Paina kaasu pohjaan

Kukapa meistä ei olisi kuullut urbaania legendaa liftaajasta, jonka nuori pari nappaa kyytiinsä, mutta joka katoaa mystisesti? Minäkin olen aiheeseen pureutunut blogitekstissäni, jossa kerron karmivasta autoilijoita riivaavasta henkiolennosta, joka tunnetaan nimellä Lydia liftaaja. Katoavan liftaajan tarinaa on kerrottu todennäköisesti jo vuodesta 1602 saakka, joten ihan mikään tuore kummitusjuttu se ei suinkaan ole. Siitä liikkuu monia eri versioita, joissa kaikissa kuitenkin yhdistyy liftaajan katoaminen joko jossain kuoleemaansa liittyvässä, olennaisessa paikassa, tai muuten vaan yhtäkkinen häviäminen takapenkiltä ilman, että autoa pysäytetään.

Liftaajat, etenkin nykypäivänä, saattavat nostaa pelon sisällämme jo pelkästään läsnäolollaan, vaikkakin itse otin pari vuotta sitten viattoman näköiset pojanklopit tienposkesta kyytiini, kun yllättäen alkanut vesisade alkoi piiskata maata keskellä kaunista kesäpäivää. Kaikkien selkärankaan on nykyään taottu, ettei tuntemattomia kannata ottaa kyytiin, eikä lapset varsinkaan saa nousta vieraan ihmisen kyytiin. Pojille hauskana ideana alkanut hupi muuttui hiljaiseksi kolmikoksi takapenkilläni, kun he sinne kapusivat ja muistivat varmasti vanhempiensa sanat. Minä kuljetin mykän kolmikon sen muutaman kilometrin matkan, jonka jälkeen he kyllä kiittivät kohteliaasti ennen poistumistaan. Sen sijaan vielä muutamia vuosikymmeniä sitten liftaaminen oli varsin yleinen tapa edetä matkanteossaan, eikä silloin siinä ollut mitään pelättävää tai outoa. Ja juuri siihen ajanjaksoon palaan tänään, kun pääsen vihdoin, sormet syyhyten, jakamaan teille erään tuttavani tarinan.

Tuttavani on jakanut tarinansa minulle jo kauan sitten, ja vaikka hän onkin tietoinen blogistani, ei hän ole näyttänyt tarinan jakamiselle vihreää valoa. Hän on kertonut tapahtumasta tietyille ihmisille, eikä ollut valmis, edes nimettömänä, kertomaan sitä eteenpäin. Hiljattain hän on tullut toisiin aatoksiin, sillä viime aikoina, monien vuosien hiljaiselon jälkeen, paranormaalit tapahtumat ovat löytäneet jälleen hänen luokseen. Hän on alkanut pitää niitä todellisempana kuin ennen, ja on valmis jakamaan tarinan lukijoilleni nyt.

Noihin aikoihin hänen kummitätinsä asui yksin vanhassa omakotitalossa pienessä, metsäisessä kunnassa, ja tuttavallani oli tapana ajella joka viikko reilu puolen tunnin matka rakkaan kummitätinsä luo. Alkumatka oli isoa maantietä, ja loppuosa kiemurtelevaa, hiekkaista soratietä. Eräänä syksyisenä, sumuisena iltapäivänä hän oli ajamassa maantietä pitkin kummitädilleen, kun avautuvan suoran päässä näkyi mustiin pukeutunut hahmo. Hahmon käsi oli ojentunut tielle, mutta tuttavani ei erottanut oliko peukalo pystyssä. Hahmo näytti kuitenkin toivovan kyytiä, joten tuttavani hidasti lähestyessään hahmoa, jonka huppu oli vedetty syvälle kasvojen eteen.

Tuttavani valtasi outo tunne. Hahmo seisoi hievahtamatta, ilmeisen aikomatta edes vilkaista häntä lähestyvää, vauhtiaan hidastavaa autoa. Tuttavani antoi autonsa lipua hitaasti hahmoa kohti, mutta päätti pysäyttää sen vasta ohitettuaan hahmon. Jokin tilanteensa alkoi karmia häntä, ja hän päätti vilkaista ensin liftaajan kasvoja. Auto lipui hahmon ohi ja tuttavani kurkisti varovasti hupun uumeniin.

