Poika tyhjyydestä

Muutamia kuukausia sitten, talven ollessa kylmimmillään ja pakkasen purressa poskia näin kävelyllä koirani kanssa jotain erikoista. Päätän monesti lenkkini koirani kanssa kotini läheltä virtaavan synkän joen rannan kautta, sen varrella kulkevan lenkkipolun soran rahistessa tossujeni alla. Lenkkipolku on kesäisin leveä, mutta talvisin sen keskellä kulkee vain kapea kinttupolku, sillä talvikunnossapitoa sille ei ole. Polku kulkee eräässä kohdassa autotien alta, ja betoninen, uudehko silta joen vilkkaan virtauskohdan yläpuolella kohoaa korkealle yläpuolelleni. Keskellä jokea on tukipilarit ja tasanne, jolla satunnaisesti kesäisin näkee ihmisten koettavan kalaonneaan, toisinaan vesi on niin matalalla, että muutaman kiven päältä loikkimalla ja kahluusaappailla pääsee kuivana tasanteelle saakka.

Tuona talvipäivänä huomasin jo kaukaa siltaa lähestyessäni, että tasanteen päällä seisoi hahmo, joka näytti minusta nuorelta pojalta. Ehkä teini-ikäiseltä, ehkä hiukan nuoremmalta, mutta aikuisen hahmo se ei ollut. Joki tasanteen ympärillä oli jäässä, mutta virtauksen vuoksi en ollut varma, kuinka luotettava jääkerros on. Poika seisoi selin minuun, täysin hievahtamatta. Ajattelin, että on parempi kehottaa häntä tulemaan pois sieltä, varmuuden vuoksi. Nuoret kun saattavat keksiä kaikenlaisia tempauksia, en voisi kantaa harteillani sitä, että tälle pojalle sattuisi jotain ja olisin vain muutamalla sanalla estänyt onnettomuuden.

Harpoin nopeasti sillan alle, ja kohotin katseeni tasannetta kohden, valmiina varoittamaan poikaa, mutta hän oli kadonnut. Ensiksi säikähdin, että hän on tipahtanut toiselle puolelle tasannetta, ehkä jopa jäihin, joten kiirehdin joenmutkaan tähystääkseni tasanteen toiselle puolelle. Jää siellä oli ehjä, mutta poikaa ei näkynyt missään. Kävelin takaisin sillan alle tasanteen luo, ja huomasin, ettei jään päälle sataneessa lumessa ollut minkäänlaisia viitteitä siitä, että kukaan olisi kävellyt sitä pitkin tasanteen päälle. Myöskään vastarannan pehmeän kuohkeassa lumipeitteessä ei ollut jälkiä. Poika oli kuin ilmestynyt tyhjyydestä, ja kadonnut sinne.

Tuijotin hetken aikaa ajatuksissani lumenpinnan loputonta rauhaa, vaikka mielessäni kuohui. Lopulta minun oli pakko kohauttaa olkiani ja painaa tapahtunut villaisella, olin saattanut vain kokea jonkinlaisen näköharhan keskellä kirkasta talvipäivää.

Tämä yksittäinen tapahtuma ei olisi päätynyt blogiini, mikäli se ei olisi toistunut. Mutta pari viikkoa sitten, uskomatonta kyllä, näin hänet taas. Lumet olivat jo sulaneet, ilta-aurinko paistoi kuumottavan oranssia valoaan, vaikka kylmä tuuli vielä ujelsi sillan rakenteissa. Kuljin jälleen koirani kanssa kohti siltaa, ja matalalla paistanut aurinko häikäisi minua veden pinnalta. Näin hahmon seisovan sillan tasanteella, tuijottaen veden väreilevää pintaa samanlaisessa huojumattomassa, ajattomassa tilassa. Hän samaan aikaan oli siinä, mutta myös kuin ei olisi ollut. Ikään kuin varjo, joka olisi hetkeksi noussut maasta kokeakseen todellisen elämän, vain painuakseen jälleen maanpinnalle ikuisesti seuraamaan omistajaansa.

