Se leikin kestäköön

Sanat mysteeri, selittämätön ilmiö ja dokumentti yhdistettynä yhdeksi tv-ohjelmaksi houkuttelee minua kuin sokeri ampiaista. Siispä katsoin hiljattain Netflixistä dokumenttisarjan Unsolved Mysteries. Siinä oli karmaisevia, mutta koukuttavia murhamysteereitä, Japanissa sattuneen tsunamin jälkeisiä paranormaaleja havaintoja ja eräässä jaksossa suorastaan uskomaton, useamman ihmisen samana päivänä kokema yhteys ulkoavaruudesta tulleen ilmiön kanssa.

Viime kesänä käsittelin aihetta blogitekstissäni tunnistamattomia lentäviä esineitä ja olen kertonut myös lähisukulaiseni kohdanneen tuntemattoman leijuvan esineen. Minusta suuri askel maapallon ulkopuolisen elämän olemassaolon puolesta oli ehdottomasti Pentagonin (Yhdysvaltain puolustusministeriön hallintorakennus) myöntämä tosiseikka, että ilmakehässämme on satunnaisesti lentänyt UFO:ja, eli tunnistamattomia lentäviä esineitä. Jos he eivät ole pystyneet varmuudella todistamaan esineitä joksikin maapallolta tuleviksi, miksi me muutkaan kieltäisimme ulkoavaruuden olentojen olemassaolon?

Kuten aikaisemmassa ufoihin liittyvässä tekstissäni totesin, että en ole ollut aikaisemmin järin kiinnostunut ulkoavaruuden selittämättömiin ilmiöihin, mutta katsottuani Unsolved Mysteries -sarjan ufojakson huomasin, että asenteeni on muuttunut. Aikaisemmin kuuluin helposti niihin, jotka katsoivat kiinnostuneina, mutta äärimmäisen skeptisenä esimerkiksi dokumentteja, joissa ihmiset väittävät tulleensa avaruusolentojen sieppaamiksi. Pohdin asiaa psykologisesta näkökulmasta. Ihmisen tausta, terveydentila, sosiaalinen asema, kaikki tämä heijastui mielestäni hänen kokemuksissaan, ja väritti sitä. Mutta miten tulkitsen sellaista dokumenttisarjaa, jossa useampi toisilleen tuntematon ihminen, on yhden tietyn päivän aikana kokenut samalla alueella ufo-havainnon, tai jopa hetkellisesti siepatuksi tulemisen? Voisiko kyseessä olla jonkinlainen hetkellinen joukkopsykoosi? Ei mielestäni.

Netflix-sarjassa kerrotaan USA:ssa Berkshiressä vuonna 1969 tapahtuneista ufohavainnoista, joita tuli useasta eri lähteestä. Jopa paikalliseen radioon sateli ilmoituksia oudoista valoilmiöistä ympäri aluetta. Vastaavan kaltaisia "ryhmäaltistumisia" ufohavainnoille on tapahtunut Usassa useamminkin ja Wikipedia onkin listannut maailman laajuisesti merkittävimmistä ufohavainnoista. Tässä listauksessa on mainittu myös Suomessa tapahtunut havainto. Enemmän yksittäisiä Suomessa tapahtuneita havaintoja löytyy Suomen ufotutkijoiden ufohavaintotietokannasta, jonne saa myös tehdä omista kokemuksistaan ilmoituksen.

Netflix-sarjan jakso herättikin minussa toisenlaista pohdintaa psykologian kannalta. Jaksossa ihmiset kertoivat kohdanneensa kokemuksiensa jälkeen paljon törkeyksiä, jopa tietynlaista kiusaamista. Eräs perhe oli kokenut tilanteen niin pahaksi, että heidän oli pitänyt muuttaa eri paikkakunnalle. Tunnistamattoman leijuvan valopallon kohdannut lähisukulaiseni paljasti myös aikanaan, että hän oli kertonut asiasta hyvälle ystävälleen, jonka oli ajatellut suorastaan innostuvan kuulemastaan - olihan tämä avoin ja kiinnostunut itsekin yliluonnollisista asioista. Kerrottuaan tapahtumista tälle, oli tämä kuitenkin mennyt vaikeaksi ja hiljaiseksi. Reaktio huokui sitä, ettei asiasta haluttu puhua enempää.

