Älä avaa ovea pelolle

Uusi kotimme lapsuudenkotini läheisyydessä on valanut minuun mielenrauhaa. Täällä, suurten metsien siimeksessä tunnen todella olevani kotona. Tunnen palanneeni juurilleni, joista aikaisemmin revin itseni irti turhankin vimmatusti.

Kotimme on rakennettu 60-luvulla, ja vanhojen talojen sanotaan elävän ympärillämme. Kirjaimellista elämää saattaa olla seinänkoloissa, joissa hiiret ovat luoneet tunneleitaan (onneksi kissamme säikyttelee ne tiehensä) ja lattiat narahtelevat, kun astuu tiettyihin kohtiin. Narahdus on erilainen astuessa ja painon noustessa lattialta, olen oppinut tunnistamaan ja erottamaan nämä äänet. Siksi onkin jotenkin selkäpiitä karmaisevaa kuulla yksin ollessaan juuri niitä narahduksia, jotka syntyvät kuin joku askeltaisi kotonamme.

Olen huomannut, että ovet täällä elävät myös omaa elämäänsä. Ne saattavat aukeilla ja yllätyksekseni ne ovat myös onnistuneet sulkeutumaan ilman, että olen niihin koskenut. Vanhan talomme ilmanvaihto on painovoimainen, joten kohautan olkapäitäni tälle ilmiölle - ilma pyrkii liikkumaan ulos ja sisään huoneista. Ulko-ovemme etenkin napsahtelee auki herkästi, mikäli se ei ole lukittuna ja tuulikaapin ovi on jäänyt auki.

Kirjoitin parisen vuotta sitten juhannuksen aikaan tekstin, jossa kerroin lukemastani, karmaisevasta tarinasta. Tarinassa seinän takaa oli kuultu koputuksia, ja kun asiaa oli tutkittu, oli sieltä löytynyt ihmisen luuranko. En aio kertoa, että uudesta kodistamme olisi löytynyt luurankoja (onneksi), mutta ollessani muutamia päiviä sitten yksin kirkkaassa päivänvalossa. ulko-oveemme koputettiin. Keittiömme ikkunasta näkee ulko-oven edustan, ja hämmennyin kurkistaessani kuka oli saapunut, sillä kotimme edusta ammotti tyhjyyttään.

Kävelin varovaisesti ulko-ovemme suuntaan, mutta jähmetyin jännityksestä oven napsahtaessa vauhdikkaasti auki. Rationaalinen puoleni halusi heti sysätä tapahtuneen ilmanvaihdon harteille, mutta päässäni taisteli myös toinen järjen ääni, joka väitti kivenkovaan, ettei tuo ollut mahdollista. Ei silloin, kun tuulikaapin ovi oli myös visusti kiinni. Kävin vielä kurkistamassa pihalle, mutta en nähnyt, tuntenut, kuullut tai aistinut mitään. Jokin silti muuttui sisälläni, sillä ensimmäistä kertaa pieni jännitys paranormaalin läsnäolon mahdollisuudesta oli hiipinyt mieleeni.

Samanlainen tapaus toistui seuraavana päivänä, tismalleen samalla tapaa. Olin keittiössä kuullessani koputuksen, mutten nähnyt ketään. Kun lähestyin tuulikaappia, näin sen rosoisen lasin läpi valon tulvahtavan sisälle tarkoittaen sitä, että ulko-ovi oli juuri auennut itsestään. Mieleeni palautui entisessä kodissani tapahtuneet koputukset ja pamaukset, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä miellyttävää muistoa.

Tämä tapahtui kaksi kertaa, mutta suorastaan pelkään niin käyvän vielä uudelleen, sillä muistot edellisestä kodistani siirrettynä omakotitaloon metsän keskellä säkkipimeän syksyn saapuessa saattavat olla liikaa. Vielä en ole kohdannut mitään voimakasta tai karmaisevaa, ja vaikka yliluonnollisia tapahtumia tunnun kaipaavanikin, en ole varma haluanko niitä kotiini enää. Täällä puitteet ovat jotenkin syvemmältä kauhugenrestä itsestään.

