Mistä tunnet sä ystävän?

Lapsien mieli on ihmeellinen; varaukseton ja epäluuloton. Monesti sanotaankin lapsien aistivan myös paranormaaleja asioita herkemmin. Ehkä juuri siksi lapsien suusta kuullut kommentit ovat myös monesti niitä kaikkein hyytävimpiä.

Kerroin aikaisemmin tänä vuonna reinkarnaatio-uskomuksista ja videosta, jossa kerrottiin kuuden "jälleensyntyneen" lapsen tarina. On aika pelottavaa ajatella, että oma lapsi alkaisi yhtäkkiä kertoa yksityiskohtaisesti jostain toisesta eletystä elämästä, vielä kammottavampaa olisi, jos sellainen elämä olisi mahdollista todistaa todella olleen - ja kuolleen. Kuitenkin, lapsen muistoja edellisestä elämästä järkyttävämpää, ovat mielestäni tarinat lasten mielikuvitusystävistä. Joissain lähteissä tarinat ovat selkeästi mielikuvituksen tuotetta, mutta jotkin nostavat kylmät väreet selkärankaa pitkin niskaan saakka. Sitä pahentaa väite, että moni lapsen mielikuvitusystävä olisikin todella demoninen voima tai henki, joka koettaa saada jalansijaa elävien maailmassa tehdäkseen tuhojaan. Toisaalta, jokunen tarina osoittaa mielikuvitusystävän todella olevan lempeä, jopa tuhoja ennaltaehkäisevä, joskus se paljastuu joksikin jo perheestä kuolleeksi perheenjäseneksi.

Törmäsin mielenkiintoisiin tarinoihin lasten mielikuvitusystävistä Thought Catalogin artikkelissa, ja haluankin jakaa niistä muutaman täällä:

Erään perheen kolmevuotiaalla tyttärellä oli mielikuvitusystävä, joka asui tytön vaatekomerossa. Tyttö kertoi ystävänsä nimen olevan Kelly, ja Kellyn istuvan keinutuolissa kun hän nukkuu. Tyttö myös leikki Kellyn kanssa. Pari vuotta myöhemmin, kun Kelly-aika oli jäänyt taakse, katsoivat tytön vanhemmat kauhuelokuvaa (Ryan Reynoldsin tähdittämää versiota Amityvillen kauhujen talosta), kun heidän tyttönsä sattui tulemaan yllättäen heidän taakseen. Tyttö totesi kylmänrauhallisesti kohdassa, jossa elokuvan tytöllä silmät ovat sysimustat, että "tuo näyttää ihan Kellyltä". Vanhempien kysyttyä "keneltä?" vastasi tyttö: "Kyllähän te tiedätte, siltä kuolleelta tytöltä, joka asui komerossani".

Yhden lastenhoitajan hoitamat kolmasluokkalaiset kaksospojat pelkäsivät pääsiäispupuksi pukeutunutta miestä, ja puhuivat hänestä usein. Illalla toinen pojista meni suihkuun yläkertaan toisen jäädessä katsomaan alakertaan televisiota lastenhoitajan kanssa. Sohvalla istunut poika sanoi yhtäkkiä lastenhoitajalle: "Sinun pitää mennä katsomaan Mattia". Vain parisen sekuntia tuon lausahduksen jälkeen alkoi Matt huutaa yläkerrassa kurkku suorana: "Hän on täällä! Hän on täällä!". Lastenhoitaja kiiruhti yläkertaan ja hänen piti tarkistaa kaikki huoneet ennen kuin Matt rauhoittui.

Eräs äiti kertoo tyttärestään, jonka mukaan hänen huoneessaan kävi aina öisin mies, joka piirsi sormellaan ristinmerkin tytön otsalle. Äiti kohautti asialle olkiaan, uskoen kyseessä olevan vain unen. Jonkin ajan päästä tyttö törmäsi kuitenkin vanhoihin perhevalokuviin, jotka hänen isän äitinsä oli lähettänyt. Tyttö tunnisti miehen kuvasta, ja sanoi hänen olevan se mies, joka vieraili öisin. Kuvassa oli tytön isän isä, joka oli kuollut 16 vuotta aikaisemmin. Keskusteltuaan miehensä kanssa äiti sai selville, että tämän isällä oli tapana piirtää ristinmerkki sormellaan poikansa otsaan tämän ollessa pieni.

