keskiviikko 30. syyskuuta 2020

Energiavirtaus

Edellisessä blogitekstissäni kerroin "uuden" kotimme selittämättömistä tapahtumista, ja minun on pakko jatkaa samalla linjalla tämänkin tekstin kanssa, sillä tapahtumat tuntuvat hiljalleen kiihtyvän. Lieneekö lähestyvällä pyhäinpäivällä ja halloweenilla olevan osuutta asiaan? Jääköön tälle kuukaudelle alun perin suunnittelemani teksti vielä odottamaan, sillä olen luvannut jakaa kanssanne kaikki omat kokemukseni niitä kertyessä.

En muista kokeneeni kovinkaan usein mitään fyysistä selittämättömien, paranormaalien tapahtumien vuoksi ja pelottavin fyysinen tuntemukseni oli ehdottomasti unihalvaus, jota kovasti myös tieteellisestä näkökulmasta selitetään.

Puhun jatkuvasti kuudennesta aistista, jollaisen uskon löytyvän jokaiselta. Toisilla syvälle haudattuna, kiellettynä, ikuisesti umpeen muurattuna, mutta toisilla, hieman avarakatseisimmilla, varovasti uteliaana, tutkivana, hyväksyvänä. Itse olen joskus sulkenut kuudetta aistiani vain, koska minua on alkanut pelottaa liikaa. Myönnetään. Joskus pidän ovea aistiini auki vain himpun verran, joskus vähän rohkeammin, mutta en ole koskaan avannut sitä kokonaan. Mitäköhän silloin voisinkaan kokea, ja olisiko siitä paluuta?

Joka tapauksessa uskon, että mikäli antautuisin täysin tämän kuudennen aistin vietäväksi, kokemus skaalani laajentuisi, ehkä vahvemmin myös fyysiselle puolelle. Hiljattainen kokemukseni muistutti minusta suuresti edellisessä kodissani yöllä kokemaani paranormaalia toimintaa, joka oli jo jotain niin voimakasta, että melkein odotin pian tuntevani jotain ihollani. Hieman saman kaltainen energiavirtaus kulki uuden kotimme läpi eräänä iltana, ja se oli mielestäni voimistunut. Kotimme ulko-ovi on temppuillut enemmän tai vähemmän koko loppukesän ja alkusyksyn, jonka olemme täällä viettäneet, joten kun tuona iltana kännykkää selatessani eteisessä ovi napsahti auki ja kostea syysilma vierähti sisään, en vielä osannut odottaa mitään.

Katsoin ovea ja ihoni nousi tahtomattani kananlihalle. Silloin, eteisen lamppumme alkoi vilkkua. Pelko alkoi nousta sisälläni ja tunsin sydämeni sykkeen kiihtyvän. Olen ennenkin maininnut, että aikoinaan minulle kerrottiin valojen välkkyvän, kun kuollut on astunut huoneeseen. En voinut sulkea tuota mielestäni, enkä saanut itseeni liikettä.

Valot räpsähtelivät hetken ja rauhoittuivat sitten. Annoin itseni hengittää. Tilanne oli ohi, mitä se ikinä oli ollutkin.

Sitten, täysin varoittamatta lamppu sammui kokonaan sulakekaapin naksahtaessa takanani ja vasempaan korvaani iski kova tinnitus. Viheltävä, kylmäävä ääni tuntui huutavan läpi pääni, kunnes se vaimeni.

Ryntäsin ulko-ovelle, laitoin sen lukkoon ja kiskaisin sen kiinni, mutta vielä oven edessä sen ollessa jo suljettuna, tunsin kylmää virtaa jaloissani. Valot syttyivät.

Yhtäkkinen, selittämätön ja täysin äkillinen sähkökatkos oli loppunut. Ovi oli kiinni, korvani hiljaa, jäljellä oli enää sydämeni takova pamppailu. Se ja valoisa, hiljainen tyhjyys. Odotin hetken aivan liikkumatta, mutta mitään ei enää tapahtunut.

Muistin välittömästi aikaisemman kotini tapaukset ja aloin pohtia onko niillä mitään muuta yhtenäistä kuin ovet ja valot? Voisiko jokin virtapiikki aiheuttaa sekä sähköjen reagoimisen, että korvani tinnituksen? Melkein väistämättä jotain energiaa on tuolloin iskenyt kotiini, mutta mitä? Sähköistä? Sattumuksellista? Yliluonnollista?