En voi olla pohtimatta naapurimme tontin rajalle haudattuja ihmisiä. Keitä he olivat? Mitä he saavuttivat elämässään? Jäikö heillä keskeneräisiä asioita?

Sanotaan, että ihminen kuolee kahdesti: ensimmäisen kerran maan päällisen elämän päättyessä ja toisen kerran sielun kadotessa, kun kukaan maan päällä ei enää muista sitä ja elämää, jonka se kätki sisälleen. Tällaisen uskomuksen mukaan henkien vaellus keskuudessamme kestää juuri niin kauan, kun heistä puhutaan ja heitä muistellaan.

Entä, jos henki ei olekaan valmis poistumaan, vaan haluaa muistuttaa itsestään ruokkiakseen omaa olemassaoloaan?

Ja voíla, kummittelu on syntynyt.

Kunhan leikittelen ajatuksilla, sillä kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ei kukaan todella voi varmuudella sanoa, mitä tapahtuu elämän jälkeen.

Se, mitä koputukset ja ovien avaamiset merkitsevät, saattavat aueta minulle ennemmin tai myöhemmin. Ja voitte olla varmoja, että jaan tiedonmurut kanssanne.

Vaikka taidankin pitää jonkin aikaa ovea lukossa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Vai enkö todellakaan ole ottanut mistään opikseni?

Ovet siis lukkoon. Vaan riittääkö se?

Variksenpelätin

Lenkillä lapsuudenkotini maalaismaisemissa tunnen oloni monesti hyvin tyyneksi, rentoutuneeksi ja rauhalliseksi. Vaikka olenkin saanut kokea yhtä ja toista näissä maisemissa, täällä tunnen juurieni olevan. Saan voimaa tästä maaperästä.

Mutta myös koen selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia ja ilmiöitä enemmän kuin muualla.

Lenkki näissä kesäisen vehreissä maisemissa voi kätkeä eteensä yllätyksiä, ja niin kävi jälleen kerran. Kävelin erään syrjäisen hiekkatien reunaa ja kuuntelin lenkkitossujeni rahinaa soran pinnalla ja ojassa viulujaan soittelevien heinäsirkkojen sirkutusta. Kauempaa tien päästä alkoi kantautua voimakasta lintujen raakuntaa. Terästin kuuloni, ja jatkoin matkaa. Lähemmäksi päästyäni huomasin, kuinka pitkään hylättynä olleen maalaistalon vanhan latorakennuksen eteen niitylle oli pystytetty karun näköinen variksenpelätin. Ironista kyllä, sen ympärillä lenteli ainakin viisi varista, välillä laskeutuen maahan ja lehahtaen jälleen lentoon.

Hymähdin näylleni. Pelätin ei näyttänyt osaavan toimittaa edes yhtä yksinkertaista virkaansa, sitä ainoaa, jonka vuoksi se edes oli olemassa. No, eipä näyttänyt rehevöitynyt niitty erityisesti pelättiään kaipaavankaan. Se oli minulle tutun, Kummitustalo-blogitekstissäni kertomani hylätyn maalaistalon maisemissa.

Pysähdyin hetkeksi ihmettelemään variksenpelätintä kauempana villiintyneellä niityllä. Se näytti jotenkin karmivalta harmaassa, venähtäneessä paidassaan, kangassäkkikasvot roikkuen oudosti vääntyneen pään vinksottavan, ruskean hatun alta. Kuin koko pelätin roikkuisi näkymättömästä hirttosilmukasta. Varikset rehahtivat yhtäkkiä taivaalle parvena pitäen kovaa meteliä, ja ihoni oli noussut täysin huomaamatta kananlihalle. Lähdin jatkamaan kävelyäni.