Mieleeni välähti saman tien muistikuva talvisesta kohtaamisestani, joten nostin käden silmieni varjoksi ja varoin edes räpäyttämättä silmiäni, halusin nähdä häviääkö ilmestys silmissäni. Pääsin yllättävän lähelle, mutten saanut tarkkaa näköyhteyttä, auringon valo kimmelsi suoraan kasvoilleni ja heijastui tuplana vielä vedestäkin. Yhtäkkiä jokin aalto tai vastaava sai valon välähtämään pojan suunnalla poikkeuksellisen kirkkaana, minun oli pakko sulkea silmäni. Ja kun avasin ne uudelleen, oli poika tyhjyydestä jälleen kadonnut. Kuten edelliselläkin kerralla, en havainnut vedessä tai rannoilla minkäänlaista liikettä, ääntä tai jälkiä.

Yritin muistella, olenko koskaan kuullut vanhan puusillan aikoihin nuoren pojan hukkuneen lähellä siltaa, ja myös ajankohtaa, jolloin ensimmäisen kerran tämän näyn kohtasin. En ollut kuitenkaan tehnyt muistiinpanoja, joten en osaa sanoa oliko päivämäärillä minkäänlaista yhteyttä. Oliko kyseessä jokin selittämätön, paranormaali tapahtuma, vai mielen temppu? Sitä en ainakaan toistaiseksi saa tietää. Varmuudella voin sanon, ettei näillä kahdella kävelyllä ollut muuta yhteistä, eikä mielessäni pyörineet asiat olleet kummallakaan kerralla samoja.

Jostain syystä tapahtuma toi mieleeni erään YouTube-videon, jossa autoilijat päättävät lähteä peruuttamaan auton pois, kun huomaavat mutkan takana keskellä tietä hievahtamatta istuvan pojan. He tuntuvat pelästyvän ja ajattelevan tiellä istuvan hahmon olevan ehkä kummitus, sillä kyseisen alueen kerrotaan olevan tunnettu paranormaalista toiminnastaan. Videossa kuitenkin spekuloidaan vaihtoehdolla, että poika saattoi olla osa ryöstöporukkaa, tarkoituksenaan saada autot pysähtymään, jotta rikoskumppanit pääsevät ryöstämään autoilijat. Oli kyseessä sitten kummitus, pila tai rikos, joka tapauksessa nämä miehet säästyivät kaikelta harmilta peruuttaessaan nopeasti pois. (Mikäli tällaiset tiellä tapahtuneet kohtaamiset kiinnostavat, niitä löytyy lisää YouTubesta mm. 14 Scary Highway Ghost Encounters, vaikkakin ainakin osa näistä on selvästi muokattuja, näyteltyjä tai liioiteltuja.)

Aina välillä kuulee kerrottavan tarinoita ihmishahmoista, jotka seisovat tienvarsilla omassa, ylhäässä hiljaisuudessaan, tai kallion reunoilla merta kaihoisana tuijottavina. Hahmoja on nähty autiotaloissa, hylätyissä sairaaloissa tai siltojen rakenteissa. Lähes aina, kun asiaa on lähdetty tutkimaan, on näiden paikkojen historiasta löytynyt kuolemaa, onnettomuuksia ja rauhattomuutta. Voisiko todella olla niin, että tämän kaltainen näky ei todella olekaan aistiharhaa, vai jokin onneton sielu, joka ei edes kuolemasta löytänyt rauhaa, vaan jäi ikuisesti häälymään kuolinpaikkansa läheisyyteen?

Mikä mahtoi olla näkyni pojasta sillan alla? Mieleni luomaa harhaa, vai jotain muuta?

Onko hän varjo menneisyydestä, tuomittu ikuisesti tuijottamaan sen veden pintaa, joka tunkeutui hänen keuhkoihinsa ja hukutti hänet ajasta ikuisuuteen?

Kuka oli poika tyhjyydestä?

Roger that

Kuinka monesti olenkaan tänne maininnut kotonani olevasta vaatehuoneesta, jonka liiketunnistin valot syttyvät toisinaan ilman syytä, kuin niihin vaikuttaisi jokin selittämätön energia (edeltävä tekstini aiheesta: Kop, kop, kop...). Hiljattain valojen kanssa tapahtui jälleen jotain täysin uudenlaista, ja haluan jakaa sen kanssanne.