Kriittisimmät teistä haluavat varmasti selittää kaiken sattumilla - käyhän sitä kaiken aikaa mitä ihmeellisimpiä sattumuksia. Miksi tämä eroaisi muista?

En voi olla pohtimatta tapahtunutta, ja ihoni nousee edelleen kananlihalle, kun muistan kylmän ilmavirran. Erikoinen sattumien sarja, toden totta.

Tai sitten ei sattumaa alkuunkaan. Kuinka paljon olen valmis avaamaan kuudennetta aistiani? Sillä jokin sisälläni sanoo, että kyseessä oli tarkka tapahtumaketju, jolle löytyy selitys, jos on valmis avartumaan paranormaalin puoleen. Oliko kyseessä jotain sellaista energiaa, jota en ennen ole kohdannut?

Kuka, tai mikä, luonani vieraili ja mitä se halusi?

Ehkä tärkeämpänä kysymyksenä: olenko valmis kohtaamaan sen uudelleen?

Kuudennen aistini oven raosta kuulen äänen, joka varoittaa, että niin tulee vielä tapahtumaan.

Ennemmin tai myöhemmin...




sunnuntai 30. elokuuta 2020

Älä avaa ovea pelolle

Uusi kotimme lapsuudenkotini läheisyydessä on valanut minuun mielenrauhaa. Täällä, suurten metsien siimeksessä tunnen todella olevani kotona. Tunnen palanneeni juurilleni, joista aikaisemmin revin itseni irti turhankin vimmatusti.

Kotimme on rakennettu 60-luvulla, ja vanhojen talojen sanotaan elävän ympärillämme. Kirjaimellista elämää saattaa olla seinänkoloissa, joissa hiiret ovat luoneet tunneleitaan (onneksi kissamme säikyttelee ne tiehensä) ja lattiat narahtelevat, kun astuu tiettyihin kohtiin. Narahdus on erilainen astuessa ja painon noustessa lattialta, olen oppinut tunnistamaan ja erottamaan nämä äänet. Siksi onkin jotenkin selkäpiitä karmaisevaa kuulla yksin ollessaan juuri niitä narahduksia, jotka syntyvät kuin joku askeltaisi kotonamme.

Olen huomannut, että ovet täällä elävät myös omaa elämäänsä. Ne saattavat aukeilla ja yllätyksekseni ne ovat myös onnistuneet sulkeutumaan ilman, että olen niihin koskenut. Vanhan talomme ilmanvaihto on painovoimainen, joten kohautan olkapäitäni tälle ilmiölle - ilma pyrkii liikkumaan ulos ja sisään huoneista. Ulko-ovemme etenkin napsahtelee auki herkästi, mikäli se ei ole lukittuna ja tuulikaapin ovi on jäänyt auki.

Kirjoitin parisen vuotta sitten juhannuksen aikaan tekstin, jossa kerroin lukemastani, karmaisevasta tarinasta. Tarinassa seinän takaa oli kuultu koputuksia, ja kun asiaa oli tutkittu, oli sieltä löytynyt ihmisen luuranko. En aio kertoa, että uudesta kodistamme olisi löytynyt luurankoja (onneksi), mutta ollessani muutamia päiviä sitten yksin kirkkaassa päivänvalossa. ulko-oveemme koputettiin. Keittiömme ikkunasta näkee ulko-oven edustan, ja hämmennyin kurkistaessani kuka oli saapunut, sillä kotimme edusta ammotti tyhjyyttään.

Kävelin varovaisesti ulko-ovemme suuntaan, mutta jähmetyin jännityksestä oven napsahtaessa vauhdikkaasti auki. Rationaalinen puoleni halusi heti sysätä tapahtuneen ilmanvaihdon harteille, mutta päässäni taisteli myös toinen järjen ääni, joka väitti kivenkovaan, ettei tuo ollut mahdollista. Ei silloin, kun tuulikaapin ovi oli myös visusti kiinni. Kävin vielä kurkistamassa pihalle, mutta en nähnyt, tuntenut, kuullut tai aistinut mitään. Jokin silti muuttui sisälläni, sillä ensimmäistä kertaa pieni jännitys paranormaalin läsnäolon mahdollisuudesta oli hiipinyt mieleeni.

