Verivalkama

Yksi pelottavimmista kauhuelokuvista on mielestäni The Blair Witch Project - se on ahdistava, koukuttava ja karmiva, juuri oikeissa suhteissa. Kuitenkin kaikista kamalimman siitä tekee ystäväni isälle sattuneet tapahtumat lapsuudenmaisemieni metsissä.

Ystäväni isä vaelteli ja telttaili paljon lähimetsissä, hän aina hoki minulle ja ystävälleni, että "metsä on turvallinen paikka, kaupungeissa sitä vain kuuluu pelätä". Hänen mukaansa metsässä ei ollut pelolle sijaa, mikään tai kukaan ei uhkaa kulkijaa siellä. Siksi hän ei itse osannut kodin turvassa ja lämmössä pelätä tapahtumia, joista kertoi meille erään syksyisen vaelluksensa päätteeksi. Voi olla, että jos hän olisi katsonut kauhuelokuvia ja nähnyt Blair Witch Projectin, olisi hänen suhtautumisensa ollut toisenlainen.

Hän löysi vanhoja karttoja kotiseudustamme. Kartoissa risteili mitä oudoimmat ja vanhimmat paikannimet kullekin mäelle ja maatalolle, mutta suurimman huomion vei keskelle valtavaa metsää merkitty alue, jonka päällä luki pienin kirjaimin Verivalkama. Kun hän tutustui tarkemmin asiaan, löysi hän viittauksia siitä, että tuota paikkaa olisi mahdollisesti saatettu aikaisemmin käyttää jonkinlaisena "uhrilehtona". Seikkailijaluonteena hän innostui löydöstään välittömästi, pakkasi rinkkansa, telttansa ja koiransa, ja lähti vaellukselle.

Oli kaunis syyskuinen päivä hänen lähtiessään talsimaan talonsa takapihan kautta metsän uumeniin. Koira lähti matkaan mukaan innoissaan, nuuskien metsän tuoksuja ympärillään. Kun kilometrit taittuivat ja metsähehtaarit ympärillä kasvoivat, muuttui koira epävarmaksi, jopa levottomaksi. Se kulki tiiviisti isäntänsä kannoilla, varoen jäämästä paria metriäkään jälkeen.

Kaksikko löysi Verivalkaman kartan ja kompassin avulla, mutta tuolloin koira oli jo todella hermostunut, säpsähteli metsästä kuuluvia rasahduksia ja napsahduksia. Koko illan ja yön koira pysyi tiiviisti kiinni isäntänsä kyljessä, toisinaan hermostuneesti vikisten. Ystäväni isä epäili, että koira olisi syönyt jotain pahentunutta matkalla, mutta toisaalta hermostunut käytös tuntui yltyvän sitä enemmän mitä pidemmälle yö eteni.

Aamuyöllä ystäväni isä havahtui voimakkaaseen töminään, joka kiersi pienen etäisyyden päässä hänen telttaansa. Koira oli entistä levottomampi, jopa selkeästi peloissaan. Kuulosti siltä, että jokin juoksi telttaa ympäri muutamien metrien säteellä, yhä uudelleen ja uudelleen. Ystäväni isä oletti ja halusi uskoa, että kyseessä oli vain peura. Minä en ole koskaan nähnyt yhtäkään peuraa, joka juoksee kovalla vauhdilla tömistellen telttoja ympäri, vaan mieleeni pamahti samantien muistikuvat Blair Witchistä.

Aamulla, hänen herätessään, oli teltan edustalla ollut nuotiopaikka levitelty tasaiseen, kauniiseen ympyrään, jonka halkaisija oli suunnilleen viisi metriä. Koira luimisteli tiukasti isäntänsä vierellä aamiaishetket, eikä osoittanut minkäänlaista ruokahalua. Kuitenkin heti kun kaksikko kotiutui, ahmi se ruokansa ja kävi nukkumaan niin kuin olisi valvonut vähintään kuukauden yhteen menoon.