Suurin piirtein kuukausi takaperin, tapahtui systemaattisesti kotonani outoja. Jostain syystä heräsin noin viikon verran joka yö, lähes samaan aikaan yön pikkutunneilla ja tunsin tarvetta siirtyä pois makuuhuoneesta hetkeksi. Joka kerran astuessani keskelle yön synkkää pimeyttä ja suljettuani makuuhuoneen oven perässäni, välähti tutulla tavalla vaatehuoneessamme valot päälle.

Ensimmäisen kerran tämän tapahtuessa hymähdin itsekseni. Ilmiöstä on tullut tuttu, eikä sähkölaitteiden selittämättömät toimintahäiriöt tarkoita suoraan minkäänlaista merkkiä yliluonnollisesta toiminnasta. Edes edellisen kokemukseni jännittävä, jopa ahdistava, tunnelma tuoreena muistissa ei saanut jännitystä sykähtämään sisälläni. Seuraavana yönä reaktioni oli jokseenkin samanlainen, minua huvitti, että sattuma sai yön toistumaan lähes samanlaisena. Kolmantena yönä tapahtumien toistuessa, jähmetyin jo hetkeksi hämmästelemään tilanteen toistuvaa kuviota. Kuinka monta samanlaista yötä voisi enää laskea sattuman piikkiin?

Neljäntenä yönä heräsin jälleen ja lähdin kohti makuuhuoneen ovea. Painoin käteni kahvalle ja odotin hetken, oven raosta ei heijastunut valoa eli vaatehuoneen lamppu ei ollut jo valmiiksi päällä. Astuin ulos ja suljin jälleen makuuhuoneen oven. Odotin hetken, ajattelin käydä hieman ulkona hengittämässä raikasta ilmaa saadakseni paremmin unta. Liikahtaessani uudelleen, syttyivät valot jälleen vaatehuoneeseemme. Olen aikaisemminkin kertonut, ettei liiketunnistimen ole mahdollista mitenkään havaita liikettä makuuhuoneemme edessä, sillä se on syvennyksessä ja välissä on vielä seinää ja portaat yläkertaankin. Tämän lisäksi tunnistin on suunnattu vaatehuoneen perukoille, jotta se ei, ironisesti, syttyisi liian herkästi. Kissa näytti myös nukkuvan koiramme kanssa samalla sohvalla alakerrassa, kuten joka yö, eli senkään liike ei voinut aiheuttaa valojen syttymistä.

Tuona yönä terassille suuntaamisen sijasta, kävelinkin vaatehuoneeseen. Odotin hiljaa, hengittäen hyvin rauhallisesti saanko jotain tuntemuksia tilasta, mutta mitään ei tapahtunut. Joskus, kun valot siellä ovat syttyneet yllättäen, ne myös sammuvat saman tien, kun huoneeseen menee, mutta nyt ei käynyt edes niin. Pelkkä yön hiljaisuus humisi ympärilläni, naurahdin ja poistuin vaatehuoneesta.

En olisi ikinä uskonut, että tuo sama tilanne toistuisi neljänä yönä peräkkäin, ja kun niin kävi vielä viidentenäkin, minua alkoi jo hieman pelottaa. Voiko olla niin, että valot ovat välkkyneet pitkin yötä, ja tämä kaikki on vain hyvin epätodennäköistä sattumaa? Valot eivät välky pitkin päivää, eivätkä yleensä paljon iltaisin tai öisinkään, ja niinpä sattuman todennäköisyys hiipui pois mielestäni jännityksen ottaessa kontrollia. Mistä siis on kyse?

Satuin muistamaan kotonani olevat radiopuhelimet, joista toinen oli joskus mennyt itsestään päälle ja säikäytti melkein hiukset päästäni, kun siitä alkoi kuulua valkoista kohinaa ja tuntemattoman naisen ääntä. Uskoin radiopuhelimen kaapanneen jonkun muun signaalin, mutta en tietenkään voinut saada siihen varmuutta, puhelin hiljeni ja kun avasin yhteyden kysyäkseni "kuka siellä", en saanut vastausta. Nappasin toisen radiopuhelimen käteeni ja napautin sen päälle. Kävelin hiljaa ja jännittyneenä radiopuhelin kädessäni vaatehuoneeseemme, jossa liiketunnistimen sytyttämä kylmän sininen loisteputki värisi valoaan yöhön.