Yksi pariskunta kuuli itkuhälyttimestä, kuinka heidän kaksivuotias tyttärensä totesi toisessa huoneessa jollekin toiselle: "Mitä? Hyvä on, minä kerron hänelle". Hetken päästä tyttö käveli vanhempien huoneeseen ja sanoi äidilleen: "Mary sanoo, että teet hyvää työtä". Mary oli tytön äidin isoäiti, joka oli jo menehtynyt.

Erään lapsenvahdin kuusivuotias vahdittava poika oli mennyt pari tuntia aikaisemmin nukkumaan. Lapsenvahti kävi kurkistamassa pojan huoneeseen onko siellä kaikki hyvin. Poika ei ollut sängyssään, vaan seisoi huoneen nurkassa kasvot seinää päin. Lapsenvahdin kysyessä mitä poika teki, tämä kääntyi häneen päin, hymyili, nosti sormen huulilleen ja kuiskasi "shhh". Kun lapsenvahti kysyi asiaa uudelleen, poika vastasi: "Jätä meidät rauhaan. Tämä on rangaistukseni".

Thought Catalogin eräässä toisessa artikkelissa taasen yksi lapsenvahti kertoo, kuinka vahti kolmevuotiasta serkkuaan isoäitinsä talossa keskellä metsää. Serkkutyttö kertoi lapsenvahdille ystävästään, joka hänellä täällä oli. Lapsenvahti kysyi tytöltä missä tämän ystävä asui, tyttö osoitti kohti pimeää metsää. Tyttö sanoi ystävänsä asuvan metsälasten kanssa. Muutaman minuutin päästä tyttö jatkoi: "Siellä on eräs nainen. Hän tappoi lapset, ja nyt heidän pitää pysyä metsässä".

Lisäksi on lukuisia tarinoita lapsista, joiden mielikuvitusystävät tietävät asioita, joita itse lapset eivät voi mitenkään tietää. Asioita esimerkiksi vanhempiensa menneisyydestä (jolloin usein kerrotaan mielikuvitusystävän olevan joku kuollut perheenjäsen) tai jopa nykyisen kotinsa aikaisemmista asukkaista. Erittäin järkyttäviä ovat myös tarinat, joissa lapsi alkaa vihjata tappamisesta tai kuolemasta, sillä yhdenkään lapsen mielen ei pitäisi painia tuollaisten asioiden kanssa. Sen kaltaisissa tarinoissa onkin yliluonnollisen aspektin sijaan katsottava tarkemmin lapsen omaan perheeseen, joka ei välttämättä olekaan terve ympäristö kasvaa.

Lapsen mielikuvitus on niin vilkas, että en yhtään epäile suurimman osan mielikuvitusystävistä olevan todella sitä - mielikuvitusta. Mutta jotkut tarinat eivät jätä tälle kaikkein loogisimmalle selitykselle jalansijaa. Miten lapsi voi tietää asioita, joita hänen ei pitäisi olla mahdollista tietää? Monesti kyseessä on vielä lapsi, joka ei osaa edes lukea, miten hän onkisi tietonsa luodakseen "täydellisesti suunnitellun mielikuvitusystävän"?

Viimeksi vieraillessani siskoni luona, kertoi hänen kolmevuotias poikansa valkoisesta hahmosta huoneessaan. Hahmo pelottaa poikaa, eikä hän halua sen vuoksi nukkua omassa sängyssään. Viimeksi hahmo oli seissyt oviaukon edessä ja poika oli juossut sen ohi päästäkseen nukkumaan vanhempiensa väliin, mutta joskus hahmo on ollut sängyn vieressä. Kuuntelin poikaa ja lohdutin häntä sanomalla, että öisin pimeässä näkee helposti asioita, joita ei ole oikeasti olemassa. Sanoin, ettei pimeydessä ole hahmoja, hirviöitä tai mitään muutakaan. Ja jos jotain näkee, niin siitä ei kannata välittää, se ei ole todellista. Sanoin hänelle myös, että on kuitenkin hyvä mennä vanhempien luo jos pelottaa. Mielessäni olin kuitenkin jännittynyt. Kuka minä olen oikeasti sanomaan mikä on totta ja mikä ei? Varsinkin, kun itse  uskon maailmassa olevan muutakin kuin järjellä selitettävät asiat. Kokemukseni paranormaalista ja yliluonnollisista selittämättömyyksistä ovat todellisia, vaikka itsekin haluan ne välillä kyseenalaistaa ja selittää järjellä. Joskus se ei vaan onnistu. Mutta koska kyseessä oli pelokas lapsi, oli lähestymistapani aiheeseen ehkä paras juuri tällaisenaan.

