Pieni hylätty mökki

Maaseutukylä, josta olen kotoisin, on joutunut vuosien saatossa samaan tilanteeseen kuin sadat muut maaseutukylät - pienet maatilat ja yksinäiset omakotitalot tyhjenevät niiden asukkien jättäessä tämän maailman taakseen, eikä kukaan jatka tilan ylläpitoa. Taloissa varttuneet lapset ovat muuttaneet suuremmille asutusalueille kaupunkien läheisyyteen työn perässä, ja vaikka he ehkä joskus haaveilivat paluusta kotitilalleen, on todellisuuden karu kynnys liian korkea.

Kylässäni tyhjentyneet talot ovat harmittomia, lähinnä surullinen muistutus elämästä, jonka ne ovat joskus kätkeneet seiniensä sisälle. Pihoilla kasvavat villiintyneet sypressit ja ikkunoissa roikkuvat pölyttyneet verhot. Pihan perällä olevan vajan katto on luhistunut ja leikkimökin rappusilla on harmaa möykky, joka on joskus saattanut olla jollekin pienelle ihmiselle tärkeä nukke. Ainoa säännöllinen vieras noissa taloissa on ajan hammas, joka nakertaa talojen ulkopintoja ja saa pihan rehottamaan.

On kuitenkin tiettyjä taloja, joista elämä jonkinlaisessa muodossa ei tunnukaan poistuneen. Yksi tällaisia lapsuudenkyläni taloja on pahamaineinen Kummitustalo. Sen lisäksi myös joissakin muissa hylätyissä taloissa kerrotaan tapahtuneen outoja - ikkunoihin on ilmestynyt kasvoja, verhot ovat toisinaan eri asennoissa (vaikka talvella taloon ei vie yhtä ainutta jälkeä) ja pihapiiriin jääneet tavarat ovat saattaneet vaihtaa paikkaa yön aikana. Minä ja ystäväni, jonka kanssa jouduimme mm. eräs syksy pelkäämään vaanijaa metsän pimeydessä, tupsahdimme kerran kotikylämme metsiä tutkiessamme hylättyyn, vanhaan hirsimökkiin.

Mökki sijaitsi erään suuren pellon ja synkän kuusimetsän rajalla, ajotie sinne oli metsittynyt jo jokin aikaa sitten, vain pari haurasta uraa sammaleessa antoi viitettä mökille joskus kulkeneesta kulkuväylästä. Mökki oli yllättävän hyvässä kunnossa, vaikka siellä ei selkeästi ollut asunut kukaan enää vuosikausiin. Piha-alueella oli myös pienikokoinen talli ja lato, joiden ovenedustat olivat kasvaneet heinästä umpeen. Muutoin pihapiiri näytti siistiltä, ylimääräinen tavara oli siivottu pois (tai kasvuston peittämää) ja kaikkien rakennusten ovet ja ikkunat oli suljettu, ei kuitenkaan laudattu umpeen. Uteliaina kiersimme pihaa ja taloa, kurkkien pimeistä ikkunoista sisälle.

Erään ikkunan kohdalla ystäväni valahti kalpeaksi ja keskeytti iloisen puheenparteni sihahtamalla minut hiljaiseksi. Katsoin häntä säikähtäneenä, odottaen selitystä. Hän kyyristyi matalammaksi ja sanoi hiljaa ääni värähtäen, että meidän olisi syytä lähteä. Pelko tarttui kouristuksenomaisesti kiinni minusta ja kyyristyin matalammaksi. Oletin, että ystäväni oli nähnyt jonkun, kuljimme kuitenkin luvatta näillä mailla. Tähystin reittiä pois mökiltä metsän suojaan, kun yhtäkkiä ystäväni kirkaisi ja lähti juoksemaan täysillä metsää kohden. En jäänyt epäröimään vaan juoksin hänen peräänsä vilkaisemattakaan taakseni.

Juoksimme hyvän tovin ja pysähdyimme vasta kun olimme päässeet parin kilometrin päässä olevalle hiekkatielle, muutaman asutun omakotitalon kohdalle. Olimme hengästyneitä, ja adrenaliinin päästäessä irti kehostani alkoivat käteni täristä. Tivasin ystävältäni mitä oli tapahtunut. Hän antoi hengityksensä tasaantua hetken, ennen kuin kertoi ääni täristen ja kasvot edelleen vitivalkoisena, että oli nähnyt sisällä talossa istuvan vanhan naisen.