En ole koskaan kokeillut minkäänlaisia "välineitä", joilla voisi yrittää saada yhteyttä tuonpuoleiseen maailmaan, silmiemme ulottumattomissa oleviin energiakenttiin, mutta jostain syystä ajattelin, että mikäli jokin paranormaali voima on saanut lampun syttymään joka yö kuin merkiksi minulle, voi se voima ottaa minuun yhteyttä radiosignaalien avulla. Seisoin hetken vaatehuoneessamme puristaen tiukasti radiopuhelinta otteessani, mutta hiljaisuus oli edelleen korviahuumaava. Jännitys kipristeli vatsani pohjassa ja olin lähes varma, että hetkenä minä hyvänsä kuulen jotain.

Jonkin ajan kuluttua luovutin sydän pamppaillen. Olin ehkä jopa hieman kiitollinen siitä, etten ollut kuullut mitään, en ollut varma olisinko kuitenkaan ollut todellisuudessa tarpeeksi rohkea ja valmis kestämään sen.

Koitti kuudes yö, valot välähtivät jälleen päälle, kun seisoin makuuhuoneen ulkopuolella. Tällä kertaa katsoin suoraan kohti käytävää, johon sininen valo niin tutusti oli joka yönä valaissut avonaisesta liukuovesta. Jännitys nakersi sisälläni, ja tiesin, että tänään otan uudelleen radiopuhelimen mukaani, ja odotan vielä hetken sen jälkeen, kun järkeni on viimeisen kerran käskenyt minua poistumaan.

Saavuin vaatehuoneeseen, ihollani oli kylmiä väreitä. Uskoin sen johtuvan jännityksestä. Radiopuhelin oli hiljaa kädessäni. Vaatehuoneen lamput välähtivät sammuksiin ja uudelleen päälle, niin ne eivät olleet aikaisempina öinä tehneet. Pelko hiipi jumputtamaan takaraivooni. Odotin hetken yrittäen pysyä rauhallisena. Sitten, täysin yllättäen, vaikka siihen olinkin näennäisesti varautunut, radiopuhelin alkoi kohista kädessäni. Jokin yhteys oli muodostunut, mutta en tiedä minne. Voimakas särähdys kertoi yhteyden katkenneen ja tuijotin puhelimen näyttöä peloissani.

Otin muutaman askeleen taaksepäin vaatehuoneessa, aloin epäillä, että uskaltaisin yrittää enää kauemmin. Radiopuhelimen linja särähti taas auki, kova, valkoinen kohina täytti huoneen. Minusta kuulosti siltä, kuin kohinan taustalta kuuluisi viheltävää, kimeää ääntä. Tässä vaiheessa sykkeeni oli varmasti jo reilusti koholla, jokin sisälläni sai minut vakuuttuneeksi, että radiopuhelimesta kuuluneet äänet eivät olleet vain jokin sattumanvarainen, kaapattu radiosignaali. Yhteys katkesi jälleen, yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Hiljaisuus laskeutui ympärilleni, mutta kuulin sydämeni hakkaavan ja veren kohisevan korvissani. Jotain oli tapahtunut.

Seitsemäntenä yönä minua jännitti mennä nukkumaan, ja ennen sitä, avasin radiopuhelimen vielä vaatehuoneessamme. Olin laittanut valot päälle sinne itse huitomalla liiketunnistimen edessä kättäni (koska normaalisti se on ainoa tapa saada ne valot syttymään). Tunnelma oli kuitenkin hyvin erilainen, lämmin ja turvallinen. Yöllisten tapahtumien aikoihin, melkein aistin ilmassa sähköä, mutta sekin on kaikki saattanut olla vain unenpöpperöisen mieleni aiheuttaman jännitystilan vuoksi väärin tulkittua tunnelmaa. Joka tapauksessa tuo visiitti vaatehuoneen kautta ennen nukkumaanmenoa sai minut uinumaan kuin murmeli, koko yön halki. En herännyt kertaakaan, en siis tiedä mitä tuona yönä enää tapahtui.

Kun näiden tapahtumien jälkeen heräilin yöllä seuraavia kertoja joko raikkaan ilman toivossa tai vessahädän vuoksi, ei vaatehuoneen valot syttyneet kertaakaan koko yöllisen hereillä olo jaksoni aikana. Ja niin ei ole käynyt edelleenkään. Valot toimivat kuitenkin normaalisti, kun huoneeseen menee ja heilauttaa kädellään ne päälle.