On vaikea sanoa, mitkä tapahtumat lapsuudesta juurtuvat mieliimme ja muokkaavat meistä niitä aikuisia, joita olemme tänä päivänä. En itsekään koskaan unohda ensimmäistä selittämätöntä tapahtumaa elämässäni. Toiset meistä kohauttavat olkiaan ja järkeilevät kokemuksensa mielikuvituksella tai muulla tavoin, jotkut jopa unohtavat kaiken, kun taas toiset hyväksyvät, että kaikkea ei voi selittää järjellä. Minusta jokaisen kannattaisi säilyttää edes hiukkanen sitä lapsen uskoa, joka avartaa mielen ja työntää epäuskon syrjemmälle.

Ihmeitä tapahtuu. Selittämättömiä asioita tapahtuu. Paranormaaleja ilmiöitä tapahtuu. Ja niitä tapahtuu edelleen, vaikka kieltäytyisimme uskomasta. Koen, että kieltämällä ne, muutumme vain "sokeiksi" niille.

Free your mind.

Karmaisevaa halloweenia kaikille!

P.S. Muistakaa pyhäinpäivänä, vainajien muistopäivänä, kuolleet kulkevat keskuudessamme. Kun valot välähtävät, on kuollut astunut huoneeseen...

Selkouni

Kuvituskuva; Lentäjän uni. Kuvaaja sot.virk. Kauko Kivi 2.7.1944,
Sotamuseo. Kuvan lähde: finna.fi.
Mahtoivatkohan sota-ajan lentäjät uneksia mistään muusta kuin sodassa lentämisestä?

Olen aikaisemmin maininnut, että koen unien maailman äärimmäisen mielenkiintoisena ja yöt ovat muutoinkin jotenkin maagista aikaa, useimpien paranormaalien tapahtumien osuvan elämässäni pimeän tai hämärän aikaan. Ymmärrän hyvin, että skeptisesti paranormaaleihin tapahtumiin ja ilmiöihin suhtautuvat suhtautuvat herkästi yön yliluonnollisuuksiin olan kohautuksella ja lauseella "unta se vain oli". Mielemme on uskomaton avaruus, täynnä tutkimattomia kolkkia ja kykyjä, joihin emme unissammekaan voisi uskoa pystyvämme.

Tämän kertainen aiheeni ei juurikaan liity paranormaaleihin tapahtumiin, vaan on lähinnä äärimmäisen kiehtova aihe, ja joidenkin lähteiden mukaan jopa parapsykologiaa. Yleensä se kuitenkin tulkitaan tavallisen psykologian ja unitieteiden piiriin. Kyse on selkounista.

Nimittäin jo kauan ennen kuin edes tunsin termiä selkouni, näin sellaisia. Kykyni niihin lisääntyi, kun käsitin mistä oli kyse. Parhaimmillani minusta tuntui kuin katsoisin joka yö interaktiivisia elokuvia. Monissa unissani en välttämättä ollut edes itse läsnä, saatoin katsoa Scarlett Johanssonin ja Ryan Reynoldsin tähdittämää toimintaelokuvaa ja jos jokin kohta ei edennytkään mieleni mukaan, pystyin "kelaamaan" tapahtumia ja päättämään niiden kulun uudelleen. Myös unia, missä itse olin läsnä, oli helppo muokata. Saatoin tehdä tai sanoa jotain mielestäni typerää unessa, ja tiedostin täysin olevani unessa. Päätin, etten haluakaan tehdä noin tai sanoa niin, muutin untani ja se jatkui eri tavalla. Pystyin myös unessa toteamaan itselleni: "Okei, tämä on nyt unta. Pitäisiköhän jo herätä? Nääh, jatkan vielä hetken tämän katselua."

