vain luultavasti takaisin paikoilleen hänen painonsa jälkeen. Hän jatkoi matkaa ja pysähtyi jälleen ylimmälle portaalle, sillä oli tällä kertaa varma jonkun tulevan perässään. Portaat narahtivat tismalleen samankuuloisesti, kuin hänen painonsa alla hetki sitten. Hän käännähti ympäri ja tähysi pimeään portaikkoon, muttei nähnyt ketään. Kun hän kääntyi valmiina harppaamaan yläkertaan, tunsi hän jälleen kylmän ilmavirran ihollaan ja kuuli jonkun lausuvan "kaksi" takanaan. Hän säpsähti, harppasi eteenpäin ja kääntyi salamannopeasti ympäri, mutta siellä ei ollut ketään.
Mielessään hän kävi läpi tapahtunutta, jonka oli pakko olla hänen mielikuvituksensa tuotosta. Ääni oli kuulostanut hauraalta kuiskaukselta, mutta sen oli pakko olla jotain muuta. Ehkä tuuli talon nurkissa. Tuttavani uskoi, että hänen hiljattain kokemansa menetys sai hänet kuvittelemaan omiaan. Hänen ei olisi vielä kannattanut palata takaisin töihin.
Purren hampaita yhteen hän kuitenkin harppoi yläkertaan ja kävi systemaattisesti sen pari huonetta ja vaatehuonetta läpi. Viimeisen vaatehuoneen kohdalla hän naurahti melkein hysteerisesti, kun huomasi ihonsa nousseen jälleen kananlihalle kylmän ilmavirran vuoksi. Hän oli varma, että vaatekaapin perällä jossain oli reikä seinässä, kun hän todistaisi sen, hän voisi nauraa omille kuvitelmilleen.
Hän alkoi siirrellä pölyisiä vaatteita tieltään toivoen löytävänsä kylmän ilmavirran alkulähteen, kun vaatekaapin ovi hänen takanaan narahti. Hän käännähti ympäri, päätti jättää vuotavan talon yläkerran oman onnensa nojaan ja oli juuri astumassa ulos vaatehuoneesta, kun kuuli jälleen jonkun kuiskaavan sanan "kaksi" huoneen pimennoista. Hän jähmettyi käsi vaatehuoneen kahvalla, sydän pamppaillen, yrittäen pohtia uskaltaisiko kääntyä katsomaan vai ei. Hän oli juuri kopeloinut vaatehuoneen läpi, siellä ei ollut ketään. Hän oli kuullut omiaan, niin sen oli pakko olla.
Hän ei vilkaissutkaan taakseen, vaan lähti askeltamaan ripeästi pois yläkerrasta, pysähtyen vasta, kun hänen jalkansa olivat turvallisesti alakerran puulattialla. Silloin hän kuuli jälleen, kuinka askel toisensa perään alkoi laskeutua yläkerran portaita, lähestyen. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan päätti, että arviointi oli suoritettu ja ampaisi ulos.
Kuolinpesän haltija, talon emännän poika, tuli tuttavaani vastaan pihalla, ja huomasi tämän kalpeuden. Hän silmäili hetken tuttavaani, joka yritti saada tapahtumiin epätoivoisesti järkeä ja rauhoittua asiakkaansa edessä, voidakseen antaa tälle jonkinlaisen tarjouksen. Hän tiesi tehneensä huonoa työtä, mutta hän ei halunnut palata takaisin tuohon taloon, ei ainakaan yksin.
Mies oli hetken hiljaa ja totesi sitten, ettei kummituksia ole olemassa, mutta hänen äitinsä oli uskonut talossa asuvan Karjalan evakon hengen, joka oli kuollut siellä. Tuttavani hätkähti, mies oli puuttunut suoraan asiaan, jota hän oli yrittänyt saada järjellistetyksi. Hän naurahti epäuskoisena ja sanoi, ettei myöskään usko kummituksiin, vaikka ei ollut varma tarkoittiko sitä enää.