Mikä ihme, outo ja selittämätön seikka sai vaatehuoneen valot syttymään tuon viikon ajan joka yö? Voiko todella olla, että jokin yritti ottaa minuun yhteyttä? Vai voiko sattumalla ratsastaa tämänkin asian yli?

Olen huvin vuoksi, satunnaisesti käynnistänyt radiopuhelimiakin, mutta ne ovat pysyneet hiljaa. Olen pohtinut sitä vaihtoehtoa, että hankkisin jonkin sellaisen välineen, jolla väitetysti voi saada yhteyden paranormaalin rajamaille ja niiden yli. Radiopuhelimen särinä ja taustalta kaikuva, korvia vihlova vihellys ovat tallentuneet muistiini. Jokin äänessä häiritsi minua, jopa piinasi, jonkin aikaa tapahtuman jälkeen. Kuulemassani oli jokin epätoivoinen, ehkä surumielinen sävy. Mutta mitä se tarkalleen ottaen oli?

Ainoa varma asia tapahtuneen suhteen on, että jostain radiopuhelin nappasi signaalinsa. Mutta tuliko se muutaman kilometrin kantaman sisältä omasta ulottuvuudestani? Miksei. Voihan olla, että valojen syttyminen ja viimeisen illan radiopuhelin yhteys oli kaikki vain pienen prosentin sattumakauppaa.

Mutta entä jos näin ei ollutkaan? Puntaroin usein sattuman ja tarkoituksellisuuden kanssa, mutta ehkä todella haluankin vain haastaa itseni - ja teidät - ajattelemaan: entä jos ei ole olemassa sattumia? Entä, jos kaikella tosiaan onkin tarkoitus, jokin syvempi, näkymätön merkitys?

Sanotaan, että henkiolennoille vaatii suuria ponnistuksia saada yhteys elävien maailmaan. Ehkä nämä muutaman päivän ponnistukset saivat sen taas hiljenemään useammaksi viikoksi.

Tai ehkä se sai asiansa kerrottua. Valitettavasti viesti ei vain ollut selkeä.

Painaja

Ensimmäisestä, ja toistaiseksi ainoasta, unihalvauksestani on jo vuosia, mutta muisto siitä kummittelee yhä mielessäni satunnaisesti. Joskus herään yöllä ilman syytä ja tunnen sen, jonkin kammottavan olevan lähellä, mutta tunne katoaa, ja jään tietämättömäksi siitä, mikä tunteen synnytti. Niinpä käperryn sänkyni turvassa kyljelleni, toisinaan selällä nukkuminen tuntuu piinaavan turvattomalta unihalvauksen kokemisen jälkeen.

Unihalvaukset ja painajaiset eivät siis ole häirinneet minua vuosiin, olen ollut täysin vapaa painajaisista vuodesta 2013 alkaen, kun ostin unensieppaajani. Painajaisilla on kuitenkin pitkä menneisyys keskuudessamme, ja valitettavasti myös tulevaisuus, jopa joidenkin eläinten väitetään näkevän niitä. Törmäsinkin hiljattain mielenkiintoiseen kirjaan Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (Waronen, Matti; Suomalaisen kirjall. seuran k.paino Oy 1898 Helsinki, uusintapainos Oy Kirjaparoni 2009 Porvoo-Juva), jossa kerrotaan myös painajaisiin liittyvistä uskomuksista.

Kirjan mukaan vainajan henki on vielä ankarampi, jos joku eloonjääneistä on rikkonut jollain tapaa häntä vastaan. Tällöin se saattaa muuttua Painajaiseksi, "joka ahdistaa eloonjääneitä kaikella tapaa, rasittaen heitä samalla tapaa kuin pahansuovan noidan henki, joka myöskin voi painajaisena liikkua ihmisiä vaivaamassa ja vahingoittamassa heidän omaisuuttaan". Kirjassa kerrotaan Painajaisen olevan siis alunperin joku paha ihminen, tai joku, jota on jollain tapaa loukattu tai kiusattu tämän elossa ollessa.