Ystäväni isä ei palannut enää Verivalkamalle, sillä vaikka hän ei uskonut, että metsässä olisi jotain pelättävää, oli tuo yö jättänyt pysyvät jälkensä häneen.

Muutamaa viikkoa myöhemmin ystäväni takapihalle ilmestyi outo ympyränmuotoinen alue. Ympyrän alueen sammal oli muuttunut ruskeaksi ja kuivunut kuoliaaksi, vaikka syksyisin sadetta yleensä riitti. Ystäväni isä naureskeli, että sama kuvio toistui kohdassa, josta hän aloitti ja johon hän lopetti vaelluksensa, sekä Verivalkaman nuotiopaikalla. Minua ja ystävääni ei liiemmin naurattanut.

Tavoitteenani on uskaltaa joskus itse yöpyä teltassa Verivalkamalla. Mutta sitä varten tarvitsen vielä rutkasti enemmän rohkeutta.

Paholaisen tunti

Tutkin tarkemmin edellisen blogitekstini lopussa mainitsemaani ”ihmismielen epätoivon hetkeä”, kello neljää aamuyöllä. Googlailtuani törmäsin useisiin lähteisiin, jossa mainitaan paholaisen tunti. Kylmien väreiden saattelemana tutustuin uudelleen tähän aiheeseen, joka saa minut pelkäämään seuraavaa hetkeä, jolloin herään tuona pahamaineisena aikana.

Paholaisen tunti alkaa kello kolmelta aamuyöllä. Mysticinvestigations.com :in mukaan tuon tunnin aikana demonit pystyvät parhaiten ottamaan yhteyttä meidän tuntemaamme todellisuuteen, ja yhteys saattaa kestää aamuntunneille saakka. Theghostdiaries.com mainitsee, että ”useat paranormaalin tutkijat” ovat törmänneet tutkimuksissaan siihen, että yliluonnollinen toiminta vilkastuu paholaisen tunnin aikana, mutta samalla on niitä, jotka suhtautuvat kyseiseen tuntiin skeptisesti. Lähteissäni kerrotaan myös legendasta, jonka mukaan itse paholainen on vieraillut sen ihmisen mielessä, joka herää tasan kello kolmelta aamuyöllä ilman mitään selitystä. Monet ihmiset kertovat näkevänsä pahimmat painajaisensa tuohon aikaan.

Paholaisen tunti löytyy myös nimellä "kuoleman tunti". Sen mukaan sairaaloissa kuolee tuolloin monet nukkuessaan. Tämä tieto taas viittaa samaan asiaan, jonka itse olen kuullut aikaisemmin, että tuolloin monet ”kuolemansairaat luovuttavat”. Kun epätoivo tuntuu olevan käsin kosketeltavissa ja kylmän todellinen, eikä mistään löydy valonpilkahdusta, toivoa uudesta, paremmasta päivästä.

Vahvimmillaan paholaisen tunti on lähteideni mukaan pyhäinpäivän yönä ja marras- sekä tammikuussa. Mitään todisteita tästä ei kuitenkaan ole.

Paranormaalit ilmiöt kotonani eivät katso kellonaikaa, mutta niitä on sattunut usein myös näiden synkkien aamuyön tuntien aikana. Aiheena tämä on äärimmäisen mielenkiintoinen, ja aion palata asiaan vielä. Mutta sillä välin...

Taidan jo arvata mihin aikaan ensi yönä rävähdän hereille.

Kuka pelkää pimeää?

Kasvoin maalla, metsän siimeksessä. Pimeys ympäröi lapsuudenkotiani joka suunnalta, vain vaimea pihavalo yritti epätoivoisesti karkottaa synkkyyden etupihaltamme. Lapsena leikin sisarusteni ja ystävieni kanssa pimeässä metsässä taskulamppujen kanssa, mutta nykyään tuntuu olevan vaikeaa uskaltaa edes asuintaajamani lähimetsään pimeänaikaan. Toisinaan jopa oman kodin öisessä pimeydessä liikkuminen saa jännityksen virtaamaan suonissani. Yön pimeydessä vaistoan, etten ole yksin.