Ilmeisesti on suorastaan tabu puhua ihmisjärjen selittämättömissä olevista kokemuksista. Jos erehtyy tekemään niin, saa helposti hullun leiman. Berkshiressä monet kokivat jotain. Jopa niin merkittävää, että ottivat yhteyttä paikalliseen radioasemaan tai lainvalvojalle. Kuitenkin, kun muutama perhe astui todella esiin ja kertoi omista, järkyttävistä kokemuksistaan, siitä mitä olivat nähneet ja tunteneet, yhteiskunta käänsi heille selkänsä. Onko se ensimmäisenä biologinen vai psykologinen piirre hyljeksiä niitä, jotka ovat erilaisia?

Entä minkä vuoksi tietyntyyppisillä ihmisillä tulee suorastaan vihainen olo, jos joku heidän lähimmäisensä kertoo jotain selittämätöntä tapahtuneen? Onko kyse pelosta, joka kätkeytyy vihan alle? En tarkoita niinkään sellaista pelkoa, jota yliluonnollisen kohtaaminen aiheuttaa, vaan tällaisessa tapauksessa ehkä pelkoa siitä, että tämä selittämätöntä kohdannut lähimmäinen saattaisi olla jollain tapaa sairas kertoessaan kohdanneensa yliluonnollista, joko mieleltään tai fyysisesti, ja tämä pelko kätkeytyisi vihan verhoon. Joillakin voi toki olla kyse myös pelosta tuntematonta kohtaan.

Ihmisluonto on kehittynyt vuosisatojen varrella koko ajan rationaalisempaan ja tieteellisempään suuntaan. Voiko tässä kehityksessä piillä selitys negatiivisille reaktioille, kun on kyse "uskon asioista". Varhaisemmille ihmisille taikausko ja yliluonnolliset asiat olivat arkisia totuuksia, missä vaiheessa niistä keskusteleminen muuttui oudoksuttavaksi? Jopa tieteen täytyy myöntää, että järjellä selittämättömiä tapahtumia tapahtuu kaiken aikaa, ja niin kauan kun kukaan ei voi todistaa "niitä vastaan", ei edes tiedepiireissä voida muuta kuin spekuloida.

Itse en ole vieläkään kokenut mitään, mikä viittaisi maapallon ulkopuoliseen elämään aavassa avaruudessa, mutta Netflix-dokumentin lausahdus jäi kummittelemaan mieleeni:

Kun tähystää taivaalle tarpeeksi elämänsä aikana, tulee varmasti näkemään jotain merkkejä maapallon ulkopuolisesta elämästä.

Totta vai tarua?

Kehotan ottamaan itse selvää. Mutta muistakaa:

Joka leikkiin ryhtyy...

Hirviöt seiniemme ulkopuolella

Muutettuani tänne lapsuudenmaisemiini hiukan syrjäiseen, metsäiseen omakotitaloon, on täysin uudenlainen pelon ilmiö pesiytynyt kotimme ulkoseinien toisella puolella. Olin asunut sen kummemmin siihen huomiota kiinnittämättä taajamassa jo niin kauan, ettei tällainen oman ylhäisen yksinäisyyden mukanaan tuoma turvattomuuden tunne ollut niinkään tuttua. Muutettuani tänne ymmärsin, etten pelkää pimeää, enkä pimeydessä luikkivia eläimiä. Mutta olen huomannut, että tietynlaiset ihmiset saavat ihoni kananlihalle.

Huomasin, että talomme liepeillä käy vierailija vasta kun ensilumi oli satanut. Kengänjäljet paljastivat jonkun hiippailleen pihamaallamme, ja päätin oman mielenrauhani vuoksi kyseessä olleen puolisoni, joka ei vaan sattunut asiaa muistamaan. Kun ensilumet sulivat, jäi ajatus hetkeksi unholaan, kunnes kiinnitin huomiota, että tietyt pihalla tai ulkokatoksessa olevat tavarat saattoivat vaihtaa paikkaa mystisesti. Muutama ruukku siirtyi kauniiseen riviin keskelle metsätietä, lapio vaihtoi seinustaa tai kottikärryt vaihtoivat asentoa. Pieniä, erikoisia asioita, joita emme puolisomme kanssa ole tehneet. Seuraavien lumien tultua, löytyi pihallamme olevien runsaiden jälkien joukosta taas kummallisia jalanjälkiä, joille en keksi selitystä.

Vieraileeko joku pihallamme häiriköinti- tai tirkistelymielessä? Vai onko kyseessä vain harmittomia sattumia.