Riippuen paikkakunnasta, on kirjan mukaan ollut erilaisia uskomuksia tavoista, joilla Painajaisen vitsauksesta pääsee. Ulvilan suunnilla on uskottu, että Painajaisesta pääsee eroon yksinkertaisesti käskemällä sen pois tai määräämällä sen tulemaan sovittuna ajankohtana kertomaan, mikä sitä vaivaa. Yläneellä ruumiin päällä pidetty lakana tuli asettaa painajaisesta kärsivän päälle, niin tämä jätti uhrinsa rauhaan. Hattulassa tunnetun ihmisen hahmossa tuleva Painajainen karkotettiin pahoittamalla sen mieli, ja Hollolassa "ruumiin jäljet" eivät tarttuneet elävään, jolla oli taskussaan hopeaa tai kultaa. Nilsiässä painajaiset häädettiin yöllä kirveellä ja hiilikoukulla, Laihialla estettiin kuolleiden pääsy huoneisiin siunaamalla sisäänmenoreitit, Vihantissa konsti oli lyödä puukko oven päälle ja Noormarkussa kannatti omaisen kuoleman jälkeen vältellä punaisiin vaatteisiin pukeutumista, koska ne päällä saattoi kuollut tulla vaivaamaan. Yleisesti uskottiin kuitenkin myös, että Painajainen voitiin karkottaa samaan tapaan kuin "tavallinen kummitus".

Keinoja Painajaisen loitolla pitämiseksi mainitaan myös ovenpielen yläpuolelle maalatut terva- tai punamaaliristit ja hevosten kiusaksi pääseminen pyrittiin estämään naulaamalla tallien seinälle pöllöjä tai haukkoja siivet levällään. Makuuhuoneet eristettiin piirtämällä oveen risti tai iskemällä oven yläpuolelle veitsi tai kirves. Myöskin hopeaa kantamalla pystyttiin estää Painajainen.

Eräässä toisessa teoksessa nimeltä Suomalaiset taruolennot (Ojanen & Linnea, Minerva Kustannus Oy 2017 Helsinki) kerrotaan myös painajaisesta, joka hiipi yöllä nukkuvan luo painaen tätä rinnasta niin, ettei henki kulkenut. Kirjan mukaan tätä olentoa kutsuttiin myös painajaksi. Tässä kirjassa kerrotaan Painajaisen olleen myös hevosten riesa, jos eläin oli aamulla huohottava ja läkähdyksissä, oli painajaisen täytynyt ratsastaa sillä yön aikana. Ojasen ja Linnean kirjassa Painajaisen kuvituskuvaksi on piirretty ruma, pitkäsorminen ja -kyntinen kalmanhohtava hahmo, joka istuu nukkujan päällä, painaen tätä tukahduttavasti alas patjaa vasten, kuin estääkseen happea kiertämästä tämän keuhkoissa.

Unihalvauksesta kertovassa tekstissäni mainitsin, kuinka tunsin raskaan painon pusertavan minut patjaa vasten ja kuinka hengittäminen kävi vaikeaksi, pelkäsin kuollakseni jonkun rusentavan minut siihen paikkaan. Helpotuksen tunne painajan noustua oli jotain sanoinkuvaamatonta, tunsin saaneeni uuden mahdollisuuden elämään. Vaikuttaakin siltä, että unihalvaus on aikaisemmin tunnettu nimenomaan Painajaisena tai painajana, eikä näillä sanoilla ole tarkoitettu sitä perinteistä painajaista, johon me "nykyihmiset" olemme tottuneet.

Haluaisin vielä eritellä pahat unet ja painajaiset omiin kategorioihinsa, nimittäin itse näkisin asian niin, että pahat unet ovat vain unia, joissa käy huonosti tai on ikävä juoni, mutta painajaiset ovat niitä, jotka ravistelevat hereillä jäytävän kauhun syöden sisuskalujamme, ja sydämen tykyttäessä niin lujaa, ettemme usko sen koskaan enää rauhoittuvan. Painajaisista, voin sanoa sen nyt useamman vuoden kokemuksella, olen päässyt eroon unensieppaajan avulla, mutta en osaa sanoa niiden tehosta unihalvauksiin.