Eräänä päivänä, kun olin jo muuttanut pois lapsuudenkodistani, istuin sisareni kanssa keittiömme pöydän äärellä. Syksy oli tuona marraskuun iltana kaikkein synkimmillään, ikkunasta heijastui vain omat kuvajaisemme pohjatonta pimeyttä vasten. Vanhempamme olivat molemmat iltatöissä, ja veljemme asui jo muualla. Keskustelimme aivan tavallisista asioista, nauroimme vitseillemme, nautimme toistemme seurasta. Yhtäkkiä toisesta päästä taloa kantautui nariseva, rahjustava ääni, jonka tunsin välittömäksi samaksi ääneksi kuin olohuoneemme nojatuoli päästää, kun sitä työnnetään lattialla. Ääni kesti viitisen sekuntia, sen jälkeen se lakkasi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Katsoin sisartani silmiin ja tunsin sydämen sykkeen kohoavan kaulalleni. Siskoni katsoi minua, ja olimme muutaman sekunnin hiljaa, tuijotimme toisiamme tietämättä mitä tehdä. Minä katsoin parhaakseni jatkaa keskustelua siitä, mihin olimme jääneet, sillä vanhasta kokemuksesta tiesin, ettei pelolle saa antaa valtaa. Jos ruokkii kauhuntunnetta sisällään, mielikuvitus lähtee varomattomaan ja arvaamattomaan laukkaan, lyöden bensaa liekkeihin. Keskustelumme takelteli hieman, molempia oli jäänyt vaivaamaan olohuoneesta kantautunut ääni.

Vain muutaman minuutin kuluttua ääni kantautui taas, mutta kesti tällä kertaa hieman kauemmin. Kysyin sisareltani, että kuuliko hän nojatuolin liikkuvan. Sisareni nyökkäsi ja myönsi hiljaa kalpeana kuulleensa. Kauhuntunne kietaisi minut verhoonsa, ja tunsin kuinka adrenaliini alkoi virrata elimistössäni.

Otin keittiöveitsen tärisevään käteeni ja lähdin hiipimään kohti olohuonetta, jonka kellertävä valo paljasti huoneen olevan tyhjä tunkeutujista. Kävelin peloissani nojatuolin luo ja toivoin, että olisin painanut tarkemmin sen aikaisemman sijainnin mieleeni. Kiersin vielä veitsen kanssa kotimme jokaisen kolkan ja sopen, tarkastin, että ovet ja ikkunat ovat kiinni, mutta en löytänyt ketään. Olin sekä helpottunut että entistä pelokkaampi. Vain fyysinen olento olisi pystynyt liikuttamaan raskasta tuolia, hoin mielessäni.

Linnottauduimme jälleen keittiöön ja laitoimme radion tarpeeksi kovalle, emme olleet valmiita kuulemaan enää yhtään paranormaalista ääntä talostamme. Radion pauhatessa siskoni kertoi, että toisinaan häntä pelottaa olla yksin kotona, kodistamme on alkanut kuulua enemmänkin ääniä, yhä kovempia ja agressiivisempia. Lohdutin sisartani parhaalla mahdollisella tavalla, eli vähättelemällä asiaa, ”talo vain asettuu paikoilleen”, vaikka en koskaan todella siihen itsekään uskonut.

Jos tuo nojatuolin liikkuminen olisi tapahtunut päivänvalossa, se ei olisi ollut yhtä pelottavaa. Olisin vaikka saattanut unohtaa sen ajan mittaan. Mutta pimeyteen ei voi luottaa, siinä on aina jotain enemmän kuin osaamme aavistaa. Yöt ovat usein tuoneet minulle vuosien varrella kauhunhetkiä, enkä viittaa näillä aikaisempaan tekstiini painajaisista ja unensieppaajista.