Kotini sisältä kuuluvat äänet olen joko sysännyt vanhan talon piikkiin, tai jopa edellisen omistajan levottoman sielun liikkeisiin, jos hän ei ole poistunutkaan kokonaan, mutta muutaman kerran olen yöllä herännyt mielestäni ulko-oven pamaukseen. Kuin joku löisi ovea. Entä jos kyseessä ei olekaan paranormaali ilmiö tai vanhan talon jekut, vaan yön pimeydessä piileskelevä, lihaa ja verta oleva vainoaja? Jostain syystä tämä ajatus saa minut enemmän kauhun valtaan, kuin ajatus levottomista hengistä taloni sisällä.

Joulukuun aikana kävi jopa niin, että yöllä heräsin johonkin levottomaan tunteeseen, ja yhtäkkiä verhojen läpi laskeutuikin täydellinen pimeys. Kului pieni hetki, ja himmeää valoa tulvi jälleen verhokankaan lomitse. Nousin ylös katsomaan, jotta saisin tapahtuneelle selityksen. Ikkunan takana ainoa valonlähde oli ulkojoulukuusen valot, eli pimennys oli tarkoittanut valojen sammumista. Kun muistin, että nämä valot ovat kiinni talomme edessä pistorasiassa, oli ensimmäinen ajatus mielessäni, että jonkun on täytynyt irrottaa johto hetkeksi. Valot eivät olleet aikaisemmin millään tavalla pätkineet. En uskaltanut nousta tarkastamaan tilannetta, sillä sitä varten minun olisi pitänyt lähteä ulos.

Aamulla herätessäni laitoin kaiken jouluvalojen piikkiin, vaikka ne ovatkin toimineet moitteetta. Jälkiä oli mahdoton erottaa yöllisen sateen jäljiltä. Kyseessä oli pakko olla sähkökatkos, vaikka mikään muu elektroninen laite ei siihen viitannutkaan. Pakko. Kuinka ollakaan, tuntee aamuisin itsensä hulluksi, kun on ajatellut yöllä automaattisesti pelottavinta mahdollista asiaa. En voi sille mitään, mutta viime aikoina mielessäni on pyörinyt myös elokuva The Strangers, sillä täällä puitteet ovat aivan liian armolliset mielikuvituksen holtittomaan laukkaan.

Yöllä päätin vakaasti asennuttaa jonkinasteista kameravalvontaa kotini liepeille. Aamulla tunsin itseni höperöksi. Illalla kuitenkin tarkastan ovien lukituksen järjestelmällisesti ja suljen verhoja. Jotain on kyllä pielessä, eikä tämä ole vain pääni sisällä.

Turvakamerajärjestelmä houkuttelee minua kyllä muistakin syistä - olisi mahtavaa onnistua saamaan nauhalle jotain karmaisevaa tai paranormaalia toimintaa. Youtube on pullollaan sellaisia, osa hyvää vedätystä ja osa karmivalla tavalla niin totta kuin voi olla. FactFactionin (linkki kappaleen alla) videossa asunnosta on paljastunut niin fyysisiä vierailijoita, kuin yliluonnollisia tapahtumiakin, erityisen järkyttäviä ovat mielestäni tapahtumat, jolloin asunnon omistajat nukkuvat pahaa aavistamattomina, kun vieras ihminen liikuskelee heidän kotonaan. Nukkuva ihminen on niin turvaton, puolustuskyvytön. Entä mitä tapahtuisi, jos sattuisi heräämään ja osuisi paikalle tunkeilijan läsnäollessa? 

https://www.youtube.com/watch?v=rbNo2PRiExw&t=341s

Yllä olevalla videolla kerrottu viimeinen, järkyttävä tapaus Adam Ellisiä vainoavasta, puolikalloisesta pikkupojasta on hirveä, mutta haistan siinä palaneen käryä. Ehkäpä herra Ellis on vain halunnut tällä lisätä seuraajien lukumäärää?

Tässä vielä muutama ovikellokameran filmaus Youtuben syövereistä: Mr. Nightmaren klipit ja Nightmare Filesin pätkät. Ja mikäli todella haluat menettää uuden vuoden yöunesi, näitä löytyy lisää loputtomasti.

Minä jään seuraamaan tilannetta omien seinieni ulkopuolella, mutta pitäkää tekin silmänne auki.

Maailmamme on täynnä hirviöitä. Pysy valppaana.

Ja oli kyseessä mitä tahansa - muista lukita ovesi.