He keskustelivat hetken pihakeinussa kaupoista ja irtaimistosta, miten ja milloin työt suoritettaisiin. Kun mies oli allekirjoittanut sopimuksen, halusi tuttavani vielä lisä tarkennusta miehen äidin kummitustarinaan, sillä tuore kokemus varjosti hänen mieltään. Hän kysyi ikään kuin ohimennen tiesikö mies mihin evakko oli kuollut. Mies kertoi, että jonkinlaisiin raskaus- tai synnytyskomplikaatioihin aika pian saapumisensa jälkeen. Tyttö oli odottanut "äpäräkaksosia", ja oli matkannut evakkoon omien vanhempiensa kanssa.
Istuessaan takaisin autoonsa, huomasi tuttavani, että hänen kätensä tärisivät. Hän oli kuullut äänen sanovan selvästi sanan kaksi. Tarkoittiko se kahta menetettyä lasta nuoren evakkotytön kohdussa? Hän huomasi, ettei yhtäkkiä ollut enää varma mihin uskoa.
Eikä hän ollut varma, olisiko hän joutunut kokemaan tapahtumaa, mikäli ei olisi itse kokenut keskenmenoa vain vähän aikaisemmin.
Voiko tällainen olla sattumaa? Tai edes sattumalta mielikuvituksen tuotosta?
Kas, sitä emme koskaan saa tietää. Kukin päättäkööt, mihin itse uskoo.
Hän oli saapunut hieman huonokuntoisen, sieltä täältä reunoista repsottavan, vanhan rintamamiestalon eteen toiveikkain mielin. Puhelimessa käydyn keskustelun perusteella talossa saattaisi olla arvokastakin antiikkia, ja sellainen oli hänen yritykselleen aina pienoinen lottovoitto. Moni vanhus ei välttämättä tiedä edes esineidensä arvoa, he saattavat käyttää arvokkaita tavaroita normaalissa käytössä ja asua ränsistyvissä taloissa, kontrastit ovat tuttavani mukaan joskus melko rajujakin - ja yllättäviä.
Pihalla tuttavaani vastassa oli mies, joka oli tehnyt arviointikäyntitilauksen. Hän oli talossa menehtyneen vanhuksen poika, henkilö, joka myös oli löytänyt ruumiin makaamasta hieman epämääräisessä asennossa sängyllään. Kyseessä oli ollut jonkinlainen sydänkohtaus, mies ei kertonut enempää, eikä tuttavani tehtävä ollut kysellä. Mies ojensi tuttavalleni avaimen asuntoon ja kertoi jatkavansa puutöitä liiterissä odotellessaan. Kaikki, millä olisi mitään arvoa, pitäisi kuulemma olla enemmän tai vähemmän esillä, mutta tuttavani pystyi lukemaan miehen kasvoilta, ettei hän halunnut viettää äitinsä kuolintalossa hetkeäkään enempää, kuin oli pakko.
Tuttavani hoiti tarkastuskierrosta rauhassa ja ammattitaidolla, merkiten tarkasti ylös tekemänsä löydöt. Hän kurkisti myös alakerran komeroihin, joissa näytti pääasiassa olevan joko vaatteita tai ruokakomerossa jäljelle jääneitä elintarvikkeita. Valokuvat lipaston päällä antoivat kuvaa elämästä, jota tämä talo oli kätkenyt sisälleen, mutta nyt jäljellä oli enää vain tyhjä kuori maanpäällisine tavaroineen.
Yläkertaan johtavien portaiden juurella tuttavani seisahtui hetkeksi. Hän oli tuntenut portailta alas päin valuvan kylmän ilman ihollaan, talo vuoti kuin seula. Sen seuraava määränpää olisi luultavasti purku-urakoitsijan jätelavalla, ja hän tunsi tavallaan sääliä, vaikka siihen ei hänen ammatissaan ollut varaa. Ei ollut varaa kiintyä tavaroihin, rakennuksiin tai ihmiskohtaloihin, joita nuo pitivät sisällään. Hän lähti nousemaan yläkertaan määrätietoisesti, mutta pysähtyi jälleen puolivälissä portaikkoa. Kuvitteliko hän vain, vai kuulostiko siltä kuin joku olisi seurannut häntä portaissa?