Wikipedian mukaan unihalvauksen kerran kokeneista noin viisi prosenttia kokee sen uudelleen, eli joka kahdeskymmenes. Vielä en itse kuulu joukkoon, enkä halua kuuluakaan. Oman sängyn ja nukkumisen tulee tapahtua olosuhteissa, joissa voi tuntea olevansa turvassa. Näin joskus dokumentin, jossa unihalvauksia usein kokevat kertoivat nukkumaan menemisen olevan vaikeaa, koska ei milloinkaan tiennyt mikä yö heidän riivaajansa iskisivät uudelleen. Dokumentissa unihalvauksistaan kertovien kokemukset olivat kuitenkin melko radikaaleja, täysin erilaisia kuin omani. En esimerkiksi kuullut makuuhuoneessani minkäänlaista ääntä tai nähnyt hallusinaatioita, pidin silmäni tiukasti kiinni. Elin kokemuksen vain fyysisesti, vaikka tieteellisestä näkökulmasta mitään fyysistä ei huoneessani tuolloin ollut.

Niin no, tieteellisesti.

Paranormaali katsanto taas... Ehkä muinaiset suomalaiset eivät olleet aivan täysin väärässä, vaikka he monessa asiassa olivatkin liian taikauskoisia. Painaja vieraili tuolloin huoneessani, ja yliluonnollisesti ajatellen se oli joko jonkun pahan ihmisen sielu tai itselleni tutun vainajan henki, jota olen jotenkin loukannut. Molempi pahempi.

Onko sattumaa, että kotonani, jossa muutenkin tapahtuu selittämättömyyksiä, sain myös kokea elämäni kammottavimman yön?

Yön jälleen laskeutuessa mustana, painavana huntuna ylleni, en voi muuta kuin toivoa, etten liity siihen viiteen prosenttiin tulevana yönä...

Kello lyö

Vieraillessani jälleen lapsuudenkodissani viikonloppuna, kertoivat vanhempani oleskeluhuoneen seinällä tikittävästä seinäkellosta tarinan. Seinäkello on puinen, vedettävä kaappikello, joka on toimittanut virkaansa kotonani aina siitä asti, kun vanhempani saivat sen häälahjaksi. Kelloa vedetään metallisella avaimella kahdesta eri kolosta, jotka kellotaulussa on. Toisesta kolosta vetämällä itse kello toimii, ja toista puolta vetämällä syntyy voimaa mekaniikkaan, joka pyörittää kellon metallisia lyöntejä sääteleviä rattaita.

Vanhempani kertoivat, että aikaisemmin tänä vuonna oli seinäkello alkanut soida jossain vaiheessa puolenyön jälkeen ja toiminut noin neljän, viiden tunnin ajan. Kellonlyönnit ovat aina tulleet tasatunnein ja puolen tunnein välein, ja niin kello löi tuonakin yönä. Tapauksessa ei olisi mitään ihmeellistä.

Ei, mikäli kellon lyönteihinkin olisi vedetty virtaa.

Näin ei kuitenkaan ole, nimittäin tuon uskollisen ajastimen kovan äänen vuoksi vanhempani ovat lakanneet jo vuosia sitten vetämästä virtaa kellon metallisia lyöntejä varten. Muutoin kello raksuttaa normaalisti, ja kun se pysähtyy, se vedetään uudelleen käyntiin monta kertaa avainta kolossa kiertämällä. Kello ei ollut pysähtynyt lähipäivinä, eikä sen lyöntipuolta oltu vedetty. Kuitenkin tuona yönä, kello sai jostain selittämättömästi energiaa lyödäkseen muutaman tunnin ajan.

Vanhempani eivät muistaneet mikä viikonpäivä tai päivämäärä oli tapahtuman aikaan kyseessä, eivät edes sitä kuinka monta kertaa kello oli lyönyt. Kun kysyin heiltä, mikä voisi selittää tapahtuneen, eivät he osanneet antaa järkevää selitystä. Isäni, joka ei pahemmin yliluonnollisista asioista ole kiinnostunut, totesi vain vitsikkäästi tervetuloa kummitustaloon.