Hän ei erottanut selvästi kasvonpiirteitä, mutta muistaa vahvasti nähneensä kaksi kauttaaltaan pikimustaa silmää tuijottavan karmivalla tavalla eteenpäin. Hän päästi pari kirosanaa ääneen vahingossa, ja tallasi kaasun pohjaan. Auto lähti renkaat vinkuen tienposkesta, jättäen synkän, pelottavan liftaajan jälkeensä. Päästyään turvalliseen vauhtiin tuttavani vilkaisi taustapeilistä liftaajaa, mutta se oli kadonnut tienposkesta. Missään ei näkynyt enää mustiin pukeutunutta hahmoa, ei edes loikkimassa metsään valtavan ojan toisella puolen. Hahmo oli hävinnyt.

Tuttavani vapisi hetken päästyään kummitätinsä talon edustalle, ja istui autossa odottaen sykkeen tasaantuvan. Hän ei ollut lainkaan varma mitä oli juuri todistanut, vai oliko mieli tehnyt hänelle tepposia. Parina seuraavana kertana hän ei nähnyt hahmoa, mutta jokin samankaltainen ilmestys oli eräänä toisena syyspäivänä maantiellä hieman kauempana tiestä ja lähempänä hänen kummitätinsä taloa. Tuttavani alkoi ajaa matkaa pitäen katseensa visusti tiessä.

Syksy kului oudon tunteen vallassa, ja lopulta hän mainitsi kummitädilleen nähneensä hahmon tienposkessa. Iäkäs kummitäti naurahti vanhuksille tuttuun tapaan kuullessaan jotain omasta mielestään huvittavaa, ja tokaisi:

"Tuo naapurin poika keppostelee, ei sinun sellaisia kannata säikkyä."

Tuttavani oli juuri nostamassa kahvikuppia huulilleen, mutta liike jäi kesken.

"Täti, mistä pojasta sinä puhelet?"

"Siitä tuolla tien päässä", täti vastasi ja huiskaisi epämääräisesti hiekkatien suuntaan. "Väinön pojasta. Tulee minunkin ikkunan taakse huppu silmillä, mutta enhän minä sellaisia pelkää."

Tuttavani valahti kalpeaksi. Hän yritti löytää sanoja, muttei ollut varma miten kertoa tädille, että tämä kyseinen Väinön poika oli jo aikamies, joka kävi kaupungissa töissä, eikä edes asunut vanhan isänsä luona enää.

Tuttavani päätti olla sanomatta mitään. Olihan toki mahdollista, että jollain pojalla olisi niin tavattoman paljon ylimääräistä aikaa, kiusanhenkisyyttä ja mielenterveyden ongelmia, että hän olisi ottanut harrastuksekseen autoilijoiden ja vanhusten pelottelun. Jokin hänen kuulemassaan karmi kuitenkin häntä syvemmältä, kuin mikään koskaan. Jokaisen asian voisi aina yrittää selittää järjellä, mutta tunteet kertoisivat muuta. Jokin pelottavassa, mustasilmäisessä liftaajassa, ja kummitädin kertomuksessa osuivat hyytävällä tavalla yhteen, eikä tuttavani halunnut uskoa, mitä hänen sisimpänsä yritti hänelle viestittää.

Sen sijaan hän teki niin kuin moni muu hänen sijassaan, hän päätti yrittää unohtaa asian.

Vuodenvaihteen jälkeen hänen kummitätinsä menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan. Tädin löytänyt sukulainen yritti lohduttaa tuttavaani, joka oli murheen murtamana.

"Älä sure. Täti lähti kivuttomasti ja ilmeisesti nopeasti, löytyi sieltä kammarinsa ikkunan edestä suorilta jaloilta kaatuneena. Ollut ihailemassa lintulaudan lintuja varmaan, niin kuin tykkäsi tehdä."

Tuttavani melkein putosi polvilleen.

Entä jos viimeinen tädin näkemä asia ei ollutkaan linnut talvisissa ruokailuissa, vaan ne samat kammottavat, mustat silmät, jotka hän itse näki? Entä jos hänen onnistui jotenkin vetää jotain synkkää, paranormaalia energiaa mukanaan tätinsä luokse?