Joitakin päiviä myöhemmin kävelin "kummitustalon" ohi uudelleen, mutta variksenpelätin oli poissa. Miksi kukaan olisi vienyt vanhan pelättimen keskeltä villiintynyttä niittyä? Seisoin hetken ihmetyksen vallassa, kun mahdollisesti sama varisparvi lehahti lentoon jostain läheltä taloa. Ne lensivät läheltäni raakkuen vihamielisen kuuloisesti, kuin en saisi olla siinä missä olin, seisoa tuijottamassa niiden pyhättöön. Lähdin jatkamaan takaisin vanhempieni kotiin, mutta törmäsin matkalla erääseen kylän naisista. Pysähdyin vaihtamaan muutaman sanan hänen kanssaan, ja satuin mainitsemaan hänelle karmaisevasta linnunpelättimestä. Nainen oli hetken hiljaa, kunnes kysyi vaimeasti:

"Sinäkin näit sen vai?"

Myönsin hiukan hämilläni asian olevan niin. Nainen kertoi, että on nähnyt satunnaisesti kesän aikana kuinka variksenpelätin on "liikkunut ympäri" hylätyn talon tonttia. Milloin hän on nähnyt sen niityllä, joskus nojaavan ladon seinään, jonain iltana talon ulko-oven edessä ja toisena tuijottamassa niityn laidalla tielle päin.

En pystynyt pidättämään jännittynyttä henkäystäni. Pelättimessä oli ollut mielestäni jotain pahaenteistä, mutta yritin selittää asiat niin naiselle kuin itsellenikin, ja tokaisin, että ovatpahan kylän lapset keksineet itselleen erikoisen harrastuksen. Nainen naurahti vaimeasti, ja tokaisi olevansa tyytyväinen, kun joku muukin oli nähnyt pelättimen. Hänen miehensä ei ollut kuulemma milloinkaan onnistunut näkemään sitä missään päin tonttia, vaikka oli joskus käynyt talon pihaltakin käsin katsomassa, koska vaimo tuntui saaneen oudosta pelättimestä päähänpinttymän.

Jo sanoessani ääneen uudelleen lausahduksen kylän lapsista, huomasin, ettei se kuulostanut aidolta. Kumpikaan meistä ei tuntunut uskovan, että lapset olivat siirrelleet pelätintä, mutta kumpikaan meistä ei halunnut myöntää mitään selittämätöntä, saati paranormaalia vaihtoehtoa olevan kyseessä.

Vielä oudomman pelättimen tapauksesta tekee se, että kuulin muutamaa päivää myöhemmin eräältä toiseltakin kyläläiseltä "höyryävästä variksenpelättimestä" kyseisellä niityllä. Hän oli sattunut huomaamaan pelättimen lenkillään ja kiinnittänyt huomiota sen ympärillä lenteleviin variksiin sekä höyryyn, jota näytti nousevan siitä. Samaan tapaan kuin joskus kuumana kesäpäivänä raikkaan sadekuuron jälkeen tienpinta höyryää. Ongelmana oli vain, ettei tuona päivänä ollut kuuma, eikä silloin ollut satanut.

On todella vaikea käydä kiinni ongelmanytimeen, sillä mitään ongelmaa ei ole. On vain muutama hassu havainto hitusen karmaisevasta variksenpelättimestä, epämääräiset tuntemukset jostain oudosta ja muutaman kyläläisen mielipide, että kyseisellä tilalla on meneillään jotain selittämätöntä, jopa yliluonnollista.

En osaa itse vielä takertua aiheeseen tiukemmin, sillä näin pelättimen vain kerran. Elämässäni on kuitenkin tapahtunut suuri muutos, sillä muutimme vain viikko sitten vanhaan omakotitaloon lapsuudenkotini läheisyydessä, minulle tutuissa maisemissa. Täältä käsin minun on helpompi seurata myös pelättimen pelättyä ilmestymistä, kuten kaikkia muitakin täällä päin tapahtuneita - ja tapahtuvia - paranormaaleja asioita.

Jäivätköhän edellisen kotini henget asuinpaikkaansa, vai kulkeutuivatko ne mukanani? Onko uudessa kodissani yliluonnollista elämää? Uusi naapurimme ainakin kertoi, kun tarkastimme tonttimme rajat, että heidän tonttinsa nurkilta on löytynyt jopa hautoja 1900-luvun alusta. Historian havinaa, menneisyyden haamuja ja kalmistoja, kirjaimellisesti aivan nurkillamme. Tiedän myös, että talon itselleen rakentaneet ihmiset ovat jo jättäneet tämän ajan, mutta malttoivatko he poistua rakkaasta kodistaan lopullisesti?