Hän tuhahti mielikuvalleen, ei hän yleensä ollut näin pelokas eikä varsinkaan taikauskoinen. Portaat narahtelivat vain luultavasti takaisin paikoilleen hänen painonsa jälkeen. Hän jatkoi matkaa ja pysähtyi jälleen ylimmälle portaalle, sillä oli tällä kertaa varma jonkun tulevan perässään. Portaat narahtivat tismalleen samankuuloisesti, kuin hänen painonsa alla hetki sitten. Hän käännähti ympäri ja tähysi pimeään portaikkoon, muttei nähnyt ketään. Kun hän kääntyi valmiina harppaamaan yläkertaan, tunsi hän jälleen kylmän ilmavirran ihollaan ja kuuli jonkun lausuvan "kaksi" takanaan. Hän säpsähti, harppasi eteenpäin ja kääntyi salamannopeasti ympäri, mutta siellä ei ollut ketään.
Mielessään hän kävi läpi tapahtunutta, jonka oli pakko olla hänen mielikuvituksensa tuotosta. Ääni oli kuulostanut hauraalta kuiskaukselta, mutta sen oli pakko olla jotain muuta. Ehkä tuuli talon nurkissa. Tuttavani uskoi, että hänen hiljattain kokemansa menetys sai hänet kuvittelemaan omiaan. Hänen ei olisi vielä kannattanut palata takaisin töihin.
Purren hampaita yhteen hän kuitenkin harppoi yläkertaan ja kävi systemaattisesti sen pari huonetta ja vaatehuonetta läpi. Viimeisen vaatehuoneen kohdalla hän naurahti melkein hysteerisesti, kun huomasi ihonsa nousseen jälleen kananlihalle kylmän ilmavirran vuoksi. Hän oli varma, että vaatekaapin perällä jossain oli reikä seinässä, kun hän todistaisi sen, hän voisi nauraa omille kuvitelmilleen.
Hän alkoi siirrellä pölyisiä vaatteita tieltään toivoen löytävänsä kylmän ilmavirran alkulähteen, kun vaatekaapin ovi hänen takanaan narahti. Hän käännähti ympäri, päätti jättää vuotavan talon yläkerran oman onnensa nojaan ja oli juuri astumassa ulos vaatehuoneesta, kun kuuli jälleen jonkun kuiskaavan sanan "kaksi" huoneen pimennoista. Hän jähmettyi käsi vaatehuoneen kahvalla, sydän pamppaillen, yrittäen pohtia uskaltaisiko kääntyä katsomaan vai ei. Hän oli juuri kopeloinut vaatehuoneen läpi, siellä ei ollut ketään. Hän oli kuullut omiaan, niin sen oli pakko olla.
Hän ei vilkaissutkaan taakseen, vaan lähti askeltamaan ripeästi pois yläkerrasta, pysähtyen vasta, kun hänen jalkansa olivat turvallisesti alakerran puulattialla. Silloin hän kuuli jälleen, kuinka askel toisensa perään alkoi laskeutua yläkerran portaita, lähestyen. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan päätti, että arviointi oli suoritettu ja ampaisi ulos.
Kuolinpesän haltija, talon emännän poika, tuli tuttavaani vastaan pihalla, ja huomasi tämän kalpeuden. Hän silmäili hetken tuttavaani, joka yritti saada tapahtumiin epätoivoisesti järkeä ja rauhoittua asiakkaansa edessä, voidakseen antaa tälle jonkinlaisen tarjouksen. Hän tiesi tehneensä huonoa työtä, mutta hän ei halunnut palata takaisin tuohon taloon, ei ainakaan yksin.
Mies oli hetken hiljaa ja totesi sitten, ettei kummituksia ole olemassa, mutta hänen äitinsä oli uskonut talossa asuvan Karjalan evakon hengen, joka oli kuollut siellä. Tuttavani hätkähti, mies oli puuttunut suoraan asiaan, jota hän oli yrittänyt saada järjellistetyksi. Hän naurahti epäuskoisena ja sanoi, ettei myöskään usko kummituksiin, vaikka ei ollut varma tarkoittiko sitä enää.