Paina kaasu pohjaan

Kukapa meistä ei olisi kuullut urbaania legendaa liftaajasta, jonka nuori pari nappaa kyytiinsä, mutta joka katoaa mystisesti? Minäkin olen aiheeseen pureutunut blogitekstissäni, jossa kerron karmivasta autoilijoita riivaavasta henkiolennosta, joka tunnetaan nimellä Lydia liftaaja. Katoavan liftaajan tarinaa on kerrottu todennäköisesti jo vuodesta 1602 saakka, joten ihan mikään tuore kummitusjuttu se ei suinkaan ole. Siitä liikkuu monia eri versioita, joissa kaikissa kuitenkin yhdistyy liftaajan katoaminen joko jossain kuoleemaansa liittyvässä, olennaisessa paikassa, tai muuten vaan yhtäkkinen häviäminen takapenkiltä ilman, että autoa pysäytetään.

Liftaajat, etenkin nykypäivänä, saattavat nostaa pelon sisällämme jo pelkästään läsnäolollaan, vaikkakin itse otin pari vuotta sitten viattoman näköiset pojanklopit tienposkesta kyytiini, kun yllättäen alkanut vesisade alkoi piiskata maata keskellä kaunista kesäpäivää. Kaikkien selkärankaan on nykyään taottu, ettei tuntemattomia kannata ottaa kyytiin, eikä lapset varsinkaan saa nousta vieraan ihmisen kyytiin. Pojille hauskana ideana alkanut hupi muuttui hiljaiseksi kolmikoksi takapenkilläni, kun he sinne kapusivat ja muistivat varmasti vanhempiensa sanat. Minä kuljetin mykän kolmikon sen muutaman kilometrin matkan, jonka jälkeen he kyllä kiittivät kohteliaasti ennen poistumistaan. Sen sijaan vielä muutamia vuosikymmeniä sitten liftaaminen oli varsin yleinen tapa edetä matkanteossaan, eikä silloin siinä ollut mitään pelättävää tai outoa. Ja juuri siihen ajanjaksoon palaan tänään, kun pääsen vihdoin, sormet syyhyten, jakamaan teille erään tuttavani tarinan.

Tuttavani on jakanut tarinansa minulle jo kauan sitten, ja vaikka hän onkin tietoinen blogistani, ei hän ole näyttänyt tarinan jakamiselle vihreää valoa. Hän on kertonut tapahtumasta tietyille ihmisille, eikä ollut valmis, edes nimettömänä, kertomaan sitä eteenpäin. Hiljattain hän on tullut toisiin aatoksiin, sillä viime aikoina, monien vuosien hiljaiselon jälkeen, paranormaalit tapahtumat ovat löytäneet jälleen hänen luokseen. Hän on alkanut pitää niitä todellisempana kuin ennen, ja on valmis jakamaan tarinan lukijoilleni nyt.

Noihin aikoihin hänen kummitätinsä asui yksin vanhassa omakotitalossa pienessä, metsäisessä kunnassa, ja tuttavallani oli tapana ajella joka viikko reilu puolen tunnin matka rakkaan kummitätinsä luo. Alkumatka oli isoa maantietä, ja loppuosa kiemurtelevaa, hiekkaista soratietä. Eräänä syksyisenä, sumuisena iltapäivänä hän oli ajamassa maantietä pitkin kummitädilleen, kun avautuvan suoran päässä näkyi mustiin pukeutunut hahmo. Hahmon käsi oli ojentunut tielle, mutta tuttavani ei erottanut oliko peukalo pystyssä. Hahmo näytti kuitenkin toivovan kyytiä, joten tuttavani hidasti lähestyessään hahmoa, jonka huppu oli vedetty syvälle kasvojen eteen.

Tuttavani valtasi outo tunne. Hahmo seisoi hievahtamatta, ilmeisen aikomatta edes vilkaista häntä lähestyvää, vauhtiaan hidastavaa autoa. Tuttavani antoi autonsa lipua hitaasti hahmoa kohti, mutta päätti pysäyttää sen vasta ohitettuaan hahmon. Jokin tilanteensa alkoi karmia häntä, ja hän päätti vilkaista ensin liftaajan kasvoja. Auto lipui hahmon ohi ja tuttavani kurkisti varovasti hupun uumeniin.

Hän ei erottanut selvästi kasvonpiirteitä, mutta muistaa vahvasti nähneensä kaksi kauttaaltaan pikimustaa silmää tuijottavan karmivalla tavalla eteenpäin. Hän päästi pari kirosanaa ääneen vahingossa, ja tallasi kaasun pohjaan. Auto lähti renkaat vinkuen tienposkesta, jättäen synkän, pelottavan liftaajan jälkeensä. Päästyään turvalliseen vauhtiin tuttavani vilkaisi taustapeilistä liftaajaa, mutta se oli kadonnut tienposkesta. Missään ei näkynyt enää mustiin pukeutunutta hahmoa, ei edes loikkimassa metsään valtavan ojan toisella puolen. Hahmo oli hävinnyt.