Kaikkeen tähän tulen saamaan selvyyttä ja vastauksia ajan kuluessa ja syksyn pimetessä. Minulla on vahva tunne siitä, että kerrottavaa tulee olemaan.

Täytyy myös harhailla "kummitustalon" lähettyvillä, jos satun jälleen todistamaan jotain eriskummallista. Tai voisiko tämä tuleva syksy olla se syksy, jolloin uskaltautuisin vaeltamaan Verivalkamalle? Jokin sisälläni sanoo, ettei minun kannattaisi lähteä sinne yksin, ei nyt kun uskollinen ystäväni ei kulje enää rinnallani.

Tunnen luissani, ettei variksenpelätin tule olemaan ainoa outo seikka elämässäni tulevien kuukausien aikana.

Mutta missä mittakaavassa jotain tulee tapahtumaan?

Vain aika sen näyttää...

Tunnistamattomat lentävät esineet

Olen ensisijaisesti kiinnostunut paranormaaleista tapahtumista keskuudessamme ja henkimaailman jutuista, sillä - vaikka se saattaa kuulostaa uskomattomalta - minulla on niistä suoria kokemuksia. En tähän päivään saakka ole onnistunut luomaan kokemuksilleni minkäänlaista järkevää pohjaa, vaikka olen kyllä yrittänyt. Eräs yliluonnolliseen kenttään vahvasti kuuluva asiakokonaisuus, josta minulla ei kuitenkaan ole henkilökohtaista kokemusta, on UFO:t ja planeettamme Maan mahdolliseen ulkopuolisen elämään liittyvät seikat.

UFO:t (Unidentified flying object), alienit ja muiden kaukaisten planeettojen tai mahdollisten aurinkokuntien elämästä ei kukaan ole pystynyt antamaan minkäänlaisia vedenpitäviä todisteita, eli kyse on tässäkin pohjimmiltaan uskon asiasta. Kuitenkin, eräs merkittävä lähde on myöntänyt kohdanneensa ufoja, eli tunnistamattomissa olevia lentäviä esineitä. Koska niitä ei olla pystytty tunnistamaan, on mahdotonta tietää mistä ne ovat tulleet.

Pentagon nimittäin julkaisi USA:n ilmavoimien kuvaamaa materiaalia, jossa heidän mukaansa on tunnistamattomia lentäviä esineitä, eli ufoja. Ufojen olemassaolo on siis hyväksytty todelliseksi varsin merkittävältä taholta, mutta tämä ei silti tarkoita kyseessä olleen avaruusaluksien tai vieraiden planeettojen teknologiaa. Oli niin tai näin, on kyseessä kuitenkin melko merkittävä tunnustus. Tästä löydät myös Iltalehden uutisoinnin asiasta.

Eräs merkittävä askel ufojen olemassaolon myöntämisestä otettiin jo vuonna 2017, kun Pentagon myönsi ufojen tutkimusohjelman. Pentagon, eli Yhdysvaltain puolustusministeriö, on aikaisemmin salatun tutkimusohjelman asiakirjojen mukaan tutkinut ufoja. Asiakirjoissa perehdytään maapallon ilmakehässä nähtyihin oudosti kiihdyttäviin lentoaluksiin ja leijuviin objekteihin. Rahoitus projektiin - ainakin julkisesti - on lopetettu, mutta viranomaiset ovat kertoneet jatkavansa havainnointia muun työn ohella.

Mitä omiin ajatuksiini asiasta tulee, tuntuu minusta melkein enemmän mahdottomalta se, että olisimme tässä valtavassa, loputtomassa maailmankaikkeudessa täysin yksin. Suhtaudun äärimmäisellä mielenkiinnolla myös uutisointiin viljapeltokuvioista, ja minua houkuttelee leikkiä ajatuksella, että ne ovat avaruusolentojen karttamerkkejä. Valitettavasti vain hyvin usein, lähes aina, ne paljastetaan huijauksiksi.