En ole ainoa, joka ”pelkää pimeää”, ja yön synkkyydellä on suuret tuhovoimat. Vuosia sitten törmäsin nimittäin tutkimukseen, jonka mukaan kello neljä aamuyöllä on ihmismielen epätoivon hetki. Silloin, tutkimuksen mukaan, moni kuolemansairaskin on luovuttanut taistelussaan ja antautunut pimeän yön matkaan.

Koetan etsiä tuon tutkimuksen vielä jostain, jotta saisin sen jaettua kanssanne. Siihen asti – hyvää yötä.

Unensieppaaja

Kiinnostuin unensieppaajista jo vuosia sitten, mutta minulla meni hetken aikaa ennen kuin sain hankittua itselleni sellaisen. Nuorempana kärsin painajaisista, jotka kiersivät kylmän otteensa minuun ja saivat minut järkyttävän pakokauhun valtaan, ilman että pystyin pakenemaan. Minun oli pakko olla kyydissä niin kauan, kun painajainen halusi.

Painajaisiin kuului tyypillisesti piinaava kauhuntunne, joka puristui ympärille yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes lopulta sydämeni tykytys kävi liian voimakkaaksi, ravistaen minut irti painajaiseni kylmäävästä otteesta. Useimmiten ne olivat unia, joissa jollekin rakkaimmistani kävi huonosti, mutta joskus aivan tavallinenkin uni saattoi muuttua painajaiseksi nyrjähtämällä vain vähän paikaltaan. Ei tarvittu muuta kuin vain se synkkä tunne, kuin viimeinenkin toivonpisara olisi imetty elämästäni, enkä pystyisi enää koskaan olemaan onnellinen. Se tunne, joka lähti vetämään minua mukanaan maan alle niin että hengittäminenkin kävi vaikeaksi.

Unohdin unensieppaajat painajaisteni vähetessä, mutta vuonna 2013 viimeisen isovanhempani kuolema laukaisi nuo öiset kauhunhetket jälleen, ja niistä tuli epätoivottu, piinaava vierailija. Tutustuin unisieppareihin ja keskustelin niistä erään intiaanisukuisen amerikkalaisen ystäväni kanssa. Hän neuvoi, että unisiepparia hankkiessa ei saa valita sitä omasta mielestään kauneinta tai parhaiten sisustukseen sopivaa, vaan on otettava ensimmäinen, joka silmiin osuu. Vain sillä tavalla voi löytää itselleen oikean siepparin.

Samaisena vuonna löysin unensieppaajani. Oli aurinkoinen kesäpäivä ja pikkukaupungin kadut olivat täyttyneet markkinoiden humusta. Kadut olivat pullollaan kojuja erivärisine kattokankaineen ja -pressuineen, ilmassa leijailivat herkulliset tuoksut ja iloinen puheensorina. Koju, johon kiinnitin huomioni oli täynnä unensieppaajia. Näin jo kadun päästä, että niitä roikkui kojun kattorakenteista, kymmeniä eri värisiä ja - kokoisia. Kojua pitivät kaksi pienehköä naista, joilla oli paksut pikimustat hiukset ja vaaleanruskea iho, he toivat mieleeni tarinan Pocahontas-intiaanista.

Välttelin katsomasta suoraan kojuun lähestyessäni sitä, jotta osaisin varmasti valita sen siepparin, johon ensimmäisena kiinnitän huomiota, ystäväni neuvojen mukaisesti. Toivoin mielessäni, että valitsemani sieppari olisi jokin värikäs ja suuri, sellainen joka toisi iloa makuuhuoneeni muuten niin vaisuihin sävyihin.