Tuttavani vapisi hetken päästyään kummitätinsä talon edustalle, ja istui autossa odottaen sykkeen tasaantuvan. Hän ei ollut lainkaan varma mitä oli juuri todistanut, vai oliko mieli tehnyt hänelle tepposia. Parina seuraavana kertana hän ei nähnyt hahmoa, mutta jokin samankaltainen ilmestys oli eräänä toisena syyspäivänä maantiellä hieman kauempana tiestä ja lähempänä hänen kummitätinsä taloa. Tuttavani alkoi ajaa matkaa pitäen katseensa visusti tiessä.

Syksy kului oudon tunteen vallassa, ja lopulta hän mainitsi kummitädilleen nähneensä hahmon tienposkessa. Iäkäs kummitäti naurahti vanhuksille tuttuun tapaan kuullessaan jotain omasta mielestään huvittavaa, ja tokaisi:

"Tuo naapurin poika keppostelee, ei sinun sellaisia kannata säikkyä."

Tuttavani oli juuri nostamassa kahvikuppia huulilleen, mutta liike jäi kesken.

"Täti, mistä pojasta sinä puhelet?"

"Siitä tuolla tien päässä", täti vastasi ja huiskaisi epämääräisesti hiekkatien suuntaan. "Väinön pojasta. Tulee minunkin ikkunan taakse huppu silmillä, mutta enhän minä sellaisia pelkää."

Tuttavani valahti kalpeaksi. Hän yritti löytää sanoja, muttei ollut varma miten kertoa tädille, että tämä kyseinen Väinön poika oli jo aikamies, joka kävi kaupungissa töissä, eikä edes asunut vanhan isänsä luona enää.

Tuttavani päätti olla sanomatta mitään. Olihan toki mahdollista, että jollain pojalla olisi niin tavattoman paljon ylimääräistä aikaa, kiusanhenkisyyttä ja mielenterveyden ongelmia, että hän olisi ottanut harrastuksekseen autoilijoiden ja vanhusten pelottelun. Jokin hänen kuulemassaan karmi kuitenkin häntä syvemmältä, kuin mikään koskaan. Jokaisen asian voisi aina yrittää selittää järjellä, mutta tunteet kertoisivat muuta. Jokin pelottavassa, mustasilmäisessä liftaajassa, ja kummitädin kertomuksessa osuivat hyytävällä tavalla yhteen, eikä tuttavani halunnut uskoa, mitä hänen sisimpänsä yritti hänelle viestittää.

Sen sijaan hän teki niin kuin moni muu hänen sijassaan, hän päätti yrittää unohtaa asian.

Vuodenvaihteen jälkeen hänen kummitätinsä menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan. Tädin löytänyt sukulainen yritti lohduttaa tuttavaani, joka oli murheen murtamana.

"Älä sure. Täti lähti kivuttomasti ja ilmeisesti nopeasti, löytyi sieltä kammarinsa ikkunan edestä suorilta jaloilta kaatuneena. Ollut ihailemassa lintulaudan lintuja varmaan, niin kuin tykkäsi tehdä."

Tuttavani melkein putosi polvilleen.

Entä jos viimeinen tädin näkemä asia ei ollutkaan linnut talvisissa ruokailuissa, vaan ne samat kammottavat, mustat silmät, jotka hän itse näki? Entä jos hänen onnistui jotenkin vetää jotain synkkää, paranormaalia energiaa mukanaan tätinsä luokse?

Tätinsä kuoleman jälkeen tuttavani ei enää nähnyt mustasilmäistä liftaajaa, eikä hän haluaisi uskoa sen olleen todellinen aikaisemminkaan, mutta ääni hänen sisällään on eri mieltä.

Enemmän kuin mitään muuta hän toivoo, ettei enää koskaan näekään sitä hahmoa.

Ääni hänen sisällään kuiskaa, että hahmon myötä, on itse kuolema lähellä.

Paina kaasu pohjaan, äläkä katso taaksesi...

Kuolleet kulkevat keskuudessamme

Jaksan aina muistuttaa näin pyhäinpäivänä ja sen tienoilla, kuinka tästä päivästä sanotaan. Tänään kuolleet ovat keskuudessamme, lähempänä kuin koskaan muulloin. Juuri tänään heihin voisi saada kaikista helpoimmin yhteyden, kuten eräs tuttavani koki pyhäinpäivänä. Olen jakanut blogissani muitakin kuin omia paranormaaleja kokemuksiani; ystävieni, sukulaisteni, tuttavieni... Mutta hiljattain sain pyynnön jakaa myös teidän minulle kertomianne kokemuksia, rakkaat lukijat. Tämä tekstini on siis omistettu teille, ja sille, että uskallatte jakaa kokemaanne kanssani. Kiitos siitä.