Tätinsä kuoleman jälkeen tuttavani ei enää nähnyt mustasilmäistä liftaajaa, eikä hän haluaisi uskoa sen olleen todellinen aikaisemminkaan, mutta ääni hänen sisällään on eri mieltä.

Enemmän kuin mitään muuta hän toivoo, ettei enää koskaan näekään sitä hahmoa.

Ääni hänen sisällään kuiskaa, että hahmon myötä, on itse kuolema lähellä.

Paina kaasu pohjaan, äläkä katso taaksesi...

Kuolleet kulkevat keskuudessamme

Jaksan aina muistuttaa näin pyhäinpäivänä ja sen tienoilla, kuinka tästä päivästä sanotaan. Tänään kuolleet ovat keskuudessamme, lähempänä kuin koskaan muulloin. Juuri tänään heihin voisi saada kaikista helpoimmin yhteyden, kuten eräs tuttavani koki pyhäinpäivänä. Olen jakanut blogissani muitakin kuin omia paranormaaleja kokemuksiani; ystävieni, sukulaisteni, tuttavieni... Mutta hiljattain sain pyynnön jakaa myös teidän minulle kertomianne kokemuksia, rakkaat lukijat. Tämä tekstini on siis omistettu teille, ja sille, että uskallatte jakaa kokemaanne kanssani. Kiitos siitä.

Alkuun voitte käydä myös halloweenin kunniaksi lukaisemassa viime vuotisen postaukseni, jolla pääsee hyvin tunnelmaan: Halloweenkauhua.

Kun teille itsellenne tapahtuu jotain selittämätöntä tai paranormaalia, muistakaa, ette ole ainoita. Älkää myöskään jääkö tapahtuneen kanssa yksin, meitä on muitakin.

Kiitos viesteistänne ja kommenteistanne. Äänenne ja tarinanne näkevät tänään pimeyden keskellä päivänvalon alla olevien tekstien joukossa jaettuna. Tässä on "vain muutama", mutta ehkä tästä tulee uusi perinne blogissani.

Karmaisevaa halloweenia kaikille!

"Tänään sohvalla maatessani, olin kylläkin puoliunessa, tunsin yhtäkkiä erittäin kovan, kuin nyrkiniskun, päähäni. Säikähdin hirveästi, ja olin ihan kananlihalla. En ollut uskaltanut nukahtaa kokonaan, sillä tunsin voimakkaasti jonkun läsnäolon huoneessa. Olen kokenut monenlaista pelottavaa ilmiötä jo lapsesta saakka, sekä lapsuudenkodissani että asuinpaikoissani." - Lukijalta sähköpostitse

"Mieheni ja minä kuulimme kerran eteisessä ollessamme, kun suljetun makuuhuoneen oven takaa kuului windowsin käynnistysääni. Mielenkiintoista tässä oli se, ettei ääni voinut tulla naapurista tai ulkoa, ääni oli liian voimakas, ja huoneen ainut tietokone oli tietokonelaukussa kahden kirjahyllyn välissä! Mies selitti asian naapurilla tai ulkoa kuuluvalla äänellä, kun tarvitsi järkevän selityksen. Toisella kertaa kuulin samaisen oven takaa eteisen puolelta voimakkaan kolahduksen, kuin jotain olisi heitetty oveen. Asuimme kahden, eikä ollut lemmikkejä ja mies nukkui vieressä... Hieman ahdisti nousta ylös aamutoimille." - Lukijalta sähköpostitse

"Kerran, juhannuksen juhlinnan jälkeisenä aamuna, loikoilin mökkituvan levitettävällä sohvalla kasvot seinää päin, muut nukkuivat vielä, sillä aamu oli hyvin aikainen. Seinällä näin siluettikuvan veneestä, jossa oli kaksi ihmistä. Samaisena juhannuksena eräs mieheni ystävän tuttu kuoli saman järven alueella. Myöhemmin kuulin, että mies oli ollut soutelemassa toisen miehen kanssa ja hukkunut." - Lukijalta sähköpostitse

"Törmäsin tähän blogiin, kun etsin vastausta. Otin viikonloppuna valokuvan, jossa sitten on  hahmoja, joita tilassa ei ollut. Tämä on ensimmäinen kerta, kun minulle tapahtuu näin. Käytin  kuvatessa tablettia. En osaa photoshopata ja mitä näitä nyt on. Nyt tämä asia vaivaa." - Lukijalta sähköpostitse