He keskustelivat hetken pihakeinussa kaupoista ja irtaimistosta, miten ja milloin työt suoritettaisiin. Kun mies oli allekirjoittanut sopimuksen, halusi tuttavani vielä lisä tarkennusta miehen äidin kummitustarinaan, sillä tuore kokemus varjosti hänen mieltään. Hän kysyi ikään kuin ohimennen tiesikö mies mihin evakko oli kuollut. Mies kertoi, että jonkinlaisiin raskaus- tai synnytyskomplikaatioihin aika pian saapumisensa jälkeen. Tyttö oli odottanut "äpäräkaksosia", ja oli matkannut evakkoon omien vanhempiensa kanssa.
Istuessaan takaisin autoonsa, huomasi tuttavani, että hänen kätensä tärisivät. Hän oli kuullut äänen sanovan selvästi sanan kaksi. Tarkoittiko se kahta menetettyä lasta nuoren evakkotytön kohdussa? Hän huomasi, ettei yhtäkkiä ollut enää varma mihin uskoa.
Eikä hän ollut varma, olisiko hän joutunut kokemaan tapahtumaa, mikäli ei olisi itse kokenut keskenmenoa vain vähän aikaisemmin.
Voiko tällainen olla sattumaa? Tai edes sattumalta mielikuvituksen tuotosta?
Kas, sitä emme koskaan saa tietää. Kukin päättäkööt, mihin itse uskoo.
torstai 25. huhtikuuta 2019
Poika tyhjyydestä
Muutamia kuukausia sitten, talven ollessa kylmimmillään ja pakkasen purressa poskia näin kävelyllä koirani kanssa jotain erikoista. Päätän monesti lenkkini koirani kanssa kotini läheltä virtaavan synkän joen rannan kautta, sen varrella kulkevan lenkkipolun soran rahistessa tossujeni alla. Lenkkipolku on kesäisin leveä, mutta talvisin sen keskellä kulkee vain kapea kinttupolku, sillä talvikunnossapitoa sille ei ole. Polku kulkee eräässä kohdassa autotien alta, ja betoninen, uudehko silta joen vilkkaan virtauskohdan yläpuolella kohoaa korkealle yläpuolelleni. Keskellä jokea on tukipilarit ja tasanne, jolla satunnaisesti kesäisin näkee ihmisten koettavan kalaonneaan, toisinaan vesi on niin matalalla, että muutaman kiven päältä loikkimalla ja kahluusaappailla pääsee kuivana tasanteelle saakka.
Tuona talvipäivänä huomasin jo kaukaa siltaa lähestyessäni, että tasanteen päällä seisoi hahmo, joka näytti minusta nuorelta pojalta. Ehkä teini-ikäiseltä, ehkä hiukan nuoremmalta, mutta aikuisen hahmo se ei ollut. Joki tasanteen ympärillä oli jäässä, mutta virtauksen vuoksi en ollut varma, kuinka luotettava jääkerros on. Poika seisoi selin minuun, täysin hievahtamatta. Ajattelin, että on parempi kehottaa häntä tulemaan pois sieltä, varmuuden vuoksi. Nuoret kun saattavat keksiä kaikenlaisia tempauksia, en voisi kantaa harteillani sitä, että tälle pojalle sattuisi jotain ja olisin vain muutamalla sanalla estänyt onnettomuuden.
Harpoin nopeasti sillan alle, ja kohotin katseeni tasannetta kohden, valmiina varoittamaan poikaa, mutta hän oli kadonnut. Ensiksi säikähdin, että hän on tipahtanut toiselle puolelle tasannetta, ehkä jopa jäihin, joten kiirehdin joenmutkaan tähystääkseni tasanteen toiselle puolelle. Jää siellä oli ehjä, mutta poikaa ei näkynyt missään. Kävelin takaisin sillan alle tasanteen luo, ja huomasin, ettei jään päälle sataneessa lumessa ollut minkäänlaisia viitteitä siitä, että kukaan olisi kävellyt sitä pitkin tasanteen päälle. Myöskään vastarannan pehmeän kuohkeassa lumipeitteessä ei ollut jälkiä. Poika oli kuin ilmestynyt tyhjyydestä, ja kadonnut sinne.