Alkuun voitte käydä myös halloweenin kunniaksi lukaisemassa viime vuotisen postaukseni, jolla pääsee hyvin tunnelmaan: Halloweenkauhua.

Kun teille itsellenne tapahtuu jotain selittämätöntä tai paranormaalia, muistakaa, ette ole ainoita. Älkää myöskään jääkö tapahtuneen kanssa yksin, meitä on muitakin.

Kiitos viesteistänne ja kommenteistanne. Äänenne ja tarinanne näkevät tänään pimeyden keskellä päivänvalon alla olevien tekstien joukossa jaettuna. Tässä on "vain muutama", mutta ehkä tästä tulee uusi perinne blogissani.

Karmaisevaa halloweenia kaikille!

"Tänään sohvalla maatessani, olin kylläkin puoliunessa, tunsin yhtäkkiä erittäin kovan, kuin nyrkiniskun, päähäni. Säikähdin hirveästi, ja olin ihan kananlihalla. En ollut uskaltanut nukahtaa kokonaan, sillä tunsin voimakkaasti jonkun läsnäolon huoneessa. Olen kokenut monenlaista pelottavaa ilmiötä jo lapsesta saakka, sekä lapsuudenkodissani että asuinpaikoissani." - Lukijalta sähköpostitse

"Mieheni ja minä kuulimme kerran eteisessä ollessamme, kun suljetun makuuhuoneen oven takaa kuului windowsin käynnistysääni. Mielenkiintoista tässä oli se, ettei ääni voinut tulla naapurista tai ulkoa, ääni oli liian voimakas, ja huoneen ainut tietokone oli tietokonelaukussa kahden kirjahyllyn välissä! Mies selitti asian naapurilla tai ulkoa kuuluvalla äänellä, kun tarvitsi järkevän selityksen. Toisella kertaa kuulin samaisen oven takaa eteisen puolelta voimakkaan kolahduksen, kuin jotain olisi heitetty oveen. Asuimme kahden, eikä ollut lemmikkejä ja mies nukkui vieressä... Hieman ahdisti nousta ylös aamutoimille." - Lukijalta sähköpostitse

"Kerran, juhannuksen juhlinnan jälkeisenä aamuna, loikoilin mökkituvan levitettävällä sohvalla kasvot seinää päin, muut nukkuivat vielä, sillä aamu oli hyvin aikainen. Seinällä näin siluettikuvan veneestä, jossa oli kaksi ihmistä. Samaisena juhannuksena eräs mieheni ystävän tuttu kuoli saman järven alueella. Myöhemmin kuulin, että mies oli ollut soutelemassa toisen miehen kanssa ja hukkunut." - Lukijalta sähköpostitse

"Törmäsin tähän blogiin, kun etsin vastausta. Otin viikonloppuna valokuvan, jossa sitten on  hahmoja, joita tilassa ei ollut. Tämä on ensimmäinen kerta, kun minulle tapahtuu näin. Käytin  kuvatessa tablettia. En osaa photoshopata ja mitä näitä nyt on. Nyt tämä asia vaivaa." - Lukijalta sähköpostitse

"Itselleni tuli tuossa nelisen vuotta sitten eteen vastaavanlainen paikka missä vahva läsnäolo. En oikein tiedä miksi tätä kutsua, kummitus on naurettava nimike ja ennemminkin oli vain sellainen huono energia. Ennen sitä paikkaa minulla ei ollut kokemusta siitä, että nuo energiat kykenisivät tuottamaan mitään konkreettisia harmeja, mutta se työmaa oli niin epäonninen, että alkoivat jopa muutkin kutsumaan sitä kirotuksi työmaaksi. Yksi vähän vakavampi työtapaturma ja jo alusta kaikki siinä työmaassa tökki tavalla tai toisella. Ennen tuota työmaata olin hyvin avoin kaikille paranormaaleille ilmiöille ja en pahemmin pelännyt, mutta tuon jälkeen aloin hieman karttamaan ja pitämään ovea näille enemmän kiinni." - Lukijalta sähköpostitse