Kun minä pohdin tarkemmin tapahtunutta, ja etenkin tapahtumapaikan sijaintia lapsuudenkodissani, tuntuvat selittämättömät tapahtumat kietoutuvan enemmän tietyn alueen ympärille. Lapsuudenkodissani heti tuulikaapin jälkeen on suuri "eteisaula", jossa olen vuosien varrella todistanut toinen toistaan erikoisempia, selittämättömiä tapahtumia. Olen nähnyt siellä ollessani varjohahmon, sinne on syttynyt itsestään yöllä valo ja ulkoapäin kotiani lähestyessä, on koirani havainnut oven edustalla jotain, mitä sen mielestä siinä ei olisi sopinut olla. Eteisaulan lähellä olen myös kuullut askeleita, joita ei tiedettävästi tehnyt yksikään elollinen olento (lue: Onko siellä joku? ja Askeleet rajan takaa).

Kuvituskuva, ei tekstissä mainittu kello. Seinä-/
kaappikello, Pohjolan kello ja kulta Oy, käyttö
Helsingin suomalainen tyttökoulu, Helsingin
kaupunginmuseo. Lähde: finna.fi

Mutta erikoisin yhteensattuma on se, että seinäkello, joka on jylhästi ollut omalla paikallaan jo vuosia kiinnitettynä, sijaitsee oleskeluhuoneemme seinässä kohdassa, jonka tismalleen vastakkaisella puolella on eteisaulamme pahamaineinen avainkaappi. Onko siis jonkinlaista sattumaa, että seinäkello on saanut jostain yhtäkkistä energiaa, pystyäkseen lyömään yöllä pienellä, sisään rakennetulla metallisella vasarallaan useamman tunnin ajan säännöllisesti vastakappaleeseensa, vai voiko avainkaapin ja eteisaulan mystiset tapahtumat kietoutua jollain tavalla tähänkin selittämättömään tapaukseen?

En itse havainnut kellossa poikkeavuuksia vieraillessani lapsuudenkodissani. Yöllä kuulin ääniä talosta, mutta en noussut ottamaan niistä selvää. Jonain kertana olin liian pelokas halutakseni selvittää äänen taustoja lisää, ja toisella kerralla yksinkertaisesti liian väsynyt vaivautumaan ylös keskellä yötä.

Jäin kuitenkin pohtimaan seinäkelloamme ja sen ajankohtaa herätä toimimaan lähellä "paholaisen tuntia". Muutenkin, kellot tuntuvat olevan jotenkin poikkeuksellisen herkkiä yliluonnolliselle energialle. Googlettelin mekaanisen kellon toimintaa monta tuntia tapauksesta kuultuani, ja tutustuin erilaisiin kelloihin ja niiden rattaisiin, energian varastoimiseen ja sen tasaiseen, rauhalliseen vapauttamiseen kellon toiminnan varmistamiseksi. En keksinyt järkevää syytä, miksi lapsuudenkotini seinäkellon lyönnit iskivät ilmojen halki tuona tiettynä yönä. Paranormaalia selitystä lähtisin hakemaan ennen kaikkea kellon lyönneistä, niiden ajankohdasta ja kestosta, mutta koska vanhempani eivät olleet kirjanneet tapahtunutta ylös, en vielä toistaiseksi saa tästäkään näkökannasta mitään muuta kuin arvailuja irti.

Vahvin veikkaukseni on, että jonkinlainen liitos avainkaapin, eteisaulan ja seinäkellon välillä on tuona yönä ollut, mutta tämä on vain leikittelyä teorioilla. Myöskään ajan kanssa kertyneen jännityksen purkautuminen ei mielestäni ole sopiva vaihtoehto, sillä se kuulostaisi järkevältä vain, mikäli kello olisi soinut kerran tai pari. Ainoa fakta ja varma väite on, että kello ei toimi ilman virtaa. Virtaa se ei ollut saanut vetämisellä, joten energian on täytynyt luoda jännite kellon sisälle jollain muulla tapaa. Se mikä, tai kuka, ikinä tämän taustalla olikaan, jää vielä ainakin toistaiseksi mysteeriksi.

Olen aina pitänyt lapsuudenkotini seinäkellon raksutusta rauhoittavana, kotoisana, tuttuna. Nyt siihen on tullut pieni lisävivahde, jonka sävystä en ole täysin varma. Ensi kerralla siellä vieraillessani, katson varmasti kelloa jälleen hieman tarkemmin.

Virtaa, voimaa ja jännitettä ei synny tyhjästä ilmasta.

Mistä se siis tuli? Vai pitäisikö kysyä: kuka se siis oli?

Tervetuloa kummitustaloon.