Unennäköni on minulle selkeää. TIedän, milloin näen unta, ja nautin sen katselusta. Enkä ole nähnyt painajaisia sen jälkeen, kun hankin unensieppaajan, joten olin siltäkin osin täysin turvassa. Siksi esimerkiksi unihalvauksen kokeminen oli jotain äärimmäisen pelottavaa. Sanotaan sen johtuvan siitä, että osa mielestä on vielä unessa, kun toinen osa alkaa jo heräillä (kuten valveunessa). Omalla kohdallani tiesin ja tunsin olevani täysin hereillä. Hereillä olon tunne on eri, kuin unennäkemisen tunne, selkounet. Ero oli selvä, ja kokemus kauhistuttava.

Monet kysyvät minulta, kuinka opettelin näkemään selkounia. En koskaan opetellut, mutta tein sen tietämättä vahingon kautta. Kuten sanoin, olen aina ollut kiinnostunut unien maailmasta. Näin todella eläviä ja jännittäviä unia jo lapsena, ja aloinkin pitämään niistä unipäiväkirjaa. Juuri tällainen unien muisteleminen heräämisen jälkeen on yleisin keino kehittää "uni-minää", mielentilaa, jossa itse on vahvasti läsnä nähdessään unta. Wikipedian mukaan tärkeitä selkounien opettelussa ovat myös motivaatio ja itsesuggestio, jonka avulla päättää muistaa unensa ja pitää ne mielessään hereillä ollessaan. Eräs keino on herätyskellon asettaminen tyypilliseen REM-uniaikaan, mutta itse (etenkin nykyään) huonounisena, en häiritsisi lepoa millään tavalla. Kun unesta saa otteen, voi alkaa tehdä ns. todellisuustestejä, jotka paljastavat, onko unessa vai hereillä. Tällaisia ovat asiat, jotka valvemaailmassa ovat itsestäänselvyyksiä, esimerkiksi peilikuvan selkeys, itsensä nipistäminen unessa (kivuntuottaminen, mutta unessa ei satu) ja fyysisten ominaisuuksien tehostuminen. Kukapa ei olisi lentänyt joskus unessaan?

Selkounet ovat yleisesti tunnettuja, mutta vähän tieteellisesti tutkittuja. 1980-luvulla Alan Worsley -niminen mies oli ensimmäisiä, joka tutki selkounia näyttämällä pystyvänsä kommunikoimaan esimerkiksi silmien liikkeillä unia nähdessään. Ajatuksena tuntuu uskomattomalta, että voisi unta nähdessään kuulla jonkun toisen äänen valvemaailmasta ja reagoida siihen kaikkien unimuurien läpi. Worsley kuitenkin todisti sen mahdolliseksi, myöhemmin myös Stephen LaBerge. Wikipediassa mainitaan kuitenkin, että heidän tutkimustensa tulokset ovat osittain kiistanalaisia.

Joidenkin kerrotaan pystyvän jopa päättämään täysin uniensa ympäristön, tapahtumat ja ihmiset unessa ympärillään, sekä kaivautumaan omiin muistoihinsa selkounien kautta. Tuohon en osaa sanoa itse mitään, sillä minun tapauksessani selkounet ovat vain "käynnissä", ja havahdun niihin "mukaan". En pysty päättämään unen henkilöitä tai miljöötä, mutta pystyn vaikuttamaan vahvasti tapahtumiin unien henkilöiden tekojen ja sanojen kautta. Ehkä, jos harjoittelisin lisää selkounien näkemistä, pystyisin esimerkiksi tuoda uneen mukaan henkilön, joka ei unen alussa mukana ollut.

Ongelmani selkounien kehittämisessä on vain viime aikoina ollut arkielämän kiire ja stressi, jotka ovat tehneet öistäni levottomia ja unistani lyhyitä ja katkonaisia. Päätinkin aloittaa unipäiväkirjan pitämisen uudelleen, jotta en menettäisi kontrollia uniini. Nukkuminen ja unien näkeminen on kuitenkin ollut elämässäni aina yön viihdyttävintä aikaa, en pysty kuvitellakaan olevani sellainen, jolle yöt ovat vain musta aukko tai katko vuorokaudessa. Selkounia katselleelle olisi kamalaa olla yhtäkkiä "uneton".