"Olenkin ihmetellyt, kun näen unissa välillä muutamaa eri paikkaa, jotka ovat unista tuttuja, mutta joissa en ole oikeasti käynyt. Unet eivät ole sama toistuva uni, vaan ihan eri tilanteissa saatan unissani ja unen jälkeen herätessäni muistaa, että olen ollut juuri unessa näkemässäni paikassa jossain muussakin unessa! Mielenkiintoista, ja samalla hämmentävää." - Lukijalta kommentti kohteessa Olen ollut täällä ennenkin

"Tuo sisaresi kohtaama "varjohahmo" toi omat kohtaamiset taas elävästi mieleen. Edellisessä kodissamme heräsin kahdesti tunteeseen, kun joku pyrkii sänkyyn. Molemmilla kerroilla näin ihmisen muotoisen hahmon sängyn vierellä. Aluksi kuvittelin miehen tulevan jostain, mutta samaan hetkeen tajusin hänen nukkuvan vieressä. Toisella kerralla taisin jopa mutista, "mistä tulet". Muutakin omituista tuossa asunnossa sattui." - Lukijalta kommentti kohteessa Yöllinen kohtaaminen

"Meillä äidin puolella sukua tuntuu liikkuvan vahvana tuo kuudes aisti. Mummoani "henget" riivasivat enemmänkin. Enoni kanssa olemme keskustelleet jonkun verran näistä asioista ja hänellä on lapsuudesta paljon muistoja kaikista epänormaaleista tapahtumista. Yksikin kerta mummu oli siivoamassa pesuhuonetta ja äkkiä huusi enoani ja alkoi kiroillen sättiä tätä. Oli kuulemma heittänyt häntä jollain. Tilanne raukesi yllättäen, kun mummu löysi kauhan jolla häntä oli heitetty ja totesi ettei ikinä ole moista ennen nähnytkään. Sitten vain sanoi "jaa se on ne taas" ja jatkoi hommiaan. Oli myös joskus sanonut, että äitini "ne" jättävät rauhaan kun ei ole tarpeeksi vahva, mutta se saattaa hypätä sukupolven ylikin. Neuvonut myös enoa, ettei "niitä" kannata pelätä. Niiden kanssa on vain opeteltava elämään. Mummoa on myös elämässään kuulemma suojellut hänen kuollut isänsä, ainakin kahdesta tapauksesta olen kuullut." Lukijalta sähköpostitse

"Varjoihminen, pienenä kuljin kävellen ala-asteelle. Koulusta tullessa on ennen kotiristeystä varmaan joku puolen kilometrin suora. Yksi päivä yksin tullessani risteyksessä seisoi tumma hahmo. Kävelin puolet matkasta katsellen hahmoa. Jossain kohti hahmon pää kääntyi ja seuraavaksi silmiäni räpäyttäessä oli hahmo kadonnut. Jäi sellainen olo kuin hahmo olisi odottanut jotakuta." - Lukijalta sähköpostitse

"Minulle on vuoden verran tapahtunut kaikenlaisia paranormaaleja asioita. Koputuksia jatkuvasti 24/7, raapimisääniä, valojen sammumista ja välkkymistä, hajonnut herätyskello pirisee, tv menee täysille kun istun vessassa, jne..." - Lukijalta sähköpostitse

"Pari viikkoa sitten heräsin yöllä "räsähtävään" ääneen mielestäni. Nousin istumaan sängylle ja kuuntelin, oli ihan hiljaista hetken ja sitten lapsi alkoi nyyhkyttää sängyssään. Menin lapsen huoneeseen ja tämä itki unissaan. Heräsi hieman siihen, kun istahdin sängylle ja alkoi selittää itkun sekaisena "se meni rikki". Yritin tiedustella, että mikä meni rikki, mutta en saanut mitään ymmärrettävää vastausta ja lapsi nukahti takaisin. Hain keittiöstä lampun ja aloin tutkia taloa. En nähnyt lapsen huoneessa mitään mikä olisi voinut päästää sellaista särkyvää ääntä. Tutkin kaikki talon ikkunatkin ja kaikki olivat ehjiä. Kerroin miehelleni, että sanoo jos jostain löytää jotain, mutta vielä mitään ei ole löytynyt." - Lukijalta sähköpostitse