Tuijotin hetken aikaa ajatuksissani lumenpinnan loputonta rauhaa, vaikka mielessäni kuohui. Lopulta minun oli pakko kohauttaa olkiani ja painaa tapahtunut villaisella, olin saattanut vain kokea jonkinlaisen näköharhan keskellä kirkasta talvipäivää.
Tämä yksittäinen tapahtuma ei olisi päätynyt blogiini, mikäli se ei olisi toistunut. Mutta pari viikkoa sitten, uskomatonta kyllä, näin hänet taas. Lumet olivat jo sulaneet, ilta-aurinko paistoi kuumottavan oranssia valoaan, vaikka kylmä tuuli vielä ujelsi sillan rakenteissa. Kuljin jälleen koirani kanssa kohti siltaa, ja matalalla paistanut aurinko häikäisi minua veden pinnalta. Näin hahmon seisovan sillan tasanteella, tuijottaen veden väreilevää pintaa samanlaisessa huojumattomassa, ajattomassa tilassa. Hän samaan aikaan oli siinä, mutta myös kuin ei olisi ollut. Ikään kuin varjo, joka olisi hetkeksi noussut maasta kokeakseen todellisen elämän, vain painuakseen jälleen maanpinnalle ikuisesti seuraamaan omistajaansa.
Mieleeni välähti saman tien muistikuva talvisesta kohtaamisestani, joten nostin käden silmieni varjoksi ja varoin edes räpäyttämättä silmiäni, halusin nähdä häviääkö ilmestys silmissäni. Pääsin yllättävän lähelle, mutten saanut tarkkaa näköyhteyttä, auringon valo kimmelsi suoraan kasvoilleni ja heijastui tuplana vielä vedestäkin. Yhtäkkiä jokin aalto tai vastaava sai valon välähtämään pojan suunnalla poikkeuksellisen kirkkaana, minun oli pakko sulkea silmäni. Ja kun avasin ne uudelleen, oli poika tyhjyydestä jälleen kadonnut. Kuten edelliselläkin kerralla, en havainnut vedessä tai rannoilla minkäänlaista liikettä, ääntä tai jälkiä.
Yritin muistella, olenko koskaan kuullut vanhan puusillan aikoihin nuoren pojan hukkuneen lähellä siltaa, ja myös ajankohtaa, jolloin ensimmäisen kerran tämän näyn kohtasin. En ollut kuitenkaan tehnyt muistiinpanoja, joten en osaa sanoa oliko päivämäärillä minkäänlaista yhteyttä. Oliko kyseessä jokin selittämätön, paranormaali tapahtuma, vai mielen temppu? Sitä en ainakaan toistaiseksi saa tietää. Varmuudella voin sanon, ettei näillä kahdella kävelyllä ollut muuta yhteistä, eikä mielessäni pyörineet asiat olleet kummallakaan kerralla samoja.
Jostain syystä tapahtuma toi mieleeni erään YouTube-videon, jossa autoilijat päättävät lähteä peruuttamaan auton pois, kun huomaavat mutkan takana keskellä tietä hievahtamatta istuvan pojan. He tuntuvat pelästyvän ja ajattelevan tiellä istuvan hahmon olevan ehkä kummitus, sillä kyseisen alueen kerrotaan olevan tunnettu paranormaalista toiminnastaan. Videossa kuitenkin spekuloidaan vaihtoehdolla, että poika saattoi olla osa ryöstöporukkaa, tarkoituksenaan saada autot pysähtymään, jotta rikoskumppanit pääsevät ryöstämään autoilijat. Oli kyseessä sitten kummitus, pila tai rikos, joka tapauksessa nämä miehet säästyivät kaikelta harmilta peruuttaessaan nopeasti pois. (Mikäli tällaiset tiellä tapahtuneet kohtaamiset kiinnostavat, niitä löytyy lisää YouTubesta mm. 14 Scary Highway Ghost Encounters, vaikkakin ainakin osa näistä on selvästi muokattuja, näyteltyjä tai liioiteltuja.)