Entä sinä? Millaisia unia näet?

Haastan sinut, kokeile pitää unipäiväkirjaa edes pienistä unihetkistä, vaikket niitä kokonaan muistaisikaan. Ajan kanssa huomaat muistavasi yhä enemmän. Ehkä jonkin ajan kuluttua voit myös vaikuttaa uniesi tapahtumiin. Päättää pystyväsi tässä unessa lentämään, perua sanasi ja päättää sanovasi toisin, tai vain rentoutua ja katsella näyttelijöiden roolittamaa elokuvaa pääsi sisällä.

Ihmismieli ja unien maailma on jotain niin laajaa, ettemme varmaankaan koskaan pysty täysin tutkimaan, mihin kaikkeen kykenemme.

Mutta jostain on hyvä aloittaa.

Lisäksi se on äärimmäisen viihdyttävää. Miksipä ei, siis?

Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää

Siinä mökissä on aina ollut jotain kummallista, mutta tuolloin todella tuntui, että jokin tarkkaili meitä. Sinä päivänä lupasin, etten enää häiritse mökin pihamaan rauhaa kulkemalla sen halki, enkä ole niin uskaltanut tehdä. Tuntui, että kohtasin jotain pahaa tuolloin, enkä ole uskaltanut lähteä testaamaan onneani uudelleen.

Olen aikaisemminkin kertonut, kuinka joka kylässä on omat kummitustalonsa ja mökkinsä (lue: Kummitustalo, Kummituskämppä ja Pieni hylätty mökki). Myös nykyisen asuinpaikkani läheisyydessä on erään niityn laidalla pieni, punainen puumökki. Uudet talot valtaavat täällä alaa, mutta niitty on säilynyt koskemattomana, kuin myös sen laidalla kököttävä mökki. Joitakin vuosia sitten keksin, kuinka kivan pikku kävelyn niityllä saa tehtyä, kun oikaisee takaisin tuon punaisen mökin pihamaan kautta.

Astuin koirani kanssa mökin pihalle epäröimättä, sillä mökki on ollut hylättynä jo kauan. Sen ikkunat ovat laudattu umpeen ja ulkorakennuksen katto repsottaa romahtamispisteessä. Kukaan ei varmastikaan loukkaantuisi, jos tekisimme tästä oikoreitin takaisin.

Pihamaan tunnelma oli jollain tapaa outo, jopa aavemainen. Niityllä oli tuullut niin, että olin saanut kiskoa hupun tiukasti päälleni, mutta yhtäkkiä ilma suorastaan seisoi. Kaikkialla oli hiljaista. Pieni mökki nökötti pihan laidalla, ulkorakennuksen rännistä tippui vettä lammikkoon. Syksy oli jo pitkällä, pihalla kesän aikana kasvanut villiintynyt, hoitamaton heinikko oli luovuttanut taistelussaan, ja vaipunut keltaisena pihamaan pintaa vasten. Koirani kulki lähelläni, nuuhkien maata. Kiinnitin huomiota, että sen selkäkarvat olivat hiukan koholla, kuten aina jos se vaistoaa jotain uhkaavaa. Koirani tuntien uhkaavaa saattoi olla myös vapaana kulkevan kissan tuoksu, joten en reagoinut asiaan sen kummemmin.

Koirani lähti yhtäkkiä viereltäni, hiipi lähemmäs mökkiä kuin pätkivässä filmissä. Ensin hieman eteenpäin, pysähdys, tarkkaileva katse kohti mökkiä. Naurahdin sille, tuossa vaiheessa sen eteneminen oli vielä minusta huvittavaa. Katsoin mökkiin ja huomasin, että laudatun ikkunan raossa näkyi jotain vaaleaa, ehkä verhokangasta. Jostain syystä jännitys kohosi sisälläni ja huusin koiraani vierelleni. Jokin alkukantainen vaisto sisälläni käski minua lähtemään mökin pihalta.