"Itselleni tuli tuossa nelisen vuotta sitten eteen vastaavanlainen paikka missä vahva läsnäolo. En oikein tiedä miksi tätä kutsua, kummitus on naurettava nimike ja ennemminkin oli vain sellainen huono energia. Ennen sitä paikkaa minulla ei ollut kokemusta siitä, että nuo energiat kykenisivät tuottamaan mitään konkreettisia harmeja, mutta se työmaa oli niin epäonninen, että alkoivat jopa muutkin kutsumaan sitä kirotuksi työmaaksi. Yksi vähän vakavampi työtapaturma ja jo alusta kaikki siinä työmaassa tökki tavalla tai toisella. Ennen tuota työmaata olin hyvin avoin kaikille paranormaaleille ilmiöille ja en pahemmin pelännyt, mutta tuon jälkeen aloin hieman karttamaan ja pitämään ovea näille enemmän kiinni." - Lukijalta sähköpostitse

"Olenkin ihmetellyt, kun näen unissa välillä muutamaa eri paikkaa, jotka ovat unista tuttuja, mutta joissa en ole oikeasti käynyt. Unet eivät ole sama toistuva uni, vaan ihan eri tilanteissa saatan unissani ja unen jälkeen herätessäni muistaa, että olen ollut juuri unessa näkemässäni paikassa jossain muussakin unessa! Mielenkiintoista, ja samalla hämmentävää." - Lukijalta kommentti kohteessa Olen ollut täällä ennenkin

"Tuo sisaresi kohtaama "varjohahmo" toi omat kohtaamiset taas elävästi mieleen. Edellisessä kodissamme heräsin kahdesti tunteeseen, kun joku pyrkii sänkyyn. Molemmilla kerroilla näin ihmisen muotoisen hahmon sängyn vierellä. Aluksi kuvittelin miehen tulevan jostain, mutta samaan hetkeen tajusin hänen nukkuvan vieressä. Toisella kerralla taisin jopa mutista, "mistä tulet". Muutakin omituista tuossa asunnossa sattui." - Lukijalta kommentti kohteessa Yöllinen kohtaaminen

"Meillä äidin puolella sukua tuntuu liikkuvan vahvana tuo kuudes aisti. Mummoani "henget" riivasivat enemmänkin. Enoni kanssa olemme keskustelleet jonkun verran näistä asioista ja hänellä on lapsuudesta paljon muistoja kaikista epänormaaleista tapahtumista. Yksikin kerta mummu oli siivoamassa pesuhuonetta ja äkkiä huusi enoani ja alkoi kiroillen sättiä tätä. Oli kuulemma heittänyt häntä jollain. Tilanne raukesi yllättäen, kun mummu löysi kauhan jolla häntä oli heitetty ja totesi ettei ikinä ole moista ennen nähnytkään. Sitten vain sanoi "jaa se on ne taas" ja jatkoi hommiaan. Oli myös joskus sanonut, että äitini "ne" jättävät rauhaan kun ei ole tarpeeksi vahva, mutta se saattaa hypätä sukupolven ylikin. Neuvonut myös enoa, ettei "niitä" kannata pelätä. Niiden kanssa on vain opeteltava elämään. Mummoa on myös elämässään kuulemma suojellut hänen kuollut isänsä, ainakin kahdesta tapauksesta olen kuullut." Lukijalta sähköpostitse

"Varjoihminen, pienenä kuljin kävellen ala-asteelle. Koulusta tullessa on ennen kotiristeystä varmaan joku puolen kilometrin suora. Yksi päivä yksin tullessani risteyksessä seisoi tumma hahmo. Kävelin puolet matkasta katsellen hahmoa. Jossain kohti hahmon pää kääntyi ja seuraavaksi silmiäni räpäyttäessä oli hahmo kadonnut. Jäi sellainen olo kuin hahmo olisi odottanut jotakuta." - Lukijalta sähköpostitse

"Minulle on vuoden verran tapahtunut kaikenlaisia paranormaaleja asioita. Koputuksia jatkuvasti 24/7, raapimisääniä, valojen sammumista ja välkkymistä, hajonnut herätyskello pirisee, tv menee täysille kun istun vessassa, jne..." - Lukijalta sähköpostitse