Kohottaessani katseeni näin sen. Pienehkö, täysin musta unisieppari, josta roikkuivat mustat, leveät sulat. Siepparissa oli muutama värikäs helmi, mutta iloisen värikkäästä se oli kauempana kuin Kuu Maasta. Ilmoitin toisella naisista haluavani sen katsoen samalla haikeasti yhtä suurta, polttavan auringon keltaista siepparia. Kuitenkin kun nainen laski valitsemani siepparin käteeni, tiesin tehneeni oikean päätöksen. Kotiutuessani lomamatkaltani ripustin unisieppaajan lähelle sänkyäni, katonrajaan, enkä enää nähnyt painajaisia.

Kerrotaan, että unisieppari päästää verkkonsa läpi vain hyvät unet, ja ne valuvat siepparin sulkia pitkin nukkujan mieleen. Painajaiset jäävät kiinni siepparin verkkoon, ja tuhoutuvat siitä päivänvalon myötä (lähde: Wikipedia - Dreamcatcher). Versiot siitä kuinka sieppari toimii riippuvat lähteestä, josta asiaa tutkii, tarinoita on lähes yhtä monia kuin on sieppareitakin.

Olen kolmen vuoden aikana nähnyt "pahoja unia", joiden tapahtumat ovat ikäviä, surullisia tai epämiellyttäviä, mutta yksikään uneni ei unensieppaajan myötä ole muuttunut painajaiseksi. Yhden kerran kuluneen vuoden sisällä minulla oli läheltä piti -tilanne, kun outo uneni alkoi saada painajaisen vivahteita. Tunsin jälleen jäytävän kauhuntunteen kohoavan piinaavaan tapaansa sisälläni. Aikaisemmin en koskaan pystynyt keskeyttämään kauhuntunnetta, mutta tuona yönä säpsähdin hereille ennen kuin uni yltyi painajaiseksi. Katsoin heti ensimmäiseksi katonrajasta roikkuvaa unisieppariani, kuin kysyen siltä miksi näin pääsi käymään. Pikimusta siepparini heilui kuin siihen olisi osunut ilmavirta, vaikka en koskaan aikaisemmin, tai sen koommin, ole nähnyt sen heiluvan.

Oliko vain sattumaa, että juuri tuolloin jostain selittämättömästä syystä ilmavirta heilutti sieppariani, vai taisteliko se estääkseen painajaistani viemästä minua mennessään?

Painajaiseni ovat edelleen pysyneet poissa.

Eikä minulla ole tapana uskoa sattumiin.

Kuudes aisti

Olin viisi tai kuusi vuotta vanha, kun ensimmäinen selittämätön asia tapahtui elämässäni. Lapsella on tunnetusti vilkas mielikuvitus, joten jos hyvin nuoressa iässä todistaa jonkin oudon tapahtuman, kääntävät aivot sen ajan kuluessa mielen tepposiksi, unen ja toden häilyväksi rajamaastoksi. Kun outoja tapahtumia on alkanut sattua minulle myös aikuisiässä, olen kiinnostunut yhä enemmän paranormaaleista tapahtumista ja ilmiöistä. En usko, että tieteellä voi todella selittää kaikkea, vaan jos antaa itsensä uskoa, saa myös kokea. Saa ”avattua” kuudennen aistinsa.

Tuona lapsuuteni yönä heräsin pienessä huoneessani kerrossängyn alapedillä. Veljeni nukkui tavallisesti yläsängyllä, mutta tuona yönä hän oli muualla. Avasin silmäni ja katsoin huonetta oikealla puolellani. Sängyn jalkopäädyn vieressä oleva ovi käytävälle oli hieman raollaan, huoneen ilma tuntui raskaalta. Minusta alkoi tuntua, että joku on tullut huoneeseeni.

Nousin varovaisesti istumaan sängylleni jännityksen pamppaillessa suonissani. Silmäni alkoivat tottua hämärään ja erotin jo hyvin vastakkaisella seinustalla olevien valkoisten vaatekaappien ovet. Kun siirsin katseeni sängyn oikealla puolella olevalle seinälle, huoneeni ikkunoille, näin hänet.