Samanlainen tapaus toistui seuraavana päivänä, tismalleen samalla tapaa. Olin keittiössä kuullessani koputuksen, mutten nähnyt ketään. Kun lähestyin tuulikaappia, näin sen rosoisen lasin läpi valon tulvahtavan sisälle tarkoittaen sitä, että ulko-ovi oli juuri auennut itsestään. Mieleeni palautui entisessä kodissani tapahtuneet koputukset ja pamaukset, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä miellyttävää muistoa.

Tämä tapahtui kaksi kertaa, mutta suorastaan pelkään niin käyvän vielä uudelleen, sillä muistot edellisestä kodistani siirrettynä omakotitaloon metsän keskellä säkkipimeän syksyn saapuessa saattavat olla liikaa. Vielä en ole kohdannut mitään voimakasta tai karmaisevaa, ja vaikka yliluonnollisia tapahtumia tunnun kaipaavanikin, en ole varma haluanko niitä kotiini enää. Täällä puitteet ovat jotenkin syvemmältä kauhugenrestä itsestään.

En voi olla pohtimatta naapurimme tontin rajalle haudattuja ihmisiä. Keitä he olivat? Mitä he saavuttivat elämässään? Jäikö heillä keskeneräisiä asioita?

Sanotaan, että ihminen kuolee kahdesti: ensimmäisen kerran maan päällisen elämän päättyessä ja toisen kerran sielun kadotessa, kun kukaan maan päällä ei enää muista sitä ja elämää, jonka se kätki sisälleen. Tällaisen uskomuksen mukaan henkien vaellus keskuudessamme kestää juuri niin kauan, kun heistä puhutaan ja heitä muistellaan.

Entä, jos henki ei olekaan valmis poistumaan, vaan haluaa muistuttaa itsestään ruokkiakseen omaa olemassaoloaan?

Ja voíla, kummittelu on syntynyt.

Kunhan leikittelen ajatuksilla, sillä kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ei kukaan todella voi varmuudella sanoa, mitä tapahtuu elämän jälkeen.

Se, mitä koputukset ja ovien avaamiset merkitsevät, saattavat aueta minulle ennemmin tai myöhemmin. Ja voitte olla varmoja, että jaan tiedonmurut kanssanne.

Vaikka taidankin pitää jonkin aikaa ovea lukossa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Vai enkö todellakaan ole ottanut mistään opikseni?

Ovet siis lukkoon. Vaan riittääkö se?




perjantai 31. heinäkuuta 2020

Variksenpelätin

Lenkillä lapsuudenkotini maalaismaisemissa tunnen oloni monesti hyvin tyyneksi, rentoutuneeksi ja rauhalliseksi. Vaikka olenkin saanut kokea yhtä ja toista näissä maisemissa, täällä tunnen juurieni olevan. Saan voimaa tästä maaperästä.

Mutta myös koen selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia ja ilmiöitä enemmän kuin muualla.

Lenkki näissä kesäisen vehreissä maisemissa voi kätkeä eteensä yllätyksiä, ja niin kävi jälleen kerran. Kävelin erään syrjäisen hiekkatien reunaa ja kuuntelin lenkkitossujeni rahinaa soran pinnalla ja ojassa viulujaan soittelevien heinäsirkkojen sirkutusta. Kauempaa tien päästä alkoi kantautua voimakasta lintujen raakuntaa. Terästin kuuloni, ja jatkoin matkaa. Lähemmäksi päästyäni huomasin, kuinka pitkään hylättynä olleen maalaistalon vanhan latorakennuksen eteen niitylle oli pystytetty karun näköinen variksenpelätin. Ironista kyllä, sen ympärillä lenteli ainakin viisi varista, välillä laskeutuen maahan ja lehahtaen jälleen lentoon.

Hymähdin näylleni. Pelätin ei näyttänyt osaavan toimittaa edes yhtä yksinkertaista virkaansa, sitä ainoaa, jonka vuoksi se edes oli olemassa. No, eipä näyttänyt rehevöitynyt niitty erityisesti pelättiään kaipaavankaan. Se oli minulle tutun, Kummitustalo-blogitekstissäni kertomani hylätyn maalaistalon maisemissa.