"Pari viikkoa sitten heräsin yöllä "räsähtävään" ääneen mielestäni. Nousin istumaan sängylle ja kuuntelin, oli ihan hiljaista hetken ja sitten lapsi alkoi nyyhkyttää sängyssään. Menin lapsen huoneeseen ja tämä itki unissaan. Heräsi hieman siihen, kun istahdin sängylle ja alkoi selittää itkun sekaisena "se meni rikki". Yritin tiedustella, että mikä meni rikki, mutta en saanut mitään ymmärrettävää vastausta ja lapsi nukahti takaisin. Hain keittiöstä lampun ja aloin tutkia taloa. En nähnyt lapsen huoneessa mitään mikä olisi voinut päästää sellaista särkyvää ääntä. Tutkin kaikki talon ikkunatkin ja kaikki olivat ehjiä. Kerroin miehelleni, että sanoo jos jostain löytää jotain, mutta vielä mitään ei ole löytynyt." - Lukijalta sähköpostitse

"Aiheeseen liittyen haluaisin kertoa äidistäni, joka sai vakavan aivoverenvuodon tammikuussa 2015. Äitini leikattiin ja pidettiin leikkauksen jälkeen nukutettuna seuraavat kaksi viikkoa. Lääkärit eivät antaneet paljoa toivoa eikä takeita toipumisesta, mutta niinpä vaan 60-vuotias äitini toipui erinomaisesti, haittanaan nykyään vaan muistin huonontuminen (joka on pieni hinta siitä, että hän olisi saattanut jäädä toimintakyvyttömäksikin, kuolemasta puhumattakaan). Äitini kertoi minulle myöhemmin samana vuonna, miten hänellä oli unenomaisia muistikuvia niiltä nukutettuna vietetyiltä kahdelta viikoltaan. Hän muistaa, että koki olevansa jossakin autiossa, kivikkoisessa paikassa, vailla pelkoa tai ahdistusta. Joku tai jokin oli houkutellut häntä "takaisin", aivan kuin kannustanut äitiäni palaamaan ja taistelemaan. Tämä oli äitini mukaan toistunut useasti sen kahden viikon aikana ja hän kuvasi sitä lempeäksi, lohdulliseksi. En osaa sanoa miten tällaisessa syvässä, lääkkeellisessä nukutustilassa ihminen uneksii tai varsinkaan pystyy muistamaan niitä jälkeenpäin, mutta minusta äitini kertoma oli joka tapauksessa hyvin lohdullista kuultavaa." - Lukijalta kommentti kohteessa Elämän ja kuoleman rajamaat

"Söimme ruokapöydän ääressä, jolloin vieressäni noin parin metrin päässä paukahti. Vieraamme ihmettelivät tapahtumaa ja kerroimme, ettei tuo ollut ainoa kerta, jolloin on tapahtunut. Edellisellä kerralla kuului kimeä pimaus ollessamme eteisessä mieheni kanssa. Täällä on ollut muutenkin levotonta ja olen huomannut, että syyllinen olen minä. Minua on tämä henkiolento seurannut kaiken aikaa." Lukijalta kommentti kohteessa Räyhähenki

"Minulle kävi eilen sattuma kävellessäni noin korttelin päässä poikaystävältäni. Yhtäkkiä vieressäni oleva portti alkoi rämistä, ihan kuin joku olisi tarrannut kahdella kädellä portista ja jyskyttänyt sitä voimakkaasti. Samalla kirkonkello alkoi soida klo 23 ja jyskytys loppui. Yritin ensiksi järkeillä tätä tapahtunutta, jos tuuli olisi tarttunut porttiin, aistiharha tms., mutta silloin ei tuullut. Tämä tapahtuma jäi voimakkaasti mieleen, koska näin ja kuulin sen." Lukijalta kommentti kohteessa Räyhähenki

"Muutettuani, minulle alkoi tapahtua jotain karmivaa, jonka olin lapsuusajoilta unohtanut. Satunnaisina öinä on sänkyni vieressä seisomassa ihmishahmo, eli tuollainen varjohahmo, joista olet blogissasikin kertonut. Tiedän olevani hereillä, se ei ole unta. Hahmo on huoneen pimeässä nurkassa, näen sen ääriviivat selvästi. Viime aikoina se on alkanut liikahtaa ennen kuin katoaa. Se voi ilmestyä joka viikko, tai olla poissa kuukausia. En ymmärrä, mutta pelottaa. Ja tämä ilmeisesti sama henkiolento vieraili siis luonani myös ollessani lapsi, muistikuvat ovat alkaneet hiljalleen palautua." - Lukijalta sähköpostitse