Isäni nojasi ikkunan karmiin ja katsoi täydessä hiljaisuudessa pimeään metsään. Jännitykseni helpotti hieman, sillä isäni katsoi usein ikkunasta ulos samanlaisessa asennossa. Hän teki niin yleensä kuitenkin vain esimerkiksi olohuoneen isoilla ikkunoilla, takkatulen loimutessa taustalla, ei keskellä yötä pimeässä huoneessani.

”Isä”, lausuin varovaisesti tummalle hahmolle ikkunan äärellä. Hahmo ei hievahtanutkaan, vaan tuijotti edelleen öiseen pimeyteen. Etäisyyteni isän hahmoon oli vain reilu parisen metriä, mutta hän ei silti tuntunut kuulevan minua.

Toistin sanani uudelleen, tällä kertaa jo aivan sängyn laidalta, valmiina menemään isäni luokse. Tumma hahmo pysyi edelleen hievahtamatta paikallaan. Minua alkoi uudelleen pelottaa, tämä ei ollut isäni tyyppistä käytöstä. Nousin sängystäni hiljaa, valmiina lähestymään isääni, mutta kääntyessäni jälleen kohtaamaan varjon, oli se kadonnut. Näin jälleen ikkunankarmit ja niitä ympäröivän seinän kokonaisuudessaan, ilman ketään seisomassa niiden edessä. Jäykistyin kauhusta, sillä en millään voinut käsittää tapahtunutta. Toisaalta olisin halunnut rynnätä vanhempieni makuuhuoneeseen, mutta toisaalta hahmo oli näyttänyt isältäni, joten en uskaltanut mennä sinnekään. Kun sain pelosta kankeat jäseneni liikkumaan syöksyin käytävään, jossa oli pehmolelulaatikkoni, ja aloin päättäväisesti siirtää kaikki rakkaimmat lelut sänkyyni.

Lopulta, kun sänkyni oli enää vain kukkurallinen pehmolelukasa, sukelsin niiden joukkoon ja halasin niistä tärkeintä, harmaavalkoista lelukissaa, jonka olin saanut isovanhemmiltani. Tuttujen lelujen tuoksu ympärilläni suljin silmäni ja makasin hievahtamatta, peläten oudon hahmon ilmestyvän taas. Vaikka olinkin lapsi, tiesin, että kyseessä ei ollut kuitenkaan ollut isäni, sillä ihmiset eivät vain katoa tuhkana tuuleen.

Jossakin vaiheessa uni sai minusta vallan ja aamulla heräsin äitini hämmästelyihin lelujen paljoudesta sängyssäni. Kerroin hänelle tapahtuneesta, ja hän rauhoitteli tuttuun vanhempien tapaan; se oli vain unta. Ehkä hetken uskoin niin itsekin.

Lapsuudenkodissani oli pitkän aikaa rauhallista asua, eikä mitään outoa tapahtunut, mutta muutettuani pois kertoi sisareni pelottavista äänistä, jotka vaivasivat häntä kodissamme. Kuin jokin olisi suuttunut, että lähdin. Tänä päivänä minä olen saanut nukkua yöni rauhassa vieraillessani lapsuudenkodissani, sillä selittämättömät tapahtumat ovat löytäneet nykyiseen kotiini. Sisareni sen sijaan koki ehkä kaikista pelottavimman asian, mitä lapsuudenkodissamme on tapahtunut, vain vajaa vuosi sitten, vaikka hänkin asuu jo muualla.

Aion jakaa nämä kaikki tapahtumat kanssanne täällä, pala kerrallaan, ja päivittäen uusimmat selittämättömyydet. Lisäksi pureudun muihin vastaavanlaisiin tapahtumiin ja ihmeellisyyksiin, täällä ja maailmalla. Hypätkää mukaan matkalleni, heittäkää epäuskonne pois ja antautukaa kuudennelle aistillenne.

Tähän kohtaan tekisi mieleni sanoa, että ette tule katumaan sitä, mutta hyvin luultavasti niin käy. Tietohan tunnetusti lisää tuskaa.