Viljapeltokuviot tuovat mieleeni historiantunnin lapsuudestani. Kuulostaa varmaan erikoiselta aasinsillalta, mutta minulla on tähän hyvä selitys: Nazcan linjat.

Nazcan autiomaasta Perusta löytyneet, valtavat eläinhahmot ja geometriset muodot ovat askarruttaneet tutkijoita jo 1900-luvun alusta asti, vaikka arviolta ne on tehty autiomaahan jo noin kaksi tuhatta vuotta sitten. Kuviot on tehty tummia pintakiviä siirtelemällä, jolloin niiden alta on paljastunut vaaleampia kiviä. Kuviot eivät erotu kunnolla maan pinnalta käsin, vasta taivaan korkeuksista niiden hahmot saavat todellisen muotonsa. Vaikka minusta tuntuukin monessa asiassa siltä, että varhaisemmat ihmisheimot ovatkin olleet viisaampia, sillä he eivät ole menettäneet vielä yhteyttään luontoon ja kehon kuoren ulkopuoliseen elämään ja maailmaan, alkoi mielikuvitukseni jo noiden historian oppituntien aikana luoda teoriaa, että juuri nämä kuviot olisivat varhainen merkki vierailijoista ulkoavaruudesta.

Nazcan linjojen kömpelöt kuviot voisivat hyvin olla varhaisia avaruusolentojen piirroksia, eikö? Ja niiden käytössä ollut teknologia voisi olla kehittynyt vuosisatojen mukana, laitteiksi, jotka lentävät taivaalla niin epämääräisen nopeasti, että edes Yhdysvaltojen laivaston ilmavoimat eivät pysty tunnistamaan niitä miksikään. Ja entä jos kaukaisten planeettojen asukkailla on käytössään vielä tätäkin ihmeellisempiä työkaluja "meidän tutkimiseksemme"? Ehkä lähisukulaiseni kohtasikin jotain sellaista kävelyllään. Hänelle ei ole käynyt vastaavaa tuon yhden kerran jälkeen.

Entä kaikki kertomukset ihmisistä, jotka väittävät joutuneensa avaruusolentojen sieppaamiksi? Viimeisin, jonka kuulin, oli katsomassani Netflix-sarjassa Outoja kokemuksia. Sen kaltaiset ihmiset ja kokemukset on niin helppo heivata "humpuukia"-koppaan, että on melkein vaikea pysähtyä todella kuuntelemaan, mitä ilmiön taustalla oikeasti on.

Suomen ufotutkijoiden sivuilla on merkintöjä ja havaintoja selittämättömistä ilmiöistä taivaallamme, ja sellaisia näyttää tapahtuvan säännöllisesti myös täällä meidän pohjoisessa maan kolkassamme. Mutta mitä nämä ilmiöt ovat?

Kun Pentagonkin on myöntänyt ufojen todellisuuden, jää enää jäljelle pari kysymystä: mitä ne ovat ja mistä ne ovat tulleet?

Jos näihin saisi vastauksen, voisi joko poissulkea mahdolliset avaruusolentojen sekaantumiset meidän ihmiskuntamme elämään tai hyväksyä se mahdollisuus, ettemme ole yksin.

I always feel like somebody's watching me...

Sekavia sattumuksia vai selittämätön seuralainen?

Vapun tienoilla oli kotonani jälleen selittämättömien sattumien sarja, jonka hyytävyystekijät nousivat uusiin sfääreihin erään naapurimme kommentin myötä.

Kaikki alkoi yläkerrassa sijaitsevan olohuoneemme vanhasta kotiteatteri/dvd -soitin yhdistelmästämme, joka on iästään huolimatta toiminut täysin moitteettomasti. Jostain syystä vapun tienoilla siinä ilmeni jonkin aikaa outoja "vikoja". Se toimi itsestään ja itsepäisesti, käynnistyi, vaihtoi "kanavaa" sekä availi ja sulki dvd-luukkua. Täysin selitettävissä järjellä, olihan kyseessä aikansa palvellut, sähköverkkoon kytketty laite.