Aina välillä kuulee kerrottavan tarinoita ihmishahmoista, jotka seisovat tienvarsilla omassa, ylhäässä hiljaisuudessaan, tai kallion reunoilla merta kaihoisana tuijottavina. Hahmoja on nähty autiotaloissa, hylätyissä sairaaloissa tai siltojen rakenteissa. Lähes aina, kun asiaa on lähdetty tutkimaan, on näiden paikkojen historiasta löytynyt kuolemaa, onnettomuuksia ja rauhattomuutta. Voisiko todella olla niin, että tämän kaltainen näky ei todella olekaan aistiharhaa, vai jokin onneton sielu, joka ei edes kuolemasta löytänyt rauhaa, vaan jäi ikuisesti häälymään kuolinpaikkansa läheisyyteen?
Mikä mahtoi olla näkyni pojasta sillan alla? Mieleni luomaa harhaa, vai jotain muuta?
Onko hän varjo menneisyydestä, tuomittu ikuisesti tuijottamaan sen veden pintaa, joka tunkeutui hänen keuhkoihinsa ja hukutti hänet ajasta ikuisuuteen?
Kuka oli poika tyhjyydestä?
Tuona talvipäivänä huomasin jo kaukaa siltaa lähestyessäni, että tasanteen päällä seisoi hahmo, joka näytti minusta nuorelta pojalta. Ehkä teini-ikäiseltä, ehkä hiukan nuoremmalta, mutta aikuisen hahmo se ei ollut. Joki tasanteen ympärillä oli jäässä, mutta virtauksen vuoksi en ollut varma, kuinka luotettava jääkerros on. Poika seisoi selin minuun, täysin hievahtamatta. Ajattelin, että on parempi kehottaa häntä tulemaan pois sieltä, varmuuden vuoksi. Nuoret kun saattavat keksiä kaikenlaisia tempauksia, en voisi kantaa harteillani sitä, että tälle pojalle sattuisi jotain ja olisin vain muutamalla sanalla estänyt onnettomuuden.
Harpoin nopeasti sillan alle, ja kohotin katseeni tasannetta kohden, valmiina varoittamaan poikaa, mutta hän oli kadonnut. Ensiksi säikähdin, että hän on tipahtanut toiselle puolelle tasannetta, ehkä jopa jäihin, joten kiirehdin joenmutkaan tähystääkseni tasanteen toiselle puolelle. Jää siellä oli ehjä, mutta poikaa ei näkynyt missään. Kävelin takaisin sillan alle tasanteen luo, ja huomasin, ettei jään päälle sataneessa lumessa ollut minkäänlaisia viitteitä siitä, että kukaan olisi kävellyt sitä pitkin tasanteen päälle. Myöskään vastarannan pehmeän kuohkeassa lumipeitteessä ei ollut jälkiä. Poika oli kuin ilmestynyt tyhjyydestä, ja kadonnut sinne.
Tuijotin hetken aikaa ajatuksissani lumenpinnan loputonta rauhaa, vaikka mielessäni kuohui. Lopulta minun oli pakko kohauttaa olkiani ja painaa tapahtunut villaisella, olin saattanut vain kokea jonkinlaisen näköharhan keskellä kirkasta talvipäivää.
Tämä yksittäinen tapahtuma ei olisi päätynyt blogiini, mikäli se ei olisi toistunut. Mutta pari viikkoa sitten, uskomatonta kyllä, näin hänet taas. Lumet olivat jo sulaneet, ilta-aurinko paistoi kuumottavan oranssia valoaan, vaikka kylmä tuuli vielä ujelsi sillan rakenteissa. Kuljin jälleen koirani kanssa kohti siltaa, ja matalalla paistanut aurinko häikäisi minua veden pinnalta. Näin hahmon seisovan sillan tasanteella, tuijottaen veden väreilevää pintaa samanlaisessa huojumattomassa, ajattomassa tilassa. Hän samaan aikaan oli siinä, mutta myös kuin ei olisi ollut. Ikään kuin varjo, joka olisi hetkeksi noussut maasta kokeakseen todellisen elämän, vain painuakseen jälleen maanpinnalle ikuisesti seuraamaan omistajaansa.