Vilkaisin uudelleen laudatun ikkunan rakoon, josta ei näkynyt muuta kuin hylätyn mökin mustaa pimeyttä. Pysähdyin. Olin varma, että raossa oli ollut jotain. Huusin koiraani ponnekkaammin.

Se jolkotteli vierelleni, ja päästyään kenkieni juurelle, oksensi se rajusti aamiaisensa pihamaalle. Säikähdin, sillä koirallani ei ole tapana oksennella herkästi. Nappasin koiran kiinni ja lähdin pikaisesti jatkamaan matkaani.

Kotia kohti mennessä koirani oli jotenkin poissaolevan näköinen, apea. Uskoin sen johtuvan huonosta olosta, ja olin huolissani, sillä en tiennyt mistä yhtäkkinen oksentaminen saattoi johtua. Koirani oksensi vielä kotimatkan aikana, ja vilkuili taakseen kuin riivattu. Oksennuksen joukossa ei ollut muuta kuin aamiaisen rippeitä ja mahanesteitä. Aloin huolestua koirani voinnista. Vuosia aikaisemmin se oli kärsinyt myrkytyksestä, ja pelkäsin saavani toisinnon niistä kamalista päivistä, jolloin pelkäsin parhaan ystäväni hengen puolesta.

Lähempänä kotia koirani luikki jaloissani, ja aloin olla melko varma, että edessä on eläinlääkärireissu. Kun avasin kotioven, oli koiralla suorastaan kiire sisälle. Eteisaulaan päästyään tarkkailin sitä riisuutuessani ulkovaatteista. Sen selkäkarvat olivat jälleen pystyssä ja se tuijotti yhteen huoneen nurkkaan, hievahtamatta. Kutsuin koiraani nimeltä, lepertelin sille, mutta sen katse ei herpaantunut.

Naurahdin hermostuneesti ja töytäisin kevyesti koiraani, jonka katse oli edelleen kiinni valkoisessa nurkassa, jossa ei ollut edes varjoja. Jokin sai minut sanomaan ääneen:

"Olen pahoillani, että kuljin pihasi poikki. Lupaan, etten enää koskaan tee niin."

Ja kuin salamaniskusta koirani kääntyi ja heilautti minulle häntäänsä. Kuin sanoakseen, että kaikki oli taas hyvin. Loppupäivän se käyttäytyi jälleen täysin normaalisti ja vaikutti terveeltä, enkä ole sen koommin nähnyt sen käyttäytyvän noin.

Oliko tuon aamupäivän selittämättömät yhteensattumat vain surkeiden sattumusten sarjaa, vai olimmeko todella loukanneet jotain halkaisemalla hyytävän rauhallisen pihan ajattomuutta?

Entä jos jokin todella vahti taloa ja sen pihan rauhaa, ja se jokin päätti seurata minua kotiin rangaistakseen minua paikassa, jossa minä uskon olevani turvassa?

Mielikuvituksessani näen tyhjässä nurkassa pitkän, räsyisissä vaaleissa rievuissa seisovan köyryn hahmon, jonka hartiat ovat taittuneet eteenpäin ja selkä kaarella. Sysimustat, takkuiset hiukset roikkuvat kasvoilla peittäen kaikki kauheudet alleen. Luurankomaisen ohuet kädet ja pitkät, luisevat sormet naksuvat, kun olento nostaa kätensä, osoittaen minuun luunvalkealla sormellaan. Kosto on oleva suloinen.

Todellisuudessa nurkka oli täysin tyhjä. Kiistämättömän tyhjä. On miljoona syytä, miksi koirani saattoi käyttäytyä niin kuin teki ja miksi se oli pahoinvoiva. Mutta mitä se luuli näkevänsä nurkassa, sitä en saa koskaan tietää.

Silti tuo päivä jäi muistoihini päivänä, jolloin tein lupauksen, jota en koskaan saa rikkoa.

Enkä ole mennyt lähelle mökkiä enää sen koommin.