Pysähdyin hetkeksi ihmettelemään variksenpelätintä kauempana villiintyneellä niityllä. Se näytti jotenkin karmivalta harmaassa, venähtäneessä paidassaan, kangassäkkikasvot roikkuen oudosti vääntyneen pään vinksottavan, ruskean hatun alta. Kuin koko pelätin roikkuisi näkymättömästä hirttosilmukasta. Varikset rehahtivat yhtäkkiä taivaalle parvena pitäen kovaa meteliä, ja ihoni oli noussut täysin huomaamatta kananlihalle. Lähdin jatkamaan kävelyäni.

Joitakin päiviä myöhemmin kävelin "kummitustalon" ohi uudelleen, mutta variksenpelätin oli poissa. Miksi kukaan olisi vienyt vanhan pelättimen keskeltä villiintynyttä niittyä? Seisoin hetken ihmetyksen vallassa, kun mahdollisesti sama varisparvi lehahti lentoon jostain läheltä taloa. Ne lensivät läheltäni raakkuen vihamielisen kuuloisesti, kuin en saisi olla siinä missä olin, seisoa tuijottamassa niiden pyhättöön. Lähdin jatkamaan takaisin vanhempieni kotiin, mutta törmäsin matkalla erääseen kylän naisista. Pysähdyin vaihtamaan muutaman sanan hänen kanssaan, ja satuin mainitsemaan hänelle karmaisevasta linnunpelättimestä. Nainen oli hetken hiljaa, kunnes kysyi vaimeasti:

"Sinäkin näit sen vai?"

Myönsin hiukan hämilläni asian olevan niin. Nainen kertoi, että on nähnyt satunnaisesti kesän aikana kuinka variksenpelätin on "liikkunut ympäri" hylätyn talon tonttia. Milloin hän on nähnyt sen niityllä, joskus nojaavan ladon seinään, jonain iltana talon ulko-oven edessä ja toisena tuijottamassa niityn laidalla tielle päin.

En pystynyt pidättämään jännittynyttä henkäystäni. Pelättimessä oli ollut mielestäni jotain pahaenteistä, mutta yritin selittää asiat niin naiselle kuin itsellenikin, ja tokaisin, että ovatpahan kylän lapset keksineet itselleen erikoisen harrastuksen. Nainen naurahti vaimeasti, ja tokaisi olevansa tyytyväinen, kun joku muukin oli nähnyt pelättimen. Hänen miehensä ei ollut kuulemma milloinkaan onnistunut näkemään sitä missään päin tonttia, vaikka oli joskus käynyt talon pihaltakin käsin katsomassa, koska vaimo tuntui saaneen oudosta pelättimestä päähänpinttymän.

Jo sanoessani ääneen uudelleen lausahduksen kylän lapsista, huomasin, ettei se kuulostanut aidolta. Kumpikaan meistä ei tuntunut uskovan, että lapset olivat siirrelleet pelätintä, mutta kumpikaan meistä ei halunnut myöntää mitään selittämätöntä, saati paranormaalia vaihtoehtoa olevan kyseessä.

Vielä oudomman pelättimen tapauksesta tekee se, että kuulin muutamaa päivää myöhemmin eräältä toiseltakin kyläläiseltä "höyryävästä variksenpelättimestä" kyseisellä niityllä. Hän oli sattunut huomaamaan pelättimen lenkillään ja kiinnittänyt huomiota sen ympärillä lenteleviin variksiin sekä höyryyn, jota näytti nousevan siitä. Samaan tapaan kuin joskus kuumana kesäpäivänä raikkaan sadekuuron jälkeen tienpinta höyryää. Ongelmana oli vain, ettei tuona päivänä ollut kuuma, eikä silloin ollut satanut.

On todella vaikea käydä kiinni ongelmanytimeen, sillä mitään ongelmaa ei ole. On vain muutama hassu havainto hitusen karmaisevasta variksenpelättimestä, epämääräiset tuntemukset jostain oudosta ja muutaman kyläläisen mielipide, että kyseisellä tilalla on meneillään jotain selittämätöntä, jopa yliluonnollista.