Mieleeni välähti saman tien muistikuva talvisesta kohtaamisestani, joten nostin käden silmieni varjoksi ja varoin edes räpäyttämättä silmiäni, halusin nähdä häviääkö ilmestys silmissäni. Pääsin yllättävän lähelle, mutten saanut tarkkaa näköyhteyttä, auringon valo kimmelsi suoraan kasvoilleni ja heijastui tuplana vielä vedestäkin. Yhtäkkiä jokin aalto tai vastaava sai valon välähtämään pojan suunnalla poikkeuksellisen kirkkaana, minun oli pakko sulkea silmäni. Ja kun avasin ne uudelleen, oli poika tyhjyydestä jälleen kadonnut. Kuten edelliselläkin kerralla, en havainnut vedessä tai rannoilla minkäänlaista liikettä, ääntä tai jälkiä.
Yritin muistella, olenko koskaan kuullut vanhan puusillan aikoihin nuoren pojan hukkuneen lähellä siltaa, ja myös ajankohtaa, jolloin ensimmäisen kerran tämän näyn kohtasin. En ollut kuitenkaan tehnyt muistiinpanoja, joten en osaa sanoa oliko päivämäärillä minkäänlaista yhteyttä. Oliko kyseessä jokin selittämätön, paranormaali tapahtuma, vai mielen temppu? Sitä en ainakaan toistaiseksi saa tietää. Varmuudella voin sanon, ettei näillä kahdella kävelyllä ollut muuta yhteistä, eikä mielessäni pyörineet asiat olleet kummallakaan kerralla samoja.
Jostain syystä tapahtuma toi mieleeni erään YouTube-videon, jossa autoilijat päättävät lähteä peruuttamaan auton pois, kun huomaavat mutkan takana keskellä tietä hievahtamatta istuvan pojan. He tuntuvat pelästyvän ja ajattelevan tiellä istuvan hahmon olevan ehkä kummitus, sillä kyseisen alueen kerrotaan olevan tunnettu paranormaalista toiminnastaan. Videossa kuitenkin spekuloidaan vaihtoehdolla, että poika saattoi olla osa ryöstöporukkaa, tarkoituksenaan saada autot pysähtymään, jotta rikoskumppanit pääsevät ryöstämään autoilijat. Oli kyseessä sitten kummitus, pila tai rikos, joka tapauksessa nämä miehet säästyivät kaikelta harmilta peruuttaessaan nopeasti pois. (Mikäli tällaiset tiellä tapahtuneet kohtaamiset kiinnostavat, niitä löytyy lisää YouTubesta mm. 14 Scary Highway Ghost Encounters, vaikkakin ainakin osa näistä on selvästi muokattuja, näyteltyjä tai liioiteltuja.)
Aina välillä kuulee kerrottavan tarinoita ihmishahmoista, jotka seisovat tienvarsilla omassa, ylhäässä hiljaisuudessaan, tai kallion reunoilla merta kaihoisana tuijottavina. Hahmoja on nähty autiotaloissa, hylätyissä sairaaloissa tai siltojen rakenteissa. Lähes aina, kun asiaa on lähdetty tutkimaan, on näiden paikkojen historiasta löytynyt kuolemaa, onnettomuuksia ja rauhattomuutta. Voisiko todella olla niin, että tämän kaltainen näky ei todella olekaan aistiharhaa, vai jokin onneton sielu, joka ei edes kuolemasta löytänyt rauhaa, vaan jäi ikuisesti häälymään kuolinpaikkansa läheisyyteen?
Mikä mahtoi olla näkyni pojasta sillan alla? Mieleni luomaa harhaa, vai jotain muuta?
Onko hän varjo menneisyydestä, tuomittu ikuisesti tuijottamaan sen veden pintaa, joka tunkeutui hänen keuhkoihinsa ja hukutti hänet ajasta ikuisuuteen?
Kuka oli poika tyhjyydestä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)