Käy kanssani kuolemaan, seuraa tankin pohjan tuonelaan

Vuonna 2013 maailmanlaajuisen uutiskynnyksen ylitti eräs tänäkin päivänä spekulointia aiheuttava katoamistapaus. Tammikuussa nuori opiskelijanainen Elisa Lam majoittui Los Angelesissa Cecil-hotellissa. Hän matkusti yksin, ja majoittui hotelliin jaettuun huoneeseen. Hänen huonetoverinsa kuitenkin valittivat hotellin henkilökunnalle naisen oudosta käytöksestä, ja hänet siirrettiin omaan huoneeseensa, josta hänen oli tarkoitus lähteä tammikuun viimeisenä päivänä.

Elisa otti yhteyttä vanhempiinsa jokaisena matkustuspäivänään, kunnes koitti tammikuun viimeinen. Hänen vanhempansa huolestuivat aktiivisesti yhteyttä pitävän tyttärensä katoamisesta, ja ottivat yhteyttä Los Angelesin poliisiin. Vanhemmat myös matkustivat paikan päälle auttamaan tyttärensä etsinnöissä. Selvisi, että Elisaa ei katoamispäivänään ollut nähnyt moni, mutta läheisessä kirjakaupassa hän oli asioinut. Hän oli käynyt ostamassa tuliaisia perheelleen ja pohtinut myyjän kanssa olisivatko jotkut teokset liian raskaita kantaa mukana matkustellessa. Myyjän kertoman mukaan Elisa oli käyttäytynyt ystävällisesti ja eloisasti.

Poliisien koirayksikkö kiersi hotellissa kattoa myöten, mutta koirat eivät onnistuneet löytämään Elisaa. Kaikkia huoneita ei kuitenkaan tutkittu, sillä poliiseilla ei tuossa vaiheessa ollut syytä epäillä rikosta. Elisa Lam oli kadonnut kuin tuhkana tuuleen.

Elisa Lamin katoamisen jälkeen Cecil-hotellin vieraat alkoivat valittaa huonosta vedenpaineesta, pahanmakuisesta ja -värisestä vedestä sekä veden epämiellyttävästä hajusta. 19. helmikuuta Elisa löytyi. Hänen ruumiinsa oli turvonnut ja mädäntynyt hotellin katolla olevassa vesitankissa. Tankista vesi tuli käyttöön hotellin huoneisiin, ravintolaan ja kahvilaan.

Cecil-hotelli ei ole enää toiminnassa vaan yksityinen omistaja kunnostaa tuota historiallisesti arvokasta, varjeltua kohdetta. Hotellin maine "elää" kuitenkin edelleen tarinoissa ja huhuissa. Se tunnetaan myös kirottuna hotellina tai kauhuhotellina, sillä siellä on ajan havinoissa moni siirtynyt tästä maailmasta tuonelaan. Osa tapauksista on ollut murhia, osa itsemurhia, mutta tuskaa ja levottomuutta hotellin seinät ovat sulkeneet sisälleen poikkeuksellisen paljon.

Myös Elisa Lamin kuolemaan liittyy vahvasti hotellin "riivattu" ilmapiiri. Nimittäin poliisi julkaisi ennen ruumiin löytymistä hotellin hissin turvakameranauhan, jossa Elisa näkyi katoamispäivänään. Hän käyttäytyy hermostuneesti, kuin joku, tai jokin, jahtaisi häntä. Hän painelee hätääntyneen oloisena, jopa peloissaan hissin nappeja, käy välillä hissin ulkopuolella ja tulee takaisin, näyttää jopa yrittävän piiloutua hissin seinämän taakse. Hän myös astuu välillä käytävälle, huitoo käsillään ja näyttää keskustelevan jonkun kanssa. Koko episodin aikana hissin ovet pysyvät apposeen ammollaan, täysin liikkumatta. Jokin riivaa Elisaa tuolloin, eikä se todellakaan ole vain epäkuntoinen hissi. Valvontakameran nauhoitusten julkaisun jälkeen epäiltiin, että Elisa olisi käyttänyt huumeita tai, koska sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, olisi hän voinut olla jonkinasteisessa psykoosissa videolla.

Videosta tekee jollain tapaa kylmäävän kammottavan se seikka, että hissi on kuin omaan aikaansa jämähtänyt, Elisan käyttäytyessä pelottavasti sen läheisyydessä. Kun Elisa lähtee pois, alkavat hissin ovet toimia, sulkeutuen ja avautuen tyhjään tilaan, yhä uudelleen ja uudelleen. Kuin se olisi ollut staattisessa toimimattomuuden tilassa, ja Elisan lähtö olisi rikkonut staattisuuden pysähtyneen verkon. Kuin tilassa olisi ollut läsnä jotain selittämätöntä energiaa, jonka ei ehkä siellä kuuluisi olla.