En osaa itse vielä takertua aiheeseen tiukemmin, sillä näin pelättimen vain kerran. Elämässäni on kuitenkin tapahtunut suuri muutos, sillä muutimme vain viikko sitten vanhaan omakotitaloon lapsuudenkotini läheisyydessä, minulle tutuissa maisemissa. Täältä käsin minun on helpompi seurata myös pelättimen pelättyä ilmestymistä, kuten kaikkia muitakin täällä päin tapahtuneita - ja tapahtuvia - paranormaaleja asioita.

Jäivätköhän edellisen kotini henget asuinpaikkaansa, vai kulkeutuivatko ne mukanani? Onko uudessa kodissani yliluonnollista elämää? Uusi naapurimme ainakin kertoi, kun tarkastimme tonttimme rajat, että heidän tonttinsa nurkilta on löytynyt jopa hautoja 1900-luvun alusta. Historian havinaa, menneisyyden haamuja ja kalmistoja, kirjaimellisesti aivan nurkillamme. Tiedän myös, että talon itselleen rakentaneet ihmiset ovat jo jättäneet tämän ajan, mutta malttoivatko he poistua rakkaasta kodistaan lopullisesti?

Kaikkeen tähän tulen saamaan selvyyttä ja vastauksia ajan kuluessa ja syksyn pimetessä. Minulla on vahva tunne siitä, että kerrottavaa tulee olemaan.

Täytyy myös harhailla "kummitustalon" lähettyvillä, jos satun jälleen todistamaan jotain eriskummallista. Tai voisiko tämä tuleva syksy olla se syksy, jolloin uskaltautuisin vaeltamaan Verivalkamalle? Jokin sisälläni sanoo, ettei minun kannattaisi lähteä sinne yksin, ei nyt kun uskollinen ystäväni ei kulje enää rinnallani.

Tunnen luissani, ettei variksenpelätin tule olemaan ainoa outo seikka elämässäni tulevien kuukausien aikana.

Mutta missä mittakaavassa jotain tulee tapahtumaan?

Vain aika sen näyttää...




tiistai 30. kesäkuuta 2020

Tunnistamattomat lentävät esineet

Olen ensisijaisesti kiinnostunut paranormaaleista tapahtumista keskuudessamme ja henkimaailman jutuista, sillä - vaikka se saattaa kuulostaa uskomattomalta - minulla on niistä suoria kokemuksia. En tähän päivään saakka ole onnistunut luomaan kokemuksilleni minkäänlaista järkevää pohjaa, vaikka olen kyllä yrittänyt. Eräs yliluonnolliseen kenttään vahvasti kuuluva asiakokonaisuus, josta minulla ei kuitenkaan ole henkilökohtaista kokemusta, on UFO:t ja planeettamme Maan mahdolliseen ulkopuolisen elämään liittyvät seikat.

UFO:t (Unidentified flying object), alienit ja muiden kaukaisten planeettojen tai mahdollisten aurinkokuntien elämästä ei kukaan ole pystynyt antamaan minkäänlaisia vedenpitäviä todisteita, eli kyse on tässäkin pohjimmiltaan uskon asiasta. Kuitenkin, eräs merkittävä lähde on myöntänyt kohdanneensa ufoja, eli tunnistamattomissa olevia lentäviä esineitä. Koska niitä ei olla pystytty tunnistamaan, on mahdotonta tietää mistä ne ovat tulleet.

Pentagon nimittäin julkaisi USA:n ilmavoimien kuvaamaa materiaalia, jossa heidän mukaansa on tunnistamattomia lentäviä esineitä, eli ufoja. Ufojen olemassaolo on siis hyväksytty todelliseksi varsin merkittävältä taholta, mutta tämä ei silti tarkoita kyseessä olleen avaruusaluksien tai vieraiden planeettojen teknologiaa. Oli niin tai näin, on kyseessä kuitenkin melko merkittävä tunnustus. Tästä löydät myös Iltalehden uutisoinnin asiasta.