Olohuoneessamme on kaksi ikkunaa, joiden ylle ripustin tänä vappuna serpentiiniä ja ilmapalloja. Kotona on tullut vietettyä huomattavasti enemmän aikaa tänä keväänä (kirottu korona), joten intouduin jopa vappukoristelusta. Vapun jälkeisenä viikonloppuna kuitenkin, kesken valoisan ja rauhallisen lauantai iltapäivän, alkoi kotiteatterin dvd-luukku nykiä edes takaisin laitteessa, työntyen hetkellisesti kokonaan, tai vaan hieman, ulos laitteesta ja takaisin. Tuijotin näkyä mykistyneenä. Laite ei ollut edes päällä, mutta virtajohto oli kyllä kytkettynä. Hetken päästä täysin yllättäen, laitteen rauhoituttua, yksi ikkunan ylle ripustetuista ilmapalloista posahti rikki saaden minut miltei pomppaamaan säikähdyksestä ilmaan.

Kuten tapanani usein, reagoin tähänkin hieman huvittuneena toivuttuani säikähdyksestä. Seisoin hetken hievahtamatta keskellä olohuonettamme, kuin odottaen jotain muutakin tapahtuvan, mutta ympärilleni oli laskeutunut rauhallinen hiljaisuus.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin kesken syvän unen, jälleen kerran metalliseen kolahdukseen portaikostamme. Tunsin sykkeeni nousevan ja jännityksen muljauttavan sydänalaani, mutta rauhoitin itseni päättämällä äänen olleen vain unessani. Yritin saada uudelleen unenpäästä kiinni, kun kuulin voimakkaan poksahduksen. Tajusin välittömästi, että toinenkin yläkerran ilmapalloista oli rikkoutunut itsekseen, häiritsevän pian metallisen kolahduksen jälkeen. Aivan kuin niillä olisi ollut jotain tekemistä keskenään. Vilkaistessani kelloa kruunasi kaiken näytöllä vilkkuvat numerot, jotka näyttivät yön taittuneen kohti pahamaineista paholaisen tuntia. Sydän sykkien käperryin tiukemmin peittoon, lohtunani, että puolisoni oli myös kotona.

Seuraavana aamuna pihalla käydessäni, ohitti tuttavallinen naapurimme pihamme. Kätkien haukotuksen tervehdin häntä, ja hän kysyi puolihuolettomasti kärsinkö minäkin unettomuudesta. Hieman huvittuneena kysyin miksi hän niin epäili, näkyikö silmieni alla montakin tummaa rengasta. Hän naurahti ja totesi, että oli viime yön unettomina tunteina haukannut kotinsa ulkopuolella happea ja erottanut hahmon yläkertamme ikkunassa, hän ei ollut kehdannut tuijottaa oliko kyseessä minä vai puolisoni. Ystävällinen hymyni jähmettyi varmasti samalla sekunnilla kasvoilleni hymyn hyytyessä silmistäni.

Oliko kyseessä insomniasta kärsivän naapurini sekava harhanäky, vai liittyykö hahmo jotenkin ääniin ja tapahtumiin, joita kodissani satunnaisesti on?

Olin liian jännittynyt alkaakseni kysellä tarkemmin kellonaikaa, mutta jäin väkisin pohtimaan yöllistä ja edellisen päivän tapahtumia. Ovatko nämä kaikki jälleen kerran sekavaa sattumusten sarjaa vai onko paranormaali toiminta näyttänyt jälleen kerran hampaansa?

Tuon viikonlopun jälkeen, vaikka olen odottanut, ei ole tapahtunut mitään. Edes kotiteatterin järjestelmä ei ole temppuillut.

Mitä tuolloin tapahtui? Vappuviikonlopun virtapiikkejä, ilmapalloja puhkovia jännitteitä ja unettoman hallusinaatio?

Jotenkin kaikista suurimpana kysymyksessä mielessäni poukkoilee kuitenkin: kuka, tai mikä, seisoi keskellä yötä olohuoneemme ikkunan äärellä?

Jos saan sopivan tilaisuuden, uskallanko ottaa selvää?