Alla turvakameran pätkä. Ei kaikista herkimmille!

Nauhan jälkeen julkaistiin myös teoria eräästä Japanissa ja Koreassa suositusta paranormaalista hissipelistä, jonka mukaan hissin nappuloita painamalla pääsee toiseen ulottuvuuteen, jossa on täysin yksin. Mysteerisessä pelissä hissin nappuloita pitää painaa tietyssä järjestyksessä ja seilata kerrosten väliä, kunnes lopulta hissiin astuu tuntematon nainen. Nainen on "paha henki", joka yrittää varastaa hississä matkustavan sielun, joten häntä ei saa huomioida mitenkään. Kerrotaan myös, että toisesta ulottuvuudesta palaavat käyttäytyvät hetken sekavasti. Olisiko Elisa pelannut kuolettavaa hissipeliä? Näin moni uskoo.

Elisan ruumiinavauksessa paljastui, että hänen veressään ei ollut jäämiä huumeista, ainoastaan hänen käyttämästään lääkityksestä. Ruumis löytyi vesitankista hotellin katolta, jonne ei ollut helppo päästä. Elisan ruumis löydettiin altaasta pahasti turvonneena ja alastomana, vedestä löytyivät myös naisen vaatteet. Kuoleman syyksi patologit ilmoittivat hukkumisen. Merkkejä fyysisestä väkivallasta ei löytynyt. Elisa Lam oli jotenkin onnistunut kiipeämään hotellin suljettuun vesitankkiin, ja hukkunut.

Elisa Lamin kuolema aiheuttaa edelleen tänäkin päivänä päänvaivaa sitä pohtiville. Vaikka näyttääkin ehkä selvältä Elisan hukkuneen tai hukuttautuneen psykoosin vallassa, jättää tuo kaikista järkevinkin teoria valtavia aukkoja jälkeensä. Ensinnäkin hotellin katolle pääsi aiheuttamatta hälytyksiä vain paloportaiden kautta, mutta sitä ei tietänyt moni. Ovet ja kulkutiet katolle olivat lukittuja. Toisekseen vesitankin luukku oli korkealla, hotellin työntekijätkin käyttivät erillisiä tikapuita päästäkseen tarkastamaan vettä. Elisan ruumiin löytöpäivänä katolla ei ollut mitään, joka viittaisi Elisan käyttäneen jotain apukeinoja tankkiin päästäkseen. Mikäli Elisa olisi päässyt tankin luukulle, olisi hänen täytynyt käyttää massiivista voimaa saadakseen tankin raskas luukku auki - ja kiinni perässään. Tämä kaikki vaikuttaa melko systemaattiselta toiminnalta psykoosissa hukkuneen naisen teoiksi.

Paitsi jos...

Elisa ei kärsinytkään psykoosista. Oliko hänen perässään joku? Eikö hänen kuolemansa ollutkaan vahinko tai itseaiheutettu?

Ja vielä kammottavampana vaihtoehtona: entä jos jokin yliluonnollinen voima todella vainosi häntä tuolla hotellissa? Vainosi hänet suoraan kuoleman kylmään ja kosteaan syleilyyn.

Teoriat Elisan kuolemasta tulevat vellomaan niin kauan kun ihmisiä on, ellei joku keksi todellista syytä ennen sitä. Kannattajia löytyy niin itsemurhaan, murhaan, vahinkoon, yliluonnollisiin voimiin kuin jopa palkkamurhaan. Mitä tahansa tapahtuikin, liittyy kuolemaan kysymyksiä, joihin emme koskaan saa vastausta.

Tieto siitä mitä todella tapahtui, painui vesitankin pohjaan Elisan kanssa. Hotellin levottomat sielut saivat jälleen yhden uuden onnettoman seuraansa, hylättyjen henkien hautausmaalle. Ehkäpä se oli niiden tavoite alun alkaenkin.

The more the merrier...