"Oli 2020 alkuvuosi, jollon oli vielä lunta maassa ihan kiitettävästi. Kävelin mun kaverilta kotiin, sillon oli pimeyden takia katulamput päällä. Olin siis sellasella "syrjäsellä" pitkällä tiellä, ja olin siellä yksin. Yhtäkkiä ne katuvalot alkaa välkkyä, ja n. puolen minuutin päästä sen välkkymisen alkamisesta ne sammuu kokonaa. Siinä tiellä on nyt ihan sysipimeää, joten kaivan puhelimen mun taskusta ja laitan taskulampun siitä päälle. Oon just laittanu siitä sen taskilampun päälle, kunnes katsahan hetken mielijohteesta taivaalle. Siellä taivaalla liikkuu sellanen pieni harmaa hohtava..no, juttu. Kun se on hävinny mun näkökentästä, ne valot menee uudelleen päälle." - Lukijalta sähköpostitse

"En usko hetkeäkään, että unihalvaus olisi vain ja tyystin tieteellisesti selitettävissä. Kiva, että sinäkin pohdit tätä kantaa. Se tunne pahuudesta on jotain käsittämätöntä. En koskaan ole paniikissa, jos koen unihalvauksen, mutta jos näen "sen akan" nurkassa tai se kiipeää päälle puristamaan ilmani pihalle, niin kauhuntunne on jäätävä." - Lukijalta sähköpostitse kommenttina kohteeseen Unihalvaus

Energiavirtaus

Edellisessä blogitekstissäni kerroin "uuden" kotimme selittämättömistä tapahtumista, ja minun on pakko jatkaa samalla linjalla tämänkin tekstin kanssa, sillä tapahtumat tuntuvat hiljalleen kiihtyvän. Lieneekö lähestyvällä pyhäinpäivällä ja halloweenilla olevan osuutta asiaan? Jääköön tälle kuukaudelle alun perin suunnittelemani teksti vielä odottamaan, sillä olen luvannut jakaa kanssanne kaikki omat kokemukseni niitä kertyessä.

En muista kokeneeni kovinkaan usein mitään fyysistä selittämättömien, paranormaalien tapahtumien vuoksi ja pelottavin fyysinen tuntemukseni oli ehdottomasti unihalvaus, jota kovasti myös tieteellisestä näkökulmasta selitetään.

Puhun jatkuvasti kuudennesta aistista, jollaisen uskon löytyvän jokaiselta. Toisilla syvälle haudattuna, kiellettynä, ikuisesti umpeen muurattuna, mutta toisilla, hieman avarakatseisimmilla, varovasti uteliaana, tutkivana, hyväksyvänä. Itse olen joskus sulkenut kuudetta aistiani vain, koska minua on alkanut pelottaa liikaa. Myönnetään. Joskus pidän ovea aistiini auki vain himpun verran, joskus vähän rohkeammin, mutta en ole koskaan avannut sitä kokonaan. Mitäköhän silloin voisinkaan kokea, ja olisiko siitä paluuta?

Joka tapauksessa uskon, että mikäli antautuisin täysin tämän kuudennen aistin vietäväksi, kokemus skaalani laajentuisi, ehkä vahvemmin myös fyysiselle puolelle. Hiljattainen kokemukseni muistutti minusta suuresti edellisessä kodissani yöllä kokemaani paranormaalia toimintaa, joka oli jo jotain niin voimakasta, että melkein odotin pian tuntevani jotain ihollani. Hieman saman kaltainen energiavirtaus kulki uuden kotimme läpi eräänä iltana, ja se oli mielestäni voimistunut. Kotimme ulko-ovi on temppuillut enemmän tai vähemmän koko loppukesän ja alkusyksyn, jonka olemme täällä viettäneet, joten kun tuona iltana kännykkää selatessani eteisessä ovi napsahti auki ja kostea syysilma vierähti sisään, en vielä osannut odottaa mitään.

