Mahonkikaappi

Lapsuudenkotini läheisessä kylässä oli erään leskeksi jääneen naisen pikkukahvila, jossa vierailin äitini kanssa parisen kertaa monia vuosia sitten. Leskinainen piti kahvilaa omin voimin auki, enkä koskaan nähnyt siellä muita työntekijöitä, harmillisesti myös asiakaskanta oli melko minimaalinen.

Vieraillessamme kahvilassa katselin sen sisustusta ja kiinnitin huomioni mahonkiseen, ikivanhaan kaappiin, jonka ovia kiersivät kauniit, taidolla kaiverretut kuviot, kuin köynnöskasvit kietoen kaapin otteeseensa. Kaapin tumma, kookas olemus takaseinää vasten varjosti kahvilaa, jonka muut sävyt olivat positiivisen kirkkaita ja valoisia. Jokin tuossa huonekalussa veti väsymättä katsettani puoleensa.

Tuona päivänä olimme äitini kanssa siellä kahden, ja kahvilanpitäjä tuli rupattelemaan kanssamme, ilmeisen iloisena siitä, että sai muutakin seuraa kuin porisevan kahvinkeittimen. Hän avautui meille jakaen pieniä palasia elämäntarinastaan ja kahvilan menneisyydestä, sekä miehestään ja tämän taannoisesta poisnukkumisesta. Äitini, antiikista kiinnostuneena, otti puheeksi nurkassaan yksin seisovan kaapin, kehuen sen kauneutta. Kahvilanpitäjä jäi hetkeksi tuijottamaan kaappia ja tokaisi sitten, ettei raaski luopua siitä, koska se kuului hänen miesvainaansa perheelle. Mahonkikaappi oli suvussa kulkenut perhekalleus.

Naisen katse viipyili kaapin koukeroissa ja minulla oli vaikeuksia tulkita hänen katsettaan. Siinä näkyi paksun kiintymyksen alla kaihertavaa kipua, ja käänsin oman katseeni pois kuin olisin nähnyt jotain salaista, jotain mitä nainen halusi pitää vain itsellään. Äitini sen sijaan kysyi uteliaana, miksi noin upeasta, yksityiskohtaisesta kaapista pitäisi luopua. Nainen huokaisi, mutta kääntyi jälleen puoleemme kohdaten uteliaat katseemme pieni hymynkare toisella suupielellään ja sanoi, että hänen pitää luopua kaapista, koska se kummittelee. Olin tuolloin teini-ikäinen, ja ensimmäinen reaktioni oli vaikuttunut ja innokas "wau". Nainen naurahti ja kertoi, että outoja ääniä ja tapahtumia oli alkanut tapahtua kaapissa ja sen välittömässä läheisyydessä.

Haistoimme ilmassa kiinnostavan tarinan alun ja patistimme naista kertomaan lisää. Hän jatkoi ilman suurempia maanitteluja ja kertoi, että oudot tapahtumat alkoivat hänen miehensä kuoltua. Kaapin avohyllyllä olleita tavaroita saattoi tipahdella hyllyltä keskellä päivääkin ilman minkäänlaista selitystä, tai esineet vaihtoivat paikkaa hyllyllä. Kaapin alaosassa olevasta suuremmasta tilasta oli alkanut kuulua koputuksia, jotka saattoivat toistua tietyssä sarjassa ja loppua sitten aivan yhtä nopeasti ja yllättäen kuin alkoivatkin. Myös kaapin ovet olivat alkaneet avautua itsestään, hiljaa vaimean narinan saattelemana. Nainen kertoi, ettei mitään näistä asioista ollut tapahtunut aikaisemmin, hän ei uskonut että olisi miehensä elinaikana vain yksinkertaisesti kiinnittänyt vähemmän huomiota kaappiin.

Tapahtuma, joka oli saanut naisen lopulta siirtämään kaapin pois kotoaan oli todella säikäyttänyt hänet. Hän oli eräänä iltana laittanut edesmenneen miehensä rannekellon yhteen kaapin pienistä ylälaatikoista, muistaen katsoneensa viisarien määrätietoista etenemistä ennen kellon sujauttamista laatikkoon säilöön. Hän kertoi ajatelleensa, että oli jotenkin lohdullista kuinka aika jatkoi etenemistään, vaikka hänen miehensä olikin poissa. Nainen oli mennyt nukkumaan ja aamulla herätessään oli hän huomannut, että hänen miehensä rannekello olikin jostain syystä mahonkikaapin avohyllyllä, keskeisellä paikalla. Hän oli ihmetellyt asiaa ja olisi varmasti ajatellut jättäneensä sen vahingossa itse sille paikalle, ellei olisi kiinnittänyt huomiota kellotauluun. Viisarit olivat pysähtyneet tismalleen niille aamuyön minuuteille, kuin mikä oli hänen miehensä kuolinaika.

Kahvilanpitäjä lopetti tarinansa ja sanoi, etteivät kummittelevan kaapin äänet haitanneet häntä niin paljon täällä kahvilassa, mutta kotonaan hän ei enää uskaltanut kaappia säilyttää. Hän myös nauroi, ettei ollut koskaan aikaisemmin uskonut kummituksiin. Äitini ja kahvilanpitäjä jatkoivat vielä hetken keskusteluaan ennen kuin lähdimme ja minä kävin tarinaa yhä uudelleen läpi mielessäni, kirjoittaen kotona sen jokaisen yksityiskohdan muistiin. Jotain ihmeellistä, paranormaalia, tuossa kaapissa oli, siitä olen varma.

Kahvilanpitäjä on tänä päivänä ollut haudattuna miehensä vierelle jo useiden vuosien ajan, ja tuo kerta jäi viimeiseksi kerraksi, kun kävimme äitini kanssa tuossa kodikkaassa pikkukahvilassa. En myöskään nähnyt mahonkikaappia enää koskaan, enkä osaa lainkaan sanoa missä se mahtaa nykyään seistä synkkänä, täynnä salaisuuksiaan.

Onko se saanut jatkaa kulkeutumistaan suvussa, johon se on alunperin kuulunut, vai onko se jonkun täysin vieraan kotia kaunistamassa tänään? Ja ennen kaikkea, tapahtuuko sen läheisyydessä vielä selittämättömiä, yliluonnollisia asioita?

Kun vain tietäisi...