Ikivanhan oloinen nainen oli istunut selkä ikkunaan päin keinutuolissa hitaasti keinuen, mutta pysähtynyt yhtäkkiä. Tällöin hän oli kuulemma kääntänyt päänsä kohti ikkunaa ja ystäväni oli kohdannut hänen kuopalle painuneiden silmiensä katseen. Silmät olivat näyttäneet täysin kaihin peittämiltä ja vanhuksen iho oli ollut niin paperinohuen näköinen, että se oli näyttänyt vain pääkallon päälle pingotetulta nahalta. Ystäväni kertoi ääni säristen, että olisi voinut vaikka vannoa naisen pään kääntyneen tämän harteilla täysin luonnottomasti ihmiselle, kuin pöllöllä.

Vapisin kauhusta kuunnellessani ystäväni tarinaa, mutta en epäillyt hänen näkemäänsä, näin hänen katseestaan että jotain todella oli tapahtunut. Itse en ollut nähnyt mitään, joko siksi etten ollut katsonut, tai siksi, että ystävälläni oli liian vilkas mielikuvitus. Kuitenkin hänen kertomansa perusteella en koskaan enää mennyt lähellekään tuota hylättyä mökkiä, jossa paljastui todella asuneen vanha leskinainen kuolemaansa saakka.

Ystäväni kertomuksen perusteella pystyn kyllä täysin kuvittelemaan tilanteen, jossa vanhus istuu keinutuolillaan ja kääntää päänsä harteillaan kuin olisi riivattu, katsoen kaihin samentamilla, kuopalle painuneilla silmillään suoraan kohti. Mielikuvat puistattavat minua.

Tänä päivänä ystäväni ei halua muistella näkemäänsä. Hän sanoo ettei halua avata tuota muistoa mieleensä, koska ei saisi nukutuksi sen jälkeen.

Jos olisin nähnyt samanlaista, en kyllä nukkuisi itsekään.

Mahtaakohan tuo hirsimökki edelleen nököttää omalla, hiljaisella paikallaan kuusimetsän katveessa?

Ehkäpä tuo asia täytyy käydä jokin kerta tarkastamassa.

Mahonkikaappi

Lapsuudenkotini läheisessä kylässä oli erään leskeksi jääneen naisen pikkukahvila, jossa vierailin äitini kanssa parisen kertaa monia vuosia sitten. Leskinainen piti kahvilaa omin voimin auki, enkä koskaan nähnyt siellä muita työntekijöitä, harmillisesti myös asiakaskanta oli melko minimaalinen.

Vieraillessamme kahvilassa katselin sen sisustusta ja kiinnitin huomioni mahonkiseen, ikivanhaan kaappiin, jonka ovia kiersivät kauniit, taidolla kaiverretut kuviot, kuin köynnöskasvit kietoen kaapin otteeseensa. Kaapin tumma, kookas olemus takaseinää vasten varjosti kahvilaa, jonka muut sävyt olivat positiivisen kirkkaita ja valoisia. Jokin tuossa huonekalussa veti väsymättä katsettani puoleensa.

Tuona päivänä olimme äitini kanssa siellä kahden, ja kahvilanpitäjä tuli rupattelemaan kanssamme, ilmeisen iloisena siitä, että sai muutakin seuraa kuin porisevan kahvinkeittimen. Hän avautui meille jakaen pieniä palasia elämäntarinastaan ja kahvilan menneisyydestä, sekä miehestään ja tämän taannoisesta poisnukkumisesta. Äitini, antiikista kiinnostuneena, otti puheeksi nurkassaan yksin seisovan kaapin, kehuen sen kauneutta. Kahvilanpitäjä jäi hetkeksi tuijottamaan kaappia ja tokaisi sitten, ettei raaski luopua siitä, koska se kuului hänen miesvainaansa perheelle. Mahonkikaappi oli suvussa kulkenut perhekalleus.