Eräs merkittävä askel ufojen olemassaolon myöntämisestä otettiin jo vuonna 2017, kun Pentagon myönsi ufojen tutkimusohjelman. Pentagon, eli Yhdysvaltain puolustusministeriö, on aikaisemmin salatun tutkimusohjelman asiakirjojen mukaan tutkinut ufoja. Asiakirjoissa perehdytään maapallon ilmakehässä nähtyihin oudosti kiihdyttäviin lentoaluksiin ja leijuviin objekteihin. Rahoitus projektiin - ainakin julkisesti - on lopetettu, mutta viranomaiset ovat kertoneet jatkavansa havainnointia muun työn ohella.


Mitä omiin ajatuksiini asiasta tulee, tuntuu minusta melkein enemmän mahdottomalta se, että olisimme tässä valtavassa, loputtomassa maailmankaikkeudessa täysin yksin. Suhtaudun äärimmäisellä mielenkiinnolla myös uutisointiin viljapeltokuvioista, ja minua houkuttelee leikkiä ajatuksella, että ne ovat avaruusolentojen karttamerkkejä. Valitettavasti vain hyvin usein, lähes aina, ne paljastetaan huijauksiksi.


Viljapeltokuviot tuovat mieleeni historiantunnin lapsuudestani. Kuulostaa varmaan erikoiselta aasinsillalta, mutta minulla on tähän hyvä selitys: Nazcan linjat.


Nazcan autiomaasta Perusta löytyneet, valtavat eläinhahmot ja geometriset muodot ovat askarruttaneet tutkijoita jo 1900-luvun alusta asti, vaikka arviolta ne on tehty autiomaahan jo noin kaksi tuhatta vuotta sitten. Kuviot on tehty tummia pintakiviä siirtelemällä, jolloin niiden alta on paljastunut vaaleampia kiviä. Kuviot eivät erotu kunnolla maan pinnalta käsin, vasta taivaan korkeuksista niiden hahmot saavat todellisen muotonsa. Vaikka minusta tuntuukin monessa asiassa siltä, että varhaisemmat ihmisheimot ovatkin olleet viisaampia, sillä he eivät ole menettäneet vielä yhteyttään luontoon ja kehon kuoren ulkopuoliseen elämään ja maailmaan, alkoi mielikuvitukseni jo noiden historian oppituntien aikana luoda teoriaa, että juuri nämä kuviot olisivat varhainen merkki vierailijoista ulkoavaruudesta.

Nazcan linjojen kömpelöt kuviot voisivat hyvin olla varhaisia avaruusolentojen piirroksia, eikö? Ja niiden käytössä ollut teknologia voisi olla kehittynyt vuosisatojen mukana, laitteiksi, jotka lentävät taivaalla niin epämääräisen nopeasti, että edes Yhdysvaltojen laivaston ilmavoimat eivät pysty tunnistamaan niitä miksikään. Ja entä jos kaukaisten planeettojen asukkailla on käytössään vielä tätäkin ihmeellisempiä työkaluja "meidän tutkimiseksemme"? Ehkä lähisukulaiseni kohtasikin jotain sellaista kävelyllään. Hänelle ei ole käynyt vastaavaa tuon yhden kerran jälkeen.

Entä kaikki kertomukset ihmisistä, jotka väittävät joutuneensa avaruusolentojen sieppaamiksi? Viimeisin, jonka kuulin, oli katsomassani Netflix-sarjassa Outoja kokemuksia. Sen kaltaiset ihmiset ja kokemukset on niin helppo heivata "humpuukia"-koppaan, että on melkein vaikea pysähtyä todella kuuntelemaan, mitä ilmiön taustalla oikeasti on.

Suomen ufotutkijoiden sivuilla on merkintöjä ja havaintoja selittämättömistä ilmiöistä taivaallamme, ja sellaisia näyttää tapahtuvan säännöllisesti myös täällä meidän pohjoisessa maan kolkassamme. Mutta mitä nämä ilmiöt ovat?

Kun Pentagonkin on myöntänyt ufojen todellisuuden, jää enää jäljelle pari kysymystä: mitä ne ovat ja mistä ne ovat tulleet?

Jos näihin saisi vastauksen, voisi joko poissulkea mahdolliset avaruusolentojen sekaantumiset meidän ihmiskuntamme elämään tai hyväksyä se mahdollisuus, ettemme ole yksin.

I always feel like somebody's watching me...