Katsoin ovea ja ihoni nousi tahtomattani kananlihalle. Silloin, eteisen lamppumme alkoi vilkkua. Pelko alkoi nousta sisälläni ja tunsin sydämeni sykkeen kiihtyvän. Olen ennenkin maininnut, että aikoinaan minulle kerrottiin valojen välkkyvän, kun kuollut on astunut huoneeseen. En voinut sulkea tuota mielestäni, enkä saanut itseeni liikettä.

Valot räpsähtelivät hetken ja rauhoittuivat sitten. Annoin itseni hengittää. Tilanne oli ohi, mitä se ikinä oli ollutkin.

Sitten, täysin varoittamatta lamppu sammui kokonaan sulakekaapin naksahtaessa takanani ja vasempaan korvaani iski kova tinnitus. Viheltävä, kylmäävä ääni tuntui huutavan läpi pääni, kunnes se vaimeni.

Ryntäsin ulko-ovelle, laitoin sen lukkoon ja kiskaisin sen kiinni, mutta vielä oven edessä sen ollessa jo suljettuna, tunsin kylmää virtaa jaloissani. Valot syttyivät.

Yhtäkkinen, selittämätön ja täysin äkillinen sähkökatkos oli loppunut. Ovi oli kiinni, korvani hiljaa, jäljellä oli enää sydämeni takova pamppailu. Se ja valoisa, hiljainen tyhjyys. Odotin hetken aivan liikkumatta, mutta mitään ei enää tapahtunut.

Muistin välittömästi aikaisemman kotini tapaukset ja aloin pohtia onko niillä mitään muuta yhtenäistä kuin ovet ja valot? Voisiko jokin virtapiikki aiheuttaa sekä sähköjen reagoimisen, että korvani tinnituksen? Melkein väistämättä jotain energiaa on tuolloin iskenyt kotiini, mutta mitä? Sähköistä? Sattumuksellista? Yliluonnollista?

Kriittisimmät teistä haluavat varmasti selittää kaiken sattumilla - käyhän sitä kaiken aikaa mitä ihmeellisimpiä sattumuksia. Miksi tämä eroaisi muista?

En voi olla pohtimatta tapahtunutta, ja ihoni nousee edelleen kananlihalle, kun muistan kylmän ilmavirran. Erikoinen sattumien sarja, toden totta.

Tai sitten ei sattumaa alkuunkaan. Kuinka paljon olen valmis avaamaan kuudennetta aistiani? Sillä jokin sisälläni sanoo, että kyseessä oli tarkka tapahtumaketju, jolle löytyy selitys, jos on valmis avartumaan paranormaalin puoleen. Oliko kyseessä jotain sellaista energiaa, jota en ennen ole kohdannut?

Kuka, tai mikä, luonani vieraili ja mitä se halusi?

Ehkä tärkeämpänä kysymyksenä: olenko valmis kohtaamaan sen uudelleen?

Kuudennen aistini oven raosta kuulen äänen, joka varoittaa, että niin tulee vielä tapahtumaan.

Ennemmin tai myöhemmin...

Älä avaa ovea pelolle

Uusi kotimme lapsuudenkotini läheisyydessä on valanut minuun mielenrauhaa. Täällä, suurten metsien siimeksessä tunnen todella olevani kotona. Tunnen palanneeni juurilleni, joista aikaisemmin revin itseni irti turhankin vimmatusti.

Kotimme on rakennettu 60-luvulla, ja vanhojen talojen sanotaan elävän ympärillämme. Kirjaimellista elämää saattaa olla seinänkoloissa, joissa hiiret ovat luoneet tunneleitaan (onneksi kissamme säikyttelee ne tiehensä) ja lattiat narahtelevat, kun astuu tiettyihin kohtiin. Narahdus on erilainen astuessa ja painon noustessa lattialta, olen oppinut tunnistamaan ja erottamaan nämä äänet. Siksi onkin jotenkin selkäpiitä karmaisevaa kuulla yksin ollessaan juuri niitä narahduksia, jotka syntyvät kuin joku askeltaisi kotonamme.