"Aiheeseen liittyen haluaisin kertoa äidistäni, joka sai vakavan aivoverenvuodon tammikuussa 2015. Äitini leikattiin ja pidettiin leikkauksen jälkeen nukutettuna seuraavat kaksi viikkoa. Lääkärit eivät antaneet paljoa toivoa eikä takeita toipumisesta, mutta niinpä vaan 60-vuotias äitini toipui erinomaisesti, haittanaan nykyään vaan muistin huonontuminen (joka on pieni hinta siitä, että hän olisi saattanut jäädä toimintakyvyttömäksikin, kuolemasta puhumattakaan). Äitini kertoi minulle myöhemmin samana vuonna, miten hänellä oli unenomaisia muistikuvia niiltä nukutettuna vietetyiltä kahdelta viikoltaan. Hän muistaa, että koki olevansa jossakin autiossa, kivikkoisessa paikassa, vailla pelkoa tai ahdistusta. Joku tai jokin oli houkutellut häntä "takaisin", aivan kuin kannustanut äitiäni palaamaan ja taistelemaan. Tämä oli äitini mukaan toistunut useasti sen kahden viikon aikana ja hän kuvasi sitä lempeäksi, lohdulliseksi. En osaa sanoa miten tällaisessa syvässä, lääkkeellisessä nukutustilassa ihminen uneksii tai varsinkaan pystyy muistamaan niitä jälkeenpäin, mutta minusta äitini kertoma oli joka tapauksessa hyvin lohdullista kuultavaa." - Lukijalta kommentti kohteessa Elämän ja kuoleman rajamaat

"Söimme ruokapöydän ääressä, jolloin vieressäni noin parin metrin päässä paukahti. Vieraamme ihmettelivät tapahtumaa ja kerroimme, ettei tuo ollut ainoa kerta, jolloin on tapahtunut. Edellisellä kerralla kuului kimeä pimaus ollessamme eteisessä mieheni kanssa. Täällä on ollut muutenkin levotonta ja olen huomannut, että syyllinen olen minä. Minua on tämä henkiolento seurannut kaiken aikaa." Lukijalta kommentti kohteessa Räyhähenki

"Minulle kävi eilen sattuma kävellessäni noin korttelin päässä poikaystävältäni. Yhtäkkiä vieressäni oleva portti alkoi rämistä, ihan kuin joku olisi tarrannut kahdella kädellä portista ja jyskyttänyt sitä voimakkaasti. Samalla kirkonkello alkoi soida klo 23 ja jyskytys loppui. Yritin ensiksi järkeillä tätä tapahtunutta, jos tuuli olisi tarttunut porttiin, aistiharha tms., mutta silloin ei tuullut. Tämä tapahtuma jäi voimakkaasti mieleen, koska näin ja kuulin sen." Lukijalta kommentti kohteessa Räyhähenki

"Muutettuani, minulle alkoi tapahtua jotain karmivaa, jonka olin lapsuusajoilta unohtanut. Satunnaisina öinä on sänkyni vieressä seisomassa ihmishahmo, eli tuollainen varjohahmo, joista olet blogissasikin kertonut. Tiedän olevani hereillä, se ei ole unta. Hahmo on huoneen pimeässä nurkassa, näen sen ääriviivat selvästi. Viime aikoina se on alkanut liikahtaa ennen kuin katoaa. Se voi ilmestyä joka viikko, tai olla poissa kuukausia. En ymmärrä, mutta pelottaa. Ja tämä ilmeisesti sama henkiolento vieraili siis luonani myös ollessani lapsi, muistikuvat ovat alkaneet hiljalleen palautua." - Lukijalta sähköpostitse

"Oli 2020 alkuvuosi, jollon oli vielä lunta maassa ihan kiitettävästi. Kävelin mun kaverilta kotiin, sillon oli pimeyden takia katulamput päällä. Olin siis sellasella "syrjäsellä" pitkällä tiellä, ja olin siellä yksin. Yhtäkkiä ne katuvalot alkaa välkkyä, ja n. puolen minuutin päästä sen välkkymisen alkamisesta ne sammuu kokonaa. Siinä tiellä on nyt ihan sysipimeää, joten kaivan puhelimen mun taskusta ja laitan taskulampun siitä päälle. Oon just laittanu siitä sen taskilampun päälle, kunnes katsahan hetken mielijohteesta taivaalle. Siellä taivaalla liikkuu sellanen pieni harmaa hohtava..no, juttu. Kun se on hävinny mun näkökentästä, ne valot menee uudelleen päälle." - Lukijalta sähköpostitse

"En usko hetkeäkään, että unihalvaus olisi vain ja tyystin tieteellisesti selitettävissä. Kiva, että sinäkin pohdit tätä kantaa. Se tunne pahuudesta on jotain käsittämätöntä. En koskaan ole paniikissa, jos koen unihalvauksen, mutta jos näen "sen akan" nurkassa tai se kiipeää päälle puristamaan ilmani pihalle, niin kauhuntunne on jäätävä." - Lukijalta sähköpostitse kommenttina kohteeseen Unihalvaus