Naisen katse viipyili kaapin koukeroissa ja minulla oli vaikeuksia tulkita hänen katsettaan. Siinä näkyi paksun kiintymyksen alla kaihertavaa kipua, ja käänsin oman katseeni pois kuin olisin nähnyt jotain salaista, jotain mitä nainen halusi pitää vain itsellään. Äitini sen sijaan kysyi uteliaana, miksi noin upeasta, yksityiskohtaisesta kaapista pitäisi luopua. Nainen huokaisi, mutta kääntyi jälleen puoleemme kohdaten uteliaat katseemme pieni hymynkare toisella suupielellään ja sanoi, että hänen pitää luopua kaapista, koska se kummittelee. Olin tuolloin teini-ikäinen, ja ensimmäinen reaktioni oli vaikuttunut ja innokas "wau". Nainen naurahti ja kertoi, että outoja ääniä ja tapahtumia oli alkanut tapahtua kaapissa ja sen välittömässä läheisyydessä.

Haistoimme ilmassa kiinnostavan tarinan alun ja patistimme naista kertomaan lisää. Hän jatkoi ilman suurempia maanitteluja ja kertoi, että oudot tapahtumat alkoivat hänen miehensä kuoltua. Kaapin avohyllyllä olleita tavaroita saattoi tipahdella hyllyltä keskellä päivääkin ilman minkäänlaista selitystä, tai esineet vaihtoivat paikkaa hyllyllä. Kaapin alaosassa olevasta suuremmasta tilasta oli alkanut kuulua koputuksia, jotka saattoivat toistua tietyssä sarjassa ja loppua sitten aivan yhtä nopeasti ja yllättäen kuin alkoivatkin. Myös kaapin ovet olivat alkaneet avautua itsestään, hiljaa vaimean narinan saattelemana. Nainen kertoi, ettei mitään näistä asioista ollut tapahtunut aikaisemmin, hän ei uskonut että olisi miehensä elinaikana vain yksinkertaisesti kiinnittänyt vähemmän huomiota kaappiin.

Tapahtuma, joka oli saanut naisen lopulta siirtämään kaapin pois kotoaan oli todella säikäyttänyt hänet. Hän oli eräänä iltana laittanut edesmenneen miehensä rannekellon yhteen kaapin pienistä ylälaatikoista, muistaen katsoneensa viisarien määrätietoista etenemistä ennen kellon sujauttamista laatikkoon säilöön. Hän kertoi ajatelleensa, että oli jotenkin lohdullista kuinka aika jatkoi etenemistään, vaikka hänen miehensä olikin poissa. Nainen oli mennyt nukkumaan ja aamulla herätessään oli hän huomannut, että hänen miehensä rannekello olikin jostain syystä mahonkikaapin avohyllyllä, keskeisellä paikalla. Hän oli ihmetellyt asiaa ja olisi varmasti ajatellut jättäneensä sen vahingossa itse sille paikalle, ellei olisi kiinnittänyt huomiota kellotauluun. Viisarit olivat pysähtyneet tismalleen niille aamuyön minuuteille, kuin mikä oli hänen miehensä kuolinaika.

Kahvilanpitäjä lopetti tarinansa ja sanoi, etteivät kummittelevan kaapin äänet haitanneet häntä niin paljon täällä kahvilassa, mutta kotonaan hän ei enää uskaltanut kaappia säilyttää. Hän myös nauroi, ettei ollut koskaan aikaisemmin uskonut kummituksiin. Äitini ja kahvilanpitäjä jatkoivat vielä hetken keskusteluaan ennen kuin lähdimme ja minä kävin tarinaa yhä uudelleen läpi mielessäni, kirjoittaen kotona sen jokaisen yksityiskohdan muistiin. Jotain ihmeellistä, paranormaalia, tuossa kaapissa oli, siitä olen varma.

Kahvilanpitäjä on tänä päivänä ollut haudattuna miehensä vierelle jo useiden vuosien ajan, ja tuo kerta jäi viimeiseksi kerraksi, kun kävimme äitini kanssa tuossa kodikkaassa pikkukahvilassa. En myöskään nähnyt mahonkikaappia enää koskaan, enkä osaa lainkaan sanoa missä se mahtaa nykyään seistä synkkänä, täynnä salaisuuksiaan.

Onko se saanut jatkaa kulkeutumistaan suvussa, johon se on alunperin kuulunut, vai onko se jonkun täysin vieraan kotia kaunistamassa tänään? Ja ennen kaikkea, tapahtuuko sen läheisyydessä vielä selittämättömiä, yliluonnollisia asioita?

Kun vain tietäisi...