Olen huomannut, että ovet täällä elävät myös omaa elämäänsä. Ne saattavat aukeilla ja yllätyksekseni ne ovat myös onnistuneet sulkeutumaan ilman, että olen niihin koskenut. Vanhan talomme ilmanvaihto on painovoimainen, joten kohautan olkapäitäni tälle ilmiölle - ilma pyrkii liikkumaan ulos ja sisään huoneista. Ulko-ovemme etenkin napsahtelee auki herkästi, mikäli se ei ole lukittuna ja tuulikaapin ovi on jäänyt auki.

Kirjoitin parisen vuotta sitten juhannuksen aikaan tekstin, jossa kerroin lukemastani, karmaisevasta tarinasta. Tarinassa seinän takaa oli kuultu koputuksia, ja kun asiaa oli tutkittu, oli sieltä löytynyt ihmisen luuranko. En aio kertoa, että uudesta kodistamme olisi löytynyt luurankoja (onneksi), mutta ollessani muutamia päiviä sitten yksin kirkkaassa päivänvalossa. ulko-oveemme koputettiin. Keittiömme ikkunasta näkee ulko-oven edustan, ja hämmennyin kurkistaessani kuka oli saapunut, sillä kotimme edusta ammotti tyhjyyttään.

Kävelin varovaisesti ulko-ovemme suuntaan, mutta jähmetyin jännityksestä oven napsahtaessa vauhdikkaasti auki. Rationaalinen puoleni halusi heti sysätä tapahtuneen ilmanvaihdon harteille, mutta päässäni taisteli myös toinen järjen ääni, joka väitti kivenkovaan, ettei tuo ollut mahdollista. Ei silloin, kun tuulikaapin ovi oli myös visusti kiinni. Kävin vielä kurkistamassa pihalle, mutta en nähnyt, tuntenut, kuullut tai aistinut mitään. Jokin silti muuttui sisälläni, sillä ensimmäistä kertaa pieni jännitys paranormaalin läsnäolon mahdollisuudesta oli hiipinyt mieleeni.

Samanlainen tapaus toistui seuraavana päivänä, tismalleen samalla tapaa. Olin keittiössä kuullessani koputuksen, mutten nähnyt ketään. Kun lähestyin tuulikaappia, näin sen rosoisen lasin läpi valon tulvahtavan sisälle tarkoittaen sitä, että ulko-ovi oli juuri auennut itsestään. Mieleeni palautui entisessä kodissani tapahtuneet koputukset ja pamaukset, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä miellyttävää muistoa.

Tämä tapahtui kaksi kertaa, mutta suorastaan pelkään niin käyvän vielä uudelleen, sillä muistot edellisestä kodistani siirrettynä omakotitaloon metsän keskellä säkkipimeän syksyn saapuessa saattavat olla liikaa. Vielä en ole kohdannut mitään voimakasta tai karmaisevaa, ja vaikka yliluonnollisia tapahtumia tunnun kaipaavanikin, en ole varma haluanko niitä kotiini enää. Täällä puitteet ovat jotenkin syvemmältä kauhugenrestä itsestään.

En voi olla pohtimatta naapurimme tontin rajalle haudattuja ihmisiä. Keitä he olivat? Mitä he saavuttivat elämässään? Jäikö heillä keskeneräisiä asioita?

Sanotaan, että ihminen kuolee kahdesti: ensimmäisen kerran maan päällisen elämän päättyessä ja toisen kerran sielun kadotessa, kun kukaan maan päällä ei enää muista sitä ja elämää, jonka se kätki sisälleen. Tällaisen uskomuksen mukaan henkien vaellus keskuudessamme kestää juuri niin kauan, kun heistä puhutaan ja heitä muistellaan.

Entä, jos henki ei olekaan valmis poistumaan, vaan haluaa muistuttaa itsestään ruokkiakseen omaa olemassaoloaan?

Ja voíla, kummittelu on syntynyt.

Kunhan leikittelen ajatuksilla, sillä kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ei kukaan todella voi varmuudella sanoa, mitä tapahtuu elämän jälkeen.

Se, mitä koputukset ja ovien avaamiset merkitsevät, saattavat aueta minulle ennemmin tai myöhemmin. Ja voitte olla varmoja, että jaan tiedonmurut kanssanne.

Vaikka taidankin pitää jonkin aikaa ovea lukossa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Vai enkö todellakaan ole ottanut mistään opikseni?

Ovet siis lukkoon. Vaan riittääkö se?